torstai 30. toukokuuta 2013

30.5. Pirjo ja Purjo huonon palvelun magneetteina


 photo b27c84a4-87f3-44d7-8f80-1d2ce1443b93_zps02b5405b.jpg

Jostain täysin tuntemattomasta syystä me saamme usein huonoa palvelua. Vikaa voi olla meissä itsessämmekin, koska yleensä saa juuri sitä, mitä odottaa saavansa, ja me peruspessimisteinä olemme pääsääntöisesti varautuneet siihen, että asiat menevät pieleen. Niin ne joka tapauksessa tekevät, joten miksi turhaan vaihtaa elämänasennettaan. Syy ei silti ole meissä vaan kaikissa niissä, jotka ilmiselvästi tahallaan aiheuttavat meille hankaluuksia ja mieliharmia nykykielellä sanottuna dissaamalla viehättäviä olemuksiamme.

Koska olemme varautuneet ikäviin kokemuksiin, emme yleensä niistä välitä. Kerromme tosin kokemastamme kaltoinkohtelusta runsaasti värittäen ja liioitellen kaikille edes suunnilleen kuuntelevilta näyttäville läheisillemme tehden kuvaannollisesti kärpäsistä sonnimullikoita eikä suinkaan härkäsiä. Olemme melkein varmoja, että meistä huokuu ulospäin jokin surkeaa palvelua odottava karma, joka saa muut suhtautumaan meihin kuin vailla graffitia oleviin harmaisiin betoniseiniin. Jonoissa, odotustiloissa ja palvelutiskien äärellä meistä tulee näkymättömiä ja kuulumattomia.

Tästä saimme konkreettisen kokemuksen taas tänään. Aamulla autoillessamme meitä kohtasi onnettomuus tuulilasiin osuneen kiven muodossa (terveisiä sille reipasta ylinopeutta ajaneelle volvokuskille, jonka piti ehdottomasti suunnata ajolinjansa penkereen sepelin kautta). Ikkunan ja kiven kohtaamisesta syntyi melkoisen järkyttävä paukahdus, ja lopputuloksena oli ammattislangilla häränsilmäksi kutsuttu ikävä kuvio melko tarkkaan keskellä auton etulasia. 

Välttääksemme lisävaurioita ja siksi, että meillä on tuulilasivakuutus, soitimme mahdollisimman pian erilaisia säröjä korjaavaan liikkeeseen, josta ystävällisesti toivotettiin tervetulleeksi koska tahansa iltapäivällä. Sovimme saapuvamme kello 15.15, koska se oli meidän mielestämme mukavan teini-ikäiseltä vaikuttava ajankohta. Hyvissä ajoin ennen H-hetkeä eli kaksi minuuttia ennen sovittua aikaa kaarsimme palveluntarjoajan pihaan, ujutimme auton mahdottomaan koloseen ja astuimme reippaan luottavaisina liikkeeseen.

Tietenkään asiakasvastaanotossa ei ollut ketään. Meille käy usein näin, joten siirryimme kuikuilemaan verstaspuolen ovelle, vaikka lukuisissa kylteissä varoitettiin, että sinne ei sovi mennä tai tapahtuu kamalia. Yritimme näyttää oikein paljon aikataulussa saapuneelta asiakkaalta, mutta epäonnistuimme jälleen kerran. Kukaan noin kolmesta autojen parissa pakertavasta henkilöstä ei huomannut meitä, vaikka hieman huiskimme ja huidoimme, ja vaikka meidän suuntaamme ihan selvästi katsottiin. 

Hieman lannistuneina palasimme odotustilaan olettaen, että ne kieltokyltit piti ottaa tosissaan ja tyytyä odottamaan paikallaan. Kellon viisarit lähtivät vinhaa vauhtia suuntaamaan alaspäin, mutta kukaan ei tullut kysymään asiaamme. Harkitsimme jo ryöstävämme kassan ihan vain saadaksemme hälytyskellot soimaan. Se jäi tekemättä, kun hallin ovelle ajettiin Porsche, jonka kuljettaja sai välittömästi sekä huomiota että pyynnön ajaa autonsa verstaan puolelle, pitihän se vähän aikaa sitten syntynyt tuulilasinsärö samantien korjata, vaikka aikaa ei ollutkaan varattuna. 

Haloo! Me olimme ainoina paikalla olevina henkilöasiakkaina odottaneet jo kokonaisen kvartaalin eli neljännestunnin, ja meidän vaatimaton perheautomme seisoi surkeana ylikapeassa parkkiruudussa rikkinäisine tuulilaseineen samaan aikaan kun noin vain pihaan ohimennen karauttanut autoilija sai palvelua samantien. Toki me myönnämme, että Porsche on ihan jotain muuta kuin Ford, mutta siitä huolimatta tuohtumus valtasi mielemme ja marssimme kaikkien kieltotaulujen uhallakin kysymään, että olemmeko me ymmärtäneet jotain väärin vai oliko se juuri meidän automme tuulilasi, joka piti korjata jo aikaa sitten. Että onko täällä joku ajanvaraus vai päteekö jonkinlainen pärstkertoimeen verrattava konepeltikerroin, jonka ansiosta emme ikinä saa luvattua ehjättyä tuulilasia.

Ei anteeksipyyntöä, ei pahoittelua, ei selityksiä vaan pyyntö ajaa auto halliin, kun seuraava saadaan sieltä ulos. Meitä kohdeltiin kuin ehdoin tahdoin olisimme halunneet aiheuttaa heille ylimääräistä vaivaa. ja sotkea mukavaa työjärjestystä. Siinä vaiheessa  olimme kuluttaneet aikaamme odotellen jo puoli tuntia, mutta eihän asiakkaan aika koskaan maksa, eihän? Saimme siis lisätä "Surkeaa huonompaa palvelua" -yritysten listalle autolasikeskuksen heti rengasfirman, Itellan, Nokian Edenin ja monen muun perään.

Jos joku joskus tarvitsee hystery shoppaajia eli mystery shoppaajiin verrattavia huonoon palveluun lietsovia koehenkilöitä, niin yhteys meihin ja riennämme kohti uusia nöyryytyksiä ja ankeita kokemuksia. Meillä on muistoja lääkäreistä, jotka luulevat jo tutkineensa meidät (se oli jonkun toisen jalka, mutta sanelu kirjoitettiin meidän tietoihimme) ja huonekaluliikkeestä, josta ei löydy tilaamaamme sohvaa (se oli annettu jollekin toiselle asiakkaalle, arvatkaapa, oliko hankala saada varausmaksua palautettua) ja rengasliikkeestä, jossa meidän etukäteen maksamallamme vuorolla  otettiin joku toinen asiakas hänelle ilmaiseksi. Todennäköisesti olemme olleet edellisessä elämässä ankeuttajia, sen verran usein törmäämme palvelukokemuksiin, jotka eivät ole mahdollisia muille kuin meille.

tiistai 28. toukokuuta 2013

28.5. Bertta - tuo B-luokan martta

 photo 9b96f7b5-e905-4ab8-a35e-b4bcb07eee9f_zps30027acc.jpg

Jälleen kerran joudumme harmiksemme toteamaan, että muiden mietteet ovat meidän aivotuksiamme paljon hauskempia. Mutta ei se mitään, osaamme vallan luontevasti lainata ja kopioida muiden ajatustenvirtaa tuntematta siitä pienintäkään syyllisyyttä. Kuulimme Bertta-aatteesta puolivahingossa, mutta koska tosiberttaajat tuskin blogeja kirjoittavat, niin päätimme tänään valottaa aihetta omassa tekstissämme.

Martathan ovat näitä kaikin tavoin puuhakkaita pääosin naisihmisiä, joita kiinnosti kotoilu jo kauan ennen kuin se tuli muotiin. Heidät ja aatteensa muistetaan nostaa esille aina joulun aikoihin, jolloin kerrotaan jonkun Suur-Martan painottaneen, että kaapit siivotaan viimeistä nurkkaa myöten vain silloin, jos siellä kaapissa aiotaan viettää edes osa joulusta. Näillä sanoilla vapautetaan kaikki laiskat B-luokan martat eli bertat tekemästä suursiivousta, mikä kieltämättä on varsin  miellyttävää ja toisaalta siirtää vastuun sekaisista kaapeista ohjeen antajille. 

Bertat ovat sydämeltään marttoja, mutta he eivät ole uskaltautuneet mukaan toimintaan siksi, että marttailuaatteen mukaan jokainen voi olla sellainen martta kuin itselle sopii. Bertat tietävät, että jos sille tielle lähtee, niin siitä ei hyvää seuraa! Bertoille kun sopii moni sellainen asia, joka saa avarakatseisimmankin martan nostamaan toista kulmakarvaansa ja pakenemaan tahranpoistoniksien salaperäiseen ja alatikiehtovaan maailmaan. 

Marttoihin verrattuna bertat ovat varsinaisia huithapeleita, vaikka heidän elämässään on lukuisia marttamaisia piirteitä. He voivat rupatella tuntikausia puutarhanhoitonikseistä, lahjoitella toisilleen ja vaikka ihan tuntemattomillekin perinneperennoja, upottaa sormensa (joskus myös sormuksensa) multaan ja nauttia kasvun ihmeen seuraamisesta. Heillä on erilaisia niksejä, joiden avulla säästää ruokamenoissa (puolisolle voi laittaa evääksi töihin eilistä lihakeittoa ja perheen näin säästämillä rahoilla on varsin perusteltua käydä itse syömässä kreikkalaisessa ravintolassa) ja tietävät joukkovoiman mahdin (jos kaikki istuvat kahvitauolla liian pitkään, ei ketään yksittäistä yksilöä voi syyttää lorvimisesta). Silti heistä ei ole martoiksi, koska berttaa ei kiinnosta pätkääkään osallistuminen taitoavaimien ja osaajapassien suorittamiseen, marttamaisten kirjoneuleiden valmistamiseen tai Method Martta -ryhtiohjelman sisäistämiseen.

Siinä missä martat pukeutuvat tarkasti säädeltyyn univormuunsa eli sinisävyiseen ruutupaitaan yhdistettynä joko farkkuihin tai juhlavasti jakkupukuun ynnä mustiin tai tummansinisiin sukkahousuihin, etsii bertta kaapistaan sitä, mikä sattuu sinä päivänä olevan puhtaana. Bertta ei ota kamalan vakavasti ohjetta siitä, että samaan asuun ei pidä yhdistää huivia ja kaulakorua, ja jos olisi olemassa berttakangas (kuten on olemassa ainoa ihan oikea ruudullinen marttavastaava), olisi se todennäköisesti sävyltään pastellinen musta eli epämääräisen harmaa. Sellaisessa eivät pienet tahrat näy ja toisaalta se on varsin kivuttomasti yhdistettävissä vaikka mihin väreihin. Bertat tunnistavat toisensa siitä, että napakantäpäkän ryhdikkään ruudun sijaan asuvalikoima koostuu joustavista, mukavista, mitäänsanomattomista vaatteista, joiden tärkein ja usein ainoa tarkoitus on tuntua mukavalta päällä. Toisin kuin martat bertat edustavat vain itseään.

Bertat ovat silti ihan pikkiriikkisen kateellisia martoille, joilla on lystejä tapahtumia ja joiden mielipidettä kysellään tärkeissä asioissa kuten siinä, vieläkö nykyisinkin kannattaa poistaa rasvatahra tapetista tuoreella ranskanleivänpalalla. Lisäksi martoilla on mukavia illanistujaisia, joissa kerrotaan marttailun historiasta ja erilaisin riitein toivotetaan uudet jäsenet tervetulleiksi. Saamamme lievästi epäluotettavan tiedon mukaan jäseneksiottamisrituaaleihin voi kuulua esimerkiksi täytettyjen tuulihattujen nauttiminen kahvin kera, mistä saammekin oivan aasinsillan tämän päivän kuppiin.

 photo e686b8cb-273d-42d4-9258-ca520fdfe724_zps176a0061.jpg

Tämä kahvikuppi ei olekaan Arabian tuotantoa, vaan pohjaleiman mukaan se on matkannut meille aina Puolasta asti. Joku asioihin perehtymätön voisi pitää sitä joutavana markettikuppina, mutta me tiedämme paremmin. Tämä on ehta berttakuppi eli tarkoitettu niille, joiden mielestä nelikulmaisen ja pyöreän voi vallan hyvin yhdistää pyöristettykulmaiseksi lautaseksi ja että kultareunus sopii ihan kaikkeen, oli sitten kyse kahvikupista tai pilvenhattarasta. Tämän kanssa ei tarjota sokerittomalla kermavaahdolla tuunattua känttypullaa vaan kaupasta ostettu bebe-leivos.
 

lauantai 25. toukokuuta 2013

25.5. Bloggaajat saavat aina ilmaiseksi kaikkea kivaa "kokeiltavaa"

 photo ba1bbfea-5767-4b30-92c5-b63719e819a6_zps92080f98.jpg

Paitsi me. Ja koska kukaan ei ole lahjonut meitä millään mukavalla, päätimme hautautua rikusraksunaksumaailmaan. 

Tosielämässä kaikki nämä pussit on saatu uhkapelaamalla. Jos siis pienessä mielessänne olette miettineet, voittaako kukaan koskaan mitään kaikenlaisissa huvipuistojen renkaanheitoissa ja bingoissa, niin tässä kuvassa on nyt ihan elävä todiste siitä, että kyllä se on mahdollista. Kaikki tämä ja vähän enemmänkin on kannettu perheen iloksi isossa perunalastusäkissä sen jälkeen, kun erilaisissa laitteissa ketkuttelun jälkeen kotiinlähdön hetkellä onnenpyörässä kohdalle osui oikea luku.

Me olemme varsin tyytyväisiä siihen, että tällä kertaa ei palkinnoksi tullut jättiläisnallea tai hassunhauskaa koriste-esinettä tai huvipuiston isolla logolla varustettua hupparia, jota ei kehtaa käyttää edes heinäpellolla. Perunalastut ja juustosuikerot katoavat seuraavien viikkojen aikana parempiin suihin eivätkä jää hyllyille keräämään pölyä. Iloisenkirjavat foliopussit voimme ripustaa puutarhaan lintujen iloksi. Uskomme vahvasti, että ne ovat omenapuiden ja marjapensaiden keskellä varsin toimiva sisustuselementti heilahdellessaan leppeässä kesätuulessa heijastaen auringon kimaltavat säteet ympäriinsä.  

Ainoat kaapista löytyvät sointuvat eli perusväriset asut ovat tällä kertaa uimapuvut. Purjon asussa on säästäväisesti käytetty pilvitrikoon jämäpalanen yhdistäen se yksiväriseen kankaaseen. Jos kangas maksaa yli 15 euroa metri, pitää se käyttää tarkasti viimeistä palasta myöten! Solmittava olkanauha ja resorit ovat punavalkoraitaista trikoota. Pirjon sinisessä uikkarissa on aplikoituna riehakas sammakko. Resorit ovat vihreät siksi, että ompelukoneessa oli vihreä lanka eikä ompeilija vaivautunut sitä vaihtamaan. Pienestä se on kuulkaa meillä joskus kiinni, millaisia asuja milloinkin valmistuu.

tiistai 21. toukokuuta 2013

21.5. Ällönvetelä kädenpuristus

 photo c609bc06-187c-4f5a-a1b4-b9f36d18bb8a_zps4694d60e.jpg

Olemme jälleen hankkineet kokemuksen, jolka toivomme lukijoittemme välttyvän. Otsikossa on oikeastaan kaksi täysin toisiinsa sopimatonta sanaa laitettu vierekkäin, mutta emme oikein keksineet mitään muutakaan sanaparia, joka parhaiten kuvaisi kokemustamme. Puristushan ei voi olla vetelä, mutta koska kyse ei ollut pelkästä käden ojentamisesta, niin käytämme nyt termiä puristus hieman konkreettista merkitystään laajemmassa viitekehyksessä.

Me olemme vanhanaikaisia nukkeja. Kun kohdataan ensimmäisen kerran, ojennetaan käsi, katsotaan silmiin, tervehditään ja kerrotaan kuuluvalla, selkeällä äänellä mielellään oma nimi. Joskus voi huijata ja kertoa jonkun toisen nimen, mutta siitä emme tällä kertaa satuile sen enempää, vaan pysyttelemme nyt tässä tavanomaisessa, arkisessa tervehtimistilanteessa, jossa nimen sanomisen yhteydessä puristetaan toisen osapuolen ojennettua yläraajaa napakasti, mutta varoen. Ei siis rusenneta sormia muhennokseksi, vaan otetaan sen verran ihokontaktia, että toisen käsi ei ei kättelyssä putoa vähäisen sormienkoukistuksen vuoksi pois kättelytilanteesta. Puolin ja toisin osoitetaan, että ollaan ihan ystävällismielisissä aikeissa, koska ojennetussa kädessä ei ole teräasetta, pientä savupommia tai mätiä tomaatteja.

Yleensä tervehtiminen sujuu varsin mukavasti, mutta tänään kohtasimme kerhossa henkilön, jonka käsi ihan oikeasti muistutti vast'ikään vakuumipakkauksesta napattua lohifilettä. Kun me innosta puhkuen lähestyimme ihkauutta kerhokaveria valmiina kättelemään oikein vimmatusti, ojensi hän oman etutassunsa ja siinä se. Ei syntynyt mitään hiipivää ja kähmivää kosketusta kuten tangentin hipaistessa janaa vai oliko se origoa. Kättä nostettiin sen verran, että saatoimme ulottua siihen, mutta yksikään sormi ei edes refleksinomaisesti koukistunut sen merkiksi, että meidät oli havaittu ja kutakuinkin hyväksytty.

Hui kauhistus! Siitä on aikaa, kun viimeksi olemme joutuneet kohtaamaan moisen ällönvetelän kädenpuristuksen, josta ei oikein tiedä, että onko käsi kuoliossa ja putoamassa kokonaan pois, koska hermotus ei enää toimi koukistuksen osalta lainkaan vai onko kättelijä perusolemukseltaan mallia laiska, jolloin oletusarvoisesti hän ei tervehdi vaan häntä tervehditään. Melkein teki mielemme sanoa, että pienimuotoinen vaikka sitten vähän väkisinkin pinnistelty reippaus ei ole ensimmäisenä kerhopäivänä pahasta, etenkään kun uusi tuttavuutemme ei ollut millään tavalla ujo. Ruodottomalta kalalta vaikuttava ojennettu käsi ei antanut hyvää ensivaikutelmaa vaan sai meidät epäilemään, että jotain muutakin ei-niin-kovin-mukavaa olisi tulossa.

Ehkä kaikille pitäisi järjestää tervehtimiskoulutusta. "Näin kättelen sujuvasti" ja "Tervehtimisen ABC" voisivat olla peruskursseja, joita tukisi etenkin meille mieluista "Halailun välttely kohtaamistilanteissa" sekä edistyneemmille tarkoitettu lähinnä kertausmielessä järjestettävä "Ulkoisesti ilmenevän kauko- ja lähikontaktin muodostumiseen vaikuttavat tekijät ihmimillisessä kanssakäymisessä".

Me otimme tällä kertaa kuvaan mukaan Marimekon mukin, josta emme koskaan joisi kahvia, koska muki ei ole kahvin paikka. Mehua tästä sen sijaan on varsin rattoisaa nauttia. Pirjolla on tilanteeseen sopivasti violetista unikkokankaasta liivihame ja pinkki pusero. Purjo valitsi marikangasta vuodelta 1982 (ajatelkaa, maailma oli silloin jo olemassa!) lähinnä siksi, että ihastui mekkonsa taskuun ommeltuun kukkakuvioon. Paidassa on samoja kukkia, mutta sitähän te ette näe, koska kuva on hieman huonosti harkiten napattu.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

19.5. Porkkanaopettajia ja keppiopettajia

 photo 7fb9b753-ad4e-4364-8d21-1e3d98a1d57b_zps23c13e84.jpg

Me olimme perjantaina Tilaisuudessa. Siellä me kohtasimme liudan oppilaita ja muutaman opettajan. Viime kuukausien tapahtumien valossa odotimme päätyvämme jonkinlaiseen vankilavastarinnan ja BB-talon örvellyksen sekasotkuun, jossa holtiton nuoriso käyttäytyy huonosti ja epätoivoiset opettajat eivät voi tehdä muuta kuin viskellä heitä seinille. Niille kun ei voi mitään, ja kasvattaa täytyy vaikka rystyset verillä.

Olimme hyvin pettyneitä! Yksikään yläasteikäinen henkilö ei haistatellut, kuljeskellut huppu hiuksillaan tai lippis päässään, kukaan ei tupakoinut tai huudellut hävyttömyyksiä. Tosin yksikään opettaja ei uhonnut heittävänsä väkeä ulos Tilaisuudesta, jos siellä ei olla niin kuin hän tahtoo. Jopa ruokailun aikana kaikki sujui hyvän käytöksen vallassa eikä mikään viitannut siihen, että nuoriso oli nousemassa kapinaan kesken salaatinnassutuksen. Kermakakkua ei tuhrittu vieryskaverin naamaan, maitoa ja mehua ei sotkettu keskenään harmaanpunaiseksi mössöksi eikä ateriaa päätetty niistämällä ikkunaverhoihin.

Me mietimme pitkään, mistä oikein on kyse. Missä on ärhentely, missä huono käytös? Missä huuto, käskyt ja kiellot? Sitten me tajusimme: me olimme kohdanneet keppiopettajan sijaan porkkanaopettajia, jotka eivät tarvinneet omaa aikuisuuttaan pönkittämään yhtään kukkotappeluja ja näyttäviä kurinpalautusäkseerauksia. Nämä opettajat puhuivat oppilaille kuin ihmisille ikään ja omituista kyllä, oppilaat keskustelivat varsin sivistyneesti sekä keskenään että opettajan kanssa. Melkein vaikutti siltä, kuin kyseessä olisi ollut sellainen aito vuorovaikutustilanne, josta alan oppikirjoissa puhutaan kuin ihmeestä ikään!

Tietysti joku nyt sanoo, että Tilaisuuteen oli jo valmiiksi valikoitunut nuorison nössöin osuus, joka ei erottaisi kevytsavuketta sikarista saati tietäisi, miten parhaiten murtaudutaan kellarin varastokoppiin. Siksi kukaan ei temppuillut tai hulinoinut, koska he eivät yksinkertaisesti osanneet saati uskaltaneet, onnettomat nynnyt. Meidän mielestämme kyse ei välttämättä ollut oppilaiden kyvyttömyydestä ärsyttää aikuisia vaan opettajien asenteesta. He olivat ylpeitä omista oppilaistaan ja näiden osaamisesta sekä kaikesta päätellen valmiita kertomaan sen myös ylpeytensä kohteille.

Olimme syvästi helpottuneita huomatessamme, että koulumaailma ei ihan vielä ole pelkkä synkänmusta kuilu, johon joutuneella ei ole tervepäistä mahdollisuutta poispääsyyn. Toki olimme helpottuneita myös siitä, että Tilaisuudessa tarjottua kermakakkua oli varattu miellyttävän runsas määrä, joten saatoimme käydä kahdesti hakemassa sitä lisää. Pelkkä hengenravinto ei riitä kasvavalle nuorelle saati meille.

Kermakakun kunniaksi otimme kuvaan mukaan kahvikupin, koska ajattelimme ilahduttaa lukijoitamme esittelemällä ihan kaikki erilaiset kupit ja mukit, joita taloudestamme löytyy. Tämä yksilö on saanut pohjaansa Arabian leiman ja nimekseen Sylvia. Jossain tavarataivaassa tälle on laitettu hinnaksi 28 euroa! Herranjestas, meidän arkikupillemme asetteineen laitettu arvoksi tuollainen summa!

Vaatepuolella olemme hieman pilvessä. Purjon tunikassa on yhdistelty kahta erilaista trikoota, Pirjolla on perinteisempi röyhelötön malli. Ompelijalle osti laatikollisen tilkkuja ja yhdistelee niitä nyt lievästi hulvattomasti. Tuskin maltatte odottaa, miten hän laittaa samaan puseroon apinoita ja kirahveja.

 photo fe179b37-b73a-4e4f-b9d9-749a85c0698f_zps92bcb9f9.jpg




 

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

15.5. Kuppikoko ja koko kuppi

 photo b82b9b74-26ad-4d8e-ad22-f5973ac07ebe_zpsac369909.jpg

Tänään keskitymme puhumaan kuppikoosta. Aihe on akuutti viimeistään kesäkuun alussa, jolloin ylioppilaita juhlistetaan jonkinlaisen tarjoilun muodossa. Puhumme siis kahvikupeista, jotka alkavat olla katoavaa kansanperinnettä, jos on erilaisia blogeja ja julkaisuja uskominen. Kuppi ei ole enää muotia!

Kahvikuppi on monessa perheessä ja työpaikalla vaihtunut mukiksi. Kyseessä on kustannustehokas ratkaisu: mukiin mahtuu enemmän juotavaa, sitä ei tarvitse käydä vähän väliä täyttämässä uudestaan, se ei muka vaadi mitään erillistä alustaa ja rikkoontuu valitettavan harvoin, vaikka olisi miten ruma. Työpaikalla kahvi joka tapauksessa maistuu tervalta tai villasukanliotusliemeltä, joten tarjoiluastialla ei varsinaisesti ole mitään väliä, mutta oikea kahvi pitää juoda kupista ja nimenomaan tällaisesta kuvassakin olevasta ohutreunaisesta versiosta.

Kahvimukien ilmestyminen juhlatilaisuuksiin kertoo mielestämme yhteiskunnan rappiosta ja kulttuuristen merkkien tuhoutumisesta. Toki ymmärrämme, että kahvikuppi ja siihen olennaisesti kuuluva alusta eli asetti tuplaavat tiskien määrän, mutta samalla vetoamme siihen, että lusikan saa sujuvasti aseteltua siihen asetille kahvin hämmentelemisen jälkeen. Mukissa olevalla lusikalla sohii juodessaan koko ajan joko poskea tai nenää, mikä ei ole omiaan lievittämään sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Meidän mielestämme kahvin juominen mukista ei ole mistään kotoisin. Mukista makusteltuna koko juoma on tunkkaisen makuinen ja monessa mukissa sisäpinta onkin tumma, jotta kahvinisti ei huomaisi, miten ruskea liemi on jättänyt tahmean tummentuman astian sisälle. Näin etenkin silloin, jos kyseessä on aito automaattikahvi, joka oikeastaan on vain värjättyä vettä. Sirossa kahvikupissa näkisi hälyttävän hyvin, miten likaista sohjoa muistuttava kerros imeytyy kahvista juoma-astiaan. 

Me emme ole erityisemmin viehättyneitä mihinkään erityiskahveihin ja kaiken maailma baristojen silmät innosta hehkuen valmistamiin kummallisesti nimettyihin juomiin. Jos kahvia täytyy juoda, niin se olkoon sellaista vanhanaikaista ruskeaa nestettä, johon ei ole sekoitettu sokeria, suklaata tai vaahdotettua maitoa. Lisäksi se ei saa olla niin vahvaa, että juomasta joutuu käyttämään luonnehdintaa "helposti lohkeava". Kahvia ei missään nimessä saa tarjota lasista, koska silloin tulee sellainen opettelutunne: en osaa vielä juoda kahvia ihan oikeasti, mutta yritän sinnikkäästi opetella lisäämällä siihen 2/3 maitoa ja nauttimalla sen juomalasista. 

Kaiken tämän löpinän yhteenvetona esittelemme Arabian kahvikupin nimeltä Oivi. Hän on meidän sukujuhlakuppejamme ja malliltaan sulavalinjainen sekä neutraali. Hän sopii oikeastaan juhlaan kuin juhlaan, mutta arkikäytössä on ehkä aavistuksen verran liian herkkä ja jotenkin pastellinen. Tämäntyylisten kuppien vierelle sopivat erittäin hyvin oranssit trikooasut, joissa voi olla hieman kukallista tai leijonallista kuviointia, kuten meillä juuri nyt.


 

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

12.5. Ehkä vähän liikaa helmaa


  photo 85380157-6c1b-4e03-af9d-99ba1dcbf9ec_zps0f60cfe3.jpg


Joskus käy niin, että emme oikein pysy normaalin rajoissa. Tai jos tarkemmin ajattelemme, niin olemme pääsääntöisesti hieman epänormaaleja. Tänään kuitenkin ylitimme itsemme ainakin helman leveydessä, sillä täällä narsissipuskassa istuessamme olemme kuin ne muinaiset nukketyynyt, joita taas tänä vuonna on ruotsalaisissa sisustuslehdissä näkynyt. Ne ovat niin typeriä, että emme edes laita linkkiä, että voisitte itse kauhistella ja pidätellä oksennusta moisten kammotusten vuoksi.

Näissä mekoissa on kaksi kerrosta eli valkoinen vuorisilkkinen alushame ja kimaltavatäpläinen läpinäkyvä päälihame. Pirjon mekossa on oikein taiteltu helmaröyhelö, Purjolla sen korvaa pinkki satiininauha, jollainen laitettiin myös vyötärölle, jotta saatiin taakse iso rusetti. Yläosa on molemmilla paljettikoristeista silkkiä, joten me olemme nyt niin koreita, että melkein teitä kadehdituttaa. Helmalla on muuten leveyttä reilusti yli metri, joten hätätilassa mekkomme toimivat varmaan oivaisina laskuvarjoina.

Narsissit kukkivat vielä aika pirteästi etupihan varjoisalla puolella. Takapihalla ne ovat jo nuupahtaneet liiassa auringonpaisteessa ja antanevat kohta tilaa ensimmäisille kuuliljoille. Viime kesän kosteus jätti meille inhan perinnön: etanoita tai mitä lie kotiloita on vähän siellä ja täällä, joten tulossa on villiä nilviäismetsästystä. Mutta ei vielä tänään, nyt keskitymme olemaan suloisia ja hempeitä.

torstai 9. toukokuuta 2013

9.5. Muutama ohje kaikille niille, jotka ensi kesänä ovat menossa huvipuistoon

 photo 286fd040-6bae-434c-bad4-da1bef2de62c_zps5c9535cd.jpg

Eläydymme vaihteeksi kansansivistyksellisesti ja valistamme kaikkia kesälomiaan suunnittelevia huvipuistokäyttäytymisestä. Virittäydyimme tunnelmaan pukeutumalla kepeän heleästi trikooasuihin ja laittamalla vielä varmemman vakuudeksi pipon päähän suojaamaan vaihtoehtoisesti joko liialta auringolta tai purevalta viimalta, sitähän ei vielä tiedä, mitä ensi kesä tuo keleinä tullessaan. Taustanamme meillä on ihan aito huvipuistotyöntekijän paita, jonka lievästi ilman lupaa otimme omaan käyttöömme. Se symboloikoon nyt kaikkia riehuloita, joihin perheen piltit jo nyt kilvan kärttävät pääsevänsä.

Huvipuistoon mennään nimensä mukaisesti pitämään hauskaa. Siksi olisi jokaisen kannalta mukavampaa, jos kukaan perheestä ei esiintyisi hapannaamana vain siksi, että kaikki ei mene ihan niin kuin suunniteltiin. Autoa ei välttämättä saa parkkiin aivan pääsisäänkäynnin eteen, jonot laitteisiin ovat liian pitkät, tiettyjen kulttuurin edustajat kieltäytyvät järjestelmällisesti odottamasta vuoroaan ja he etuilevat, sade pieksää ja aurinko porottaa, lapsilla on vuoroin nälkä tai pissahätä, hattara putoaa kahden maistamisen jälkeen muiden jalkoihin, lokki nappaa hampurilaisen kädestä ja pääsylippu on liian kallis.

Mistään edellä kerrotusta ei kuitenkaan pidä syyllistää huvipuiston työntekijöitä. He eivät ole päättäneet, että laiteranneke maksaa 37 euroa eli parinkymmenen kaljatölkin verran (me emme juo olutta, mutta ajattelimme ottaa vertailuun jotain selkeästi konkreettista, joka saattaa olla osalle lukijakuntaa hyvinkin tuttua). He eivät säädä säitä eivätkä saa itse päättää edes sitä, miten monta kierrosta karusellin tulee pyörähtää. Tämä kaikki on ylhäältä määrätty - osa siis yrityksen johtotasolla ja tuo sääpuoli jossain vielä ylempänä, eikä sinne ole valitusoikeutta.

Huvipuistossa työskentelevät noudattavat saamiaan ohjeita. Siksi se alamittainen Nico-Yamppa ei pääse kaikkiin laitteisiin, vaikka äiti miten antaisi luvan ja kannustaisi vieressä. Jos pituutta ei ole tarpeeksi tai jos sitä on liikaa, ei lapsi voi turvallisuussyistä mukaan päästä. Kyllä, se on selkeästi väärin ja kamalaa, aiheuttaa vuoroin ahdistusta ja peräpukamia, mutta määräyksistä ei poiketa "edes tämän lapsen kanssa, kun se on koko talven niin kovasti sinne pääsystä puhunut". Sille laitteen valvojalle ei muuten sovi ryhtyä haistattelemaan, koska hän ei saa palkkaa ilkeiden ihmisten kuuntelusta vaan siitä, että huolehtii omalta osaltaan turvallisuudesta ja kaikkien tasapuolisesta lystinpidosta. Tosin jos nyt kuitenkin päätät purkaa pahaa mieltäsi huvipuiston henkilökuntaan niin muista, että he ovat kuulleet ihan kaikki mahdolliset haukkumasanat ja ilkeydet, joten tulikivenkatkuinen saarnasi valuu toisesta korvasta sisään ja putoaa toisesta ulos. Vain asialliset valitukset käsitellään.

Ainoastaan kesäsesinkina auki olevissa ilottelupaikoissa kaikki on kallista. Tosin tämä kalleus on oikeastaan aika suhteellista, sillä se öisessä nakkikioskijonossa hekumoitu kaksi käristemakkaraa nahistuneen sämpylän välissä ylisuolaisten ranskalaisten perunoiden seurana käsittävä ateria maksaa todennäköisesti saman verran kuin huvipuiston hampurilaisateria. Yöllä ja aikuisena sitä rahanmenoa ei niin tule ajatelleeksi, mutta kun lapsi haluaa metrin lakua, alkaa hurja valitus hinnoista. Eikö me sovittu, että ei mitään ylimääräistä! Paitsi että isi on jo toista tuntia heittelemässä palloja koreihin, koska hän on päättänyt voittaa sen pääpalkintona olevan ison nallen. 

Vaikka sitä käyntiä huvipuistoon on suunniteltu melkein koko vuosi, ja vaikka siihen on ladattu ihan mahdottomasti toiveita - onhan se kesän kohokohta - niin ehkä kannattaisi olla armollinen sekä itselleen että muille ja lähteä matkaan rennolla asenteella. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna on muuten hyvä muistaa, että aika moni muukin perhe havahtuu juuri silloin loman loppumiseen ja lupausten lunastamiseen. Silloin vekottimiin ja karuselleihin haluavat "kaikki" eli ihan liian moni. Ehkä tänä vuonna huvipuistoon voisi suunnata jo kesäkuussa, jolloin siellä ei ole ihan kamalaa tungosta. Jos on silloin on oikein hauskaa, voi uusinnan ottaa jo ennen syksyä.
 

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

5.5. Kirjaston kirjan salaperäinen elämä

 photo a271bc8a-11da-4d87-9cb1-f07ad30f49c2_zps13765655.jpg

Me saimme kirjastosta myöhästymisilmoituksen. Sen mukaan myöhässä emme suinkaan ole me, vaan yksi lainaamamme kirja. Tällä kertaa olimme epätavallisen varmoja siitä, että kyseinen merkkiteos oli palautettu, joten helistimme eli soitimme tuohon kunnalliseen kulttuurin pyhäkköön kertoaksemme, että he ovat tällä kertaa väärässä. Hieno tietojärjestelmä on tyrinyt ja lähettänyt meille asiattoman viestin.

Ystävällinen kirjastovirkailija kertoi, että valitettavasti väärässä olemme me eikä suinkaan heidän systeeminsä. Palautusjärjestelmä on aukoton, joten mitään virhettä ei ole voinut tapahtua. Kirjaa ei ole tuotu takaisin, joten meidän kannattaisi etsiä kotoa kaikista mahdollisista paikoista unohtamatta lipaston taustaa ja pöytien sanomalehtipinoja. Myöhästymismaksu valitettavasti karttuu jokaiselta päivältä, jolloin kirja on karkuteillä, joten kannattaisi pitää kohtuullista kiirettä etsintöjen kanssa. 

Me emme ole helposti luovuttavia nukkeja! Etsintäpartion sijaan perustimme tuumaustiimin, joka päätti lähteä sylttytehtaalle eli kirjastoon katsomaan, olisiko kirja mahdollisesti paikallaan hyllyssä. Kyseinen opus ei kuulu maailmankirjallisuuden klassikkoihin eikä sitä löydy "Tätä Suomi lukee" -listalta, joten olimme melko varmoja siitä, ettei kukaan muu olisi sitä lainannut. Muistikuvamme kirjan palauttamisesta oli niin vahva, että päätimme kerrankin luottaa itseemme emmekä tietojärjestelmän suoltamaan huomautukseen.

Ja siellä hyllyssähän se muka kadonnut teos oli omalla paikallaan. Tarkistimme vielä järjestelmästä, että kyseisiä kirjoja on hankittu vain yksi kappale, se kirja on hyllyssä eikä maailmalla.Vielä varmimman vakuudeksi vertasimme ISBN-numeroita toisiinsa. Lausuimme ääneen pienen ja hillityn jippiin: kädessämme oli erittäin suurella varmuudella kirja, jonka väitettiin jääneen palauttamatta!  

Marssimme opus kädessämme kirjastovirkailijan luokse ja selitimme asiamme. Olemme palauttaneet kirjan, se löytyi hyllystä ja nyt vaadimme, että myöhästymissakkomme kumotaan. Valitettavasti se ei käynyt, koska virkailijan mukaan me olemme voineet tulla kirja povitaskussa paikalle ja nyt esittää, että muka löysimme sen hyllystä. Suupielemme vääntyivät aavistuksen verran alaspäin. 

Sitten Pirjo päätti kokeilla automaatilla, voiko kirjan lainata: jos sitä ei ole palautettu, pitäisi laitteen vinkaista virheen merkiksi. Laite ei vinkunut, vaan piippasi tiedottaakseen siitä, että lainaus onnistui. Kysyimme virkailijalta, miten on mahdollista, että palauttamattomaksi ilmoitettu kirja olikin lainattavissa. Ja miten on mahdollista, että kirja, joita koko kulttuurilaitoksessa on vain yksi kappale, näkyy nyt meidän tiedoissamme kahteen kertaan.

Kirjastovirkailija ei osannut vastata meille. Me palautimme vastalainatun kirjan ja saimme automaatista kirjallisen ilmoituksen palautuksesta. Yllättäen tietojärjestelmä katsoi sen aikaisemmin lainatun kirjan nyt palanneen kotikonnuilleen, mutta äsken lainattu näytti jääneen meille. Tiedustelimme virkailijalta, että mitä nyt tehdään, koska kirja todistettavasti palautettiin, mutta sen virheettömän systeemin mukaan se onkin yhä lainattuna.

Virkailija huokaisi ja sanoi, että hän korjaa tämän nyt manuaalisesti, mutta että sakot meidän on maksettava, koska ei voi olla ihan täyttä varmuutta siitä, miten me tämän tempun teimme. Arvatkaapa kahdesti, maksoimmeko!

Pöllöt tuovat jotenkin mieleen viisauden, siksi meillä on aplikoituna pöllömäisiä kuviota paitoihin ja pipoon. Viisaus, se ei asu meissä! Mutta pienimuotoinen oivaltaminen kuitenkin.

torstai 2. toukokuuta 2013

2.5. Kuvattomuus jatkuu (kuva lisätty 5.5.)

 photo b8782123-1309-4ef3-a024-532708954985_zps8f3ebf89.jpg

Edelleenkin olemme tilanteessa, jossa kuvat eivät suostu siirtymään kamerasta nettiin, joten joudutte taas kerran tyytymään pelkkään tekstiin. (5.5. lisätty kuva, jossa olemme heleissä kesämekoissa. Malli ja kangas ovat melkein identtiset, mutta Purjo sai vyötärölle solmittavan satiininauhan, Pirjo edustaan aplikoidun koirakuvion).

Mikä ihme siinä onkaan, että joku laite tai vempain kieltäytyy yhteistyöstä pääsääntöisesti juuri silloin, kun se olisi ehdottoman tarpeellinen. Toisaalta se sama vempain on saattanut sietää vaikka minkälaista kaltoinkohtelua pudottamisesta päälleastumiseen ilman mitään ongelmia, mutta laitapa se hetkeksi siististi sivuun odottamaan seuraavaa käyttökertaa niin jo täytyy ryhtyä temppuilemaan. Muka ei saada virtaa tai sitten muuten vain vilkutellaan näyttöruudussa tekstiä, että ei saada yhteyttä ja jos saataisiinkin, niin ei suostuta liikuttamaan bittiäkään paikasta toiseen.

Nykypäivän koneet ovat sellaisia moderneja minä-minä -laitteita, jotka eivät lainkaan ajattele muita. Vanhaan hyvään aikaan hajoamista suunnitteleva laite ryhtyi säksättämään, kurlaamaan tai kolisemaan vähän sen mukaan, mistä se ajatteli rupsahtaa. Näin koneen omistaja saattoi varautua tilanteeseen ja vaikka viedä laitteensa korjaamoon, josta sen sai viikon tai kahden kuluttua noutaa takaisin. Muutama prikka tai mikä lie varaosa oli vaihdettu ja koneen moottori tai leikkuri hyrisi kuin ennenkin. 

Nykylaitteet toimivat yleensä varsin mallikelpoisesti siihen asti, kunnes lopettavat yhteistyön tuosta vain etukäteen mitenkään varoittamatta. Kaiken lisäksi niiden korjaaminen on joko kallista tai mahdotonta tai molempia samaan aikaan eli mahdottoman kallista, sillä enää ei riitä muutaman mutterin ja tiivisteen vaihtaminen vaan täytyy tilata ulkomailta joku komponentti, joka maksaa enemmän kuin uusi laite. Lisäksi jo pelkkä vian etsiminen maksaa keskimäärin saman verran kuin 20 kiloa porkkanoita, joten mitenkään halvasta tutkimuksesta ei todellakaan ole kyse, vaikka siinä ei tehtäisi edes kerroskuvausta. Siksi on mietittävä pitkään ja hartaasti, kannattaako harkita korjausta vai uuden hankkimista, mikä toisaalta tuntuu suunnattomalta luonnonvarojen ja vähän käteisvarojenkin tuhlaamiselta.

Meidän kameramme on päättänyt lopettaa kohtuullisesti sujuneen yhteistyönsä. Hän ottaa kyllä kuvia ja esittelee niitä omalla ruudullaan oikein mielellään, mutta kaikki siirtoyritykset kilpistyvät siihen, että hän sammuttaa kaikki valonsa ja vetäytyy piiloon. Epäilemme keskivahvaa masennusta tai vaihtoehtoisesti ilkeää itsekkyyttä, joka on syntynyt nykyaikaisten kasvatusmetodien myötä. Kameramme on saanut liian usein ihan itse päättää, minkä kohteen ottaa tarkennukseen, mitä yksityiskohtia erityisesti kuvaa ja väläyttääkö salamaa vai ei. 

Kännykässämme on kamera, mutta siitä olemme aikaa sitten kadottaneet siirtopiuhan, jolla bitit ja pikselit liukuisivat sujuvasti kansiosta toiseen. Kuvien lähettäminen sähköpostin liitteenä taas on hankalaa ja vaatii aivan liian monta vaihetta, joten olemme toistaiseksi pidättäytyneet moiselta toiminnalta. Huomenna joudumme tekemään vaativan päätöksen: pidämmekö kameralle tiukan puhuttelun ja vetoamme yleismaailmalliseen inhimillisyyteen sekä muiden huomioonottamiseen vai etsimmekö kännykkään siirtopiuhan ja suljemme kameran kaappiin muiden päivätyönsä päättäneiden esineiden yhteisön uusimmaksi jäseneksi.