24.12. Joulua!

Pirjolla ja Purjolla on ilo ynnä kunnia toivottaa mahdottoman lahjakasta joulua ihan kaikille. Viettäkäätten sitä riemullisesti lumesta nauttien ja suklaata syöden. Niin mekin teemme.

21.12. Piparkakkutalo

Tänä vuonna piparkakkutalo näyttää tältä. Tai siis näytti noin 20 sekunnin ajan. Sitten katosta lohkaistiin ensimmäinen palanen kuin Hannun ja Kertun löytämästä noidan talosta konsanaan. Miksi jättää jotain näin makeaa pölyttymään pyhien yli, kun sen voi syödä samantien?

Otimme kuvan myös takapihan puolelta. Siis ennen kuin oli pakko maistaa, miltä ranskanpastillikoristeinen katto maistuu.

Koska talo on jo pelkkä muisto, teimme tänään lisää syötävää. Sisällämme heräsi noin 5v nuori neito, jolle kaunein koristelu on sama asia kuin mahdollisimman paljon koristelua. Kaapista löytyi melkein kaikkea mahdollista sokerista ja mikä parasta - suurin osa siitä oli vaaleanpunaista.

 

Jossain välissä piti kokeilla, miltä näyttää yksinkertainen ja tyylikäs, mutta ehdottomasti syömisen arvoinen joulukellopiparkakku.

 Ihan lopuksi piti hupsutella. Hih. 

Makeaa joulunodotusta!

 

 

 

20.12. No onkos tullut kesä? Ei ole!

Tämä kuva on otettu joskus elokuisena hellepäivänä. Se kuvastakoon sitä tunnetta, joka meidät on vallannut tässä varttia vaille joulun.

Olemme päättäneet viettää joulun komerossa. Näin päättelimme, koska etsiessämme joka vuosi yhtä kadoksissa olevia joulukoristeita tulimme epähuomiossa ja ehdottoman tarpeen takia siivonneeksi kaksi tuntia portaidenaluskaappia. Marttojen mukaan jouluksi siivotaan vain ne tilat, joissa aiotaan olla. Me siis juhlimme matkalaukkujen, kesähattujen, erittäin unohtuneiden sateenvarjojen ja villasukkien kanssa, koska juuri niitä me lajittelimme, puistelimme, imuroimme ja ihmettelimme. Sattumalta samaan aikaan olisi pitänyt tehdä jotain järkevää, joka siis jäi tekemättä.

Kaiken tuon jälkeen olimme valmiit lajittelemaan muitakin turhia tavaroita kierrätykseen ja lahjoitettaviksi pois. Uskomme vahvasti, että vielä joulun jälkeenkin jollain on tarvetta erilaisille pipoille ja kaulaliinoille, jotka eivät enää meitä miellytä. Hankalaksi kierrättämisen tekee se, että kaikki muutkin ovat joulusiivonneet ja huomanneet, että tavaroiden poisantamiseen liittyy sekin ilo, että saa kotiinsa järjestystä ja hetkeksi tyhjän tilan. Niinpä kaikki lähiseudun keräyslaatikot tursuilivat vaatteita, kenkiä ja taloustavaraa. Päätimme nyssäköinemme odottaa ensi vuoteen, koska jos kypärämyssy on marinoitunut kaapissamme muutaman vuoden ajan, niin tuskin se menettää kuosiaan muutamassa viikossa.

Kierrätyksen lisäksi olemme ryhtyneet hamstraamaan. Jääkaapissa on niin paljon ruokaa, että siitä riittää varsin hyvin napostelemista seuraaviksi viikoiksi. Maanantaina aiomme kantaa keittiöön lisää syötävää, jotta varmasti saisimme aikaan ähkyn tai ainakin kamalan määrän tiskattavia tarjoiluastioita. Jalostajan herneitä ei sovi tarjoilla suoraa tölkistä eikä hyvällä katsota sitäkään, jos punajuuripurkki hakeutuu sellaisenaan perunakulhon vierelle.

Huomenna esittelemme teille piparkakkutalon. Eikö ole mukavaa, että teillä on jotain odotettavaa? Meillä ei enää, talosta ei ole kuin kivijalka jäljellä, vaikka se valmistui vasta tänään. Mutta hyvää ei koskaan syö liian pikaisesti!

13.12. Pepparkakapöllöhdys

Olemme aloittaneet jouluvalmistelut muodikkaasti pöllöpiparkakuista. Ohje ja kaavat (!) löytyvät jostain netistä. Kaikenlaisia muita tulevia leipomuksia enteillen meillä on vaatteissamme piparkakku-ukkeleiden ja -akkeleiden kuvia muistutuksena siitä, mitä kaikkea vielä oon odotettavissa. Tästä se joulunodotus hiljalleen lähtee käyntiin.

10.12. Päiväkodista soitettiin ja kysyttiin, onko Aarne haettu kotiin

Mystinen otsikko on erittäin totta. Saimme nimittäin tänään noin klo 17.30 puhelun, jossa ei lainkaan huolestuneelta vaikuttava henkilö esitteli itsensä erään meille täysin tuntemattoman päiväkodin edustajaksi. Hän halusi tietää, onko Aarne jo haettu päiväkodista kotiin.

Taivahan vallat, me ajattelimme. Meidänkö pitäisi tietää, onko joku täysin tuntematon lapsi päiväkodissa vai ei. Voisivatko ne hoitajat siellä nähdä pikkiriikkisen itse vaivaa ja vaikka etsiä Aarnea sen sijaan, että soittelevat meille (kaiken lisäksi väärään numeroon). Kerroimme, että meillä ei ole sitten niin mitään tietoa Aarnesta, mutta häntä kannattaisi varmaan kysellä Niskavuoresta (hieman huono ja 50-lukuinen vitsi, mutta vintage on nyt muotia).

Vasta puhelun jälkeen ryhdyimme miettimään, että jos päiväkodin hoitajilla itsellään ei ole aavistustakaan jonkun lapsen olinpaikasta, niin missä ihmeessä poika mahtaa olla? Onko Aarne karannut vai ryöstetty vai onko toinen vanhemmista käynyt noutamassa lapsensa päiväkodista, mutta unohtanut kertoa siitä hoitajille tai onko käynyt peräti niin, että hoitajatkin ovat sieltä päiväkodista kadoksissa yhdessä lasten kanssa. Näin tuulisella säällä on toki mahdollista, että kevytrakenteinen Aarne on keikkunut kiipeilytelineessä ja kunnon puuska on tarttunut häneen ja kuljettaa poikaa parhaillaan kohti Viron rannikkoa. Täytyy toivoa, että poika ei matkalla osu sattumalta vieraan vallan ilmatilaa toistuvasti loukkaaviin pommikoneisiin, joiden navigointilaitteisto on ollut hajalla itsenäisyyspäivästä lähtien.

Ikävämpi vaihtoehto on se, että hoitajat ovat kokonaan unohtaneet koko Aarnen, joka tällä hetkellä hytisee likomärkänä ja kauhuissaan pilkkopimeän päiväkodin varastorakennuksen kapoisen katonlappeen alla. Hoitajat ovat olettaneet, että kaikki lapset on jo noudettu, joten hekin voivat pyrähtää pihasta pois kuin vaisu varpusparvi. Kotimatkalla joku hoitajista on muistanut, että Aarnen vanhempia ei näkynyt, mutta koska paluu työpaikalle ei enää innostanut, oli helpompaa soitella. Meillä Aarne ei ollut, joten hoitajalla on muistaakseni noin 6 miljoonaa muuta suomalaisten puhelinnumeroa, joista lasta kysellä. Jos siis ei aio palata takaisin pihalle.

Ihan miten tahansa, niin aika hurjalta tuntuu, että päiväkodissa hoidossa ollut lapsi on kadoksissa ainakin hoitajilta. Ja yhtä hurjalta tuntuu se, että lasta kysellään väärästä numerosta. Meiltä ei nyt heru pätkääkään myötätuntoa soittelijalle!

Äärettömän epämyötätuntoisina laitoimme päällemme päiväkotiinkin sopivat trikooasut. Pirjolla on pusero täynnä sieniä, Purjolla seikkailevia peikkolapsia. Ehkä yksi heistä on Aarne?

30.11. Brunssilla nähtyä

Brunssi on sanakirjan mukaan aamupäivällä syötävä aamiaisen ja lounaan välimuoto. Me kävimme viikko sitten kokeilemassa moista kummallisuutta ja täytyy sanoa, että ensivaikutelma oli varsin miellyttävä. Paikka oli Ravintola Sunn keskellä Helsinkiä (itse he mainostavat, että parhaalla paikalla ja saattaa olla, että olemme varsin paljon samaa mieltä).

Ruoka oli hyvää, palvelu oli hyvää ja ikkunasta aukeava maisema oli vallan mainio sekin. Emme ottaneet kuvia kaikesta syömästämme, vaikka blogisteina meidän olisi toki niin pitänyt tehdä. Kuvia olisi tullut vallan valtavasti, koska vähän kaikkea lohimoussesta karpalojälkiruokaan piti maistella.

Kaksi asiaa vei huomiomme pois pääasiasta eli syömisestä. Ensimmäinen oli Senaatintori, joka avarana aukesi katseltavaksi toisen kerroksen ruokasalin ikkunasta. Yöllä oli satanut lunta, maisema oli valkoinen ja tori jalanjäljetön. Pitkin aamua paikalliset somiin villakangastakkeihin ja sukkahousuihin sonnustautuneet lapset kävivät telmimässä lumessa. Ilman muuta sen heille suomme, mutta mielessä kävi, että meillä maalla lapsilla on lumileikeissä haalarit, ei vain paksuja sukkahousuja. Onkohan siellä pääkaupungissa palattu jonnekin 50-luvulle, jolloin vedenpitävä, mutta hengittävä ulkoiluvaatekangas oli pelkkä utopistinen toive?

Mikään hyvä ei kestä koskaan pitkään, joten siinä kolmatta brunssilautasta tyhjennellessämme huomasimme traktorin keräävän lumen säntillisiksi keoiksi torin reunamille. Lapsista se oli jälleen kerran mukavaa: lumikasathan on tarkoitettu mäenlaskuun. Paikalle pelmahtanut aasialaisvoittoinen turistiryhmä tuntui kuvaavan yhtä paljon lumikekoja kuin viereisen kirkon ryhdikästä olemusta. Ehkä he olivat siihen mennessä nähneet aivan riittävästi eurooppalaisia kirkkorakennuksia, mutta meille niin tutut lumiröykkiöt olivat heille uutta ja eksoottista. Monessa Facebookin päivityksessä toisella puolen maapalloa nähtiin siten hymyileviä turisteja pikkukengissään seisomassa lumesta kolatulla torilla viittomassa kohti pienimuotoisia mäenlaskupaikkoja.

Toinen meitä tuijotuttanut asia oli brunssille saapunut lajitoverimme eli nukke, joka matkasi arviolta kaksivuotiaan tytön kanssa. Lapsi oli puettu oikein kauniisti, mutta voi kauhistus - nukella ei ollut päällä yhtään mitään! Jos nyt lapsi luet tämän, niin ota ihmeessä yhteyttä, lähetämme nukellesi lämpimän vaateparren, jotta hänen ei tarvitse palella pakkasilla. Mielessämme pohdimme, millainen aikuinen pukee lapsensa sävy sävyyn kauden muodikaimpiin vaatteisiin tyllimekosta alkaen, mutta unohtaa pukea tämän nukelle edes ylisuuren äitiysavustuspakkaushaalarin. Välinpitämätön omaan napaansa tuijottaja?

Me esittelemme tällä kertaa brunssille sopivat asukokonaisuudet. Pirjolla on vaaleanpunainen mekko, jonka yläosa on kuviollista flanellia. Purjolla on Hello Kitty -kankaasta liivihame (esitelty joskus aikaisemminkin) ja siihen sointuva pusero. Näissä kehtaa hakea lisää ruokaa vaikka kuudennen kerran.

 

22.11. Pirjo ja Purjo puukottavat selkään

Joka syksy me saamme sähköpostiimme kerhohyvinvointikyselyn, johon saa vastata nimettömänä ja jonka vastaukset ovat ehdottoman luottamuksellisia. Kieli keskellä suuta rastittelemme, olemmeko enemmän vai vähemmän sitä mieltä, että meitä tuetaan tehtävissämme tai onko kerhosetien ja -tätien toiminta tasapuolista ja tukee tavoitteiden saatavuutta arvojen linjaamana. Se on kuin joku salaperäinen koodisto, jolla testataan nokkeluuttamme, sillä ihan joka vuosi me vastaamme väärin. 

Aina marraskuussa ennen joulukiireiden alkua tulokset käsitellään viikkoisessa kerhopalaverissa edelleen täysin luottamuksellisesti ja vain tiettyjen vastaajien hankaluutta alleviivaten. Salaperäinen tietokoneohjelma on suoltanut kaikkien kerholaisten vastauksista käppyröitä ja kaavioita, joita sitten vertaillaan muiden kerhojen vastaaviin ja niiden perusteella tehdään tärkeitä johtopäätöksiä koko kerhon tarpeellisuudesta. Todennäköisesti niiden pohjalta ainakin tänä vuonna päätellään, että kerhon tulostavoitteiksi asetetut työt eli ahkerasti väsäilemämme vessapaperirulla-askartelut, vuodenaikapiirustukset ja helmiompelut eivät ole riittävä näyttö kerhokelpoisuudestamme, koska joka vuosi vastaamme itsepäisesti päivänselvään ja selkeään kyselyyn täysin täyttöohjeiden vastaisesti.

Kyselyssä on seuraava asteikko:

1 = kaikki on pielessä ja siellä pysyy

2 = voi hyvänen aika, ei voi muuta sanoa

3 = ei sitten niin aavistustakaan ja koska en halua olla mitään mieltä, vastaan näin

4 = paistaa se päivä risukasaankin

5 = kaikki on niin hyvin, että paremmin ei voisi olla ja siitä kiitos ynnä kunnia olkoon taitavan ja ahkeran kerhonjohtajamme, jonka viitoittamalla tiellä saavutamme jälleen kerran kaiken sen, mitä olemme ikunansa osanneet halajata

Kysymykset puolestaan ovat tällaisia:

Mitä mieltä olet seuraavista asioista, vastaa asteikon mukaisesti 1-5

A. Kerhossa tehdään mukavia asioita ja kaikki tietävät, miksi niitä tehdään:

B. Kerhonvetäjä herra Puksu on reilu ja tasapuolinen:

C. Kerhossa ei kiusata:

D. Kerhossa on tarpeeksi askartelutarvikkeita:

Ja on niitä vielä jotain muitakin kysymyksiä, mutta emme onneksi enää muista, että mitä.

Joka tapauksessa meille ei etukäteen sanottu, että saa käyttää vain numeroa viisi, joten viskoimme sinne vastauksiin aika monta ykköstä, pari kakkosta ja vain yhden viitosen. Periaatteesta olemme aina jotain mieltä ja reilusti asteikon molemmissa päissä. Niin ei olisi saanut tehdä, sillä herra Puksun sanoin "nämä annetut ykköset ovat laskeneet keskiarvoa ja se on sama kuin minua olisi selkään puukotettu". Lisäksi hän kertoi tarkastelleensa vastausprofiileja ja olevansa aika varma siitä, kuka on pilannut hienon tilaston väärillä vastauksilla (se siitä luottamuksellisuudesta). Sitten hän katsoi meitä, emmekä me tajunneet edes hävetä. Mielipide se on huonompikin, ja jos ei halua saada sinne yhtäkään ykköstä, niin muuttakoon vastausten skaalaa siten, että saa antaa vain sen tuikitärkeän viitosen!

Eikä siinä vielä kaikki! Me olimme herra Puksun mukaan provosoineet muita mukaan mielenosoitukselliseen vastaustoimintaan, sillä myös muutama muu kerholainen oli täydellistä piittaamattomuutta osoittaen nakannut rastinsa ykkösruutuihin. He olivat tosin viattomia pulmusia, valheellisen agitaatiomme uhreja, koska yleisesti on tiedossa, että me yllytämme muita pahantekoon. Kerhohyvinvointikyselyyn vastaaminenhan se on sitä pahantekoa alhaisimmillaan, koska nyt kaikki muut kerhosedät voivat vaikka luulla, että herra Puksu on menettänyt otteensa värillisten kartonkipapereiden ja yliviivaustussien jakamiseen.

Nyt on kerhosedällä paha mieli ja me puramme hämmennystämme blogiin. Valitettavasti emme ota opiksemme, vaan ensi vuonna teemme samat vastausvirheet ja taas se keskiarvo ropisee alaspäin täydellisen tahallisen väärinymmärtelymme ansiosta. Katsokaa muuten vaatteitamme: voiko pastelliseen  hiirihaalariin ja -paitaan pukeutuneita nukkeja pitää kerhoyhteisön pahimpina uhkina? Tuhoaako rehellinen kyselyvastailu ihan oikeasti kaiken eikä vain tee niistä tilastoista hieman mielenkiintoisempia. Suora sydänkäyräkin kertoo jostain muusta kuin siitä, että tilanne on hallinnassa.

17.11. Salasanasi pitää vaihtaa

Me inhoamme salasanojen vaihtamista! Erityisesti me inhoamme sitä silloin, kun kone hoputtaa meitä ja joudumme vaihtamaan salaisen sisäänpääsykoodiston samantien ennättämättä miettimään yhtään mitään muita sääntöjä kuin numeroita ja kirjamia ja isoja kirjaimia ja merkkejä eikä missään nimessä omaa tai kaverin koiran nimeä. Me haluaisimme, että salasanamme olisivat edes vähän sukua toisilleen, joten uuden tarpeeksi erilaisen ja eksoottisen keksiminen ei ole ihan helppoa.

Toki me tiedämme, että salasana ei saisi olla sana vaan merkkijono, mutta kuka kumma muistaa ulkoa vaikka pötkylän fftrdY4Ye8o ja vielä jaksaa vaihtaa sen uuteen yhtä päättömään merkkiyhdistelmään 90 päivän välein? Emme me ainakaan. Meille jo pankkikortin tunnusluvun muistaminen on tarpeeksi kauhistuttava asia, koska emme millään jaksa painaa mieleemme, että onko se sama kuin joulu- vai juhannusaatto eli 2412 vai 2406. Tosin voi se olla myös joku muu tärkeä päivä, koska sellaisella muistisäännöllä sen mieleemme painoimme, mutta unohdimme melkein samantien, mikä se juhla oikeastaan oli - Kerkon nimipäivä vai talvipäivän pyllähdys vai sittenkin tärkeä vuosiluku kuten 2014. Vaihtoehtoja on hurjasti ja kukkarossa varkaiden hämäämiseksi väärä koodi, joten jos löydätte rahamme (joita emme onneksi ole vielä kadottaneet), niin näpytelkää ilman muuta pankkiautomaatilla siellä kolikoitten seassa olevasta lapusta neljä numeroa niin saamme kortin nopeasti takaisin.

Koska emme ole mahdottomien merkkijonojen ylimpiä ystäviä, ovat meidän salasanamme  pääsääntöisesti mahdottomia yhdyssanoja kuten kissA22KATTIla tai Apu43rAPU. Niitä on hauska keksiä, mutta on melkein mahdotonta muistaa, mikä sanahirviö on käytössä missäkin. Olisi paljon mukavampaa, jos käytössä olisi vaikka nenänpäätunnistus, jolloin ei tarvitsisi rakennella muistisääntöjä tai kirjoitella käyttäjätunnuksia ja salasanoja jonnekin luvattomiin muistivihkoihin. Riittäisi, että nenällään tökkisi näyttöä ja tämän tunnistautumisen jälkeen pääsisi juuri niihin tiedostoihin, joihin haluaa tai on luvallista päästä.

Onkohan missään tutkittu, miten paljon vuodessa kuluu hyvää kerhoaikaa siihen, kun vaihdellaan salasanoja uusiin ja kummallisiin, unohdetaan parissa tunnissa koko vaihto ja vaihdettu salasana, pyydetään uusi ja vaihdetaan se paremmin mieleenjäävään ja taistellaan tietokoneen kanssa vain siksi, että kukaan ei ole keksinyt näppärämpää keinoa estää epäilyttäviä hyypiöitä pääsemästä salaisiin tiedostoihin. Ja vaikka on keksitty erilaiset luettavat kortit ja mikrosirut ja muut varmenteet, niin nekin haluavat ihan kuin kiusallaan vielä erityisvarmistuksena salasanan.

Vietettyämme koko päivän unohtelemalla uusinta salamerkkiketjua kiipesimme leipälaatikon päälle ja esittelemme täällä aika ihania velourasujamme. Näissä on vähän huijattu: vain etukappale on kuviollinen. Fuksia ja oranssi sopivat aika mukavasti yhteen.

 

13.11. Pirjo ja Purjo luulivat päätyneensä herätyskokoukseen

Tai siis se olisi voinut olla herätyskokous, kaikki elementit löytyivät, mutta oikeastaan se oli vain mielenkiintoinen kutsuvierastilaisuus, jonne meidät sai lähtemään ohjelman viimeiselle riville printattu teksti "jälkiruuaksi suklaamoussea". Sitähän ei voi vastustaa, joten käytimme koko tiistai-illan hymyilemällä ystävällisesti sinne ja tänne, verkostoitumalla ties kenen kanssa ja aivan lopuksi syömällä sitä suklaavaahtoa, joka oli maultaan miellyttävän tummaa ja jonka rakennetta hauskalla tavalla täydensivät aidot suklaahippuset. Silti pahoin pelkäämme, että se oli jostain lisäainejauheesta vispattua, mutta väliäkö sillä. 

Sekavan alkukappaleen jälkeen menemme itse asiaan. Tilaisuudessa oli pääpuhuja, oikea ulkomaanelävä Michael, Peter tai Thomas, emme nyt ihan muista nimeä. Hän oli asiastaan innostunut ja karismaattinen hahmo, joka puhui amerikanenglantia keskieurooppalaisittain murtaen. Koska suuri osa kuulijakuntaa saattoi olla osa-aikakielitaidottomia, oli paikalla myös tulkki, jolla oli hämmentävä tapa tulkata asioita hieman sinne päin. Jos Michael - tai kuka hän nyt olikaan - sanoi (englanniksi), että "perheemme innostui tästä asiasta" niin tulkki käänsi sen kätevästi suomeksi "päätimme tehdä tästä maailman parhaan tuotteen". Ei ehkä ihan yksi yhteen, mutta aika lailla sinne päin. 

Aluksi Michael puhui yhden lauseen ja tulkki tulkkasi sen. Mitä pitemmälle ilta kului, sitä innostuneempi Michael oli asiastaan ja sitä pitempiä olivat hänen osuutensa. Välillä hän nosti kätensä ylös ja kysyi yleisöltä jotain itsestäänselvää ja aina silloin me odotimme, että nousisimme paikoiltamme ja lausuisimme yhteen ääneen "halleluja". Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka tilaisuus monin tavoin muistutti aitoa herätyskokousta, jossa innostetaan ja kannustetaan väkeä olemaan samaan mieltä. Michael kertoi erilaisista ihmeistä, joita oli kohdannut niin Iowassa kuin Baijerissa ja jopa Kiinassa. Hän näytti erittäin ammattimaisesti tehdyn virtuaaliesityksen, jossa monenmoiset tunnekuohuja aikaan saaneet ihmeet oli kuvattu tai ainakin käppyröiden avulla todeksi saatettu. Me kaikki yleisössä nyökkäilimme hänen havainnoilleen kuin olisimme itse olleet niitä mukana kokemassa. Totta kai ja halleluja!

Emme olisi lainkaan yllättyneet, jos lopuksi olisi kerrottu, että vaatenaulakon luona on myynnissä Michaelin aiheesta kirjoittama kirja todella edulliseen hintaan. Emmekä olisi senkään vertaa yllättyneet, jos puolet osallistujakunnasta olisi samantien mennyt ja tämän kirjan tai peräti CD-levyn kotiinviemisiksi hankkinut. Tosielämässä sieltä eteisestä sai ottaa mukaansa ihan ilmaiseksi punaisen kassin, pinokaupalla esitteitä ja tuoreimman Koneviesti-lehden. 

Lähes parituntisen palopuheen päätteeksi tarjolla oli hengenravinnon vastapainoksi polttoainetta myös keholle. Tämä olikin tarpeen, koska osa kuulijakunnasta oli torkkunut sen näköisenä, että he löytäisivät itsensä samasta paikasta vielä seuraavanakin päivänä, jos kukaan ei tule ennen sitä herättelemään. Me panostimme tavoillemme uskollisina enemmän jälki- kuin pääruokaan. Sen kunniaksi valitsimme vaatepinoista suklaisimmat mahdolliset vaatteet eli ruskeasävyiset apinaiset paidat. Pirjon apinat ovat siististi riveissä ja jonoissa, mutta Purjon paidan veijarit näyttävät kipittelevän vähän sinne ja tänne.

 

9.11. Vakavia vieroitusoireita

Ompelukone on huollossa ja sen seurauksena meillä on keskivaikeita ja osin odottamattomia vieroitusoireita. Yllättäen kaikki sellainen, minkä piti rauhassa odotella ompeluvuoroaan, onkin noussut tärkeysjärjestyksessä ykköseksi aivan kuin aavistaen, että kahteen viikkoon ei ommella tikkiäkään. Ei jouluisia tyynynpäällisiä (meillä ei ole ollut sellaisia vielä koskaan, miksi ne juuri nyt putkahtivat mieleemme?), ei vaatteita meille (ei edes niitä keskeneräisiä valmiiksi), ei verhojen ylä- tai alakäänteitä eikä yksienkään farkkujen lyhennyksiä, helmojen pidennyksiä tai työvaatteiden paikkauksia.

Ensimmäiset kolme tuntia ilman ompelukonetta sujuivat hyvin, mutta sitten aloimme tämän tästä käväistä ompeluhuoneessa muka tarkistamassa, ettei siellä tapahtuisi jotain. Pöytä pysyi tyhjänä, uusia langanpätkiä ei ilmaantunut ja vain kaatumaisillaan olevat - ja sittemmin kaatuneet - kangastornit kertoivat siitä, mitä huoneessa oli tarkoitus tehdä. Tiedämme, että ompelija on piilottanut varakoneen vaatekomeron takanurkkaan, mutta toistaiseksi sitä ei ole otettu esille. Vaatii varmaan hirveän hyvää itsekuria olla virittämättä varavaihtoehtoa tai sitten hän ompelee salaa öisin. 

Olemme keksineet jatkuvan vaatteiden sovittelemisen sijaan erilaisia sijaistoimintoja, mutta ne eivät kiinnosta yhtään. Emme leivo, emme siivoa, emme erityisen varmasti ulkoile emmekä  katso edes televisiota, koska sieltä ei tule mitään meille sopivaa ohjelmaa meille sopivaan katseluaikaan. Emme lue, emme pelaa, emme laadi joululahjalistaa emmekä etsi kadonneita kirjaston kirjoja, vaikka meillä olisi kaikki mahdollinen aika käytettävissämme. Ehei, me olemme addiktoituneita ompelukoneen rauhoittavaan hurinaan ja sen suoltamien vaatekappaleiden sovittamiseen.

Näissä trikooasuissa ei ole yhtään mitään erityistä, kunhan on otettu pinosta kankaita, leikattu palasiksi ja taas ommeltu yhteen. Siitähän tässä hommassa pohjimmiltaan on kyse, paloittelusta ja yhdistämisestä. Joskus onnistuu ja joskus alalanka menee sykerölle. Silloin on syytä viedä koko masiina asiantuntijalle, joka uskaltaa kurkistaa ruuveilla suljettuun konehuoneeseen.

3.11. Pirjo ja Purjo käväisevät Heurekan WC-tiloissa

Ei olisi pitänyt! Siis käydä tilassa, jossa on kyllä äärettömän somat käsienpesualtaat myös lapsellisella korkeudella, hurjan hauskat kuivauspuhaltimet (kokeilkaa vaikka, miten iho näyttää hölskyvän puhurin voimasta) ja erilaisia ohjetekstejä usealla erilaisella kielellä. Kaiken tämän latisti tai oikeastaan roiski piloille tilojen käyttäjäkunta.

Kyllä me tiedämme, että joillakin ulkomaankieltä puhuvilla kansanosilla on tapana pelätä suomalaisten wc-tilojen bakteerikantaa jopa siinä määrin, että he kiipeävät wc-pytyn päälle, kiilaavat kengänkannat pytyn reunalle ja sieltä normaalia istumakorkeutta huomattavati ylempää suorittavat tarpeen tai vaikka kaksi. Jostain syystä emme vain ole koskaan uskoneet, että moista yököttävää tapaa joutuisi kohtaamaan myös niissä tiloissa, joissa joskus itsekin käymme.

Heurekan vessassa tämä kaikkea muuta kuin viehättävä perinne konkretisoitui avoimin ovin muutaman pikkutytön toimesta. Heitä opasti isoäiti, joka omasta eriöstään (onneksi suljetun) oven takaa huhuili ohjeita lapsenlapsille, jotka eivät lainkaan arastelleen sitä, mitä olivat tekemässä. Ehei, heistä tuntui olevan vain hauskaa kuraisilla kengillään seistä siinä, missä normaalit ihmiset tapaavat istua yksikseen seuranaan korkeintaan Aku Ankka tai mobiilipääte.  Julkisissa yhteisissä toilettitiloissa on kaiken lisäksi tapana pyrkiä mahdollisimman nopeasti luovuttamaan tila siistinä seuraavan hätäilijän käyttöön, joten luettavaa ei ole syytä varata kovin monia sivuja eikä lattia saisi olla siinä kunnossa, että edellisen kävijän DNA:n voi kerätä ilman UV-valolla varustettua apuvälinettä.

Emme voi väittää, että kansakunnan sivistys näkyisi siinä, miten käyttäytyy wc-tiloissa, mutta kyllä se jotain osviittaa antaa. YÄK sanomme me ja olemme harmissamme kaikkien niiden puolesta, jotka viettävät hauskan päivän Heurekassa, mutta joutuvat sitten törmäämään moiseen tavattomuuteen.

Koska asia ketuttaa meitä edelleen, valitsimme laajasta vaatevalikoimastamme kettuasut: Pirjolla vihreää ja Purjolla turkoosia. Kuva otettiin jo lauantaina, jolloin auringosta oli pikkuruinen häivähdys. Tänään on katseltu sumua ja kotimatkalla silmästä silmään itsepäistä hirveä, joka päätti rauhallisesti astella automme edestä suojatiettömällä metsätaipaleella. Automme jarrut on nyt testattu: ne ovat erinomaisessa kunnossa.

25.10. Pirjo ja Purjo ovat (taas) ostamassa vanhojentanssimekkoa

Kyllä, olemme taas heittäytymässä vanhojentanssihysteriaan. Meistä on hurjan hauskaa olla mukana, kun etsitään sitä ainoaa ja oikeaa, suorastaan täydellistä mekkoa. Siitä frakkipuolesta me emme niinkään välitä.

Lähdimme ihan Helsinkiin asti ja olimme hyvissä ajoin varanneet sovitusajan kolmeen eri liikkeeseen. Ensimmäisessä Mannerheimintiellä sijaitsevassa juhlapukuihin erikoistuneessa puodissa meitä ei odotettu olleenkaan, vaan huomasimme olevamme suorastaan ei-toivottuja asiakkaita. Laajan valikoiman esittelyn sijaan meidät ohjattiin alevaatteiden osastolle ja henkilökunta osoitti todella selvästi, että olimme haitaksi ja häiriöksi. Läsnäolomme esti heitä tekemästä jotain tarpeellisempaa kuin myyminen kuten vaikka uusien ryppyisten asujen höyryttäminen sileiksi. Näin blogin välityksellä tiedoksi Zazabellaan: se vähän yli 500 euron hintainen  joka suuntaan kimaltava leninki melkein ovensuussa olisi kyllä päätynyt uuteen kotiin, jos olisitte vaivautuneet antamaan sen edes muutamaksi minuutiksi sovitettavaksi.

Toisessa kaupassa kohtasimme huomattavasti parempaa palvelua. Saimme pujotella monen tanssimekkoja täynnä olevan rekin välissä valitsemassa asuja ja sen lisäksi saimme hyvin asiantuntevaa palvelua sopivien vaihtoehtojen löytämiseksi. Se melkein oikea asukin löytyi, mutta valitettavasti ei sellaisenaan vaan yhdistelmänä kahdesta eri hörhellyksestä. Mutta koska tämä liike keskittyi hyvään palveluun, olisimme voineet tilata tismalleen haluamamme leningin. Jäimme miettimään asiaa.

Todennäköisesti olisimme palanneet tilaamaan ihan itse suunnittelemamme omanlaisen asun, jos emme viimeisessä liikkeessä olisi löytäneet sitä täydellistä. Mekon lisäksi täydellistä oli myös palvelu: ystävällistä ja luontevaa. Tämä myyjä tuntui löytävän sekavasta vähän joka suuntaan polveilevasta selityksestämme sen olennaisen punaisen langan (tai tässä tapauksessa turkoosin), joten rekistä napattiin nähtäväksemme vanhojentanssipuku, jota emme itse olisi ikinä kaikkien tylliröyhelöiden keskeltä huomanneet esille ottaa. Hetkessä olimme myytyjä ja niin oli mekkokin. Ja mikä parasta: kaikki tämä tyrkyttämättä tai huokailematta, että "näitä ei kohta enää riitä, jos ei tänään päätä niin voi jäädä ilman". 

Virittäydyimme itsekin ensi vuoden vanhojentanssien tunnelmaan tällaisissa kullanvärisissä mekoissa. Kimaltaminen on "se juttu", joka tulee olemaan muodissa joten me kimallamme nyt kokonaisvaltaisesti. Asuissamme on paljetteja ja kultalankaa niin paljon, että aurinkoisella säällä säteiden heijastukset saavat pään särkemään.

PS. Edellisen postauksen lainauskielto perustui joihinkin täysin omituisiin rinnakkaiskortin maksamattomiin laskuihin suunnilleen vuodelta 2009. Me emme edes tienneet, että meillä on ollut rinnakkaiskortti, joten jos joku tietää siitä jotain, niin meihin kannattaisi ottaa yhteyttä. Emme päätyneet vankilaan eikä edes sormenjäljistämme kiinnostuttu, mutta saimme vähän soo-soo-sormen heristystä ja tiukan määräyksen palauttaa tästä eteenpäin kirjat ajoissa.

19.10. Pirjo ja Purjo päätyvät lainauskieltoon

Meillä ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtunut. Yhtäkään kirjaa ei ole palautettu myöhässä, yksikään lainaussakko ei ole maksamatta, yhteenkään kirjaston kirjaan emme ole piirrelleet omituisia kuvia emmekä ole edes pureskelleet kirjankansia reikäisiksi. Silti olemme lainauskiellossa ainakin huomiseen asti, jolloin käymme aggressiokäyttäytymässä kirjastossa vaatien selitystä, anteeksipyyntöä ja kolmea ilmaista lainauskertaa. Paitsi että ne ovat ilmaisia joka tapauksessa.

Toisaalta voi olla, että meitä huomenna kohdellaan kuin rikollisia. Ehkä olemme tietämättämme rikkoneet jotain erityistä sääntöä, lukeneet vaikka jännitysromaanin viimeisiltä sivuilta loppuratkaisun ennen varsinaisen tarinan aloittamista tai ehkä virkailijat kirjastossa ovat saaneet tietää, että emme ole edes kokeilleet niitä ruokia, joita lukuisissa kotiin kantamissamme keittokirjoissa on esitelty. Olemme varsinaisia kirjaston turhakäyttäjiä, koska emme välttämättä edes lue kaikkia lainaamiamme kirjoja vaan katsellemme vain kuvat.

Lainauskielto on rasittava asia, koska sen takia joudumme huomenna henkilökohtaisesti kipittämään kirjastoon, selittämään asiamme, kuuntelemaan ihmettelyä (ei, ei ole mahdollista saada lainauskieltoa ilman syytä, mutta täältä koneelta ei nyt näy, miksi ette saisi lainata, varmuudeksi kuitenkin haluamme kirjastokorttinne, sormenjälkenne, listan kotoanne löytyvistä vinyylilevyistä ja kolmen luotettavan henkilön allekirjoittaman todistuksen siitä, että lupaatte parantaa tapanne ja muuttaa sen asian, jonka vuoksi ette tällä hetkellä ole toivottu asiakas). Loppupelissä syyksi nimetään kuitenkin joku tietokoneohjelmointivirhe eikä meiltä edes pyydetä anteeksi vaan tuhahdellaan, että asian olisi selvittänyt soittamallakin, miksi te tänne tulitte meidän vaivoiksemme.

Olemme jo valmiiksi erityisen turhautuneita, joten etsimme vaatekomerosta tällaiset vähän söpöstelevät asut, jotka tuovat mieleen joulun. Tai no ainakin nämä housut ovat punaiset. Purjon tunikassa kannattaa panna merkille helman pallotikkaus, joka vaihteeksi on varsin onnistuneesti ommeltu.

 

15.10. Elääkö se vielä?

Ihan joka päivä emme syö eväitä kerhossa. Joskus lähdemme seikkailemaan ja pääsemme syömään ihan oikeaan ravintolaan, siis sellaiseen, jonka nimessä on lounas tai kahvila tai pizzeria tai trattoria tai ruokala. Emme sentään etsiydy keskellä päivää mihinkään ihan oikeaan ravintolaan, jossa hovimestari ohjaa pöytään ja viulisti vinguttaa laimeaa taustamusiikkia.

Tänään pääsimme vähän juhlavampaan paikkaan, jossa on kangaspöytäliina (puhdas) ja tarjoilija kantamassa pääruokaa pöytään. Olimme juuri päässeet aterian puoliväliin, kun viereisen pöydän kikattavan tyttönelikon kimeä-äänisin kirkaisi niin, että täysi ravintolasali vaikeni kokonaan. Hiljaisuuden tuhosi viaton, joskin selkeästi kauhistunut kysymys: "Elääkö se vielä?".

Lautasella oli kaikesta päätellen sellaista lihaa, joka oli yllättäen ottanut jalat alleen ja väisteli kiivaasti kohti hyökkäävää haarukkaa. Hämähäkki, koppakuoriainen, etana (no sillä ei ole jalkoja) - emme koskaan saa tietää, kuka oli keittiössä hypännyt rucolan sekaan ja viattoman ruokailijan lautaselle, sillä tarjoilija kiikutti annoksen keittiöön. Toki hän tarjosi toisen samanlaisen tilalle, mutta täysin ymmärrettävästä syystä löydön tekijä ei uutta halunnut. Itse asiassa koko salillinen ruokailijoita tonki tuossa vaiheessa omia annoksiaan etsien salamatkustajia salaatinlehdistä ja paistinperunoista. Hankala sanoa, olimmeko enemmän toiveikkaita löytämään viattoman muurahaisen kuin järkyttyneitä siitä mahdollisuudesta, että löytäisimme jotain ylimääräistä.

Eniten hämmennystä meissä herätti se, että tarjoilija ei erityisemmin pahoitellut tilannetta ikään kuin heillä olisi ihan normaalia jättää annoksiin öttiäisiä ja liikkuvaa syötävää. Emme kuulleet edes vihjettä siihen suuntaan, että talo tarjoaa erityisjälkiruuat koko pöydälliselle (ja mielellään myös meille siihen viereiseen pöytään, koska olimme  niin lähellä kriisialuetta). Laskutuksestakaan ei sanottu mitään, vaikka tarjoilijan olisi olettanut sanovan pilaantuneen annoksen saaneelle samantien, että tätä ei tietenkään tarvitse maksaa. Ehkä hän lopulta jätti laskun tuomatta, hankala sanoa, koska poistuimme paikalta suunnilleen siinä vaiheessa, kun pöytäseurue vielä pohti valintaa kahvin ja teen välillä.

Lähiruoka on muodikasta, mutta me emme halua, että ruoka kävelee luoksemme lautasella. Siksi olemme vielä kotona tarkkailleet jokaista suupalasta siltä varalta, että se haluaakin syödyksi tulemisen sijaan kipittää omin jaloin kauas pois. Olemme kokemuksestamme traumatisoituneet jopa siinä määrin, että pohdimme siirtymistä uppopaistettuun ruokaa. Jos selviää rasvakeittimestä elävänä, saa hyvällä syyllä tepastella lautasella.

Koska meiltä ei löytynyt yhtäkään sellaista vaatetta, jossa olisi kuvana todennäköisesti ruuan seasta löytyvä eläin, etsimme jotain ylipäätään eläimellistä. Pirjon puserossa on kilpikonna ja Purjon mekossa jotain epäsuomalaisia lämpimässä ilmanalassa viihtyviä luontokappaleita.

PS. Jos joku nyt taas haluaa sanoa, että turhasta valitatte, niin olemme samaa mieltä. On ihan normaalia tilata lihapullia ja saada eteensä lautasellinen jauhotoukkia. 

 

12.10. Tiedoksi sinne ABC:lle: meillä ei vielä ole dementiaa

Olemme hankkineet itsellemme vihreän kortin, jota kassalla vilauttamalla voi kerätä bonuksia. Olemme erittäin tietoisia siitä, että kauppaketju kerää meistä tietoa ja jossain joku analysoi epätoivoisesti, miten epäloogisesti käyttäytyvät  Pirjo ja Purjo ostavat aina maanantaisin maitoa, mutta samaan syssyyn keräävät kärryihinsä laktoosillista rahkaa. Siellä on tietokannassa selvyys siitäkin, että kaksi kuukautta sitten hankimme ulkomaalaisen muotilehden ja viime viikolla kilon kahvia ja paistinlastan. Näitä tietoja ei kuulemma aiota käyttää meitä vastaan, muuten vain mainontaa kohdistaakseen keräilevät kauppakuitin tiedot itselleen talteen. (Sinne markkinointiosastolle tiedoksi: turha mainostaa meille enempää niitä paistinlastoja, ostimme yhden ja hyvän ja uskomme, että se kestää kyllä aika pitkään ottaen huomioon sen, että hutkimme sillä lihanpalasia vain satunnaisesti.)

Käydessämme korkeintaan kerran kuukaudessa ABC:lla olemme ottaneet tavaksemme pysähtyä nauttimaan keskinkertaisesta elämästä muiden tavallisten kanssa. Niitä bonuksia kerätäksemme olemme esitelleet vihreän korttimme viivakoodia maksumasiinalle. Muutamaa päivää myöhemmin olemme saaneet tekstiviestin, jossa kerrotaan, että "hei, kävit ABC:lla, kerro saamastasi palvelusta" tai jotain samanmoista. Me emme todellakaan tarvitse tällaista jälkikäteismuistutusta, koska meillä on vielä pikkuisen aivotoimintaa jäljellä ja muistamme asian ilman tekstiviestiä. Lisäksi meille käynti maantienvarren kahviossa ei ole niin iso asia, että siitä pitää itseään päivätolkulla muistutella ja asian parissa aikaansa käyttää. 

Jos meillä on jotain huomauttamista palvelusta, sanomme sen heti ja erittäin äänekkäästi. Silloin ei jää ollenkaan epäselväksi, mistä on kyse. Jos kaikki menee hyvin, emme ryhdy ylenpalttisesti kiittelemään, koska oletusarvoisesti itsepalvelulla toimiva kahvila ei palvelutasollaan mitään viittä tähteä edes tavoittele. Emme siis mene edes pyydettäessä osuustoimintaliikkeen nettisivulle olemaan enemmän tai vähemmän jotain mieltä jostain, mikä ei merkinnyt meille elämää suurempaa kuivakänttykokemusta.

Olemme nyt lopettaneet asiakasomistuksemme todentamisen ABC:lla käydessämme ja hykertelemme tyytyväisinä miettiessämme sitä analyytikkoa, joka on jo muutaman kuukauden ajan ihmetellyt, miksi emme enää käy tienvarsien monopolikahvilassa. Kohta varmaan laittavat tekstiviestin ja kysyvät, että "hei, missä mättää, olemme kaivanneet sinua, korpuksi  kuivunut voipullasi odottaa sinua täällä. Vastaa ensin kyselyymme". No emme vastaa, emmekä halua mitään muistutusviestejä siitä, että olemme käyneet jossain kesken matkan. Ettäs tiedätte.

Me otimme ihan kiusallamme tämmöiset turkoosit ja siniset asut, koska meistä nämä ovat keväiset. Purjo löysi jostain päähänsä jopa hatun, vaikka tämä taitaa olla enemmänkin pipoaikaa.

 

9.10. Se hirvi tuli oikealta

... ja jatkoi matkaa tien vasemmalle puolelle pysähtyen pellolle odottamaan perhettään. Ja koska me olimme aamupöpperössä matkalla kerhoon, emme tajunneet katsoa tarkasti sinne vasemmalle mahdollisen perässä kulkevan lauman suuntaan, vaan tuijotimme vallan pöllämystyneinä noin kymmenen metrin päähän pysähtynyttä suurehkoa paistiaihiota. Totuuden nimissä on sanottava, että niin tekivät muutkin, koska aamuhämärän autoruuhkassa hirvieläin on kuitenkin kohtalaisen epätavallinen näky etenkin kun ympärillä oli metsäkaistaleiden lisäksi pääosin isoja teollisuushalleja. 

Vältyimme kolarilta, se ei ollut edes melkein lähellä. Silti olimme koko loppupäivän vähän kuin helpottuneita siitä, että mitään ei tapahtunut, vaikka kaikki suurkatastrofin ainekset olivat olemassa. Ehkä tämä oli varsin tarpeellinen muistutus siitä, että arvaamattomat luontokappaleet voivat hyvinkin lymyillä tuotantorakennusten katveessa kaava-alueella valmiina sujahtamaan valtatien yli juuri silloin, kun se heille sopii, tuli autoja tai ei. Oikeastaan tuntuu aika hauskalta ajatella, että jossain Itellan ylisuuren postinlajitteluhallin kupeessa kirmailee hirviperhe, joka ei pätkääkään välitä siitä, että sitä ei ole suunniteltu lastaussiltojen ja teräväreunaisten nurmikkoalueiden keskelle. Siellä se silti käy syömässä muutamat tarkasti määrätylle paikalle istutetut jalopuut ja pari toimiston ikkunan alle istutettua pelargoniaa aivan kuin kertoakseen kaavoittajalle, että piirrä sinä niitä viivojasi ja laske rakennusaloja, me urbanisoidumme ihan kiusallamme cityhirviksi.

Vaatteista meillä ei ole tänäänkään mitään sanottavaa. Kunhan on taas aamulla etsitty päälle jotain helppoa ja mukavaa.

4.10. VR on aina yhtä luotettava

Kävimme viime viikolla Helsingissä. Vierailun päätteeksi vietimme tunnin verran ylimääräistä matka-aikaa istuskelemassa junassa jossain päärautatieaseman ja Pasilan välissä kuunnellen konduktöörin kuulutus kuulutukselta alakuloisempaa tiedotusta siitä, miten käämit ovat palaneet, ohjaamo on täynnä savua ja apua yritetään saada paikalle. Ehjät ja terveet junat ohittelivat meitä oikealta ja vasemmalta  kuin kiusallaan, mutta me vain kököttelimme lukkojen takana vaunussa miettimässä, miten toisenlaisella valinnalla olisimme jo jossain muualla.

Jotenkin me pystyimme kestämään sen, että olisimme tunnin verran myöhässä sieltä, minne nyt menimmekin. VR on vuosi vuodelta luotettavampi eli on todennäköisempää olla myöhässä kuin aikataulun mukaisesti missään. Yhtenä syynä tähän voi olla se, että säästösyistä on vähennetty henkilökuntaa vähän sieltä ja täältä. Teknisiä tarkastuksia tai edes pikkukorjauksia ei enää tehdä yhtä usein kuin ennen ja osa kalustosta liikkuu kiskoilla enemmän tuurilla kuin hyvän kuntonsa ansiosta. Jatkuvat säästöt kostautuivat juuri siinä kohdassa ratapihaa.

Sitä me emme sen sijaan kestäneet kovinkaan hyvin, että junavaunussa oli mukana Kaikkitietävä Mies. Tunnette varmasti tyypin: eläkeikäinen tai sitä vahvaa vauhtia lähestymässä, rento ja letkeä seuranpitäjä, joka rakastaa omaa ääntää enemmän kuin mitään muuta. Lisäksi hänelle on annettu kaikki maailman tieto, eikä hän suinkaan ujostele kertoa sitä kaikille, halusivatpa nämä tai sitten ei.

Kaikkitietävä Mies saapui vaunuun tuohtuneena ja ryhtyi heti kertomaan kanssamatkustajille, miten oli joutunut poistumaan edellisestä osastosta, koska siellä molotettiin ulkomaankieltä ja haistiin mausteilta. Sossupummeja koko vaunu täynnä, ei siellä suomalainen mies voinut istua kuuntelemassa. Veturin poksahtamiseen asti saimme kuunnella neljän penkin päähän asti, miten ulkomaalaisilta pitäisi kieltää matkustaminen ruuhkajunissa.

Kun matkantekomme katkesi, oli Kaikkitietävä Mies samantien kartalla asioista. Hän kertoi, että pysähdyimme odottamaan pohjoisesta saapuvaa pikajunaa. No, niinhän ei ollut, vaan hetken kuluttua konduktööri kuulutti veturiviasta. Tätä tiedotetta oli hankala kuulla, koska Kaikkitietävä Mies hekotti ja kikatti (kyllä, kikattava eläkeikäinen mies, semmoinenkin ihme on nyt kohdattu) äänekkäästi. Hohhohhoo, vai käämit palaneet, hihihhii, kylläpä on hassua, käkätikäkätikäkäti, tyhmä konduktööri, kun ei enempää tiedä.

Sama toistui jokaisen kuulutuksen kohdalla. Kaikkitietävä Mies oli tikahtua kaikkitietävyyteensä ja teki erittäin selväksi, että kunhan hän soittaa muutaman puhelun, niin juna saadaan kyllä liikkeelle samantien, oli veturia tai ei. Kanssamatkustajien pienen kannustuksen jälkeen hän siirtyikin eteisen puolelle soittaakseen - numeropalveluun! Eihän siellä mitään "Helsingin lähiliikenteen ongelmista vastaavan päivystäjän" yhteystietoa löytynyt vaan Kaikkitietävää Miestä kehotettiin ottamaan yhteyttä netin kautta, vastaus annettaisiin aikaisintaan virka-aikana.

Valitettavasti Kaikkitietävä Mies ei tästäkään tajunnut vaieta, mistä johtuen inhosimme jokaista minuuttia matkastamme senkin jälkeen, kun paikalle oli saatu ajokelpoinen veturi ja matkasimme kohti pohjoista. Näiden asujen tarkoituksena on kertoa, että kanssamatkustajamme oli melkoinen pöllö eli turhanhuhuilija. Toivottavasti emme enää koskaa tapaa ja jos niin onnettomasti sattuu käymään, niin ryhdymme kiivaasti mongertamaan ulkomaakieltä ja haisemaan, jotta hän tajuaisi vaihtaa vaunua.

 

29.9. 45 minuutin taistelun jälkeen

...saimme vihdoinkin kuvan ladattua Photobuckettiin. Miksi, ah miksi täytyy täysin toimiva palvelu vähän väliä pilata jollain uudella asetuksella, jonka ansiosta mikään ei onnistu kerralla eikä kahdella. Unohdimme tässä bittitaivaassa taistelun tiimellyksessä, mitä asiaa meillä oli. Ei varmaan mitään tärkeää, koska se tässä lataamisten ja tallentamisten ja editointien tiimellyksessä ehti unohtua.

21.9. Meitä on petetty: ei itkettänyt yhtään!

Sen piti olla syksyn ohjelmaspektaakkeli, jota kymmenen miljoonaa suomalaista kokoontuu yhdessä katsomaan perjantai-illan ratoksi. Sen piti yhdistää meitä kansakuntana enemmän kuin yhteisen vihollisen tai veronkorotusten vastustamisen. Sen piti kirvoittaa sivukaupalla ihastuneita kommentteja ja lisätä levymyyntiä niin, että jokainen ohjelmaan osallistunut pääsisi jonnekin veroluettelon kärkipaikoille iskelmälaulajien sarjassa.

Toisin kävi. Meitä ei ole kymmentä miljoonaa kotimaista katsojaa ja toisaalta Vain elämää -sarjan ensimmäinen osa oli odotuksiin suhteutettuna floppi. Jotenkin vaivautuneet laulajat kiemurtelivat kameroiden edessä yrittäen näyttää siltä, että on ihan luontevaa olla olevinaan vanhoja tuttuja jostain 1960-luvulta alkaen, vaikka osa osallistujista ei ollut vielä silloin syntynytkään. Vähän väliä piti halata ja vakuuttaa, että rakastetaan kaikkia yhdessä ja erikseen ja ihan hurjasti etenkin sen jälkeen, kun toinen oli laulanut laulun, jota ei osannut odottaa sitten niin ollenkaan. 

Ehkä me itse odotimme hieman liikaa tai ehkä koko ohjelmaa oli mainostettu etukäteen turhan paljon tai ehkä se ei nyt vain toimi. Osasyynä voi tietenkin olla sekin, että tämä ensimmäinen osa poikkesi aikaisempien vuosien vastaavista ja siitä oli tehty jonkinlainen yhden miehen musiikintulkinnallisen uran läpileikkaus. Huono, sanomme me ja olemme pettyneitä. Yhtään kyyneltä ei kirvonnut eikä tullut mitään kaihomieltä tai tunteenpaloa kuten aikaisempina vuosina saattoi hetkittäisesti tapahtua. Lisäksi meitä otti päähän se, että jokainen osallistuja hehkutti sitä, miten oli kappaleensa valinnut, vaikka etukäteen on tiedossa, että tuottaja on ne päättänyt.

Hyvän sienisyksyn kunniaksi meillä on tälläiset sienikuvioiset trikooasut. Meidän mielestämme sienien paikka on paidoissa tai metsässä, ruokapöytään niitä ei pidä kenenkään kiusaksi kantaa. Miettikää vähän: ne ovat katalia itiöemiä, jotka putkahtelevat maasta miten sattuu eikä koskaan voi tietää, mikä niistä on myrkyllinen ja mikä vain esittää syötävää.

20.9. Syksyn viimeinen lämmin päivä?

Säätiedotusten mukaan tänään on syksyn viimeinen lämmin päivä. Maanantaina sataa lunta kilometrikaupalla, räystäät rasittuvat jääpuikoista ja talviomenat saavat tuta, mitä on pakkanen. No, todennäköisesti ja toivottavasti lunta ei sada ihan meille asti ja pakkanenkin vain vähän nipistelee nurmikkoa, koska meillä ei ole mitään halua vaihtaa talvirenkaita autoon tässä vaiheessa vuotta. Tai siis vaihdattaa, koska meidän mielestämme moinen touhu kuuluu asiantuntijoille eikä meille.

Emme aio mennä ulos tai etenkään uimaan, vaikka uimapukuja esittelemmekin. Mietimme, mikä kuva parhaiten kuvastaisi mennyttä kesää ja päädyimme siihen, että tämmöinen, missä on paljon punaista ja keltaista. Kesä oli täynnä hellettä ja aurungonpaistetta ihan rasittavuuteen asti, joten ainakin me olemme onnellisia, että on palattu takaisin inhimillisiin lämpöarvoihin ja normaaliin elämään, johon kuuluu jotain muutakin kuin ulkoilman välttelyä. Kohtuullisella riemulla tervehdimme sitä tietoa, että kunhan ensi viikon alkupuolen yöpakkasista selvitään, niin päästään nauttimaan ihan tavallisista syysilmoista kumisaapaskeleineen kaikkineen. 

Pirjon uimapukuun liittyy säälittävä tarina. Tuosta keltaisesta Hello Kitty -kankaasta on meille ommeltu vaikka miten monta puseroa ja tunikaa. Trikoota jäi kaiken ompeluinnon jälkeen pienenpieni palanen, mutta säästäväisinä emme viskoneet sitä roskiin, vaan siitä tuli osa uimapukua. Lopputulos on oikeastaan aika hyvä, vaikka lähtökohtana olikin itaruuteen vivahtava köyhäily.

14.9. Miksi äiti ei kelpaa verkostoksi?

Olemme koko viikonlopun ajan seuranneet blogistia, joka ihan silkkaa osaamattomuuttaan tai osin jopa typeryyttään joutui nettikansan hampaisiin lievästi sanoen kummallisilla kommenteillaan. Koska puolin ja toisin on ollut uhkailua niin kunnianloukkaussyytteillä, nettipoliisilla kuin mustalla listalla, emme uskaltaudu asiasta sen enempää kertomaan. Harmi, olisitte varmasti nauttineet yhtä paljon kuin mekin, koska mikään ei ole niin lystiä kuin sanan säilän heiluttelun seuraaminen. Ja ihan pieni omakin kommentointi.

Sen sijaan kyseisessä blogissa kerrottu työpaikan hakemiseen liittyvä tekstinpätkä sai meidät mietteliäiksi. Kirjoittaja kun kehotti nykyisinä hankalina aikoina käyttämään työnhaussa häikäilemättä hyväkseen verkostoja, sidosryhmiä ja kaikkia mahdollisia erilaisia tuttavuuksia ja kanavia. Kaikkia paitsi äitiä!

Jostain syystä on ihan OK, jos vihjaisee naapurille, että on töitä vailla, voisitko kysellä teidän firmasta. Eikä ole ollenkaan kiellettyä Facebookissa lähestyä tuttavaa tai paria kysellen, voisitko puhua puolestani, kun olen hakemassa sisaryhtiöönne töihin. Samaan tapaan ei saa etsiä töitä äidin avulla, koska äiti on aina puolueellinen osapuoli (tosin niin tulee ollakin, mutta tekeekö se hänestä työnhaun kanavana yhtään sen surkeampaa kuin vaikka urheiluseuran valmentajasta?).

Seuraamamme blogin kirjoittaja oli ehdottomasti sitä mieltä, että jos äiti kyselee lapselleen töitä, ei tätä lasta missään nimessä saa edes kokeeksi työllistää, koska... niin, hän ei kertonut, että miksi ihmeessä se ei ole sopivaa. Kyllä mekin tulemme aina joskus kohteliaasti tiedustelleeksi keskustelukumppaniltamme, että "montako nuorta otatte kesätöihin" tajuamatta lainkaan, että jos olisimme äiti, niin siinä menisi samantien koko loppuiäksi lapsen mahdollisuus päästä töihin kyseiseen putiikkiin. Jos nainen siis soittaa johonkin yritykseen ja yleisluonteisesti kyselee, että onko teillä kesätyöpaikkoja, niin pitää välittömästi varmistaa, onko hän äiti ja jos on, niin sanoa, että kyllä on, mutta ei teidän lapselle. Sitten pitää varmemman vakuudeksi kysyä vielä sen lapsen nimi, ettei epähuomiossa tulisi sille paikkaa tarjonneeksi, jos sillä vaikka on eri sukunimi kuin äidillään.

Kyllä me tiedämme, että ne työpaikat pitäisi itse hankkia ja pitäisi uskaltaa soitella työnantajille, mutta miksi ihmeessä äidin käyttäminen apuna tekee työnhakijasta jotenkin avuttomamman kuin jos prosessissa on mukana työnetsijä. Samanlaista kannustusta ja puolestapuhumista hekin harjoittavat, mutta koska se on heidän työtään, niin siihen suhtaudutaan arvokkaana avunantona eikä peräkamarinpoikana paapomiseen. Kaiken lisäksi monilla äideillä on laaja tuttavapiiri, jonka kautta voisi saada vaikka minkälaista sisäpiiritietoa henkilökohtaisista juoruista kohta aukeaviin vanhempainvapaasijaisuuksiin asti jopa ennen kuin lomitettava henkilö itsekään on tajunnut saavansa perheenlisäystä. 

Meidän mielestämme äidit tulee nostaa työnhaussa siihen arvoon, joka heille kuuluu. Nimenomaan viestinnällisten taitojensa vuoksi heitä ei pidä työnkysyjinä väheksyä vaan työnantajien tulee oppia ymmärtämään, että ihan samalla tavalla kuin hekin hakemusten avulla karsivat suuresta joukosta pienen määrän potentiaalisia työntekijöitä, niin myös äidit hankkivat erilaisista työpaikoista esitietoa voidakseen välittää sen suodatettuna jälkikasvulleen. Jos mahdollisesta työpaikasta vastaa tyly tyyppi, ei kannata lastaan ehdoin tahdoin laittaa sinne mieltään pahoittamaan, kun vastaus kuitenkin on "ei oota". 

Me roikumme tuossa blogikuvassa porraskaiteella. Aurinko paistoi ja meillä on tämmöiset mukavat syksyiset asut. Emme ajattele työnhakua ollenkaan, koska meillä on ihan tarpeeksi tekemistä omenasoseiden kanssa. Taustalla näkyy muodikas keltainen pinnatuoli. Ei, emme myy sitä, turha kysellä. Olivat kuulemma Habitaressa hyvin suosittuja.

10.9. Lupasimme kertoa matkastamme

ja pitäähän se lupaus pitää. 

Heti alkuun seisomme upouudessa matkalaukussamme kaulassamme virallinen kisapassi. Paitsi että kyseessä ei ollutkaan urheilukilpailu, vaikka ulkoisesta habituksestamme niin voisi päätellä. Nämä pehmeät, joustavat haalarit ovat muuten mitä mainioin lentomatka-asu, koska näissä voi vaikka torkahdella, jos sattuu hankkimaan lentolipun koneeseen, joka nousee ilmaan aamuyöllä kello neljä. 

Blogimme yleissivistävässä osiossa näytämme seuraavaksi kaikille Porton yliopistosta kiinnostuneille, miten betoninen voi opinahjo kaukana etelässä olla. Tunnustakaa pois, olette viettäneet unettomia öitä miettimällä, millaisia rakennuksia muiden maiden yliopisto-opiskelijat joutuvat sietämään, mutta nyt voitte keksiä jonkun uuden huolenaiheen. Tämähän on kaikessa harmaudessaan melkein kuin kaatosateiden kauhduttama Finlandia-talo. Akustiikkakin oli melkein samaa tasoa.

 

Hieman vanhempaa kiviarkkitehtuuria edustavat puolestaan nämä rakennukset muutaman korttelin päässä paikallisesta kaupungintalosta. Oikealla on ihan oikea EU-varoilla kunnostettu kirkko ja vasemmalla todennäköisesti nunnaluostari, koska siitä puuttuu kokonaan paikallinen erityispiirre eli lautasantennit jokaisella ikkunalla. Meistä nämä ovat sellaisia rumankauniita rakennuksia, joiden takana oli niin kapeita katuja, että vastapäisten asuntojen asukkaat saattoivat tarjota toisilleen kahvia kadun yli.

Suunnilleen selän taakse jäi tämmöinen maisema. Nuo hehkuvat pisteet eivät kuulu millekään paikalliselle monsterille, vaan sieltä on tulossa pikkuruinen raitiotievaunu, joka urheasti kiipesi jyrkkää mäkeä kauhistuneet turistit kyydissään. Vieressä on jokaisen helsinkiläispoliitikon unelma eli melkein keskustassa ikivanha asuntoalue, jonka halvempia asuntoja halajavat byrokraatit varmaan halusisivat kaataa maan tasalle ja rakentaa tilalle tornitaloja. Harmillisesti tämä on suojeltu alue, jossa saa tehdä vain entisöiviä korjauksia.

Ja lopuksi vielä kuva paikallisista kulkupeleistä. Tuo ensimmäinen oli vain matkailijoille tarkoitettu erityiskallis polkuauto, jonka kyytiin emme uskaltaneet. Sen sijaan matkasimme paikallisen taksin penkillä noin 130 km/h kaupunkialueella, jossa oli huomattavasti alhaisempi nopeusrajoitus. Vauhdin hurma valtaat meidät usein kotimaassa, mutta iltayöllä vieraassa kaupungissa yritimme epätoivoisesti muistella, millaisen matkavakuutuksen olemme menneet ottamaan.

Kuvassa kannattaa jälleen kerran panna merkille lystikäs arkkitehtuuri, joka kertoo siitä, että Portossa joko ei ole lainkaan julkisivulautakuntaa tai sitten sillä on omituinen huumorintaju.

PS. Oli siellä jotain ihan tavallistakin. Tässä näkyy hotellin ikkunasta kuvattu paikallisen peruskoulun piha ja sen takana ihan tavallisia taloja ihan tavallisille ihmisille.

6.9. Portugali on hieno maa: siellä saa aamupalaksi pullaa!

Me olemme olleet ihan oikeasti ulkomailla! Meitä lähti matkaan aika monta kiloa ja palasi takaisin paljon enemmän, sillä portugalilainen aamupalapöytä koitui kohtaloksemme. Kolmea erilaista rasvaista viineriä, isoja ja pieniä voisarvia, paljon vaaleaa leipää, hilloa, suklaakakkua ja suklaalevitettä - voiko sitä pieni nukke muuta toivoa?

Kuvassa olemme äärettömän hienoina menossa konserttiin. Tuossa alemmassa kuvassa puolestaan on erilainen kokoelma punaisia kattoja, keskeneräisiä remontteja ja hiljalleen raunioituvaa maailmanperintökohdetta. Arvasitte oikein: kaupunki on Porto ja siitä lupaamme kertoa vielä hieman lisää, kunhan toivumme lentomatkan rasituksista.

 

28.8. Pirjo ja Purjo fillaristien uhrina

Me emme ole joutuneet mihinkään onnettomuuteen, vaikka kuvasta voisi niin päätellä. Kyseessä on enemmänkin sellainen symbolinen otos, jonka tarkoituksena on kertoa, miltä meistä on tuntunut eikä suinkaan siitä, mitä meille on tapahtunut.

Jo muutamana lauantaina olemme kotoa poistuttuamme joutuneet liikennetilanteeseen, jossa julkisin varoin ylläpidetty maantie on otettu yksityiseen kisailuluontoiseen maantiepyöräilykäyttöön. Suomennettuna noin 12 km mittainen tieosuus on suljettuna normaalivauhtiselta liikenteeltä ja kaikki autoilijat ovat joutuneet matelemaan pyöräilijäryhmien takana noin 40 km/h vauhtia. Pyöräilijöiden ohi ei ole voinut ajaa. Siitä on pitänyt huolen huoltoauto, joka on kaikissa mahdollisissa laillisissa ohitukseen soveltuvissa paikoissa asettunut keskelle tietä estämään näin hurjan mahdollisuuden ja siten varmistanut, että pyöräilijät ovat voineet rauhassa levittäytyä koko tieosuudelle.

Juu, me ymmärrämme, että urheilu on tärkeää ja että on ehdottoman hyvä asia, että nuoriso ajetee ympäriinsä tiukissa trikoissa sen sijaan, että se viettäisi aikaansa netissä norkoilemalla kuten me. Silti meistä on epäoikeudenmukaista, että pahimmillaan yli tusina autokuntaa ajaa hitaasti ja hankalasti pyöräilijäryhmän takana vain siksi, että on päätetty, että fillaristeja ei saa turvallisuussyistä ohittaa. Mikä ihmeen velodromi se maantie oikein on?

Mekin haluamme ottaa tien käyttöömme ja tepastella siinä jossain keskiviivan tienoille hitaasti ja hartaasti huoltoauton estäessä kaiken muun mahdollisen liikenteen. Siinä saisivat kaikki lauantaishoppailuun matkaavat tai kesähäihin kiirehtijät hieman harjoitella kärsivällisyyden kasvattamista, kun me laittaisimme jalkaa toisen eteen ja etenisimme keskimäärin kaksi kilometriä tunnissa jos sitäkään. Koska kyseessä olisi huima urheilusuoritus, ei kenelläkään saisi olla oikeutta meitä ohitella, koska voisimme moisessa tohinassa vaikka menettää askelluksen rytmityksen.

Erityisen tärkeää olisi, että kaikissa risteyksissä olisi huiskijamies, joka osoittelisi kielletyn ajosuunnan kyltillä sinne ja tänne estäen siten muuta liikennettä etenemästä järkevällä tavalla. Olisi hienoa kävellä halki risteyksen, kun kaikki muut joutuisivat pysähtymään tai heidät käännytettäisiin jollekin oikein mutkaiselle kiertotielle, jotta me voisimme keskittyä liikunnan riemuun kaikessa rauhassa. Vielä hienompaa olisi, jos joku pieni kansa kuten vaikka kaukasolaiset seisoskelisi tien vieressä, heiluttelisi kannustavia viirejä ja tämän tästä hurraisi meille. Jos kaukasolaiset ovat estyneitä, niin voisimme harkita myös kanadeesien kutsumista paikalle. Heistä olisi varmasti hauskaa osallistua meidän triatloniin verrattavan urheilusuorituksemme seuraamiseen.

Korostaaksemme sitä, että mille menopeleille tiet ovat varsin sopivia kulkureittejä, laitoimme päälle tällaiset joustofroteiset autopaidat. Näissä kelpaa esiintyä syksymmällä kerhossakin.

 

25.8. Miksi kukaan varastaa kirpputorilta nuken kestovaippoja?

 

Päivän polttavin kysymys on lyhyesti ja ytimekkäästi otsikossa.

 

Me varasimme kirpputorimyyntipöydän Lanttilasta ja kannoimme sinne kassikaupalla kaikenlaista turhaa ja tarpeetonta (jota sivumennen sanoen meille on kertynyt enemmän kuin lain mukaan on luvallista säilyttää). Kauppa on käynyt keskinkertaisesti ja kuten tavallista, nimenomaan ne omituisimmat asiat ovat lähteneet uusiin koteihin. Emme vieläkään ymmärrä, mitä kukaan tekee savupiippukauluksellisella trikoopaidalla tai rumalla hupparilla, mutta toivottavasti ostajat ovat onnellisia, vaikka heillä ei ole tippaakaan tyylitajua tai vaatemakua.

 

Pyrimme käymään päivittäin siistimässä pöytäämme, sillä jostain meille täysin tuntemattomasta syystä ostajat haluavat viskoa kaikki asut ympäriinsä, pudottelevat huolettomasti puseroita lattialle ja kantavat kahmalokaupalla muiden pöytien tavaroita meidän vaivoiksemme. Täytyy myöntää, että sotkemisinnosta päätellen kirpputoriasiakkaat ovat keskimääräistä pienemmällä aivokapasiteetilla ja olemattomilla käytöstavoilla varustettuja lievästi sanoen yksinkertaisia ihmispoloja, joiden pienellä turvonneella mutta tyhjällä pääkopalla on mahdotonta ymmärtää, että maailma ei pyöri heidän ympärillään. Siellä me sitten juoksutimme mekkoja ja paitoja pöydästä toiseen vain siksi, että joku oli päättänyt jättää ne juuri meidän myyntipaikallemme, koska onkin yllättäen havainnut, että lapsilisät on jo kolmeen kertaan käytetty eikä lompakossa ole kuin pitkäravivedon kuitteja.

Varasteluunkin olimme henkisesti varautuneet, sillä tietty luontainen poistuma täytyy aina ottaa huomioon, kun laskee tavaroita kädestään ja kääntää niille selkänsä ihmisvilinässä. Sitä me tosin emme voi ymmärtää, miksi kukaan alentuu varastamaan nukelle sopivia vaippoja. Todennäköisesti ja toivottavasti varas ei itse ole sitä ikäluokkaa, että leikkii nukeilla, joten tuo viekas roisto lienee aikuisempaa vuosikertaa. Harmillisesti isoilla ihmsillä on omien leikkien sijaan tapana antaa nukenvaatteita lapsille, joten jossain lienee nyt alaikäinen kansalainen, jonka baby bornilla on lahjaksi saatu kirpputorilta varastettu soma oranssi kestovaippa. Ihan tiedoksi varkaalle: me olisimme voineet ihan lahjoittaakin sen, jotta ei olisi tarvinnut alentua näpistykseen. Toivottavasti ole oikein ylpeä teostasi.

 

Sen sijaan emme ole lainkaan varautuneet siihen, että olisimme voineet seurata lähes reaaliaikaisesti myyntejämme nettisivujen avulla. Harmillisesti sivut ovat olleet joka ilta poissa käytöstä juuri silloin, kun olisimme halunneet tarkistaa päivän myynnit. Lisäksi emme ole lainkaan varmoja siitä, ovatko kaikki myynnit kirjautuneet kassakoneelta seurantasivulle, koska muutamat pöydästä viime viikolla lähteneet tuotteet ovat päätyneet myydyiksi vasta tällä viikolla. Toki ne ovat voineet olla jollain toisella myyntipöydällä piilossa vauvanvaatepinojen alla, mutta huomattavasti todennäköisemmin systeemissä on joku vika, mitä yritetään epätoivoisesti illasta toiseen saada korjattua. Siksi myynnit näkyvät tai eivät näy, ihan miten nyt milloinkin sattuu tapahtumaan. Meistä tämä ei vaikuta kovinkaan luotettavalta systeemiltä.

 

Nämä merimieshenkiset asut eivät ole olleet myynnissä. Huomatkaa, miten taitavasti samaa nallekangasta on käytetty haalariin, hattuun ja vielä trikoopuseron somistukseen.

 

23.8. Pingviinejä

Tänään esittelemme syksyn ehdottomasti parhaat asut eli joustofroteiset haalarit. Näitä katsoessaan tulee hyvälle mielelle ja unohtaa sen, että ei ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiinsa yhtään mitään.

Tällä hetkellä keskitymme jännittämään sitä, purkautuuko Islannissa tulivuori. Jos niin tapahtuu, me emme pääse lentokoneeseen ja se kone olisi joko matkalla täältä muille maille tai sieltä takaisin. Erityisen kamalaa olisi, jos jäisimme sinne ulkomaille odottamaan tuhkan hälvenemistä tai mitä sitä nyt sitten odotellaankin siinä vaiheessa, kun lentokoneet eivät lentele vaan keskitytään kauhistelemaan luonnonilmiöitä.

Joka tapauksessa pingviinihaalari tai pari ilahduttaa aina viimeistään silloin, kun vettä vihmoo valtoimenaan, ukkonen paukkuu, piha muistuttaa kuralammikkoa ja muutenkin on juuri sellaista, jollaista syksyllä on, halusi tai ei. Tässä vaiheessa kannattaa aina muistaa se, että joka kesä ehdotetaan koulujen lomien siirtämistä elokuulle, koska silloin olisi kivat lomasäät. Harva meistä kai sittenkään nauttii siitä, että jo toista viikkoa eletään varsinaisia kumisaapaskelejä. Koululaisille tämä ei oikein nautinnolliselta loma-ajalta vaikuta.

17.8. Täällä sitä keikutaan omenapuussa

Omenat ovat kypsymäisillään ja ahkerina nukkeina kiipesimme pelottomasti puuhun niitä keräämään. Meillä on erityisesti tätä tilaisuutta varten huolella ommellut asut, sillä Purjo päätti pelotella omenavarkaita leijonahaalarilla ja Pirjo halusi kokeilla, kasvaako porkkana puussa. Tässä tapauksessa kyllä.

Keväinen kukkaloisto on vaihtunut turhankin runsaaksi sadoksi, sillä oksat eivät oikein tunnu jaksavan ylenpalttista painoa, mutta meille pomijoille tästä on pelkkää iloa. Ei tarvitse uhkarohkeasti keikkua oksalta toiselle, sillä näitä riittää nyt niin paljon, että yhdessä ainoassa kohdassa kurotellen saa ämpärinsä täyteen. Ja nämä kuvat ovat vasta ensimmäisiä kesäomenoita. Näkisittepä kaikki myöhäisemmät lajikkeet puhumattakaan talviomenoista! Meille tulee oikein marttamainen olo pelkästä soseenkeittoajatuksesta ja siitä tiedosta, että pian kellari on enemmän kuin täynnä herkkuja.

Valitettavasti emme ole ainoita, jotka ovat hyvästä omenasadosta täpinöissään. Melkein kaikissa maahan pudonneissa hedelmissä oli jo omat ottajansa. Yksikään puutarhan kuokkavieras ei onneksi pistänyt meitä, vaikka muutama yritti uhkaavasti häätää jokaisen pois omenapuiden alta. Yritimme ystävällisesti ajatella, että nälkäänsä ne ovat tulleet tänne poistamaan, mutta silti oli lievästi sanoen pelottavaa varmistaa jokaisen omenan kohdalla, joko sillä on omat surisevat ottajansa.