15.1. Orastava varhaisdementia

Meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miksi olemme pukeutuneet kylpytakkeihin.

Se on yksi varhaisdementian hauskimmista puolista: koskaan ei muista, miksi mitäkin teki, ja oliko tekemisellä oikeasti jokin tarkoituskin. Nytkin me olemme ihan varmoja, että jotain piti tapahtua, mutta olemme varmaan kolmatta kertaa minuutin sisään iloisesti yllättyneitä siitä, että se jokin edellyttää kylpytakkia. Olisiko se uimahalli vai hartiahieronta vai lilluminen hajuvedessä jossain spassa?

Muistin haperoituminen ei oikeastaan ole mukavaa, mutta toisaalta sitä samalla unohtaa vähitellen kaikki kurjatkin jutut kuten sen yhden typerän epäkelpokerhokaverimme mikä-sen-nimi-nyt-taas-olikaan. Samalla kun ne uusimpien muistojen aivosolut kieltätyvät luovuttamasta tietojaan, alkavat vanhat toimia sitäkin aktiivisemmin. Muistamme tismalleen, miten aurinko läikitti valollaan kerhotilan lattiaa silloin joskus ihan ensimmäisenä kerhopäivänä tai miltä tuoksui ensimmäinen kohtaamamme persikka. Harmi, että näillä asioilla ei ole erityisemmin käyttöä siinä vaiheessa, kun löytää itsenä kadunkulmasta arpomasta etenemissuuntaa.

Me emme ole menettämässä muistiamme vanhuudenhöperyyden vaan paljon hienostuneemman syyn eli stressin takia. Täysin käsittämättömästi emme ole downshiftanneet (suomennos:laiskotelleet) riittävästi, joten ylirasittuneet kaksi aivosoluamme eivät oikein jaksa tehdä töitään. Tilanteesta on toisaalta runsaasti iloa, koska ihan tavallisistakin asioista tulee pieniä seikkailuja. Olemme ostaneet neljä paketillista perunajauhoja vain siksi, että olimme varmoja, että juuri siitä olisi puutetta ja olemme etsineet ruskeaa vyötä lukuisista kaupoista todetaksemme lopulta, että meidän ei pitänyt etsiä vyötä vaan huivia (mutta näimme todella mittavan valikoiman vöitä, se pitää tunnustaa). Nyt voimme tehdä kiisseleitä koko kevään, perunajauhoja kyllä riittää, mutta se vyö on yhä hankkimatta. Paitsi että se on oikeasti huivi, joka siis piti ostaa.

Hauskimpia muistamattomuusosuuksia ovat kuitenkin nimien katoamiset. Sitä voi kerhossa jollekin ihan tutulle selittää ummet ja lammet ja nimitellä häntä täysin väärin tajuamatta lainkaan, että jotain on hassusti. Lopulta sitä ihmettelee ääneen, että miksi sinä Senni olet niin hiljaa, jolloin Senni huomauttaa, että hän on Anni. Ja että Senni on heidän koiransa, kuten meidän pitäisi hyvin tietää. Hyvät naurut saimme myös silloin, kun väitimme junaa raitiovaunuksi ja laivaa "siksi laitteeksi, joka ei uppoa, vaikka olisi täynnä ihmisiä". Kaikki pitivät sitä vitsinä, mutta me kyllä tiesimme, että emme löytäneet sekavista aivokoppasistamme oikeaa sanaa, joten keksimme kiertoilmauksen tai ainakin sanan, joka on vähän sinnepäin. Niin tekevät muutkin varhaisdementikot.

Niin että meillä ei ole aavistustakaan, miksi sonnustauduimme kylpytakkeihin. Ne ovat ohutta joustofroteeta ja niissä on kätevät solmimisnauhat. Lisäksi nämä ovat aika mukavat päällä. Eiköhän se riitä, vaikka ei muistakaan, mitä piti tehdä.

13.1. Hei, hei joulu!

Sinne se meni, joulu. Kuusesta on kerätty koristeet pois, latvatähti ja joulupallot on laitettu siististi paikoilleen laatikkoihinsa ja sähkökynttilät suunnilleen vuodelta 1992 tarkastettu ja nostettu eteisen portaidenaluskomeron ylähyllylle odottamaan seuraavaa käyttökertaa.

Päätimme tänä vuonna hyvästellä joulun vähän juhlavammin. Meillä on kultapainetusta velourista ommellut juhlamekot. Kangas on kangaskauppa Wexleristä, mutta älkää menkö sitä enää etsimään, koska tämä oli sesonkituote ja seuraavan kerran myynnissä vasta melkein vuoden kuluttua. Molemmissa on vyötäröllä satiininauhaa, joka Purjon mekossa on oikeasti solmittava vyö, mutta Pirjolla pelkkää huijausta eli tästä ei saa mitään rusettia minnekään, kunhan on somisteeksi ommeltu kaitale.

 

Tänä vuonna meillä oli kaksi joulukuusta. Ensimmäinen oli se perinteinen metsästä noudettu ja suurella hartaudella koristeltu ja se toinen tämä kuvaankin päässyt pahvikuusi, jonka ehdottomasti hienoin piirre ovat nämä lehmänkuvilla koristellut joulupallot. Tällaisia ei löydy ihan jokanuken joulupuusta. Lisäksi tämä on kevyt ja siisti, yhtää neulasta ei ole varissut, vaikka tätä on siirrelty huoneesta toiseen jo viidettä viikkoa. Tämä on juuri sellainen kuusi, jonka ympärillä on mukava tanssia piirileikkiä, joten voi olla, että otamme tämän esille taas juhannuksena. Mikä olisi se somempaa kuin tanhuta askel tai kaksi ikivihreän joulupuun katveessa yöttömänä yönä.

Näitä kuusiakaan ei taida enää saada, joten jos havittelette moista, niin emme valitettavasti voi auttaa. Eikä tämä oikeasti korvaa kunnollista joulukuusta, mutta on varsin lysti sisustuselementti. Jos meillä olisi sisistusblogi, olisimme kuvanneet pahvipuutamme joka suunnasta kymmeniä kertoja. Kaikkien onneksi emme anna sisustusvinkkejä, vaikka voisihan se olla hauskaa, jos joka toinen kotoilublogisti hankkisi tälläisen samanlaisen kuusen ja esittelisi sitä omana keksintönään.

11.1. Tammikuussa on pakko laihduttaa

Lukekaa vaikka lehtiä: kun joulukuussa kaikkialla oli suklaakermahöttöohjeita, on nyt tyytyminen lanttupapupaistoksiin ja leselättysiin. Ohjatut liikuntatunnit ovat täpötäynnä ja kuntosalilla saa väistellä tuliteriin trikoisiin sonnustautuneita paremmasta elämästä uudenvuodenlupauksen tehneitä kanssakansalaisia.

Mekin päätimme esitellä uimapukujamme vaihteeksi jossain liikuntavempaimessa roikkuen. Tässä pitäisi käsittääksemme samaan aikaan huiskia käsillä hirveästi ja olla kävelevinään paikallaan, mutta ainakaan toistaiseksi emme ole keksineet, miten tällainen 43 cm mittainen nukke kykenisi  ulottumaan sekä polkimiin että kädensijoihin samaan aikaan. Siksi tyydymme käyttämään crosstraineria luovasti eli teemme kieppejä ja kokeilemme, voisiko tätä säätää jostain nukkeystävällisemmäksi.

Erilaisilla kuntosaleilla yleensä oletetaan, että käyttäjät tietävät, mitä missäkin laitteessa tehdään. Tietysti siellä aluksi kysellään, että oletko käynyt aikaisemmin ja luvataan, että pyydä apua, jos on ongelmia. Valitettavasti henkilökunnan kiinnostus lopahtaa usein siinä vaiheessa, kun kuukausikortti on maksettu, joten sitä ohjausta ja neuvontaa saa joskus pyydellä melkein rukoilemalla. Siksi olemme joskus päässeet havaitsemaan hyvinkin persoonallisia tapoja käyttää vaikka kuntopyörää. Tiesittekö, että niissä voi säätää satulaa eikä tarvitse kurotella varpaanpäillä polkimia? No nyt ainakin tiesitte, mutta älkää tulko meiltä kysymään, että miten. 

Samaan aikaan hillittömän punttisalipyrähdyksen kanssa on urheilukaupoissa ale. Suksipaketteja myydään niin paljon, että hitaimpia hirvittää. Myös luistimet ovat kysyttyjä, koska kouluissa on edelleenkin opinto-ohjelmassa sekä hiihtoa että luistelua, vaikka molempia ehdittäisiin kokeilemaan vain muutaman kerran.

Onneksi ei ole vielä keksitty, että oppilaat voisivat oikeastaan tuoda mukanaan kaikki muutkin urheiluvälineet eli jossain vaiheessa pitäisi raahata kahvakuulat kouluun tai löytää jostain oma koripalloteline. Telinevoimistelutunnilla olisi piha täynnä peräkärryjä, kun vanhemmat toisivat kotien autotalleista paikalle eritasonojapuita ja puomeja. Eli olkaamme onnellisia, että ilmaiseen peruskouluun ei tarvitse viedä kaikkia urheiluvälineitä vaan ainoastaan ne, joita kutsutaan henkilökohtaisiksi. Ne ovat myös niitä, joista ns. kasvaa ulos eli vuosi vuodelta täytyy hankkia isompia monoja ja pitempiä suksia. Kahvakuula painaisi sen 5 kg joka vuosi, eikä sitä tarvitsisi vaihtaa painavampaan. Ehkä.

Koululiikunnassa tärkeintä ei ole laihtuminen vaan se, että kokeillaan mahdollisimman monia eri lajeja ja löydetään liikunnan riemu. Sitten juostaan veren maku suussa cooperin testi, hypitään kilpaa telinevoimistelussa, pelataan koko talvi lento- ja koripalloa, käydään pari kertaa uimassa, jäädytään keskitalven kylmimpään aikaan jäällä tai ladulla ja kruunataan lukuvuosi pelaamalla kevät jalkapalloa. Mihinkään uuteen ja erilaiseen ei tutustuta, koska silloin pitäisi luopua opettajien suosimista paremmuusjärjestykseen asettelemisista. Liikunnan riemusta ei ole jäljellä yhtään mitään ellei sitten sellaiseksi lasketa sitä vahingoniloa, joka koetaan jonkun pudotessa kesken kaksoiskiepin tai potkaistessa pallon oman maalivahdin selän taakse.

Joten me saamme olla onnellisia voidessamme nyt tässä kieppua ihan vapaasti ilman, että joku ottaisi aikaa tai hoputtaisi koko ajan vieressä. Tästä voitte päätellä, että emme ole koulussa emmekä edes kerhossa.

8.1. Hirveä eläinsuojelurikos: sängyn alta löytyi pentutehdas!

Olemme jo pitkään olleet ihmeissämme, miksi kotimme alkuperäisasukkaisiin kuuluva villakoiravaranto on kasvanut suorastaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Ennen joulua imuroimme vähän sieltä ja täältä, ja olimme muutenkin olevinamme puuhakkaan siivouksellisia. Järjestelimme tavaroita pinosta toiseen ja pöydältä kirjahyllyille ja sieltä edelleen lipaston päälle. Voimiemme tunnossa ulkoilutimme yhden räsymaton ja melkein hurrasimme itsellemme moisesta  ahkeruudesta. Heittäydyimme oikein hurjiksi ja pölyhuiskalla töpsötimme pari kristallikruunua, joissa saattoi olla perintönä muutaman sukupolven takaista valjua tomua. 

Kaikken näkyvän ylimääräisen riittävän hienojakoisen roinan imuroimme ärhäkän Philipsimme ahneeseen kitaan, mutta siitä huolimatta villi villakoiralauma tuntuu vain kasvavan joka päivä. Yhtenä aamuna ne kävivät jalassa olleiden sukkien kimppuun, takertuivat ahnaasti kantapään seutuville eivätkä päästäneet irti ennen kuin revimme ne pois. Huokaisimme helpotuksesta jäätyämme vaille vesikauhua tai jotain muuta sellaista, minkä pahansisuisten koirien puremista voi saada.

Tänään erehdyimme kurkistamaan vuoteemme helmalakanan taakse tarkoituksenamme kartoittaa toistaiseksi vähälle käytölle jääneitä alueita kodissamme. Sieltä paljastui karmea totuus: sängyn alla oli varsinainen kennel pentutehtaineen! Siellä oli villakoiria vilisemällä säilytyslaatikoiden väliin piiloutuneina hyvässä sovussa muutaman yön pimeinä hetkinä karanneen mykkyrälle sulloutuneen sukan kanssa. 

Olemme nukkuneet joka yö jo kuukausien ajan varsinaisen villakoiratarhan yläpuolella onnellisen tietämättöminä siitä, mitä karmeuksia allamme koko ajan oli tapahtunut. Todennäköisesti ravinnonpuutteen eli suoranaisen nälän takia ovat harmaat, takkuiset pölypalleroiset villakoirat pieninä laumoina karanneet pois suojastaan päätyen hämärästä kotipesästään ankaraan maailmaan. Ne yrittivät toki pysytellä huomaamattomina ryhminä toisistaan turvaa hakien nurkissa ja lipastojen alla, mutta tarkkavainuinen pölynimurimme oli saalistanut osan niistä täysin tunteettomasti.

On hirveää huomata, miten sinisilmäisiä me olemme olleet. Luotimme vuoteemme rehellisyyteen ja lainkuuliaisuuteen, joten sen kaikesta päätellen erittäin suunnitelmallinen villakoiratehtailu tuntuu nyt erityisen ikävältä. Tiesimme, että mankeloimattomat lakanat ja tyynyliinat ovat erityisen alttiita päästelemään kangaspölyä ja siten edesauttamaan hallitsematonta villakoirakenneltoimintaa, mutta silti emme ymmärrä, miten emme huomanneet itse mitään. Näin sitä joku läheinen, kuten meillä tämä vuode, voi osoittautua epärehelliseksi, kovasydämiseksi kelmiksi, jonka julkea toiminta on erityisen sydäntäraastavaa juuri siksi, että kokee tulleensa petetyksi.

Olkaa huoleti, olemme ryhtyneet tarvittaviin toimenpiteisiin pentutehtailun lopettamiseksi. Rikollinen on asetettu tarkkailuun ja se tullee päätymään yhdyskuntapalveluun.

Kuvassa me katsomme hyvin närkästyneinä (tai ainakin Pirjo on närkästynyt), miten villakoirakennel tuhotaan. Meillä molemmilla on näppärät haalarit. Purjon haalarissa on vetoketju takana ja edessä Marimekon kankaasta leikattu autonkuva. Pirjon haalarissa on vetoketju edessä eikä kuvia ollenkaan.

6.1. Meidän Jukka on vähän masentunut

Me emme ole mitenkään erityisen kaksisia viherpeukaloita, mutta jopa meitä huolestuttaa Jukkamme kohtalo. Hän vaikuttaa enemmän kuin lievästi masentuneelta, lähestulkoon kokonaisvaltaisesti uuvahtaneelta, vaikka yrittääkin muutaman vihreän verson verran esittää, että kyllä tämä tästä.

Olemme miettineet, mikä johti Jukan tähän murheen alhoon. Jätimmekö huomaamatta hänen epätoivoiset yrityksensä saada huomiota? Sivuutimmeko päivästä toiseen hänen säälittävän pyristelynsä ahtaassa kukkaruukussa? Tunnustamme, että kastelu unohtui turhankin usein eikä huonelämpötilakaan ole ollut optimaalinen, mutta sellaista se perhe-elämä on, ei siinä voi aina mennä sen herkimmän mukaan.

Annoimme Jukalla mahdollisuuden omaan aikaan, jos kyse oli vaikka siitä, että yhteinen nököttäminen kliivioiden ja parin sitruunapuun kanssa samalla kukkapöydällä oli sille liikaa. Tarjosimme mahdollisuuksia harrastuksiin kuten vaikka kukkimiseen, mutta se ei Jukkaa ihmeemmin kiinnostanut. Siirsimme hänet lattialle, josko maisemanvaihdos olisi piristänyt ja uusi näkökulma elämään auennut sitä kautta. Ehei, Jukka pysyi väsähtäneenä ja jotenkin nuhjuisena eikä suostunut kertomaan, mikä vaivasi, vaikka miten kyselimme. Tuntui, että hän vain käänsi meille selkänsä ja huokaili, vaikka periaatteessa kasvit eivät käsittääksemme ihmeemmin ääntelehdi. Joka tapauksessa Jukka liukui päivä päivältä meistä kauemmas ja tuntui vaipuvan jonnekin oman mielensä syövereihin. 

Perheenjäseninä olimme tietysti hyvin huolestuneita. Luimme kaikenlaisia viherkasvioppaita ja ymmärrä yrttejäsi -tietoteoksia ja hieman häpeissämme tunnustamme, että lopulta turvauduimme myös järeämpiin teksteihin eli etsimme apua anonyymien tahattomien kasvintappajien kotisivuilta. Toivoimme, että siellä joku vastaavaan tilanteeseen joutunut olisi omalla tarinallaan voinut meitä ja Jukkaa auttaa ennen kuin kaikki olisi liian myöhäistä, ja hän olisi tehnyt sen viimeisen epätoivoisen valinnan ja muumioitunut kokonaan.

Mitään varsinaista uutta apua ei ole löytynyt. Välimme ovat viilenneet samassa tahdissa kuin Jukka on muuttunut entistä etäisemmäksi. Keskusteluyhteys tuntuu kadonneen emmekä enää ymmärrä toisiamme, jos toisaalta emme ole koskaan oikein päässeet aidosti läheisiksi vaan välillämme on aina ollut ikään kuin jonkinlainen kasvi- ja nukkekunnan väline kuilu. Toivomme kuitenkin, että ostamamme ravinnepuikot piristävät Jukkaa ja hän olisi pian taas oma reipas itsensä.

Koska Jukka on vähän vaisu, on meillä päällä punaista. Pirjo otti Marimekon viskoositrikoisen raita-asun ja Purjo punaisen paidan ynnä liivihameen, joka näyttää sekin raidalliselta, mutta oikeastaan kyse on kaksivärisestä taskusta.

4.1. Maailmanlopun jälkeistä pohdintaa

 

Tänään olemme ylen filosofisella tuulella. Kaikki alkoi maailmanlopusta 21.12.2012. Se oli niin pieni ja vaatimaton, että me emme huomanneet sitä oikeastaan ollenkaan. Nyt emme ole lainkaan varmoja, että tuliko maailmanloppua vai jäikö se jotenkin puolitiehen, koska meidän mielestämme mikään oleellinen ei ole muuttunut ja kaikki jatkuu vähän niin kuin ennenkin.

Tosin mistä me tiedämme, jos tämä kaikki nykyinen onkin pelkkää kuvitelmaa! Jos me olemme menneet ihan itseksemme keksimään kokonaisen elämän tai siis  tarkasti ottaen elämiä kaksin kappalein. Olemme pohdiskelleet tätä asiaa vakavan filosofisesti vanhan "jos metsässä kaatuu puu eikä kukaan ole kuulemassa, niin syntyykö ääni" -dilemman pohjalta tarkastellen asiaa monista eri näkökulmista. Onko ylipäätään mahdollista kaataa puu äänettömästi? Tai käykö koskaan niin, että metsuri etätyönä äärettömän äänettömästi ihan pelkällä tahdonvoimalla kaataa puun tai kaksi käymättä metsässä lainkaan? Ja kun tarkemmin ajattelemme, niin mille on yhtään mitään merkitystä sillä, kuuleeko kukaan puun kaatuvan. Puulle luonnollisesti asia on hyvinkin lopullinen, mutta haluaako se välttämättä jonkun paikalle kuuntelemaan romahdustaan? Ja ovatko kuuset jotenkin kuulijahakuisempia kuin vaikkapa koivut eli kaatuuko metsissä enemmän lehtipuita kaikessa hiljaisuudessa kuin kuusia, jotka eivät halua filosofeja pohtimaan tekemisiään.

 
Tämän lisäksi meitä on kiehtonut ajatus siitä, mitä jääkaapissa todella tapahtuu, kun ovi on suljettu. Meillähän ei ole mitään todisteita siitä, että juuri hankitut maitotölkit ja juusto ovat oven takana edelleen, koska emme voi niitä nähdä, kuulla tai haistaa saati koskettaa. Olemme ajoittain harkinneet riistakameran hankkimista, jotta voisimme edes kuvamateriaalin avulla todistaa, että nakkipaketti ei karkaa minnekään sillä välin, kun se on aistiemme tavoittamattomista. Toisaalta voi olla niin, että jääkaapin sisältö on sikäli ovelaa, että se syöttäisi kameralle väärennettyä kuvamateriaalia, jolloin emme sittenkään voisi olla täysin varmoja todellisista tapahtumista.

Muutenkin aistien tavoittamattomissa tapahtuu ihmeellisiä asioita. Esimerkiksi sukkien kohdalla joutuu usein toteamaan, että suljetussa pesukoneessa pyörähdelleestä sukkaparista palaa päivänvaloon vain toinen. Jotain siis tapahtuu, kun emme ole jatkuvassa näköyhteydessä molempiin sukkiin samanaikaisesti. Onko kyseessä samantapainen ilmiö kuin puun kaatuminen tyhjässä metsässä eli sukka ajautuu filosofiseen teleporttiin, jonka kautta se saavuttaa yhteyden johonkin korkeampaan voimaan ja katoaa ikiajoiksi aivan kuin tapahtuu sille mahdolliselle äänelle, jota kukaan ei ole kuulemassa. Missä ovat tallessa kaikki ne äänet, joita kukaan ei ole kuullut?

Toisaalta jos pitäydymme alkuperäisessä ihmettelyssä eli siinä, että mitään ei oikeasti ole, vaan kaikki on mielikuvituksemme tuotetta, niin silloinhan olisi mahdollista, että joku olisi kuvitellut meidätkin. Täytyy todeta, että sillä henkilöllä on kohtuullisen vilkas mielikuvitus, sillä emme aina itsekään usko, mitä kaikkea meille on tapahtunut saatika että joku pystyisi kaiken tämän omassa pienessä mielessään keksimään.

Me päätimme kuvitella, että on kesä ja aurinko paistaa ja vietämme aikaamme leikkimökin kuistilla. Mainio kuvitelma, josta saimme hyvän kuvankin napattua. Meillä on samoilla kaavoilla ommellut vaatteet eli trikoiset sukkahousut ja paita sekä puuvillainen liivihame. Purjon trikooasussa on kuvioina kaikenlaisia öttiäisiä, liivihame on ruudullinen. Täytyy hämmästellä, miten hyvin näinkin eri tavalla kirjavat vaatteet sointuvat yhteen, kun niiden kantaja on kaunis ja suloinen. Pirjon liivihame on Marimekon mansikkaista kangasta ja sen alla on saman valmistajan raitatrikoosta paita ja yksiväriset sukkahousut. Täytyy myöntää, että olemme vallan tyytyväisiä kuvitelmaamme siitä, millaista tänään oli.

2.1. Kaikki se kestää tai sitten ei

 

Luimme kerran jonkun puolitieteellisen selvityksen siitä, että maailmankaikkeudessa samankaltaisella on taipumus hakeutua toistensa seuraan, oli sitten kyse positiivisesta varauksesta tai sotkuisuudesta. Osin uskomme tähän, sillä onhan meitä bloginpitäjiäkin tämän samankaltaisuusteorian mukaisesti noin kaksi. Sitä emme silti ole aikaisemmin uskoneet, että kun päivä lähtee huonosti alkuun, niin ikävyydet alkavat kasautua kuin ukkospilvet heinäkuiselle taivaalle.

Aivan ensimmäiseksi tänään sanomalehti ei löytynytkään laatikostaan eikä laatikon alta. Soitto jakelupäivystykseen kertoi, että meillä olisi vielä toivoa, sillä lumisohjoisten teiden vuoksi lehdenjakajat olisivat noin kolme tuntia aikataulustaan jäljessä. Toivo kuitenkin hiipui aamun aikana, joten jouduimme lähtemään kerhoon vailla tietoa siitä, missä koiranmakkara olisi  tarjouksessa tai paljonko joulunalusaikaista hintaa halvemmalla saisimme tänään nenäkarvatrimmerin. Postilaatikomme oli typötyhjä ja lehdenjakaja edelleen matkallaan.

Lunta ei ollut ainoastaan teillä vaan myös kotipihassa, jossa nastarenkaat imeytyivät vetisen lumikerroksen sisään niin, että ohjaus oli enemmänkin teoreettinen kuin käytännön toimi. Rattia sai väännellä vallan huolettomasti suuntaan jos toiseenkin, mutta auto puski tismalleen sinne, minne halusi. Onneksi tällä kertaa kohti ajotietä, joka siinä vaiheessa oli jo saanut tuta aura-auton kulun pinnassaan. Suomennettuna koko pihatien risteyksen peitti reipas sohjokasa, jonka läpäisy vaati sekä teknistä osaamista että duudsonmaista typerää hurjapäisyyttä. Meiltä löytyi molempia. Onneksi mistään suunnasta ei tullut ketään muuta, joten sekä me että auto olemme edelleen ehjät. Seuraava  pihaan pyrkijä voi sitten huristella meidän jättämiämme raiteita sinne kuistinpieleen asti tai mielellään ei ihan sinnekään vaan portaiden luokse.

Luulimme, että huono onnemme päättyisi siihen, kun kerhomatkalla edellämme puolisohjoisella tiellä mateli joku lippalakkipäinen herrasmies hurjaa 45 km/h vauhtia renkaat tukevasti kahdella kaistalla eli täysin ohittamattomana. Hän vaikutti siltä kuin olisi sisäistänyt tiedon ohitustilanteiden vaarallisuudesta, joten päättäväisenä miehenä hän teki kaikkensa estääkseen moisen etuilun. Miettikää itse, 15 kilometriä matelua vain siksi, että joku pelkäsi putoavansa tieltä.

Saavuimme kerhoon myöhässä ja havaitsimme parkkipaikan täydeksi, joten päätimme sijoittaa menopelin läheiseen pysäköintiluolaan. Se oli huono päätös, sillä ensimmäinen ajo-ovi oli liikenneteknisistä syistä suljettu. Sen eteen oli aura-autolla pyyhkäisty melkoisen mahtava lumivalli. Toinen ovi taas tuntui vieroksuvan sinisiä autoja, koska ei suostunut avautumaan, jolloin yksi harmaansininen ja kaikki sen perässä jonossa olleet viisi autoa peruuttivat pikkuruista kapeaa ajoluiskaa pitkin takaisin kadulle. Ilmassa oli ajoneuvon käsittelykokeen tuntua! 

Pysähdyimme kadunvarteen miettimään mustan keskiviikkomme etenemistä ja huomasimme kummastukseksemme, että parkkiluolan ovi avautui yhtään nikottelematta, kun sinne pyyhkäisi punainen auto, joten päätimme kokeilla onneamme ja kuljettajan peruutustaitoja uudestaan. Yllätykseksemme joku taikasana oli lausuttu, koska tällä kertaa pääsimme ujuttautumaan maanalaisiin kerroksiin ja löysimme jopa tyhjän paikan, johon kulkupelimme kerhopäivän ajaksi jättää.

Uskoimme vahvasti, että samankaltaisuuteen perustuva epäonnisuus päättyisi siihen, mutta ilomme oli ennenaikainen. Poispääsy parkkihallista kun oli suunnilleen yhtä hankalaa kuin sinne ajaminen, sillä erään näinä päivinä vahvasti mediassa mainitun valtion kansalaiset ovat saapuneet maahamme uudenvuodenjuhlintaan ja ostoksille. Heillä on hyvin erilainen ajokulttuuri kuin meillä, ja maksullisen pysäköinnin sijaan heillä on kokemusta ilmaisten, joskin liikennesäännöttömien, parkkitapojen kehittämisessä. Meidän epäonneksemme he olivat havainneet, että juuri pysäköintitalon uloskäynnin kohdalle saa sijoitettua useita kaupunkimaastureita ilmaiseksi.  Niiden välistä piti sitten puikkelehtia pois. Samalla saatoimme ihmetellä parkkipirkkoa, joka kadun toisella puolella sakotti suomalaisten autoja näiden renkaiden ylittäessä parkkiruudun valkoiset viivat kahdella millimetrillä. Ns. ulkopaikkakuntalaisten autot saivat huoleti tukkia kulkuväyliä, niitä ei edes vilkaistu.

Syvän tuohtumuksemme symboliksi otimme kuvaan mukaan parkkitalon ja tukimme ihan tahallamme sen kaikki kulkureitit. Meillä on mukavat siniset puuvillamekot, joista Purjon mekon kangas on aitoa retroa jostain 70-luvulta. Koristeena siinä on ruusujen väristä turkoosia nauhaa. Pirjolla on Marimekon erikokoisten unikkojen kankaista yhdistetty liivihame, neulosraitapaita ja sukkahousut. Purjon jalkoja ei palele, eihän nyt ole pakkastakaan.