5.11. Erään aikakauden loppu

Maanantaina päättyy yksi meille tärkeä aikakausi. Aamulla postilaatikkoon ei enää tuoda Hesaria, koska lehden jakelupäällikkö tai joku muu ikävä ihminen on päättänyt, että päiväpostin matkassa saapuva paperinen sanomalehti on saapuu sopivaan aikaan sammuttamaan tiedonjanoamme. Silti kaksi paikallista lehteä voidaan edelleen toimittaa ennen kukonlaulua perille tilaajalleen, mutta Hesaria ei ryhdytä samojen jakajien toimesta varhaisjakeluna tuomaan.

Emme siis enää aamulla ennen kerhoonlähtöä saa lukea uutisia rapisevasta paperiversiosta, vaan meitä ohjataan avaamaan nettisivut ja katsomaan sieltä, miten maailma makaa. Mutta kun se ei ole sama asia! Ruudun sininen valo ei kompensoi painomusteentuoksuista lehteä eikä ruudulta ikinä huomaa niitä hulvattomia pikku-uutisia, joita toimittajat sirottelevat sivujentäytteeksi todennäköisest itsekin huvittuneina ideoistaan.

Saamamme kirjeen mukaan "Ymmärrämme, että moni tilaaja kokee muutoksen palvelutason heikennyksenä. Pahoittelemme tilannetta ja pyrimme jatkossa tarjoamaan kaikkille asiakkaillemme parhaiten sopivan tilausvaihtoehdon." Juuri nyt ja todennäköisesti myös tulevaisuudessa se tarjottu paras vaihtoehto tulee olemaan kustantajalle halvempi tapa eli asiakkaan yhteydenotto bittiavaruuteen, joka keino tulee muutamassa vuodessa jäämään ainoaksi tavaksi saada lehti luettavakseen. Harmillista tässä on se, että jos asuisimme 5 km päässä, saisimme lehden aamulla laatikkoon, mutta juuri täällä asuessamme saamme vain pahoittelut.

Kaiken lisäksi päiväposti ei ole enää aikoihin tullut päivällä vaan enemmänkin iltapäivän puolella. Jos huonosti käy, saavumme alkuillalla kerhosta kotiin samaa matkaa postinjakajan kanssa. Hänellä on silloin mukanaan aviiseja, joiden mainokset eivät enää ole ajankohtaisia ja joiden tarjoukset ovat siirtyneet historian puolelle. Turha siis ilmoitella, että ilmaisia ämpäreitä olisi jonotettavissa klo 9 alkaen, me saamme tiedon vasta klo 17 jälkeen ja silloin sankoja ei ole enää jäljellä.

Tiedämme, että on turha pitäytyä menneessä ja haikailla sanomalehtien perään, tiedon tulevaisuus on netissä. Harmillisesti netti ei aina toimi tai sitten voi saada ruudulle ilmoituksen, että palomuuri on niin täynnä ilkeitä veijareita, että tiedonhippuset eivät enää suodatu läpi ennen kuin palomuuri on päivitetty. Tai sitten saa päähänsä etsiä sen jutun, joka edellisenä sunnuntaina oli suunnilleen lehden puolivälissä vasemmassa alalaidassa. Hakusanoilla ei löydy mitään, joten etsintä ei onnistu toisin kuin paperilehdessä, jota voi selailla uudestaan ja uudestaan huomatakseen, että se olikin lauantainumerossa.

Joka tapauksessa iso tiedonsiirron ovi on nyt sulkeutunut paukkeella ja ryskeellä. Tästä eteenpäin luemme aamupuuroa syödessämme Aku Ankan taskukirjoja tällaisena konventionaalisena versiona emmekä edes vilkuile tietokoneen ruudulta, mitä maailmalla olisi tapahtunut. Taskukirjat kertovat sen kyllä eli väärinkäsityksiä, keksintöjä, veroja, rahoja pankissa ja pankin ulkopuolella, onnea ja onnettomuuksia sekä shoppailua. Aina yhtä ajantasaista.

2.11. Lunta odotellessa

Ei sitä tullut, vaikka säätiedotuksissa moneen kertaa peloteltiin ja vaikka Helsingissä kuulemma koko aurauskalusto oli lähtövalmiudessa. Hanget korkeat nietokset jäivät ainakin tänään väliin. Täällä pohjoisempana saatiin noin kolme lumihiutaletta leijailemaan laiskanpulskeasti maahan asti, joten talvessa on vahvasti ylimainonnan makua.

Niinpä me ihan kiusallamme esiinnymme tänään uimapuvuissa. Kerrankin meillä on kuvassa sukkia, tosin tällä kertaa Pirjon uimapuvussa. Purjo luottaa sammakoiden pinnallapitävään voimaan.

26.10. Eilen kirahvit, tänään hyppivät lehmät

Yritämme jotenkin korvata pitkää poissaoloamme kirjoittelemalla tyhjänpäiväisiä postauksia.

Tänäänkään  ei ole satanut lunta, joten lehmillä on hyvää aikaa hypellä puseroissamme sen sijaan että ne lajityypilliseen tapaansa tekisivät pesiä oljista. Tuo äskeinen oli vitsi, lehmä ei tee pesää, vaikka aikoinaan tuotantoeläinten vapautusrintama moista esitti. Lähilaitumen nautaeläimet vaikuttavat varsin tyytyväisiltä eloonsa ja oloonsa ulkona, ja hyvä niin, koska todennäköisesti tänään illalla ne siirtyvät takaisin navetan hämärään. Tai voiko loistevalolamppujen valaisemaa tilaa hämäräksi sanoa?

Me pysyttelemme sisätiloissa satunnaista postinhakua ja roskienviemistä lukuunottamatta. Syömme vähän kaurapuuroa ja napostelemme suklaata jälkiruuaksi ja siinä sivussa aivastelemme estottomasti (tietenkin vältellen muiden päälle pärskimistä). Vaikuttaa siltä, että olemme onnistuneet hankkimaan päänräjäyttävän syysflunssan vain siksi, että kerhonvetäjä päätti tulla työpaikalleen sairaana. Tietenkin hän muisti mainita asiasta moneen kertaan keräten säälipisteitä, mutta me emme erityisemmin sääli ketään, joka ei ymmärrä pysyä kaukana muista toimiessaan miljoonien innokkaiden virusten elatusalustana.

Näissä paidoissa on muuten resorit, joiden väriksi väitetään ruohonvihreää. Nähtävästi sävyn on määritellyt joku sellainen, joka on tarkastellut ruohoa marraskuun lopussa, koska meistä tämä ei vastaa sitä, miltä takapihan nurmikko juuri tällä hetkellä näyttää heinäkuisesta heleydestä puhumattakaan.

25.10. Juu, kyllä me olemme yhä olemassa

Tosin ajoittain tuntuu siltä, että päivä päivältä vähän haaleammin. Yritämme ryhdistäytyä ja  laittaa näytille edes kuvia vaatteistamme, joita edelleen tasaisena virtana soljuu ompeluhuoneesta vaatekomeroomme. Tällä kertaa olemme eläimellisesti kirahvikuvioisissa trikooasuissa toivottamassa tervetulleeksi lunta, jota ei sitten tullutkaan. Kaikki siitä hehkuttivat, koko eilisen illan siitä varoitettiin säätiedotuksissa ja tänään näimme kaksi räntäsateen esiasteeksi määriteltävää haituvaa heittäytymässä auton konepellille. Siinä kaikki, koko ensimmäisen talvipäivän lumo.

24.9. Konmarituksen tuolla puolen

Komaritus on muotia. Siinähän hyvästellään turhat tavarat, kannetaan ne kirpputoreille tai kierrätykseen ja sen jälkeen ihastellaan sitä, miten ihanan vapautunut olo ihmisellä voi olla, kun ei ole enää turhaa materiaa vaivoina. Harmi, että samaan syssyyn ei pohdita sitä, miten se kaikki tavara tuli hankittua. Jostain syystä me emme usko, että joku on saanut lahjaksi tusinan verran sohvatyynynpäällisiä tai keittiönverhoja, vaikka tavarahelvetistä eroon päässeet vakuuttavat, että roina on saatu lahjaksi.

Vietimme tämän päivän kirpputorimyyjinä ja siinä sivussa tuli tirkisteltyä, mitä ostajat myyntipöydiltä pois kantoivat. Konmarituksen ideologiaan kuuluu se, että jossain on joku, joka ei rakasta minimalistista kotia, vaan iloisin mielin kantaa toisen heippaamat esineet asuntonsa täytteeksi. 

Päivän ehdoton ykkösartikkeli olivat erilaiset koriste-esineet. Hyvänen aika mikä määrä lasisia piparipurkkeja, kynttilälyhtyjä ja linnunmuotoisia tarjoiluastioita kannettiin ensin myyntiin ja hetken kuluttua tyytyväisen asiakkaan varjelevissa käsissä sieltä pois. Tässä vaiheessa muistutamme, että kyseessä ei ollut mikään keräilijöiden suosima tavaranvaihtopäivä vaan ihan tavallinen krääsäkirpputori, jossa suurin osa tuotteista oli tuotu ihan tavallisista kodeista. Paitsi että viereisen pöydän myyntiartikkelit olivat myyjän isotädin jäämistöstä, ja jos niitä paketteja katseli, niin kyseinen Signe ei ollut niitä tavallisimpia tallaajia. Hänen yläkomeroistaan kun oli löytynyt esimerkiksi noin 8 erilaista valosarjaa, kaikki käyttämättömiä ja vielä alkuperäisissä pakkauksissaan suunnilleen vuodelta 2000. Emme tosin hennonneet kysyä, koska Signe oli päättänyt maallisen vaelluksensa eli miten pitkään pöydänhaltija oli kirpputoria tavaroineen kierrellyt.

Toinen myyntivaltti olivat lasten lelut, joita olikin aseteltu lattialle sopivasti kohderyhmän löydettäviksi. Emme ole aikaisemmin tienneet, että perheissä voi oikeasti olla tapana kierrellä ostoksilla joka lauantai hankkimassa "tämän viikon lelua". Karkkipäivästä olemme kuulleet (emme kannata koko ajatusta, mutta se on ihan toinen juttu) ja lelupäivästä, mutta olemme luulleet sen olevan sellainen päivä, jolloin viedään oma lelu päiväkotiin. Nähtävästi se voi olla myös päivä, jolloin hankitaan suunnilleen kuudes muovinen pikkukaivuri, koska lapsi sellaisen haluaa. Konmaritus ei siis vielä ulotu alle kouluikäisiin, heitä ei tavaran määrä haittaa vaan pikemminkin päinvastoin.

Kolmas aika monen kainaloon päätynyt ostos oli joku tekstiili eli matto, verhot, poppanaliina tai tyynynpäällisiä. Vielä ei kenelläkään näkynyt matkassaan hipsterikotien uusinta hankintaa eli ryijyä, mutta käsittämätön määrä pieni pöytäliinoja, keittiöpyyhkeitä ja bambulangasta virkattuja tiskirättejä vaihtoi omistajaa. Emme edes halua ajatella, millaiseen keittiöön sopii lilapinkki liukuvärjätystä langasta väkerretty ekologinen tuotos. Ehkä se päätyi jonkun konmarittajan autioon keittiöön kahden lasin ja lautasen vierelle sisustukselliseksi säröksi.

Me möimme pois pääosin juhlavaatteitamme, koska jostain syystä mummit ja kummit olettavat, että satiininen tai kultapainettu asu olisi pienen nukenomistajan mieleen. Jos meiltä olisi kysytty, niin olisi kannattanut ostaa joustofroteinen haalari. Siitä kun saa leikkijän kyllästyttä kätevän ellei suorastaan käteenkäyvän pölyrätin.

5.9. Pirjon ja Purjon erehdys

Tai oikeastaan se ei ollut meidän erehdyksemme vaan komisario Palmun. (klikkaa edellisiä sanoja ja pääset Helsingin kaupunginteatterin sivuille lukemaan, mistä on kyse).

Me olemme korkeakulttuurisia, ja juuri siksi kävimme Helsingissä asti teatterissa kokemassa katsomisen riemun. Olimme etukäteen lukeneet kirjan ja katsoneen mustavalkoisen elokuvan, joten tiesimme, kuka on murhaaja. Siksi saatoimme seurata esitystä turvallisin mielin, kunhan ymmärsimme varoa absinttia ja sateenvarjoa.

Näytelmä oli hyvä, olihan se käsikirjoittanut Mika Waltari. Monet dramaturgiset ratkaisut olivat suorastaan mainioita, joten saatoimme keskittyä pienten virheiden poimimiseen. Melkein kaikissa lukemissamme arvosteluissa muistetaan korostaa sitä, miten ohjaus ja kaikki muukin kunnioittaa alkuperäisteosta, mutta me emme ole noiden arvostelujen kanssa aivan sataprosenttisesti samaa mieltä.

Kengät. Luitte aivan oikein! Jos asu on muuten 30-lukuinen, sitä ei pitäisi mennä pilaamaan kengillä vuodelta 2016. Tai siis kengillä, jotka kaikessa kiiltävyydessään, mallissaan ja korkonsa korkeudessa huutavat, että hetkinen, minunlaisiani ette olisi voineet nähdä kenelläkään noin 80 vuotta sitten. Miksi ne siis oli tuotu näyttämölle?

Vuorosanojen unohtelu. Kyllä meidän mielestämme saa unohtaa, kunhan ei anna yleisön sitä huomata. Nyt jopa me huomasimme ja myötähäpeäkiemurtelimme tuoleissamme. Mikä oli todella helppoa, koska Hämeentien esityssalissa on miellyttävän paljon tilaa jaloille.

Näytteleminen. Produktio oli vielä tuore - ensi-ilta oli pari viikkoa sitten - joten näyttelijät eivät vielä esittäneet, he näyttelivät näyttelemistä. He eivät olleet neiti Vanne tai rouva Rygseck, vaan enemmänkin elokuvaversiosta Elina Pohjanpää ja Aino Mantsas. Kieltämättä se hieman häiritsi, mutta jos menette katsomaan näytelmän, niin pankaa merkille, miten vallan viehättävän karmeasti Aino Seppo esittää myrkytettyä kalmoa. Siihen ei kaima aikoinaan joutunut ulottumaan.

Insinööri Vaara. Haloo - miehen piti esittää suunnilleen kolmekymppistä umpirakastunutta insinööriä, ja rooliin otettiin melkein 55-vuotias Pekka Huotari (joka näyttelijänä on sinänsä ihan hyvä, mutta sopi tähän rooliin yhtä hyvin kuin ketsuppi laskiaispullaan ).

Melkein kaikki muu olikin sitten hyvää. Paitsi yleisön käytös poistuttaessa. Jostain syystä väki halusi avautua kokemuksestaan samantien ja suomalainenhan ei voi puhua ja kävellä samaan aikaan, joten teatterisalista poispääsy oli todella hankalaa aulatiloihin esteiksi asettuneiden henkilöryhmien takia. Tilaa oli muutenkin aika lailla pikkuruisesti, joten syvällä pienissä päissämme mietimme, että onko ihan pakko ja ehdottoman välttämätöntä jäädä juoruilemaan keskelle portaita. Ohi ei päässyt oikealta eikä vasemmalta ja jos yritti, sai osakseen tuiman katseen. Jälkeenpäin kävi mielessä, että jos teatterissa olisi syttynyt tulipalo, olisi 99% katselijoista kuollut pääsemättä ulos, koska ne ensimmäiset ulospyrkineet eivät olisi suostuneet siirtymään ovelta minnekään.

Ai niin, melkein unohdimme. Erityisen hauska oli seurata hovimestaria. Elokuvaversiossa hän ei saanut yhtään näin isoa siivua huomiosta.

27.8. Puolukka putoaa kauas varvusta eli ajautuu muukalaisen ämpäriin

Täällä taas, tällä kertaa pihan puista on esillä omenapuu. Kuva on otettu ennen syysmyrskyä, joten tuulen raivotessa pitkin Suomea emme ole enää ollenkaan varmoja, onko yksikään omena enää paikallaan. Meillä on vaaleanpunaiset vaatteet ihan siksi, että löytäisitte meidät kaikkien näiden ylenpalttisten lehtien ja oksien välistä. Tarkka katsoja huomaa, että Pirjon paidassa on perhosia, Purjolla taas ei.

Olimme tänään aamulla puolukassa ennakoiden iltapäiväksi hurjistuneita tuulia. Meillä on ihan oma marjapaikka, jonne pitää ensin ajella metsätietä ainakin kolme kilometriä ja sitten vielä kävellä rasittavat sata metriä, mutta kun kaiken tämän on jaksanut tehdä, odottaa perillä melkoinen puolukkakeidas eli kokonainen mäki punaisenaan. Paitsi että tänään ei odottanut, koska siellä oli joku inha vieras poimija, joka ensinnäkin oli paikalla ennen meitä ja toiseksi käyttäytyi kuin olisi jotenkin ollut meitä enemmän oikeutettu mahtisaaliiseen.

Siellä me sitten könysimme eri puolilla mäkeä ämpäreinemme. Meidän sankomme oli ihan kovalla kolikkorahalla ostettu, mutta epäilemme, että muukalainen oli käynyt joutessaan jonottamassa omansa ilmaiseksi.  Me olimme panostaneet tuloksentekoon, joten käytimme poimurina nimekästä kotimaista lähes ammattilaiskäyttöön suositeltua vempainta, metsääntunkeutujalla oli mikälie vanha metallipoimuri. Hän tuhahteli ja huokaili ja vaihtoi marjamätästä tämän tästä kuin peläten, että me onnistuisimme ujuttautumaan niille parhaille apajille ennen häntä. Me taas annoimme poimurin viuhua emmekä tuskastuneet edes siitä, että ajoittain tuli kerättyä enemmän jäkälää kuin marjoja. 

Me emme tiedä, mikä on näissä tapauksissa virallinen marjaetiketti eli miten metsässä tulee käyttäytyä, kun juuri sillä omalla marjastuspaikallaan tapaa jonkun ahneen vieraan poimijan. Siksi emme käyttäytyneet mitenkään, vaan poimimme niin ahkerasti, että pelkäsimme pakastimen täyttyvän jo yhden päivän saaliista. Välillä jouduimme käymään autolla, koska ämpäri oli piripinnassa ja piti hakea toinen. Miettikää hetki: tunnissa olimme saaneet noin 9 litraa marjoja (ja jonkun verran neulasia, sammalta, koivunlehtiä, mustikoita, puolukanvarpuja ja hämähäkkejä) vain siksi, että emme olisi suoneet niistä yhtäkään kilpailevalle sangontäyttäjälle.

Lähtiessämme tunsimme silmät selässämme ja pitihän se arvata, että kun palasimme, oli vieras poimija ujuttautunut meidän puolellemme mäkeä. Se oli sodanjulistus! Niinpä meitä ei sitten yhtään hävettänyt asettua siihen, mihin olimme vähän aikaisemmin lopettaneet eli toisen poimijan puolilleen kerätystä sangosta arviolta viiden metrin päähän. Siinä kun sattui kasvamaan sen verran taajaan marjoja, että yhdeltä neliöltä saimme todennäköisesti kaksi litraa syötävää. Tai ehkä liitoittelimme hieman, mutta joka tapauksessa siinä oli niin paljon puolukoita, että toinenkin ämpärimme täyttyi hyvää vauhtia. 

Suunnilleen tässä  vaiheessa ryöstöpoimija (joka muuten oli iäkäs lippalakkipäinen ja lenkkikenkäinen mies, jos se teitä nyt kiinnostaa) väsähti,  otti oman sangon käteensä ja lähti verkalleen pois. Vähän aikaa hymyilimme voitonriemuisina, mutta sitten muistimme taas sen pakastimen, jonne todennäköisesti ei enää mahtuisi yhtäkään marjaa lisää kesäisen marttailuinvaasiomme johdosta. Ymmärsimme, että liika on liikaa säilönnässäkin, joten toinen marjaämpärimme sai jäädä hieman vajaaksi, kun lähdimme kotiin.

Koska haluamme aina ja kaikkialla tuntea iloa tai ainakin vahingoniloa, niin meitä ilahdutti koko kotimatkan ajan tieto siitä, että me saimme maastokävellä muutaman sata metriä, mutta tuo marjapaikallemme tullut  ketku joutui tarpomaan metsässä vähintään kilometrin päästäkseen takaisin tielle. Meillä kun oli taskussamme oman metsätiemme sulkevan puomin avain, sitä kautta ei kulkisi kukaan muu kuin me. Ai että miksikö olemme niin pikkumaisia, että emme halua muiden siellä kulkevan? No siksi, että metsäautotien reuna merkitsee liian monelle samaa kuin ilmainen kaatopaikka eikä meitä ilahduta enää yksikään sohva, jääkaappi tai vanha runkopatja, joka on jäteaseman sijaan tuotu metsään. Kun tiellä on puomi, ei sinne kanneta roinaa.