tiistai 18. elokuuta 2015

18.8. Pirjo ja Purjo kirjoittavat historiaa

 photo 8b2e448b-ab59-40c3-aa74-fbbb2a0d4ef5_zpsk5cv5jet.jpg

Lotta Wisteria Walkilta haastoi meidät kertomaan menneisyydestämme. Ihan vähän tai oikeastaan epätavallisen paljon olemme ihailleet hänen bloginsa kuvia ja mielikuvituksensa vimmaa, joten vastasimme heti, että johan toki, mutta sitten iski joku outo muistamattomuus: mistä me enää jaksamme kaivella esiin vaikka sen, miten tähän on tultu. Mutta yritetään!

Kaikki alkoi silloin, kun me ymmärsimme, että jokaisessa tarinassa saa ihan itse päättää, mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Molemmista - kerrotusta ja kertomattomasta - syntyy se, minkä muut saavat luettavakseen ja ymmärrettäväkseen. Se ei aina ole totuus, mutta ei välttämättä valhekaan. Jonain päivänä siitä syntyy väitöskirja, mutta ei vielä tänään.

Suunnilleen vuonna 2010 tai ainakin vähän ajanlaskun alkamisen jälkeen me ihmettelimme erilaisia tyyliblogeja. Miksi ihmeessä kukaan asettautuu joka päivä kameransa äärelle, kuvaa vaatteitaan edestä ja takaa, laittaa kuvan ja tekstit nettiin ja tuhannet ihmiset seuraavat, että tänään sillä on raitapaita ja siniset farkut? Tuohon aikaan muotibloggaus oli vielä lapsenkengissä, kuvat vähän haparoivia eikä mainoksiakaan ollut pilvin pimein puhumattakaan bloggareiden riidoista ja kaveruuksista ja ristiinpostauksista. Joka tapauksessa me ihmettelimme!

Ja lopulta me päätimme pitää kolmen kuukauden ajan tyyliblogia, jossa joka päivä esitellään kaksi ennennäkemätöntä asua. Koska pelkkä kuva oli aika tylsä, ryhdyimme kirjoittelemaan kaikenlaisista sattumuksista tai laukomaan epähienoja mielipiteitämme. Onneksi meillä oli hyvin vähän lukijoita. Heistä todennäköisesti eniten meihin vaikuttanut oli Iiva, joka antoi järkevän vinkin: lopettakaa pönötys ja ryhtykää tekemään jotain. Ja niin me ryhdyimme. Olemme kiipeilleet puissa, kieppuneet traktorin kyydissä, istuskelleet kirjahyllyllä, kukkapenkissä, lautakasassa, roikkuneet pyykkinarulla, matkustaneet junalla, käyneet Portugalissa ja loikoilleet rantatuoleissa. Hyvänen aika me olemme eläneet ja tehneet enemmän, kuin moni oikea ihminen vuosikymmenissä! Iiva muutti sittemmin opiskelemaan ulkomaille, mutta hänellä on aina erityinen sija pienissä nukensydämissämme, sillä hän lähetti meille monta paria tuikitarpeellisia villasukkia. 

Ensimmäinen blogipohja oli paikallislehden ylläpitämä ja sittemmin kadonnut ja kuopattu. Älkää siis koskaan luottako, että palveluntarjoaja säilyttäisi yhtään mitään uudistusinnossaan! Toinen blogimme oli vuodatuksessa, silloin jo napakasti nimeltäänkin tyyliblogi. Sadat ihmiset ovat päätyneet lukemaan meistä kuvitellessaan, että googlaamalla "tyyliblogi" pääsee aina tyylin äärelle. He ovat erehtyneet ja todennäköisesti katuvat sitä katkerasti. Vuodatuksessa emme enää kirjoitelleet joka päivä, mutta kohtalaisen runsaasti kuitenkin. Koska olemme nukkeja ja koska on mahdollista, että joku lapsi eksyy blogiamme katselemaan, yritämme kirjoittaa vain lapsille sallituista aiheista. Meillä olisi kyllä mielipiteitä myös ns. aikuisten aiheista, mutta niistä yritämme pysyä vaiti. Ehkä meillä on jonkinlainen ajatus siitä, että kun joku lukutaidoton lapsi kysyy, että mitä Pirjo ja Purjo nyt kirjoittavat, niin on helpompi vastata, että he miettivät hurjaa mustikkasatoa kuin että päivän agendana on budjetin alijäämän synnyttämän lisävelkatarpeen paikkaamiseen liittyvät subventiot.

Jossain vaiheessa blogissamme kerrottiin myös ikävistä kanssakulkijoista, joista Kirveli Remuaro oli ilkein ja typerin. Onneksi hän siirtyi kerhosta eskariin. Joko me muistimme kertoa, että olemme koko blogin pitämisen ajan olleet päivähoidon sijaan kerhossa ja vähän kuin valppaina siirtymään eteenpäin? Ehkä meidän olisi hiljalleen aika siirtyä opinpolulla kohti korkeampia arvoja, jos ei eskariin niin vaikka kansalaisopiston kursseille.

Vuodatus meni aikoinaan nurin ja niin tuli aika miettiä uutta paikkaa laajan ja värikkään vaatekokoelmamme esittelylle. Päädyimme tänne ja blogista tuli uudempi tyyliblogi ikään kuin olisimme uudistaneet jotain. Aluksi tekniikan kanssa oli hankaluuksia, mutta koska emme erityisemmin panosta täydelliseen ulkoiseen olemukseen, niin aika minimillä tämäkin blogipohja on saatu aikaan ilman aitoa paneutumista.Kuvissamme on sama juttu: eivät ole kaksisia, mutta eipä ole kuvaajakaan. Tänään meillä on kokeiluluonteisesti käytössämme parempi kamera ja taitavampi kuvaaja, mutta muuten visuaalinen puoli blogissamme on aika avuton. Pitäisi niin paljon, mutta aikaa on niin vähän. Joskus harmittaa, kun kuvat on otettu kiireessä, värit mitä sattuu ja vaatteet repsottavat, mutta kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, niin kaikkea ei ehdi!

Merkittäviä taitekohtia on ollut monia. Silloin olemme joka kerta miettineet, että nyt on syytä lopettaa, nyt on aika tehdä jotain muuta. Että ei ole ihan tervepäisen hommaa kirjoitella kahdesta nukesta ja heidän vaatteistaan ja aatteistaan. Että olisi tärkeämpiäkin asioita elämässä toimitettavana kuin turhanpäiväinen blogilöpinä. Toisaalta, kuten alussa totesimme, voi kertoa sen, mitä haluaa ja jättää loput kertomatta. Voi uskotella itselleen, että jossain asuvat ihan oikeasti Pirjo ja Purjo, joilla on hurja määrä erilaisia kahvikuppeja (niitäkin kuvasimme aikoinaan), noin tuhat erilaista asua (sen verran niitä on esitelty) ja piha, jossa kukkivat pionit ja jonka nurkalla kasvaa vadelma, kuten tämän päivän kuvassa yritämme todeksi osoittaa. Ja joille tapahtuu koko ajan kummallisia sattumuksia tai joilla on tapana tehdä pienestä asiasta hirmuisen suuria henkilökohtaisia tragedioita. Silloin ei huomaa, että jotain jäi kertomatta. Se tarinan toinen puoli.

Me emme haasta ketään, vaan pidätämme oikeuden antaa jollekin haasteen, jos sellaista tarvitaan. Sen sijaan haluamme mainita blogivuosiemme ajan meille hyvin tärkeän kirjoittajan eli Paulan, jonka satunNainen -blogi on tarjonnut huomattavan paljon hauskoja hetkiä. Me emme ymmärrä, miten joku ehtii niin paljon kuin hän, joten epäilemme vahvasti, että Paula on yhtä paljon mielikuvituksen tuotetta kuin mekin. 

Tässä vielä loppuun haasteen juoni:
 
Homma toimii seuraavasti: 
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
  2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
  3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
  4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
  5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.
#Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

perjantai 14. elokuuta 2015

14.8. Pirjo ja Purjo kohtaavat Uljaan Prinssin

 photo ae069ecc-d712-42c9-98c0-6849dc1b0c80_zpsnzmykphm.jpg

Eilen illalla se sitten tapahtui, koko tähänastisen elämämme ehdottomasti odotetuin asia: Uljas Prinssi odotti meitä portailla juuri, kun olimme lukitsemassa ovia yötä vasten. Oih, me ajattelimme, miksi ihmeessä nökötät täällä keittiöpäädyssä etkä ymmärtänyt pyrkiä luoksemme vieraskuistin ja tambuurin kautta. Toisaalta erittäin loogisesti prinssi oli juuri siellä missä mekin eikä yrittänyt epätoivoissaan turhaan loikkia vasten kuistin ehkä hieman sateen raidoittamia lasi-ikkunoita. Ovikelloahan meillä ei ole eivätkä kuninkaalliset kaiketi sellaista alennu itse soittelemaan.

Kuten tosielämässä muutenkin, oli Uljas Prinssi tietenkin valepuvussa. Eihän sitä sovi kuuden hevosen vetämissä vaunuissa noin vain pitkin maaseutua ajella ihania neitoja katsastamassa. Väkisinkin saisi silloin peräänsä varsinaisen paparazzilauman tai ainakin paikallislehden yhdistetyn kuvaaja-toimittaja-ilmoitusmarkkinoijan. Siksi prinssimme oli klassisessa valepuvussaan pihassa odottamassa, että ymmärtäisimme hänen arvonsa ja mahdollisesti suudelmoitsisimme pikaisesti ihan vain nähdäksemme, millainen kuninkaallinen sammakon hahmossa portaillemme oli asettautunut. Kruununsa hän oli kadottanut jonnekin, joten epäilemme vahvasti, että kyseessä oli joko kohtalaisen hajamielinen tai sitten huolimaton prinssi. Sellaiselle meillä ei ole oikein käyttöä, jos nyt rehellisiksi heittäydymme.

Lisäksi odotettu vieraamme oli yllättävän säikky eli kun lähestyimme häntä (jostain syystä harjanvarsi napakasti kädessämme, viime päivien uutisten mukaan kun keneenkään kotiinpyrkivään ei pidä turhan lujasti luottaa), niin eikös tuo loikkinut matkoihinsa ikään kuin hieman halveksien tarjolla ollutta nukkekauneutta. Emme ole ihan varmoja, olemmeko pettyneitä vai helpottuneita, sillä emme päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi joutuu uhrautumaan, nappaamaan sammakon kämmenelleen ja kokeilemaan lähikontaktia.

Prinssistä joka tapauksessa pikkuisen lumoutuneina asettauduimme kukkimisessaan lajitovereistaan erittäin paljon myöhässä olevien pionien kanssa samaan kuvaan. Mekoissamme on kerättynä kaikki mahdollinen satiininauhoista kimallekankaiden kautta rypytettyyn pitsiin, joten jos Uljas Prinssi satut vielä olemaan lähitienoilla ja joku muu on taian murtanut ja sinut sammakosta prinssiksi suudellut, niin tervetuloa käväisemään. Jos olet vielä sammakkona niin emme välttämättä ole ihan niin innostuneita tapaamisesta. Ei tarvitse tulla meidän portaillemme kurnuttamaan, jos ei ole prinssiydestä todisteeksi edes muutamaa jalokiveä.

  photo ce39ceba-9cc7-4bb3-91fa-e2c29edb4aae_zpsk92c54fo.jpg

keskiviikko 5. elokuuta 2015

5.8. Pirjo ja Purjo ajatuvat julkisen terveydenhuollon synkkiin syövereihin

 photo 967370e9-357d-44a9-a136-0973b40cf410_zpsrxdgxpvj.jpg

Me sairastuimme! Yleensä emme etsi apua terveydenhuollosta, mutta nyt oli pakko. Soitimme terveysneuvontaan, josta todettiin, että oireiden perusteella vaikuttaa siltä, että tarvitsette reseptin, joten tervetuloa jonottamaan sairaanhoitajan vastaanotolle.

Sinne me menimme. Ensimmäinen rasti oli vaikein eli hassunhauska yksityinen yhtiö, jolta kunta palvelut ostaa, oli piilottanut lihatiskiltäkin tutun vuoronumeroautomaatin paikkaan, josta sitä oli hankala löytää. Olimme kuitenkin valppaita ja löysimme kuin löysimmekin sen ja istuimme odottamaan. Asiakkaita oli aika vähän, joten toiveikkaina suunnittelimme selviävämme kotiin jo puolenpäivän maissa. Koska olimme oikeasti ja sanoisimmeko että etenevässä määrin sairaita, olisimme suoneet pääsevämme lepäämään samantien, mutta sellainenhan ei tietenkään onnistunut.

Odotimme noin kaksi tuntia, vaikka päivystyksessä ei mitään varsinaista ruuhkaa ollutkaan. Siinä samalla ennätimme kuulemaan, että lääkärin vastaanottoajat olivat noin tunnin verran myöhässä, meillä sairaanhoitajalle pääsyä kaihoavillahan ei mitään varattua aikaa ollutkaan. Odotimme ja odotimme ja mietimme samalla, onko meillä erittäin vai ainoastaan kohtalaisen paha olo, joka olisi oikeastaan edellyttänyt pääsyä pikapikaa takaisin kotiin.

Vuorollamme menimme vihdoinkin sairaanhoitajan juttusille, vastasimme kysymyksiin ja kerroimme vähän muutakin. Pikaisen testin perusteella sairautemme laatu varmistui, mutta lääkäripä ei suostunut kirjoittamaan reseptiä tähän tavallista tavallisempaan, mutta aika inhaan tavissairauteen pelkästään sairaanhoitajan konsultaation perusteella. Ehei, hän halusi nähdä meidät ihkaelävinä ennen kuin suostuisi tarjoamaan apuaan.

Niinpä me siirryimme takaisin käytävälle ja odotimme ja odotimme.  Asiakkaita tuli ja meni, meidän vuoroamme ei. Lääkäri kävi välillä syömässä, me emme. Kyselimme sairaanhoitajalta pariinkin otteeseen, josko me pian sen reseptin saisimme, mutta hän kehotti meitä olemaan kärsivällisiä. Kyllä sieltä varattujen aikojen välistä joku lokonen jossain vaiheessa löytyy, jotta pääsemme asiaamme toimittamaan. 

Vasta päivittäisen ajanlaskun lähetessä uhkaavasti koko paikan sulkemista ja lääkärin työajan päättymistä, oli meidän vuoromme päästä asioimaan hänen kanssaan. Kysymykset olivat tismalleen samat kuin mitä sairaanhoitaja oli jo aamulla esittänyt. Vastasimme niihin pääsääntöisesti aivan toisin kuin olimme hoitajalle vastanneet, mikä aiheutti lääkärissä vahvaa kummastusta. Perustelimme vastauksiemme muuttumista sillä, että niillä edellisillä vastauksilla hän ei suostunut meille antibioottia kirjoittamaan, joten sairaana sitä yrittää kaikkensa apua saadakseen, hätätilassa vaikka vähän muuntelee totuutta. Lisäksi sairaanhoitajan tapaamisesta oli siinä vaiheessa kulunut jo yli viisi tuntia ja tauti edennyt hoitamattomana vähän vähältä rajummaksi, joten meistä oli vain loogista, että myös vastaukset muuttuivat. Lisäksi meillä oli nälkä, koska emme voineet välillä poistua odotustilasta minnekään.

Lääkäri oli enemmän kuin huumorintajuton. Hänen mielestään me emme ymmärtäneet hoitoprosessia tai omaa parastamme, koska olimme selkeästi itse viivyttäneet hoitoontuloa valitessamme ajan sairaanhoitajalle eikä lääkärille. Turhaan intimme, että emme valinneet mitään, meille  annettiin neuvo ja sitä noudatimme. Resepti sentään kirjoitettiin, mutta lääkkeitä emme enää jaksaneet lähteä jonottamaan. Jos selvisimme tautimme kanssa kokonaisesta päivästä julkisen terveydenhuollon tehokkaassa alhossa, niin ehkä lääkkeittä pärjää vielä yhden yön.

tiistai 4. elokuuta 2015

4.8. Se on loppu nyt, Expertin verkkokauppa!

 photo c99ec2ff-053b-46d5-9892-719f137482a8_zpsrnyux4c0.jpg

Saimme niin huonoa palvelua, että tirvaisisimme välittömästi ketä tahansa, joka uskaltautuu noin kolmea metriä meitä lähemmäs.

Kaupunkiasuntomme (meillä on sellainenkin, mutta emme siitä yleensä isosti lavertele, koska vietämme siellä kodinsäästösyistä hyvin vähän aikaa) jääkaappipakastin irtisanoi heinäkuussa yhteistyösopimuksensa juuri ennen viikonloppua. Koska meillä on tähän asti ollut melkein aina hyviä kokemuksia nettikaupoista, päätimme selvitä asiasta helpolla. 

Valitsimme sopivan kylmäkoneen, luotettavantuntuisen myyjän, klikkailimme sitä ja tätä eli halusimme koko paketin kotiinkuljetuksineen ja -kantamisineen, asennuksineen ja vanhan poisviemisineen. Tarkistimme tietysti ensin saatavuuden ja todennäköisen toimitusajan (noin viisi arkipäivää), maksoimme ja ryhdyimme odottamaan. Ja sitten me odotimme ne noin viisi arkipäivää eikä kukaan ottanut meihin yhteyttä. Olimme toiveikkaita, että ehkä heillä on kesäruuhka tai muuten vain liikaa omaa kivaa, mutta kun eilen maanantainakaan ei kuulunut pihahdustakaan, alkoi tunnetilamme vyöryä viileän puolelle. Tähän voi olla osasyynä se, että oma rakas vanha jääkaappimme oli vaiti ja hiljaa, mitään kylmää säilytystilaa ei enää ollut ja ruokavaliomme alkoi koostua pähkinöistä.

Tänään meille ilmoitettiin, että kylmälaitteemme saapuu, olkaa valmiina ottamaan se vastaan. Jihuu me sanoimme toisillemme ja hyppelimme ympäri asuntoa. Ei olisi pitänyt iloita liian aikaisin, sillä jääkaappipakastin toki saapui, mutta mitään ei suostuttu asentamaan saati rikkinäistä viemään pois. Soitto tavarantoimittajalle eli Postille paljasti, että heillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Myyjäliike puolestaan oli sitä mieltä, että vaikka jotain pientä lisäpalvelua onkin melkein satasella menty ostamaan, niin heillä ei ole kummoisiakaan velvollisuutta sellaista samantien toimittaa. Asennuksen voi saada joskus ennen kuun loppua tai sitten ei, joten asiakas on nyt vain tyytyväinen siihen, että se masiina on keskellä keittokomeroa estämässä niinkin arkisen askareen kuin roskakaapin avaamisen.

Syvän tuohtumuksen ja armottoman vihanpurkauksen jälkeen päädyttiin siihen, että koska myyjäliike ei katso asiakseen hankkia asiakkaalle jo laskuttamaansa palvelua, on kauppa syytä purkaa. Massiivinen kylmäkonelaatikko tullaan noutamaan pois mahdollisimman pian, ei kuitenkaan enää tänään. Hassua, että se tilattu asennus + vanhan poisvieminen olisi työnä yhtä työläs kuin purkamattoman paketin hakeminen ja raahaaminen pois, mutta Expertillä periaate on periaate. Asiakas on erittäin paljon väärässä, jos hän haluaa rahoilleen vastinetta. Vaikka on mennyt maksamaan käytetyn kylmälaitteen poiskuljetuksesta, niin Expertin verkkosivuilla ei sanota missään, että se poiskuljetus olisi jotenkin sidoksissa uuden laitteen tuomiseen. Siihen ei siis kannata vedota, vaan pitää kiltisti odottaa, että he ehkä armollisesti järjestävät pientä vipinää ja ilmoittavat itselleen sopivan päivän. Silloin on syytä olla paikan päällä lähes 24/7, koska he soittavat ovisummeria vain kerran.

Pitäkää itsenne, me ajattelimme ja marssimme Giganttiin. Siellä meillä oli pientä suurempaa vaikeutta saada myyjä uskomaan, että olemme vähäisestä varrestamme huolimatta vallan oikeustoimikelpoisia ja pankkikortillisia. Kun yhteisymmärrys saatiin, onnistui ostokin. Varmistimme moneen kertaan, että onhan tämän kylmälaitteen asennus ja vanhan poisvieminen takuuvarmasti onnistuva asia ja voimmeko luottaa siihen, että meillä olisi jo viikonloppuna mahdollisuus syödä jotain muutakin kuin kuivamuonaa. Niin meille luvattiin ja me haluamme koko sydämestämme uskoa siihen! Tosin jos Expertin palvelu toimii edelleen kuin tähänkin asti niin uusimman jääkaappipakastimen saapuessa kököttää keskellä keittokomeroa asentamaton yksilö odottamassa lähtökäskyä. Voi olla, että pahimmassa tapauksessa ajaudumme kolmen jääkaappipakastimen loukkuun! Tai vietämme vielä jouluakin hirviöpaketin kanssa. Tai emme saa ikinä rahojamme Expertiltä takaisin, koska heillä tuntuu olevan varsin kepeä suhtautuminen muiden lompakkojen sisältöihin. 

Tuossa kuvassa yritämme esittää tunteitamme koko episodia kohtaan. Olemme selät vastakkain valmiina lähtemään erillemme heti, kun kamerasta kuuluu räps. Vaatteet ovat niin vanhoja, että meillä ei ihan ole muistikuvaa siitä, mistä kankaat on hankittu. Mutta aurinko paistaa ja maailma olisi vallan mukava paikka, jos olisi se paikkansa löytänyt jääkaappipakastin!



 

lauantai 1. elokuuta 2015

1.8. Milloin mustikoiden poimimisesta tuli sosiaalinen tapahtuma?

 photo aecd70d4-f7fe-4ecc-8ab5-ee8ee8731975_zpsn8wuzi6g.jpg

Mummo meni mustikkaan ja me perässä, mutta emme mahtuneet. Heh, heh!

Meillä ei ole mummoa, mutta median mustikkarummutuksen säestäminä päätimme kantaa kortemme kekoon ja sankomme metsään flavonoidien toivossa. Nuo vierasperäiset asiat ovat jotain mustikkaan pesiytyneitä hyviä yhdisteitä, joiden vuoksi marjojen syömisestä tulee tyytyväinen olo, iloinen mieli ja kirkas katse. Mustikoiden poimimisesta puolestaan tulee likaiset kädet.

Lähdimme metsään suunnilleen piirakkamarjojen toivossa, mutta kohtasimme siellä tätsykkälauman, joten emme kehdanneet poistua ennen kuin ämpäri oli täysi. No joo, fuskasimme ihan vähän ja tässä vinkki teille muillekin, jotka koette metsässä sosiaalisen paineen liian raskaana. Taitelkaa leivinpaperista tai vastaavasta ämpäriinne sisäpuolelle suojus, jota voitte sitten nostella sitä mukaan kun haluatte sen sankonne näyttävän sivusta päin täyttyneeltä. Suurin osa muovisangoista kun kuultaa läpi ja näyttää heti, jos joku yrittää petkuttaa marjasaaliillaan. Kaksinkertainen paperisuojus poistaa tämän ongelman ja siihen marjojen päälle huolettomasti heitetty kaulaliina tai huivi puolestaan estää näkemästä marjasaaliin todellisen määrän. 

Menimme siis omaan metsään. Meillä on sellainenkin, se on vähän isompi kuin Nalle Puhin puolen hehtaarin metsä, mutta aika paljon pienempi kuin Helsingin keskuspuisto.  Meidän metsämme sijaitsee kahden kylätien risteyksessä ja siellä on aika hankala eksyä, koska joka suunnassa on joko tie tai pelto valmiina ottamaan vastaan suuntavaistonsa kadottaneen. Juuri tämän urbaaneille kompasittomille ulkoilijoille soveltuvan paikan vuoksi se tuntuu olevan varsin suosittu marjastuskohde. Nyt siitä tuli myös hurjan puheenpulputuksen metsä, koska emme ole vielä koskaan eläissämme olleet marjastamassa niin, että joka puolella kuului jatkuvaa meille outojen ihmisten papatusta. Eikä siinä mitään, että juttelivat keskenään, mutta he puhuivat myös meille ja vihkivät meitä nykymarjastuksen saloihin.

Tätsykkälauma koostui noin puolesta tusinasta eri-ikäisiä naisia, joilla jokaisella tuntui olevan jotain hampaankolossaan meitä vastaan. Saimme kuulla, että mustikat tulee poimia järjestyksessä eikä sovi pyyhältää parhaasta paikasta toiseen ja jättää rippeitä muille. Ei myöskään sovi mennä sinne, minne joku toinen on aikeissa siirtyä. Erittäin vähän sallittua on rynnistää koko porukan ohi jonnekin syviin korpimaihin tekemään omia löytöjään, sillä tätsykkäporukan mukana matkanneista lapsista joku voisi saada päähänsä lähteä seuraamaan meitä ja lopulta uppoaisi aitaamattomaan suo-ojaan.

Toden totta, keskellä metsäpalstaa oli oja. Se oli sateisen kesän ansiosta erittäin paljon vetisempi kuin tavallisina vuosina ja - kauhistuksen kanahäkki - täysin vailla mitään hukkumista estäviä aitoja! Siellä se vaani viattomia marjastajia valmiina imaisemaan syövereihinsä jokaisen varomattoman, joka uskalsi sen reunoja tallata. Tätsykkälauma oli erittäin huolissaan siitä, että joku lapsista lipeää elämän reunasta ja hukkuu ojaan, jonka huolimaton ja kaikesta päätellen täysin yhteiskunnan ja sen marjastavien lapsijäsenten hyvinvoinnista piittaamaton metsänomistaja on mennyt kaivattamaan kulkijoiden kiusaksi ja kauhuksi. Jossain on takuuvarmasti joku EU-direktiivi, johon vedoten voi vaatia noin kaksimetrisen esteen ojan molemmille puolille suojaamaan ihmispoloja. Joku tätsyköistä ehdotti myös ojan kattamista vahvoilla metallilevyillä, jolloin sen ylittäminen olisi ollut helpompaa. Nyt piti ensin ottaa vauhtia ja sitten tehdä vaihtoaskelhyppy, jos halusi ojan reunalta toiselle. Vaihtoehtona olisi toki ollut noin 50 metrin kävely pienelle siltamuodostelmalle, mutta sitähän me emme tätsykkälaumalle kertoneet.

Me päätimme olla noudattamatta mitään metsänkäyttöohjeita ja suuntasimme syvemmälle korpeen, poimimme marjoja sen, mitä poimimme ja palasimme kotiin hampaat sinisinä. Metsässä meillä oli kepeät ulkoiluasut, mutta kotona valitsimme kaapista kaikken monivärisimmät puserot, jotka sieltä ikinä löytyivät. Jos nyt eksymme metsään, olemme helpommin löydettävissä kuin maastonvihreissä vaatteissa.