23.4. Njäääääng-yng-yng

Otsikko on autojen kieltä ja tarkoittaa vapaasti suomennettuna, että en aio käynnistyä. Näin tapahtui meille tänä aamuna juuri, kun yritimme tehdä lähtöä kerhoon kuin minä tahansa muuna tavallisena aamuna. Auto oli toista mieltä, ja siihen sitä sitten jäätiin.

Yritimme löytää asiasta positiivisia puolia. Meillä ei oikeastaan ollut kiire minnekään, aurinko paistoi, linnut rääkyivät puissa palelevin varpain ja olimme kotipihassa, mikä tarkoitti sitä, että meidän ei tarvinnut työntää, vetää tai puskea autoa minnekään. Emme jääneet keskelle risteystä muiden harmiksi, emme ajautuneet ratin irrottua pellolle emmekä joutuneet tuijottamaan avuttomina konepellin alta kohoavaa savua. Meidän asiamme olivat hyvin. Riitti, että harmittelimme asiaa ääneen, käänsimme avainta virtalukossa toiveikkaina ja yritimme ymmärtää, aikooko auto käynnistyä kaikesta huolimatta vai oliko se päättänyt aloittaa varoittamattoman lakon piittaamatta mitään YT-neuvottelujen protokollasta.

Auto vaikeni kuin muuri tai oikeastaan vouvasi valittaen, joten ymmärsimme, että sillä ei ollut mitään aikomusta viedä meitä kerhoon. Onneksi olemme nukkeja, joten meillä oli mahdollisuus samantien vaihtaa vara-autoon (tosielämässä tämä ei onnistu, koska kukaan ei säilytä tallissa toista autoa pelkästään odottamassa, että ensimmäiselle tapahtuu jotain tai se kieltäytyy yhteistyöstä). Niinpä huristelimme hetken kuluttua reipasta vauhtia kohti uutta päivää.

Emme ole kovin kokeneita kuljettajia, mutta automatkustajina meillä on monivuotinen menneisyys. Osasimme siis vara-auton kyydissä höristellä korviamme risteyksissä ja tiukissa kaarteissa, jolloin saimme selkeän kuuloaistimuksen vasemman eturenkaan kolinasta ja vipellyksestä (jos ette tiedä, millainen ääni se on, niin te  ette ole koskaan kuulleet vauhdissa irtoamista enteilevän renkaan ääntä). Ensin pidimme ohutta huminaa luonnollisena vastavaihdetun kesärenkaan ulinana, mutta sitten tajusimme sen säännöllisen lonksutuksen ja etenkin kaarteissa samanaikaisen ajovakauden tilapäisen haparoivuuden. Jotain oli pielessä ja pahasti tässäkin menopelissä!

Uhkarohkeasti ja täysin tietämättöminä ottamamme riskin suuruudesta ajoimme reipasta vauhtia kerhon pihaan asti ja kokeilimme vasta siellä puolihuolimattomasti eturenkaan pultteja: viidestä neljä oli somin pikkukätösimme käännettävissä tiukemmalle usean kierroksen verran. Olimme siis ajelleet aamuruuhkassa kilometritolkulla rengas irtoamaisillaan minä hetkenä hyvänsä! 

Koska olemme me, emme antautuneet täpärän hengenpelastuksen ja totaalinolautumisesta selviytymisen aiheuttaman jälkikauhun valtaan vaan tongimme hetken vara-auton tavaratilaa kiittäen mielessämme kaikkia niitä ihmisiä, joilla ei ole sellaista siistiä autotallia, jossa kaikki työvälineet ovat tiukasti paikallaan. Tällaiset ei-niin-siistit henkilöt nimittäin säilyttävät sopivat pulttiavaimet autossa, ja se koituikin tällä kertaa pelastukseksemme. Siinä parkkipaikalla könysimme renkaalta toiselle ja kiristimme pultteja niin vimmatusti, että se herätti viereisessä virastotalossa ansaittua huomiota. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Autossa on edelleen kaikki neljä rengasta ja kaikissa neljässä renkaassa on noin viisi pulttia, joilla ne ovat kiinni. Henkikultamme säilyi, mutta vielä emme tiedä, millä matkaamme huomenna kerhoon. Siksi kuvassa on mukana bussi, joka toivottavasti ei enteile sitä, että joudumme  käyttämään julkisia liikennevälineitä. Periaatteessa meillä ei ole mitään niitä vastaan, mutta aikataulullisista syistä pyrimme busseja välttämään. Aamuhetki on kullankallis aamupalapöydässä, ei pysäkillä hytisemässä.

Vaatepuolella meillä on pitkästä aikaa jämäkankaista ommeltuja vaatteita. Purjon liivihame on hempeäkuvioista vakosamettia, josta joskus piti tulla jonkinlainen takki. Ompelematta jäi, mutta menettelee tämä näin mekossakin. Pirjon asun kangas saapui aikoinaan jossain kangaspaketissa ja kaikesta saattoi päätellä, ettei edelliselläkään omistajallaan ollut oikein käsitystä, mitä siitä voisi tehdä. Paitaan se on liian paksua, leninkinä se ei laskeudu ja takkiin se on liian ohutta. Olkoot sitten liivihame. Puserot ovat trikoota, niiden kankaiden alkuperää me emme edes yritä muistella.

21.4. Aivan kuin meiltä olisi jotain kadoksissa

Tähän kuvaan, tähän tunnelmaan: HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

PS. Ihastelkaa ihmeessä liivihameittemme kangasta. Se on maailman lystikkäintä kanapuuvillaa, pelastettu tähän käyttöön kangaskauppa Wexlerin käsityökangasosastolta. Tämä on ihan liian huumorintajuakutkuttavaa päätyäkseen pöytäliinaksi tai pannumyssyyn. Siksi tästä tehtiin liivihameet, joita voi pääsiäisen jälkeen käyttää vaikka kanalanhoitajan vaativissa tehtävissä.

Huomatkaa myös, miten taitavasti tasapainoilemme superisojen pääsiäismuniemme kanssa. Näissä oli sisällä pelkkiä sammakoita eikä valitettavasti ainuttakaan prinssiä timanttisormuksen kera. Harmillista.

18.4. Mitä hyvää on matkailussa?

Aivan oikein - matkailussa on yksi erittäin hyvä puoli eli tuliaiset. Ne ovat siitä mukavia, että niiden vuoksi ei ole pakko herätä keskellä yötä vain siksi, että ehtii ajoissa lentokoneeseen. Tuliaisten vuoksi ei tarvitse nukkua kuhmuraisessa varavuoteessa liian ohuen peitteen alla palelemassa, ei syödä omituista turistiruokaa, pelätä eksoottisten öttiäisten kimppuunhyökkäyksiä, jonottaa ikuisuuksien ajan matkalaukkuaan lentoasemalla, käydä jollain nähtävyydellä vain siksi, että niin on tapana tai pelätä koko ajan, että rosvo vie koko tarkasti lasketun ja pitkään säästetyn matkakassan. Eikä tuliaisia saadakseen tarvitse osallistua possujuhliin tai kiertoajeluihin tai edes kloorinhajuisen allasbaarin tervetuliaisjuhlaan. Ehei, riittää että odottaa kiltisti kotona ja joku toinen käy kokemassa kaiken tuon kärsimyksen.

Tätäkin suklaalevyä varten lähti yksi nelihenkinen perhe Itävaltaan muka laskettelemaan. Ajatelkaapa sitä! Jotkut ovat valmiita uhraamaan kokonaisen viikon elämästään, jotta voisivat lähteä ja palata ja tuoda tullessaan jotain erityistä kuten vaikka suklaata, jossa on seassa suolakeksihippuja. Tätä ei todennäköisesti edes saa Suomesta, joten kyseessä on kymmeniä vuosia kellarissa hometettuun juustoon verrattava keskieurooppalainen makuelämys. Paitsi että tämä maistui paljon herkullisemmalta (ette kai te tosissanne uskoneet, että suklaalevystä olisi enää kuvaussession jälkeen jäljellä muuta kuin kaunis käärepaperi?). 

Parhaat tuliaiset ovat syötäviä ja erityisen parhaat ovat sellaisia, ettei niitä ole edes huomannut etukäteen vaatia. Me emme erityisemmin arvosta niitä tuliaisia, joita saadakseen pitää kirjoittaa pitkä ja täsmällinen lista, jotta varmasti saa tismalleen sitä, mitä toivoi. Periaatteessa ne ovat juuri sitä, mitä piti, mutta niistä puuttuu yllätys. Ja se taas tekee kaikista matkalahjonnaisista mielenkiintoisia. Vaikka suklaa onkin elämässämme ensimmäisellä sijalla, emme ehkä olisi ilahtuneet Fazerin suklaapatukasta yhtä paljon kuin tästä eksoottisesta namilevystä, joka makuelämyksenä on... aika erilainen. Maistakaa joskus itse, jos satutte vastaavaan törmäämään. Jos ette halua maistaa, niin tuokaa se meille, täällä kokoontuu pieni suklaanystävien kerho vähintään kerran viikossa.

Vaatepuolella meillä on edelleenkin kettukuosia. Pirjon asu on niin ketullinen, että emme edes yritä laskea repolaisten määrää. Purjon mekossa kettuja on vain muutama ja nekin piilossa suklaalevyn takana. Ketut syövät toivottavasti jotain muuta kuin makeita herkkuja.

 

13.4. Siellä minne edes google street view ei yllä

Olemme käyneet maakuntamatkalla paikassa, jossa edes googlen kamera-auto ei ole ajellut ristiin rastiin kuvaamassa pihoja ja portinpieliä. Täytyy sanoa, että oli erittäin eksoottista huristella pitkin pieniä hiekkateitä melkein varmana siitä, että on hypännyt aikamatkalla suunnilleen viime vuosisadan puolivälin maisemiin. Talot olivat pieniä ja punaisia, järvenrannan pikkuruisista saunoista nousi savu himmenevälle iltataivaalle ja sähköt kulkivat vanhanaikaisesti lankoja pitkin eikä maahan kaivetuissa tunneleissa. Totuuden nimissä on sanottava, että aina välillä näimme valkotiilisen espanjalaistyylisen lättäkattoisen omakotitalon ja muutaman aika typerän ponttoonilaiturin, mutta emme antaneet niiden häiritä nostalgista menoamme.

Googlen katunäkymäpalvelun avulla olemme joskus katselleet Alabaman maisemia pikkuruisilta kärrypoluilta käsin kuvattuina ja kauhistelleet Northamptonin laitakatuja, jonne on hädin tuskin mahtunut autolla ajamaan.  Siksi tuntui aika hurjalta, että ihan tavalliset suomalaiset hiekkatiet ovat jääneet googlelta kuvaamatta, vaikka siellä jos missä olisi ollut ihastelemista muillekin kuin meille. 

Hiekkatiet tuntuivat olevan kompastuskivenä myös navigaattorillemme, joka vähän väliä ulvoi epätoivoissaan, että käänny, jos mitenkään voit. Yritimme naputella laitteelle, että hyväksymme myös hieman heikkokuntoisemmat reitinvalinnat, mutta nykyaikainen teknologia oli toista mieltä: jos perille ei pääse pikitietä pitkin, ei paikka ole käymisen arvoinen. Aika masentavaa kaikkien niiden puolesta, jotka vallan tyytyväisinä asuvat kaukana kaikesta tai ainakin kylissä, joiden ohi ei ajeta vaan joihin ihan erikseen poiketaan.

Siellä me ajelimme ja leikimme turisteja. Ymmärsimme ihmetellä kahta pellolla ruokailevaa kurkea, pientä koskea (joka todennäköisesti ei normaalioloissa ole muuta kuin kivinen puro), pitkin järvenrantaa kiemurtelevaa jyrkkämutkaista tietä ja lystikästä näkötornia. Näimme muutaman alkuasukkaan ulkoiluttamassa koiriaan ja pari todennäköisesti kaikkien rakennusmääräysten vastaisesti järven päälle rakennettua saunaa. Kerrankin matka oli meistä lystimpi kuin varsinainen määränpää. Siitä taas emme kerro sen enempää, koska pieni yksityisyys on paikallaan myös blogeissa.

Asuina meillä on näin lähestyvän pääsiäisen kunniaksi siruunamekot. Näimme tämän puuvillan kangaskauppa Wexlerissä ja se oli sitten menoa eli tätä oli ihan pakko ostaa, vaikka kuosi tuokin mieleemme Erik Bruunin jaffamainoksen. Tässä nyt vain on sitä jotain. Purjolla on liivihameensa alla Marimekon raitatrikoosta ommeltu haalari, mutta Pirjon varpaita ei palele, joten hän yhdisti omaan asuunsa kaapista napatun keltaisen puseron. Yhtäkkiä tuli jotenkin keväinen olo.

8.4. Pienet pyromaanit plyyshissä

Pihasta kertyvien lehti- ja oksaroskien polttaminen on eettisesti, ekologisesti ja luultavasti myös mytologisesti väärin. Silti meidät valtaa joka kevät vastustamaton halu tuikata tulee pihasta haravoidut pikaisestikin maatuvat jätteet etenkin kun ottaa huomioon, että me inhoamme haravoimista. Tulitikun raapaiseminen on kuin palkinto ja kiitos siitä, että olemme uhranneet tunnin tai kaksi elämästämme rapsuttelemalla marjapensaiden alta ja nurmikolta menneen syksyn lehtiä läjään.

Pidämme tietysti huolta, että tuli ei pääse leviämään holtittomasti pitkin pihaa, joten kokoamme rovion hiekkakentälle kauas kaikesta mahdollisesta herkästi syttyvästä. Lisäksi seisomme nuotiomme ääressä hamaan loppuun asti tarkasti vartioimassa, ettei yksikään kipinä karkaa tai liehuva liekinvarsi heittäydy jonkun palamattomaksi tarkoitetun perään. 

Oksien ja lehtien polttamisessa on jotain käsittämättömän rauhoittavaa, vaikka rehellisiä ollaksemme joudumme toteamaan, että lieskojen tuijottamisen ilo on hyvin lyhytaikainen. Oikea nuotio, sellainen makkaranpaistomallinen, palaa pitkään ja hartaasti ja muodostaa mukavan hiilloksen, jonka päällä voi vaikka paistaa makkaraa. Lehtiroskista syntyy kasa, joka palaa humahtaen poroksi ja sen jälkeen kituliaasti lepattavat liekit polttavat yksittäiset oksat ja risut varovaisesti tuhkaksi. Hiillosta ei synny, mutta paksua savua sitäkin enemmän, kunhan muistaa heittää mukaan hieman tuoreempaa poltettavaa tai edes muutaman kuusesta pudonneen oksan. Menneen talven joulukuusikin on kiva polteltava, jos sellaisen sattuu jostain nurkistaan vielä löytämään.

Olemme viime päivinä polttaneet melkein joka päivä yhden kasallisen lehtiä ja paheksuneet suunnattomasti toimintaamme, joka todennäköisesti on verrattavissa vakavaan ympäristörikokseen. Samaan aikaan olemme kiitelleet itseämme hyvästä asuinpaikkavalinnasta, koska jossain tiheämmän asumisen tienoilla ei tätäkään tekoa jätettäisi viranomaisille ilmoittamatta. Ja jos asuisimme kerrostalossa, ei parvekkeelle saisi kasata edes kahta vaahteranlehteä kasaan eikä parkkipaikalla autojen välissä voisi kokeilla, kumpi savustaa sakeammin, kuusenoksa vai puolikuiva sammal.

Vaatteiden väri eli punainen on valittu kirjoituksemme tuliteeman mukaisesti. Nämä on plyyshiä (ihana sana, makustelkaa sitä hetken ajan) ja näissä on erilaisia autokuvioita, mutta paloautoa ei mielestämme joukosta löydy. Se on hyvä asia, koska emme halua moista pihaamme keskeyttämään pihansiivousta. Näissä ei tosin kannata mennä kovin lähelle nuotiota, koska savun haju tarttuu uskomattoman nopeasti pehmoiseen nukkaan.

 

4.4. Perjantaipullon sijainen

Toiset ostavat viikonlopun kunniaksi perjantaipullon tai -puseron, mutta meidän ompelijamme kipittääkin ruokatunnilla kangaskauppa Wexleriin ja ostaa sieltä perjantaipuuvillan. Käsittämätöntä, miten ehdottomassa kankaidenostokiellossa oleva ihminen voikin vajota alas ottaen huomioon, että ompeluhuone pursuaa jo nyt ompelemattomia kankaita sen verran, että keskikokoisen yläkoulun käsityötunneilla niistä väkerrettäisiin patalappuja, kotitalousesiliinoja, hernepusseja ja pölyrättejä noin viiden vuoden ajan.

Aivan samoin kuin perjantaipullo antaa uusi kangas toivoa paremmasta ja hetken unohduksen. Puuvillatilkkua voi käännellä käsissään pitkän tovin pohtien, mitä kaikkea siitä voisi ommella, missä se olisi parhaimmillaan ja erityisesti miten se sointuisi jonkun ompeluhuoneen täpötäysiltä hyllyiltä löytyvän edellisen perjantaipuuvillan kanssa erinomaisesti yhteen. Uusi kangas on kuin tyhjä taulu: siitä voi tulla melkein mitä tahansa. Ei sillä niin väliä, että melkein vastaavia kankaita löytyy metritolkulla, sillä tämä ostos on aina yhtä uusi ja ihmeellinen. 

Perjantaipuuvillaan liittyy tietynlaista palkitsemista ja hieman röyhkeää itsekkyyttä. Kun on koko viikon puurtanut, voi katsoa ihan oikeudekseen ostaa jotain kivaa ja teoriassa tarpeellista etenkin jos se sattuu olemaan alelaarissa tai sen kohtuullisessa läheisyydessä. Voisihan sitä rahansa huonomminkin käyttää kuin käsityötarvikkeisiin.

Tämän viikon hankinta on mansikkakuvioinen puuvilla, jossa oikeastaan on heleän vaaleanpunainen pohja eikä tuollaista valokuvan hieman hailakankauhtunutta punerrusta. Kangas oli piiloutunut kangaskauppa Wexlerin punasävyisten käsityöpuuvillojen keskelle, mutta ompelijamme huomasi välittömästi, että tässä on potentiaalia kesäisiksi liivihameiksi. Harmi, että hänen ompelunopeutensa tuntien kyseessä tulevat olemaan suunnilleen kesän 2017 uutuusmekot, mutta hyvää ei odota koskaan liian pitkään.

Meillä on tänään oranssisävyiset tunikat, joista Purjon asun yläosan kukkakangas on sekin taas palannut Wexlerin valikoimiin. Oikein pirteä retrohtava ja vähän joka suuntaan joustava kukkakangas sopisi vaikka uimapukuun, mutta on nyt sovitettu tunikan yläosaa piristämään. Pirjon pallollisen tunikan trikoo on muistaaksemme Metsolan mallistosta. Huomatkaa, miten Purjon trikoot toistavat tunikan kukkien sävyjä kun Pirjolla puolestaan ylä- ja alaosan yhdistävänä tekijänä on pallokuosi. Vähänkö olemme taas miettineet pieniä yksityiskohtia.

29.3. Pirjo ja Purjo pesevät pyykkiä ja saavat uuden kokemuksen

Ensi yönä kellot taas sekoavat ja aamulla joutuu miettimään, mikä niistä on kesäajassa ja mikä ei. Tunnin nipistämien yöunista ei todellakaan ilahduta meitä.

Sen sijaan ilahduimme tänään ihmeellisestä ja järjellä ajatellen uskomattomasta Dr. Beckmannin värin- ja liankerääjästä, joka pelasti harmaanlikaisen pyyheliinan jälleen valkoiseksi. Kyseinen pyyheliina oli todennäköisesti omatoimisesti eksynyt mustien hupparien ja farkkujen kanssa samaan pesukoneeseen, jolloin lopputuloksena oli omalla tavallaan puhdas pyyhe, joka oli imenyt itseensä niin paljon väriä, että sitä saattoi kutsua harmaaksi. Koska se oli juuri käynyt läpi pitkällisen pesuprosessin, emme tulkitse sitä likaisenharmaaksi vaan enemmänkin harmahtavaksi.

Emme pidä pyyheliinoista, joilla ei ole mitään varsinaista väriä, joten päädyimme epätoivoiseen tekoon ja palautimme pyyhkeen pesukoneeseen yhdessä pienen kuituliinanpalasen kanssa. Dr. Beckmannin tuoteselosteen  mukaan se keräisi itseensä pesuveden värit ja liat, jolloin pyykki säilyttäisi värinsä tai tässä tapauksessa ei säilyttäisi vaan palautuisi alkuperäiseen sävyynsä eli valkoiseksi. Muutamaa tuntia myöhemmin koimme varsinaisen ihmeen: pesukoneesta löytyi valkoinen pyyhe ja likaisenharmaa kuituliina. Olemme mykistyneitä ja meitä harmittaa aika lailla, että emme huomanneet ottaa ennen-jälkeen -kuvia, joilla olisimme todistaneet, että järjellä ajatellen mahdoton on mahdollista.

Kuvassa meillä on yöpuvut, joissa seikkailee Nalle Puh ystävineen. Me emme seikkaile, vaan lähdemme nukkumaan, jotta voisimme huomenna herätä väärään aikaan.