29.11. Miksi feministeille kelpaa vain törkyturpatyttö?

Tänään olemme äärimmäisten kysymysten äärellä. Luimme epäonneksemme Rosa Meriläisen blogin (HS 29.11.2012), jossa hän toteaa, että hyvin kasvatettu tyttö ei tottele ja toisaalta toivoo, että mahdollisimman moni nuori naisenalku kapinoisi perhejuhlissa äänekkäästi ja siten osoittaisi, että ei kielloista lannistu. Hyvä käytös ja muiden huomioonottaminen eivät taida olla kovin korkeassa kurssissa siinä yhteisössä, jossa Meriläinen haluaisi meidän elävän. 

Feministien mukaan naisilla tulee olla samat oikeudet ja mahdollisuudet  kuin miehillä. He myös vetoavat sukupuolten tasa-arvoon, mutta oman sukupuolensa sisällä he eivät tasa-arvoa hyväksy. Kiltti, hyväkäytöksinen ja muidenkin tunteita ajatteleva tyttö (tai kaiketi myös poika) ei ole kovinkaan toivottu vaihtoehto ainakaan Meriläisen blogin perusteella. Mihin siis unohtui se tasa-arvo ja tytön oikeus valita vaikka korkokengät ja prinsessamekko, jos siltä tuntuu? Miksi perinteisesti poikamaisina pidetyt teot ovat jotenkin enemmän tasa-arvoisia kuin tyttömäiset jutut?

Tuossa blogikirjoituksessa toistui jälleen kerran muissa vastaavissa kolumneissa totena esitetty mielipide siitä, että rauhallinen, aikuisia kuunteleva ja heidän esimerkkinsä mukaan toimiva lapsi olisi arka ja nujerrettu. Vastaavasti meluisa, likainen ja räkäinen lapsi on yhteiskunnalle suoranainen lahja, sillä terävät kyynärpäät ja reipas etuilu ovat ne ominaisuudet, joita feministit arvostavat. Niiden avulla saa sen, mitä kiltit tytöt eivät koskaan saavuta eli ainakin muutaman mustelman ja negatiivista huomiota. Tottelevaisuutta pidetään halveksittavana asiana, vaikka se saattaa olla yksi evoluution keino pitää ihmiskunta elossa. Uskokaa tai älkää: tottelemattomille lapsille tapahtuu useammin kurjia juttuja kuin niille, jotka malttavat mielensä eivätkä suinpäin ryntäile autojen alle.

Kiltteys tulkitaan turhan usein puutteeksi sen sijaan että havaittaisiin, että fiksu lapsi osaa sopeuttaa käytöksensä tilanteen mukaan. Yllättävän usein siitä myös palkitaan. Siinä missä Meriläisen ihannoima lapsi kirkuu hääkirkossa kuin pesärosvouksen uhriksi joutunut lokki, tyytyy älykkäämpi lajitoverinsa istumaan rauhallisesti penkissä rusinoita napostellen. Vaikka feministiäiti kehuukin muiden juhlan pilaavaa lastaan vahvaluonteiseksi ja pelottomaksi, löytää hääväki ainakin yhden erittäin hyvän syyn vastaisuudessa puolustaa lapsettomia häitä.

Ai että miksikö koko asia meitä rassaa? Ehkä siksi, että mielestämme tytöille pitää tasa-arvon nimissä hyväksyä myös rimpsut ja röyhelöt sen sijaan, että aina ihailtaisiin poikamaisia tekoja. Samoin pojille pitää antaa lupa istua kaikessa rauhassa paikallaan eikä aina olettaa, että heidän elämäänsä kuuluu riehuminen ja meteli. Ehkä se sukupuoli ei sittenkään ole niin vahvasti maailmaa määrittävä asia kuin feministit haluavat nähdä vaan ihminen koostuisi jostain muustakin paljon tärkeämmästä.

Me päätimme osoittaa olevamme suorastaan hurjia ja nappasimme kuvaan mukaan mopokypärän. Tämä tosin näyttää joltain Star Wars -hahmolta enemmän kuin päänsuojalta. Asumme ovat vähän kuin vastapainoksi hempeilevää trikoota. Purjolla on vaaleanpunaisia kukkia ja Pirjolla oranssilla pohjalla mustia tähtiä. 

27.11. Väliaikakatsaus

Helsinki on taas koettu ja erityisesti sen metro. Suosittelemme sitä ehdottomasti kaikille, jotka haluavat jännitystä elämäänsä. Metro ei itsessään ole sen kummallisempi kuin muovipenkkinen juna, mutta liukuportaat maan alle ovat joka kerta yhtä vavahduttavat. Oikeastaan ei tunnu lainkaan turvalliselta vajota syvälle maan alle vain siksi, että päätyisi metrolaiturille odottelemaan kulkupeliä. Järjen mukaan niin kaukana maan pinnasta ei yksinkertaista ole turvallista oleskella paitsi jos sattuu olemaan fossiili tai epätavallisen ahkera kastemato.

Siellä me kuitenkin taas kävimme leikkimässä köyhän nuken Linnanmäkeä eli ajelemassa metrolla edestakaisin ja kokeilemalla kaikkia mahdollisia liukuportaita. Hisseihin ei kannata yrittää, sillä osa helsinkiläisistä käyttää niitä käymälöinään. Säälimme syvästi siivoojia, joiden pitää ihmisjätökset hissin lattialta kerätä. Ehkä liian suuri ihmistiheys aiheuttaa osassa paikalllisia asukkaita yllättäviä ulostusreaktioita tai halun merkitä reviirinsä kakkimalla, sillä mitään muutakaan selitystä moiselle me emme keksi. 

Muista tekemisistämme kerromme myöhemmin, sillä nyt meillä on muodikkaasti joulukiire. Kaikilla pääkaupunkilaisillakin on sellainen, sillä he pyrähtelivät sinne tänne päättömän hermostuneesti kuin säikyt varpuset. Jotta erottuisimme tontuista, laitoimme päälle pinkkiä ja lilaa. Purjon vakosamettihousuissa saattaa olla myös hieman sinistä.

 

25.11. Pinkkiä päälle ja kaamosta karkuun

Meillä ei ole tänään mitään asiaa. Tuohtumuksemme nimemme (tai kaiketi juridisesti samankaltaisen nimen) käyttöönotosta ihan muuhun tarkoitukseen kuin esittelemään nukenvaatteita 43 cm mittaisille aiheuttaa meille edelleenkin puuskahduksia. 

Pahaa mieltämme pienentääksemme olemme tutkailleet, mikä kaikki muu juuri nyt painaa ihmisten oloa. Havaitsimme, että lelukuvastot ovat taas herättäneet ankaraa keskustelua eikä suinkaan niiden sisältämien värikkäiden ja hyvälaatuisten kuvien vuoksi vaan siksi, että ne saattavat aiheuttaa joissakin selaajissaan mielipahaa ja orastavaa kulutushysteriaa. Siksi ne pitäisi pakata huomiotaherättämättömiin kirjekuoriin, jotta lapset eivät saisi luetteloja käsiinsä ja rastittaisi innoissaan jokaista lelua toiveekseen. Näin vanhemmat saisivat huoleti ostaa lapsilleen lahjoiksi kerrastoja, sukkia ja kaulahuiveja, koska nämä eivät muunlaisista lahjoista osaisi edes unelmoida. Tai niinhän jotkut luulevat, sillä osa lapsista osaa puhua ja jopa keskustella ikätovereittensa kanssa. Tällaiset agitaattorit ovat juuri niitä, jotka levittävät lasten keskuudessa tietoa siitä, mikä on tämän joulun hittilahja. Pitäisikö  lelutietoiset lapset siirtää kuukauden ajaksi eristyksiin muusta maailmasta, jotta he eivät jatkaisi tiedotustoimintaansa?

Ruotsissa lelukuvastoissa on kaikenlaisia omituisia asioita kuten poikia leikisti silittämässä vaatteita. Suomessa moista menoa on ihmetelty vähän samaan tapaan kuin sitä Ikean muslimimaihin jakamaa kuvastoa, jossa ei ole lainkaan naisia. Jostain syystä suomalaiset aikuiset uskovat, että pojat eivät leiki kotia tai jos leikkivät, niin he ottavat siinä koiran roolin. Ruokaa laittava, vaatteita silittävä tai nukkea nukuttava poika on vähän... omituinen (?) ainakin joidenkin aikuisten mielestä, sillä ei kai niitä naapurimaan lelukuvastoja muuten olisi esille otettu. Meidän mielestämme kyseessä on pelkästään ihmettelijöiden suppeakatseisuus eikä mikään muu. 

Me päätimme olla oikein avarakatseisia ja lähteä Helsinkiin asti ihmettelemään, millaista on niiden toisten Pirjon ja Purjon "tuottama taide". Saattaa olla, että perille päästyämme keskitymme jouluostoksiin, mutta periaatteessa lähdemme taidematkalle. Tosin emme näissä asuissa, joissa voisi tulla aika kylmä. Pirjolla on pinkkiä koko rahalla eli trikoinen pallopaita ja intianpuuvillainen hame. Purjon asuna on jostain kasmirkuvioisesta jätepalasta heikkona hetkenä ommeltu tunika ja housut. Kokonaisuuden ankeutta on pyritty pehmentämään pinkillä satiinirusetilla, mutta lopputulos tuo mieleen huonosti pakatun lahjan. Jos kuva olisi parempi, niin näkisitte, että kankaassa on pieniä hopeanvärisiä hippusia tuomassa juhlavuutta.

23.11. Pirjo ja Purjo - The One and Only

Otsikossa on hieman ulkomaankieltä. Niille, jotka eivät kaikenlaisia hupsujuttuja mongertele, voimme kertoa, että suomeksi se tarkoittaa "yksi ja ainoa". Meitä on tosin kaksi, mutta tekstillä on enemmänkin symbolinen merkitys.

Havaitsimme nimittäin, että meidän nimemme on plagioitu eli kopioitu eli otettu ihan muuhun käyttöön kuin kertomaan meistä ja nukenvaatekaapmme sisällöstä. Tuohduttavaa. Emmehän me tosin ole patentoineet nimiämme tai rekisteröineet niitä vain omaan käyttöömme (kukapa olisi), mutta siitä huolimatta tismalleen samalla nimellä löytyvä sivusto sai meidät nostamaan vasenta kulmakarvaamme kummastuneina. Että ei sitten mitään muuta nimeä keksitty, vaan piti käydä meiltä noutamassa.

Se toinen Pirjo & Purjo on "nuori,  taiteen ja designin parissa työskentelevä porukka, joka tekee ja tuottaa taidetta ja designia yksittäisistä teoksista näyttelyihin, kaupunkitempauksiin sekä laajoihin yhteiskunnallisiin hankkeisiin." Tuo on suora lainaus sivultaan, sillä emme tuon epäsuoremmin sitä osanneet sanoa. Tosin emme täysin ymmärtäneet, mistä on kyse esim. kaupunkitempauksissa, eroavatko ne ratkaisevasti maaseututempauksista tai kylätempauksista eli ovatko ne jotenkin enemmän designia, jos niiden lähellä on asfalttia. Tarvitseeko taide ympärilleen kaupungin? Mielestämme ihan vähän rajoittunut katsantokanta, mutta mahtuuhan tähän maailmaan niin paljon muutakin kummallista.

Joka tapauksessa he ovat yhtä kaukana meistä kuin Picasso Heljä Sundströmistä, mitenkään siis arvottamatta esimerkkihenkilöitä ja heidän töitään. Siis aidosti hyvin kaukana, sillä meillä ei ole mitään hinkua tehdä ja tuottaa taidetta tai designia vaan pelkästään esitellä äärettömän laajaa vaatekaappiamme ja vielä laajempia ajatuksiamme, joita toki voisi taiteeksi kutsua niitäkin. Meitä ei todellakaan saisi edes pienellä rahalla (isolla voisi yrittää) mukaan laajoihin yhteiskunnallisiin hankkeisiin, paitsi ehkä palkatuksi koordinaattoriksi, joka laatisi niitä väliraportteja ja rahoitushakemuksia ja istuisi ohjausryhmässä juomassa kahvia kampaviinerin kera. Missään nimessä emme haluaisi sotkea käsiämme maalilla tai luoda valoinstallaatioita vain kertoaksemme, että väri vapauttaa tai viivan ankara sävy kertoo patoutuneista tunteista. Rohkenemme kertoa, että meillä on parempaakin tekemistä.

Toivottavasti ihailijakuntamme ovat niin erilaisia, ettei mitään ahdistunutta sotkeutumista toisen Pirjon ja Purjon sivuille pääse tapahtumaan. Joka tapauksessa me olimme julkisesti olemassa ensin, jo lähes kolme vuotta ja reilusti yli tuhat esiteltyä asua sitten. Ettäs tiedätte.

Tänään meillä on kuvassa mukana ikivanha lamppu, jonka tarkoituksena on tuoda valoa niille, jotka kaipaavat valaistusta. Kuten esimerkiksi kaikki ne, jotka eivät tienneet originaalin eli alkuperäisen Pirjon ja Purjon majailevan tässä blogissa. Meillä on melkein samanlaiset trikoomekot, mutta hoksaavainen henkilö löytää niistä kyllä pienen eron. Ja pankaa merkille: ei ainuttakaan näennäistaiteellista tietoisesti tarkasti sijoitettua maalitahraa!

21.11. Pirjo ja Purjo miettivät kosintaa

Meitä ei ole kosittu eikä meillä ole aikeita kosia ketään. Tähän kirjoitukseen meitä kirvoitti netistä löytämämme uutinen, jonka mukaan suomalaisessa elokuvateatterissa on kosittu ihan merentakaiseen malliin eli ennen varsinaista elokuvaa esitetty video, johon oli otettu mallia youtuben muinaisesta hitistä. Siinä mies herää kaiketi kotonaan, pukeutuu, ottaa matkaansa sormuksen, ajaa omakotialueen halki elokuvateatteriin, jättää autonsa sakkopaikalle teatterin eteen ja kipittää halki aulan kosimaan tyttöystäväänsä. Juuri kun siinä yleisön edessä valkokankaalla aukeaa ovi, aukeaa se tosielämässäkin ja yltiöromanttinen (tai matkiva) sulhanen saapuu paikalle lausuakseen kuolemattomat sana "Tuletko vaimokseni?". Ja kamerakännykät välkkyvät, yleisö taputtaa ja kaikki olisi lähes täydellistä, ellei morsio erehtyisi sanomaan, että minähän olen jo sinun vaimosi. Jos on yhteinen koti, yhteistä taivalta takana  muutamakin vuosi ja vauva tulossa, niin kosinta lienee lähempänä muodollisuutta kuin maailmojakaatava rakkaudenosoitus. 

Oli miten oli, me kehittelimme ideaa hiema laajemmaksi. Missä kaikissa tapauksissa vastaava videoesitys voisi olla toimiva? Esimerkiksi YT-neuvottelujen päätteeksi voitaisiin kutsua firman väki katsomaan uusinta James Bondia ja siinä alkumainosten jälkeen esittää filminpätkä, jossa rennot remonttimiehet vaihtavat tutulla konttorilla työhuoneiden nimikilpiä ja lukkoja uusiin. Hetkeksi voitaisiin zoomata työpöydän henkilökohtaisiin esineisiin, vaatekaappiin siististi sijoitettuihin varakenkiin ja ikkunasta näkyvään maisemaan. Sitten kuvaan tulisi henkilöstöpäällikkö tai muu esimies, joka katsoisi kameraan iloisesti hymyillen ja kertoisi, että "Juhani, Eira ja Sylvi, nouskaa ylös ja ottakaa kaksi askelta eteenpäin. Turhaan odotitte eläkepäivien koittavan muutaman vuoden kuluttua, sillä olitte heikoin lenkki ja saatte nyt kenkää." Raikuvien aplodien kaikuessa kolme irtisanottua saisivat poistua työpaikalle noutamaan entisistä työhuoneistaan jo käytävälle nostetut henkilökohtaiset tavaransa.

Toinen käyttökelpoinen tapa olisi erosta ilmoittaminen. Puolison voisi usuttaa kavereiden kanssa katsomaan kauhufilmiä, jota ennen pyörähtäisikin käyntiin synkkäsävyinen lyhytelokuva. Siinä muuttoauto kurvaisi tutun talon pihaan, tavarat pakattaisiin ja kannettaisiin pois. Omakotitalossa voisi napata matkaansa myös nuorimmat omenapuut ja parhaat perennat sekä leikkimökin, jos se sattui olemaan sellaista pienempää mallia. Esitys päättyisi siihen, miten puoliso lasten kanssa seisoisi vakavana tyhjässä olohuoneessa ainoana valolähteenään tietokone, jonka ruudulla näkyisi pariskunnan yhteisen pankkitilin saldo. "Kiitos yhteisistä vuosista", sanoisi puoliso kameralle ja samalla zoomattaisiin läppärin näytölle, jossa hetki sitten ihan kelpoinen tilin loppusumma oli yhdellä enterinpainalluksella vaihtunut pyöreäksi nollaksi. 

Emmekä voi olla ajattelematta firman pikkujoulua, jossa ennen pääruokaa voisi esittää videon, jossa inha omistaja polttaisi kirjanpidon roviolla (voikohan nettikirjanpitoa polttaa, emme tiedä, mutta kai ne kuitit ainakin saa palamaan?), poistuisi toimistosta ja ajaisi lentokentälle. Siellä hän kulkisi aina lähtöselvityksen ja turvatarkastuksen kautta lähes portille asti, jossa kääntyisi ja toivottaisi hämmentyneelle henkilökunnalleen "Hyvää joulua ja iloista konkurssia". Tämän jälkeen kamera tallentaisi lentolipun määränpään eli jonkun sellaisen paikan, josta talousrikoksiin syyllistyneitä ei palauteta Suomeen.

Samaa systeemiä voisi toki levittää muihinkin taidemuotoihin kuten vaikka teatteriin. Olisi varmasti ikimuistoista mennä puolisonsa kanssa katsomaan jotain näytelmää, jossa jossain sopivassa kohdassa pääosan esittäjä kertoisi, että "Armaani, meille tulee vauva" ja vastanäyttelijä vastaisi "Ihanaa, aivan kuten Siiri ja Kalle Korhoselle rivillä 7 paikoilla 82 ja 83". Tämän jälkeen esitys jatkuisi alkuperäisin vuorosanoin, mutta Kalle ei todennäköisesti tajuaisi siitä yhtään mitään.

Olemme täydellisen ihastuneita tähän ideaan, joten laitoimme vähän paremmat mekot päälle. Purjolla on vuorisilkkimekko, jonka edusta on erittäin paljettisesta kankaasta (se on varmasti maksanut aikoinaan yli 100 euroa metri, mutta me saimmekin siitä vain leikkuutähteet käyttöömme, joten olkaa huoleti, konkurssi ei uhkaa). Pirjo puolestaan yhdisteli varsin luovasti erilaisia juhlavahkoja kankaita, joista syntyi lopulta pienesti röyhelöinen kokonaisuus satiininauhasomisteineen.

 

19.11. Kummallista asiaa kirjastosta

Me pidämme kirjoista. Voisimme lukea niitä tuntitolkulla tai vaihtoehtoisesti katsoa kuvia. Valitettavasti kirjahyllymme tila on rajallinen, joten meistä on tulltu erittäin ahkeria kirjastonkäyttäjiä. Pitkiltä kunnallisilta hyllyrivistöiltä olemme viikottain kantaneet kotiin kilokaupalla luettavaa ja siten osoittaneet omalta osaltamme innostunutta kulttuurinkaipuuta.

Kirjastojen nykykäytäntönä ovat alennus- ja tyhjennysmyynnit, jolloin tilanpuutteen vuoksi myydään kirjoja, joita kukaan ei ole aikoihin lukenut tai sitten sellaisia kirjoja, joita ei muuten vain katsota tarpeellisiksi säilyttää, kun uutta kertakäyttökirjallisuutta on saatavilla runsain mitoin. Niinpä hyllyistä saavat väistyä erilaiset maailmankirjallisuuden klassikot siinä kuin nuhjuiseksi kulunut salapoliisiromaanikin, jos ne jonkun matemaattisen mittariston mukaan ovat loppuunluettuja.

Enää ei siis voi olla varma, että kirjaston hyllystä löytyy se maailman ihanin käännös Monte Criston kreivistä vuodelta kirves ja kivi. Ehei, hyllyssä saattaa olla mikä tahansa surkeampi väännös samasta teoksesta, mutta se paras on mahdollisesti myyty muutamalla eurolla pois vain siitä syystä, että sitä ei ole luettu riittävästi. Tilalle on ostettu noin neljätoista kappaletta jotain esikoiskirjailijan novellikokoelmaa, joka kiinnostaa tasan kaksi kuukautta ja häipyy sitten unholaan, jos ei kirjailija ymmärrä avautua naistenlehtien palstoilla elämästään ja siten lisää kirjansa hengissäoloaikaa. 

Varma ei voi enää olla edes siitä, että joku mukava kirja viime vuosituhannelta löytyy vuodesta toiseen omalta paikaltaan siististi aakkostetulta hyllyltä. Jos huonosti käy, joutuu se lempiteoskin myyntiin. Turha on enää ajatella, että omaa opusta ei kannata ostaa, koska melkein kirjan kuin kirjan voi etsiä kirjastosta. Kaukana ovat tuollaiset ajat tai edes se, että kirja oli rauhallisena varastossa odottamassa lukijaansa. Kun ei ole tilaa niin ei ole tilaa ja liiat myydään pois, joten kirjaston alennusmyynnissä kannattaa katsoa valikoima tarkasti ja täydentää sitten omaa kirjahyllyään juuri niillä kirjoilla, jotka olivat joulumyynnissä vuonna 1981 ja joita ei enää saa mistään. 

Ne kirjat, jotka eivät mahdu kirjaston hyllyyn tai joita kukaan ei suostu ostamaan, revitään palasiksi ja toimitetaan energiajätteeksi. Tämä raastaa kirjallista sydäntämme ankarasti. Toisaaltaon helpotus ajatella, että sinne lämpöroviolle päätyvät sellaiset menestysteokset kuten "Tuunaa sisustuselementtejä vanhoista villasukista" tai "Itä-Saksan maakellarirakennustaiteen helmiä", joita ei koskaan olisi edes pitänyt painaa. Samalla valitettavasti miettii, että lieskat päätyvät ahnaasti tuhoamaan myös kokonaisia tietosanakirjasarjoja, joista voisi oppia vaikka sellaisen tärkeän asian, että napakettu on toiselta nimeltään naali.

Meillä ovat arvot kohdallaan ja Arvo Ylpön muistelmat napakasti hyllyssä. Siksi saatamme tässä esitellä suorastaan satumaisia mekkojamme. Purjon asuun on aplikoitu sininen elefantti, joka varmasti löytyy jostain satukirjasta. Pirjolla on liivihameellinen Hello Kittyjä ja somasti sointuva vaaleanpunainen pusero.

17.11. Aina ei ymmärrä: vuorossa neulegraffitit

Me olemme aika usein hämmennyksen tainnuttamia. Tällä kertaa kummastuksemme osuu neulegraffiteihin eli wikipedian mukaan "julkiselle paikalle kiinnitettyihin neulottuihin koristeisiin", joita voi nähdä vaikka lyhtypylväiden ympärillä tai porraskaiteissa. Viimeksi havaitsimme sellaisen patalapun näköisen virkkauksen puiston lehmukseen viritettynä. Miksi ihmeessä niitä täytyy olla? Jos puilta kysyisi, ei niitä palella eikä niillä mitenkään erityisesti ole tarvetta joutua villalankasuhrujen uhreiksi.

Puolustajat hehkuttavat sitä, miten neulegraffitit ovat kauniita, luovia ja inspiroivia, ne pehmentävät ja piristävät ympäristöä, joka muuten olisi kova ja tylsä. Kauhea tunnustaa, mutta me voisimme ihan varmasti elää hyvää ja täyttä elämää ilman, että polkupyörätelineessä on isoäidinneliöistä koottu suojus tai bussipysäkillä ketjusilmukoista virkattu nauha huojumassa tuulessa.

Jos on liikaa aikaa, liikaa lankaa ja ihan hillitön himo inspiroitua, niin miksi ei tekisi vaikka sukkia sukattomille? Yhtä lailla kodittomien alkoholistimiesten elämä kohentuisi uusista sukista kuin siitä, että heidän varaamansa puistonpenkin jalat on koristeltu kimallelangasta virkatuilla suojuoksilla. Tai jos haluaa onnistua mahdottomassa, ryhtyy keräämään kaduilta parittomia lapasia ja tekee niille parit ja palauttaa sitten löytöpaikalle. Kyllä ne joku siitä matkaansa ottaa toisin kuin sen pudonneen parittoman.

Haluamme siis sanoa, että vain liian korkean elintason maassa on varaa tuhlata lankoja johonkin sellaiseen, josta ei ole sitten niin mitään hyötyä ja jonka kauneusarvotkin ovat katsojan silmissä. Voihan sitä taiteeksi kutsua vaikka parkkiruutuun kaatunutta viiliä, jos kukaan ei tajua sanoa, että höpöhöpön. Eikä se, että moni tekee neulegraffiteja, merkitse sitä, että ne olisivat jotenkin ihailtavia ja tavoiteltavia. Eikä edes se, että on olemassa neulegraffitienbongaussivustoja, tee niistä nautittavaa taidetta. Netistä löytyy sellaisiakin sivustoja, joissa kuvataan wc-pyttyyn syntyneitä tuotoksia, mutta meille on ihan turha vakuutella niiden taidearvoja tai yhteiskunnallista merkitystä. Joku vain huijaa hyväuskoisia ja katsoo, minkä kaiken saa mahtumaan taiteen määritelmän sisään.

Joten jos on pakko väsätä jotain, niin niiden surkeiden neulegraffitivirkkausten sijaan voi tehdä sukkia, lapasia, patalappuja ja vaikka vauvanpeittoja ja lahjoittaa ne tarvitseville. Ihan yhtä paljon ne ilahduttavat käyttäjiään kuin ovenkahvaan kieputetut villalankaraidat.

Korostaaksemme yleisen mielipiteen ja omamme vastakkainasettelua kuvautimme itsemme kylpyhuoneessa. Asuina ovat uimapuvut, joista ei värejä puutu.

14.11. Kiirettä on pitänyt

Nyt meillä on niin paljon tekemistä, että tuskin ennätämme sanan tai kaksi tänne kirjoittamaan. Viime päivinä on ollut kaikenlaista lähestyvään jouluun liittyvää asiainhoitoa, joten tänne tarinoiminen on jäänyt turhan vähälle.

Vaatepuolella olemme ajankohtaisia eli jo melkein jouluisia, sävy on vaihteeksi vihreä. Purjolla on Marimekon puuvillasta ommeltu liivihame ja sen alla Hello Kitty -kuvioinen trikoopaita. Liivihameen taskuun on aplikoitu samainen kissaneito. Pirjolla on jostain ikivanhasta viskoosista tehty mekko, joka ei osaa päättää, ollako retro vai pelkästään rytky.

Sen verran voimme tekemisistämme kertoa, että kangaskauppa Wexlerissa on trikooalennusmyynti, joten käväisimme hankkimassa sieltä oikein ison kassillisen kuviollisia kankaita. Kuvankin laitoimme, jotta ymmärtäisitte olla kateellisia. Näistä saa aika monta pyjamaa, pipoa ja kaulahuivia. Tuo omenakuvioinen muuten on nyt loppu, turha mennä sitä etsimään, sillä nappasimme sitä viimeisen palan. Ymmärtänette siis, että meillä menee nyt muutama päivä tai viikko tärkeissä suunnittelutehtävissä luodessamme joulukuun vaatemallistoa. Emme siis ennätä ottamaan kantaa Talvivaaran myrkkyvuotoihin tai tulevaan perunapulaan, vaan palaamme niihin myöhemmin.

10.11. Mahdollisuus on muutos

Me olemme kyllästyneet muutospuheeseen eli siihen löpinään, jonka mukaan muutos on aina tarpeellinen, se vie asioita eteenpäin ja mahdollistaa kaiken hyvän ja ihanan. Muutosvastarinta puolestaan on vain sitä, että on jumittunut johonkin vanhoihin ja toimiviin tapoihin ja pelkää kehittyä. 

Ja höpsis sanomme me tähän: ihmiset saisivat töissä paljon enemmän aikaan, jos eivät joutuisi koko ajan istumaan muutosvalmennuksissa miettimässä sitä, miten tekisivät työnsä entistä hankalammin vain siksi, että jollain on ollut työaikana tylsää, ja hän on päättänyt keksiä uuden organisaatiokaavion. Sitä on sitten käsitelty johtokunnissa ja palavereissa ja alunperin pelkkä tylsyydenestokeino onkin yllättäen ikään kuin muuttunut lihaksi eli vaikka mikään ei ole vialla (tai ehkä juuri siksi), sotketaan kaikki asiat muutoksen tarpeellisuuteen vedoten. Näin voidaan tehdä, koska kukaan ei oikein tiedä, mistä koko ajatus sai alkunsa eikä kehtaa sitä kyseenalaistaa, koska se voisi tarkoittaa työpaikan menettämistä.

Erityisesti inhoamme konsulttien levittämää sanontaa, jonka mukaan muutos on aina mahdollisuus, johon meidän tulee sen enempiä järkevästi miettimättä tarttua. Me olemme erittäin päinvastaista mieltä eli vielä varmemmin mahdollisuus on pelkkä muutos, ja jos meiltä kysyy, ei se ole koskaan pelkästään hyvä asia. 

Me esimerkiksi toimimme tuossa kuvassa juuri niin kuin kaikki muutosinnovaattorit ehdottelevat eli katsomme vaihteeksi asioita uudesta näkökulmasta. Meille tämä näkökulma on ns. yläviisto, eli olemme tekemässä uhkarohkeita trapetsitemppuja ihan ilman sitä trapetsia näillä renkailla, jotka on kiinnitetty lähestulkoon kattoon. Vaikka me miten yritämme nähdä asioita uudella tavalla, niin ainoa havaintomme on se, että täällä pyöriminen ei ole mitään tervepäisen tekemistä. Jalostamme siksi omaa ajatustamme edelleen ja päädymme siihen, että muutos on pelkkä temppu, jossa epäonnistuminen satuttaa sitä, joka putoaa korkeimmalta. Monta muutosta puolestaan on temppurata, jossa on vaikka miten monia mahdollisuuksia teloa kätensä tai jalkansa.

Asuvalintamme osui nappiin eli meidän mielestämme kunnon muutos ansaitsee seurakseen joustofroteeta. Purjon asussa on vaikka miten monta Nalle Puhia ja Pirjolla jotain muita suloisia nallehahmoja. Näissä on helppo tehdä kieppi tai kaksi tai vaikka kuperkeikkoja, jos ei pelottaisi niin hurjasti katsella maailmaa uudella tavalla.

8.11. Vaippakaruselli

Tänään emme ole kuvassa ollenkaan, vaan esittelemme aika kattavan kestovaippakokoelmamme. Inhottaville henkilöille tiedoksi: nämä ovat kaikki käyttämättömiä.

Suosimme tätä yhtä istuvaa mallia. Tosin voi näiden vaippojen käyttäjä vaikka juostakin, sillä nämä sopivat kaikenlaiseen käyttöön. Päällyskerros on sellaista kosteuttakammoavaa PUL-kangasta, jota kytetään ihan oikeissakin vaipoissa. Meidän suosikkimme on ehdottomasti tuo apinakuvioinen tai ehkä sittenkin isot leppäkertut. Sisäpuoli voi olla collegekangasta, trikoota tai vaikka velouria, kunhan on pehmeää. Lisäksi näissä on imuksi kutsuttu froteekaistale, joka oikeiden vauvojen vaipoissa imee kosteutta, mutta meillä on lähinnä siksi, että se saa vaipan näyttämään aidommalta. Istuvuus on saatu aikaan ompelemalla kuminauhat lahkeensuuhun ja selkäpuolelle, jolloin näistä on tullut melkein kuin housut.

Olemme keränneet vaippakaruselliamme jo usean kuukauden ajan ihan vain voidaksemme esitellä sen teille, joten ihailkaa ja ihmetelkää.

6.11. Sun pitäs kuule Kale oppia avautumaan mulle!

Otsikon tekstin tarttui tahtomattamme korvaan käydessämme kaupassa. Huomaamme kaikenlaista epäolennaista, koska meillä ei ole oikeaa elämää vaan kuljemme kerhon, kaupan ja kodin bermudankolmiossa. Siksi tarkkailemme läheisiämme turhankin uteliaina joka kerta, kun poistumme kotipihasta ihmisten ilmoille ja valitettavasti kuulemme satunnaisia lauseita, joita ei ole korviimme tarkoitettu.

Kyseinen Kale oli suunnilleen viisikymppinen tavallisenoloinen mies, joka yrmeänä lykki ostoskärryjä marketissa. Sanoja oli samanikäiseltä vaikuttava nainen, joka uteli mieheltä kuin sylilapselta, että tätäkö leikkelettä vai sittenkin tuota, näitäkö omenoita vai sittenkin vihreitä, tätäkö shampoota vai mieluummin tuota toista. Tätä siis loputtomiin. Kale vaikeni kuin muuri, korkeintaan ynähteli tai korahteli sen mukaan, mitä mieltä sattui olemaan.

Meillä on tapana kiertää kauppa aina tiettyä reittiä, ja jostain syystä kyseinen pariskunta osui samoille hyllyille tämän tästä. Kuulimme siis suurimman osan keskusteluistaan tai oikeastaan siitä vuodatuksesta, jota nainen suustaan suolsi. Jatkuvan kyselemisen lisäksi nainen alkoi vähitellen purkaa mieltään muinkin tavoin eli kertoi naapureista, sukulaisista, työpaikasta, lapsuudesta ja milloin mistäkin vaitonaiselle miehelle, joka hylly hyllyltä tympeämmän näköisenä kulki naisen perässä.

Lopulta nainen tarrasi kärryihin kiinni ja lausui meidän mielestämme kuolemattomat sanat: Sun pitäs Kale oppia avautumaan mulle!

Täytyy myöntää, että jämähdimme niille sijoillemme ja ryhdyimme hyvin perusteellisesti tutkimaan kurkkusäilykkeiden eroja. Emme voineet poistua paikalta kuulematta, mitä Kale sanoisi. Lisäksi meitä kiinnosti, miksi ihmeessä nainen halusi Kalen avautuvan hänelle nimenomaan iltapäivän ruuhkaisessa marketissa eikä esimerkiksi kotona tai lenkkipolulla.

Kale tuhahti hyvin monimerkityksellisesti. Olimme tuhahduksessa aistivinamme pienen määrän halveksuntaa, kohtalaisen ison palasen pidätettyä tyytymättömyyttä, hienoisesti ironiaa ja ylenpalttisesti alistumista. Toisaalta: jos toinen avautuu omista ja etenkin muiden asioista koko ajan, on siihen väliin hankala saada ujutettua edes pientä mielipidettä. Lopulta mies avasi sanaisen arkkunsa ja totesi hyvin tilannetietoisesti, että "jaaha". Sitten hän kääntyi ja lähti rivakasti etenemään kohti virkoitusjuomapuolta, josta uskomme hänen ryhtyneen etsimään jotain kielenkantoja kirvoittavaa. Meillä ei valitettavasti enää ollut aikaa jäädä tarkkailemaan tilannetta, vaikka nainen lähti miehen perään kiekaisten, että "meidän pitää puhua enemmän". Tarkentaisimme, että kovin paljoa enemmän ei voi puhua kuin hän, joten tuo tuskin onnistuu.

Me olemme pukeutuneet talven tulon kunniaksi (tosin talvi jäi ikävällä tavalla saapumatta) pallollisiin fleecehaalareihin, joissa meillä on mukava ja pehmoinen olo. Suosittelemme tällaisia asuja myös Kalelle. Kun vetää hupun kunnolla päähänsä, ei tarvitse turhia avautua.

 

4.11. Hämärän rajamailla

Kuvassa näyttää valoisalta, mutta tosielämässä kaikki on harmaata tai erittäin harmaata. Ulkona tuntuu siltä, että pilvet matelevat muutaman sentin päässä kynnöspelloista ja kaikkialla on sumuista ja ankeaa. Siksi emme mene ulos, vaan pysyttelemme sisällä.

Olemme touhunneet kaikenlaista lystiä kuten asetelleet hiirivieraille loukkuja, lajitelleet nappeja ja leiponeet joulupipareita. Kyllä, tässä vaiheessa vuotta täytyy etsiä muotit ja sokerikoristeet valmiiksi, jotta voi kokeilla, vieläkö vanha uuni osaa paistaa tonttuja ja tähtiä. Olisi nimittäin hyvin surullista, jos siinä joulun alla havaitsisi, että uunilla ei ole enää mitään muistikuvaa siitä, miten joulupipareita valmistetaan.

Halusimme varmistaa uunin toimivuuden, koska muut kodinkoneet ovat viime viikolla käyttäytyneet epäasiallisesti. Jääkaappipakastin keksi, että sen ei tarvitse pysytellä kylmänä. Koska kyseisellä aparaatilla tuntuu olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö, hurahteli sen moottori käyntiin silloin tällöin täysin satunnaisesti, joten koskaan ei voi tietää, onko jääkaapin sisälämpötila reilusti miinuksella vai sittenkin niin paljon plussalla, että maito muuttuu melkein lypsylämpimäksi.

Ohjeeksi saimme sulattaa pakastimen, koska joskus jonnekin haihdutinyksikköön kertyy jäätä, joka estää termostaattia toimimasta asiallisesti. Teimme työtä käskettyä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Kutsuimme ihkaelävän kodinkonekorjaajan paikalle saadaksemme kuulla, että kyse voi olla vaikka ohjausjärjestelmän rappiosta. Tosin saattaa olla, että juuri tuollaisia sanoja ei käytetty, mutta noin me sen ymmärsimme. Avuksi saimme tiedon siitä, että varaosa saadaan Italiasta noin neljässä viikossa.

Jouduimme siis miettimään, hankkiako uusi ruuansäilytyskaappi vai korjatako vanha. Siinä rupatellessamme ja töniessämme hyvin hiljaista ja vaiennutta jääkaappipakastinta diagnoosin jälkeen takaisin paikalleen, sattui asentaja epähuomiossa kopauttamaan sen yläpintaa ja kas - tapahtui ihme. Laite hyrähti käyntiin. Kyseessä saattaa siis olla kosketushäiriö tai sitten ei. Joka tapauksessa lupasimme kurmuttaa, napauttaa ja muksia rikkinäistä jääkaappiamme joka kerta, kun se keskeyttää kylmettymisensä. Ehkä siitä on sen verran hyötyä, että joku irronnut juotos taas hetkeksi palaa paikalleen ja kone toimii, kuten pitää aina siihen asti, kunnes varaosa saapuu.

Olemme muuten viettäneet leppoisaa pyhäpäivää joustavissa asuissa. Pirjolla on ruskeasta velourista kaksiosainen asu, jossa paitaan on aplikoitu kissakuvio. Musta ei yleensä ole meidän värimme, mutta näin pieninä määrinä se on ihan OK. Purjolla on paidassa Nalle Puh kavereineen ja paidan kankaasta pottapipo. Housut ovat kirkaan keltaiset, koska syksyn synkkyyttä täytyy vastustaa kaikin mahdollisin keinoin.

2.11. Veroluettelojen hurmio

Eilen oli taas median suuri juhlapäivä. Nettilehdet täyttyivät aamusta alkaen

erilaisista nimilistoista numerosarjoineen kertoakseen uteliaille, ketkä kaikki ovat viime vuonna maksaneet veroja sen verran, että heitä olisi syytä kadehtia antaumuksella. Verottaja siis avasi salaiset arkistonsa ja antoi uteliaiden toimittajien - ja mikä ettei tavallisten kansalaistenkin - seuloa esille hyvätuloisia veronmaksajia (alleviivaus sanalla maksaja) tai täysin tulottomia julkkiksia.

Mekin seurasimme loputtoman uteliaina, miten mielikuvitusrikkaat toimittajat keksivät toinen toistaan omituisempia ryhmiä, joiden tietoja esille tonkia. Ainakin muusikot, meteorologit, turhat julkkikset, BB-talon asukkaat, Maajussille morsian -ohjelman maajussit ja erilaiset TV-tyrkyt oli listattu ja vertailtu tarkentavien selitysten kera. Kuka oli myynyt yrityksensä, kuka tehnyt ison sopimuksen ja kuka menettänyt kaiken typerissä kaupoissa, kaikki tämä on selvitetty kansalaisten tiedonjanon sammuttamiseksi.

Listojen pääpaino oli tuloissa ja veroissa, jotka jostain kumman syystä näyttivät olevan sillä tavalla suhteessa toisiinsa, että suurista tuloista maksetaan aika usein kohtalaisen isoja veroja. Tätä eivät toimittajat näytä huomanneen, koska he hehkuttivat vain tulopuolta unohtaen sen, että  sotuloinen saattaa veroillaan tulla epähuomiossa kustantaneeksi vaikka  yhden päiväkotiryhmän todelliset hoitomaksut vuoden ajalta ja muutaman pienehkön sillan korjaamisen siinä sivussa. Eipä niitä listoja todella turhaan kateuslistoiksi nimitetä.

Me emme löydy miltään toimittajien laatimalta listalta. Osasyynä voi olla se, että emme maksa veroja. Sillä taas on suorahko yhteys siihen, että meillä ei ole tuloja toisin kuin monilla suosituilla ihmisblogisteilla. Netistä löytyi lista keskenään kilpailevien tyyliblogistien tuloista, joiden oletusarvoisesti uskottiin olevan suorassa yhteydessä blogin suosioon aivan kuin bloginpitäjä ei voisi käydä vaikka töissä ja tienata euron tai kymmenentuhatta sillä tavalla. Yksi suosittu vaatekomeronsa ja wannabe -maailmansa esittelijä kirjoittikin kirpeän vuodatuksen siitä, että blogia pitämällä ei elä, vaan pitää myös tehdä ihan oikeita töitä. Meistä se on hurjan surullista, sillä me tulemme varsin hyvin toimeen tekemättä varsinaisesti yhtään mitään.

Nytkin viihdytämme itseämme leikkimällä hippaa kukkaruukkujen luona. Asut ovat samasta kankaasta eli oranssinsävyisestä popliinista, josta Pirjo sai haalarin ja Purjo liivihameen. Paidat ovat raidallista maritrikoota. Lisäksi meillä molemmilla on lierihatut osin siksi, että ne nyt sattuvat näyttämään aika kivoilta näiden vaatteiden kanssa ja osin siksi, että että ne nyt on satuttu ompelemaan ja me niitä haluamme esitellä.