31.3. Melkein aprillipäivä

Kerrankin me olemme ajoissa! Aprillipäivä on vasta huomenna, mutta me muistimme sen jo tänään. Emme kuitenkaan aio huijata tai jäynätä ketään, kunhan muistutamme, että huomenna voi lasketella luikuria sydämensä kyllyydestä. 

Me ajattelimme huomenna laskea liukurilla mäkeä, koska semmoinenkin toiminta on vielä erittäin mahdollista. Lunta on paljon ja se on kylmien öiden napakoittamaa, joten ei tarvitse kahlata hangessa kainaloita myöten. Täytyy vain väistellä kaikkia niitä moottorikelkkailijoita, jotka keväthankien hurmiossa pärräilevät sekä laillisilla että laittomilla reiteillä piikkilangat ja sähköpaimenet kaulassa viuhuen. Mikä siinä onkaan, että aikuisten miesten on pahaisten kakaroitten tavoin ihan pakko leikkiä  James Bondia ja ajeltava tuhatta ja sataa, vaikka ei ole kiire minnekään.

Tänään on päiväkirjaan kirjattu jo kevään ensimmäinen lintubongari. Emme muista moista vuotta, jolloin kaukoputkia olisi aseteltu paraatipaikoille ennen kuin lintuja edes on tarkkailtavana, tai sitten kyseinen bongari oli epätavallisen kiinnostunut naakoista ja variksista. Ehkä hän on sotkenut keskenään sieni- ja lintukirjojen ohjeet eli suostuu tarkkailemaan vain sellaisia lintujam jotka varmasti tunnistaa ja jättää kaikki mahdollisesti myrkylliset tai muuten epäilyttävät varsinaisille ammattilaisille.

Me muuten seisomme hyvin kallisarvoisen työkalupakin päällä. Tämän sisällön todellinen arvo on tuhansia euroja, mutta koska sen entisellä omistajalla oli kamala kiire kotimaahansa Intiaan tai Puolaan (emme millään muista, kumpi se oli), piti hänen huoltoaseman pihassa luopua tästä muutamalla satasella. Lopulta sataset kutistuivat kympeiksi. No, työkalut olivat niin heikkoja, että niillä ei saa mitään pahaa aikaan, jos kohta ei hyvääkään. Tämä salkku on varsin näppärä säilytysrasia kaikenlaiselle roinalle huolimatta siitä, että pinnan alumiini on ohuempaa laatua kuin Toyotan konepelti. Ja se jos mikä on ohutta, koska sitä pitää edes jossain muodossa vain jämäkkä maalikerros jonka alapuolella metallimoleyylit jotenkin yrittävät etsiä toisiaan.

29.3. Ihan vain herättääksemme kateutta

Tänä vuonna klassisessa pääsiäiskuvassamme olemme jälleen kerran elämän tärkeimpien asioiden äärellä eli suklaamunakasan tuntumassa. Tarkoituksenamme on herättää pahaa mieltä ja kateutta kaikkien niiden keskuudessa, joille kukko ei ole muninut tai pupu käynyt piilottelemassa herkkuja. Harmi ja sääli, mutta pääsiäinen poikkeaa joulusta siinä, että saadakseen yllätyksiä ei tarvitse olla kiltti. Siksi meitä on onni näin potkinut tai ainakin pupu muistanut.

Asujen väritys on sinikeltainen siksi, että käyttämässämme tipukankaassa on juuri niitä sävyjä. Pirjo valitsi tunikan ja hatun, joihin oli helppo yhdistää sähkönsiniset housut. Purjo valitsi haalarin, joka ei kuvassa pääse oikeuksiinsa. Siinä on somat tiputaskut ja huppu, joka on vuoritettu tuolla samalla kanakankaalla.

Meidän pääsiäisemme sujuu näin suklaamunakkaan äärellä.  Mämmistä ei ole tietoakaan eikä mistään rahkavanukkaista.

25.3. Hanki - elämä!

Täällä sitä nökötetään lumessa melkein polvia myöten. Vaikka öisin on napakasti pakkasta, ei iltapäivällä enää voi ihan miten tahansa hypellä hankia pitkin.

Meidän lisäksemme täällä on pomppinut joku muukin, mistä kuvassa etualalla on konkreettista todistusaineistoa. Paremmalla kameralla olisimme voineet kuvata kymmeniä muitakin erilaisia jälkiä, joiden perusteella pihassamme on hirmuinen kuhina aamuöisinä auringonnousun hetkinä. Olemme kohtalaisen todennäköisesti tunnistaneet ainakin harakan, jäniksen, gebardin ja antiloopin jäljet, joskin kaksi viimeksi mainittua ovat hieman epävarmoja havaintoja. Voi olla, että kyseessä olivat kuitenkin naapurin kissa ja metsäkauris, mutta eihän sitä koskaan voi olla täysin varma.

Tässä luonnon armoilla seistessä käväisee mielessä, että nuorison muinainen lausahdus "Hanki elämä!" voisi yhtä hyvin olla "hanki - elämä", sillä meidän tekemiemme kuoppien ja eläinten jättämien jälkien lisäksi täällä on kaikenlaisia pieniä mustia öttiäisiä. Niillä on varmaan jokin tarkoitus, vaikka me emme sitä tähän hätään keksikään. Todennäköisesti nämä ovat nyt niitä hyppyhäntäisiä, joista olemme joskus ennenkin kirjoitelleet. Hyytävänjäätävää porukkaa!

Meillä on kätevät fleecehaalarit. Pirjon haalari on sininen ja siinä on eteen aplikoitu merkki, joka ei tietenkään nyt kuvassa näy, koska kuvanottohetkellä se ei tuntunut tärkeältä. Purjon haalari on pallollista kangasta ja myyjä kertoi, että juuri tämä kuosi on erittäin suosittu pienille koirille ommelluissa torkkuhuopasissa, joten sellaisille taskukokoisille haukkujille tiedoksi: pysykää kaukana, tämä fleecehaalari on jo varattu!

23.3. Ihan pienesti päivittelyä

Olemme useaan otteeseen ärtyneet siitä, että nykyisen lastenkasvatusmallin mukaan täytyy jälkikasvu viedä kauppaan huudatettavaksi. Muutamaan kertaan viime viikolla törmäsimme taas tähän muoti-ilmiöön, missä äiti huudattaa lastaan ja kertoo samalla puhelimen välityksellä jollekin tutulleen, että hän ei anna lapsen pompotella itseään. Huutakoon nyt, kyllä se oppii, että huudolla ei saa tahtoaan läpi. 

Koska etenkin suurista marketeista on tullut kasvatustantereita ja siten siis ajoittain muille asiakkaille varsinaisia kärsimyksen tyyssijoja, voisivat kauppiaat palkata ammattikasvattajia neuvomaan ja ohjaamaan kaikkia niitä, jotka ovat liian avuttomia olemaan vanhempia. Aivan samalla tavalla kuin nytkin kuulutetaan, että "Martti Nieminen, sinua kaivataan kassalla kaksi" niin voitaisiin huhuilla, että "päivystävä kasvattaja, sinua tarvitaan hedelmäosastolla". 

Palkattu kasvattaja, mielellään lastentarhanopettaja tai jo eläköitynyt ala-asteen opettaja, ei laittaisi ruotuun lapsia vaan heidän vanhempansa. Kuullessaan karjuntaa ja väsynyttä tappelunyyhkytystä voisi kuka tahansa suurempaa älämölöä epäilevä kanssaostelija ottaa yhteyttä neuvontaan, jolloin kasvattaja saapuisi paikalle antamaan ohjeita ja näyttämään ihan kädestä pitäen, että paksun haalarin, tumppujen, kahden myssyn ja pitkän kaulaliinan suojista ärhentelevä lapsi ei suinkaan halua haastaa riitaa vaan päästä eroon vaatteiden muodostamasta saunamaisesta olotilasta. Tyhmempi vanhempi kun ei välttämättä huomaa, että kiukkuisella lapsella on yksinkertaisesti kuuma. Moni vanhempi näyttää ajattelevan, että lapsi pelkässä vallanhimossaan tempoo käsineitään pois, vaikka kyseessä on oikeastaan vain alkeellinen eloonjäämiskamppailu.

Ajattelimme ensin, että päivystävä kasvattaja majailisi jossain leluosaston tienoilla, mutta päätimme ihan oman empiirisen havainnointimme pohjalta, että irtokarkkirivistön keskivaihe olisi parempi paikka. Siitä kun huomaa nopeasti ne uskomattoman monet vanhemmat, jotka lapsineen kulkevat hitaasti ja hartaasti edestakaisin katsoen kaikki mahdolliset namivalikoimat läpi. Kun varmasti jokainen suklaapatukka ja lakritsipussi on ihasteltu, ilmoitetaan lapsille, että mitään ei osteta, koska ei ole karkkipäivä tai joku on ollut tuhma tai muuten vain ei nyt huvita ostaa mitään. Vanhemmat kutsuvat tätä kasvatukseksi, me käytämme siitä nimitystä valistunut kidutus. Niinpä päivystävän kasvattajan tehtävänä on ohjeistaa vanhempia pysymään kaukana karkeista, jos ei niitä halua ostaa. Turha huudattaa lapsiaan purkkapussien luona vain siksi, että itse sattuu olemaan tyhmä.

Päivystävä kasvattaja olisi siitä mukava ilmiö, että hän ei erityisemmin kyselisi lupaa korjata tilanne. Kun välinpitämätön vanhempi ja naama punaisena kirkuva lapsi saadaan puhe-etäisyydelle, ryhdytään heti korjaamaan vanhemman asennetta ja selvittämään lapsen toiminnan todellista syytä.  Vaikka jokainen napakasti ohjattu huudattajavanhempi miten jankuttaisi, että hän ei enää jalallaan tähän puotiin astu, niin vastapuolella ovat ne kymmenet muut ostoksille tulleet, jotka palaavat varmasti uudestaan. Heille kun känkkäränkkää potevien äiti-ihmisten poissaolo merkitsee astetta hieman pitempää ostoskierrosta ja siten vähän täydempää ostoskärryä.

Me päätimme pukeutua oikein vauvamaisesti lähinnä siksi, että näissä asuissa varpaat pysyvät hyvin piilossa ja lämpöisinä. Pirjo kaiveli jostain esiin ihan oikean pitsillä somistetun vauvamyssyn ja siihen sopivan haalarin. Purjo päätti olla vähän isompi ja otti tällaisen kesäisen laivakuvioisen asun. Näissä on varsin mukava viettää vähän pakkasempaakin maaliskuista päivää.

 

19.3. Käväisemme vain kertomassa, että

meillä on lievää isompi kiire. Olemme haukanneet liian ison palan kakkua (valitettavasti vain kuvaannollisesti, todellisuudessa ei ole näkynyt edes dallaspullaa). Lupaamme kyllä palata blogistelemaan mahdollisimman pian. Sitä odotellessa voitte katsella meitä ja apinoita.

14.3. Miinus 28 astetta

Viime yönä luonto yllätti meidät hurjistunein pakkaslukemin. Jo monena aamuna kurkku suorana rääkyneet linnutkin olivat nyt niin kuurassa, että niistä ei lähtenyt pihaustakaan. Pihaan palanneet naakat loistivat poissaolollaan eli ne ovat ehkä palanneet vähäksi aikaa jonnekin lämpöisempään. Hyvä niin, me emme naakoista pidä.

Kuvassa meillä ei ole sukkia, mutta on edes pipot mallia potta. Pirjolla on mansikkatrikoinen paita, jonka piti tuoda mieleen lämpö ja kesä. Eipä tuonut, mutta jostain syystä piti ehdottomasti saada lettuja ja mansikkahilloa.  Purjo valitsi aina varmaa mariraitaa.

Öisten huippupakkasten ansiosta olemme kerrankin voineet päivällä nauttia keväthangista, mutta niin ovat jäniksetkin. Jos jollain sattuisi olemaan yksi ylimääräinen ilves, niin sen voisi lähettää tänne meille pitämään kurissa villien pitkäkorvaisten lauma. Syksyllä suojatut omenapuumme ovat saaneet vierelleen lumeen papanoiden parven, joka kertoo siitä, että jänikset ovat viettäneet monta hauskaa juhlaa näykkien kohtalaisen korkealle kohoavia oksia. Me kun emme tajunneet, että juuri tänä talvena puut pitäisi jänisten varalta huputtaa suunnilleen latvaan asti.

Emme ole ihan varmoja siitä, pitäisikö olla tyytyväinen luonnon omasta täsmälannoituksesta vai pitäisikö sittenkin käydä virittelemässä omenapuiden oksiin pelottavia foliopapereita liehumaan tuulessa. Tuskin ne toimisivat, sillä jänikset luulisivat kuitenkin, että olemme järjestäneet heidän kunniakseen riehakkaat festivaalit tai vähintäänkin toivotamme ne tervetulleiksi iloisin liputuksin. Koska meistä ei ole jänispaistin saalistajiksi, voisi peto tai kaksi käväistä ohimennen puutarhan puolella vähän pelottelemassa turhan rohkeiksi ja röyhkeiksi äityneitä pupujusseja.

10.3. Vialliset lapset

Taas on se aika vuodesta, kun työpaikoilla käydään kehityskeskusteluja ja eskareissa tarkkaillaan lasten koulukypsyyttä. Molemmat aiheuttavat enemmän pahaa mieltä ja hammastenkiristystä kuin tarjoavat ratkaisuja mihinkään ongelmiin. Aikuiset nyt jotenkin pystyvät elämään seuraavan vuoden sen tiedon kanssa, että pitäisi parantaa tapansa ja hymyillä useammin, mutta lapsille palautteen vastaanottaminen ei olekaan niin helppoa.

Joskus meistä tuntuu siltä, että etenkin lastentarhanopettajat koulutetaan ensisijaisesti etsimään vikoja ja puutteita ja siinä sivussa tuntemaan huolta suunnilleen kaikesta, mitä lapset tekevät. Yksikään lapsi ei heidän mielestään ole normaali eli yksi on liian hiljainen, toinen ujo, kolmas hidas, neljäs vilkas ja viides ei muuten vain suostu tottelemaan. Oppikirjojen reippaat ja aurinkoiset lapset tuntuvat eskareista puuttuvan kokonaan, ja siksi täytyy niitä pikkuvikaisia lajitella ja käsitellä eri tavoin, jotta heistä saisi edes jotenkuten kuranttia peruskouluainesta.

Olemme tavanneet hyvin vähän sellaisia lapsia, joista eskariopettajalla tai taustatuellaan erityislastentarhanopettajalla ei olisi pahaa sanottavaa. Erityisen mielellään näytetään tartuttavan lasten luonteenpiirteisiin sen sijaan, että katsottaisiin vaikka käytöstä. Niin kummalliselta kuin se meistä kerholaisista tuntuukin, on ujo eskarilainen kaikesta päätellen kamalinta, mitä eskariopettajat voivat tietää, ja siksi ujot lapset joutuvat näin keväällä erityisen intensiiviseen tarkkailuun. Heistä kirjataan päivän aikana kaikki mahdollinen alkaen oma-aloitteisesta verbaalisesta kontaktoinnista (suomennos: lapsi puhuu toiselle) päätyen leikkikavereiden lukumäärään omaehtoisen toiminnan aikana (suomennos: miten monen kanssa leikkii silloin, kun kukaan aikuinen ei ole sotkemassa tekemisiä). 

Tämän havainnoinnin pohjalta sitten kerrotaan sekä lapselle että vanhemmille, että tässä meillä nyt on kaikin puolin epäkelpo yksilö, koska ei puhua pälpätä jatkuvasti, ei käy käsiksi muihin ja kaiken lisäksi kuuntelee ohjeet kunnolla ennen kuin ryhtyy askartelemaan tai piirtämään. Koska ujo lapsi ei ole rynnännyt riistämään triangelia tai marakasseja muiden käsistä musiikkituokion alussa, on hän myös hidas ja suhtautuu maailmaan varauksellisesti. Se saattaa olla alkukantainen jäänne muinaisesta henkiinjäämisvietistä, mutta eskarissa siitä ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin, siellä kehutaan hyökkääjälapsia, jotka väkivaltaisesti nappaavat pienemmän kädestä soittimen lällätellen samalla raikuvasti. Sellaisia kansalaisia maailma kaipaa eikä mitään yksikseen nyhjääviä uiveloita!

Mitenköhän moni vanhempi on tänäkin keväänä jo joutunut itku kurkussa selittämään kaikkitietävälle psykologille tai erityislastentarhanopettajalle, että lapsessa ei ole mitään vikaa, vaikka hän on hitaastilämpiävää ja hiljaista laatua. Sellaisista kehittyy vuosien mittaa varsin kelvollisia tilintarkastajia, tutkijoita ja hammasproteesien valmistajia.  Heitäkin tarvitaan. Lopettakaa siis kilttien ja vähän syrjäänvetäytyvien vainoaminen ja keskittykää vaihteeksi tarjoamaan apua niille, jotka huutavat, tönivät ja kiusaavat. Tiedämme, että eskariopettajat käyttävät heistä adjektiiveja reipas ja eläväinen, vaikka me maallikkopsykologit hoemme kirjainyhdistelmää ADHD. Ai niin, eihän lapseen saa koulukypsyystesteissä leimaa lyödä - paitsi jos hän on ujo, sen saa sanoa ääneen ja sillä saa pelotella. Sellainen ei kuulemma koulussa pärjää, vaan pitäisi jäädä vielä vuodeksi eskariin opettelemaan tärkeitä koulutaitoja eli nipistämistä, karjumista ja muiden vahingoittamista.

Voi olla, että me nyt vähän kärjistämme asioita, mutta valitettavasti olemme jälleen kerran juuri niiden asioiden äärellä, joihin olisi syytä puuttua. Tiedämme, että on mukavampi etsiä ja korjata pikkuvikoja sen sijaan, että ammattitaitoa käytettäisiin sen hankalimman lapsen auttamiseen.

Meillä on meneillään pinkki kausi ja olemme pukeutuneet niin raivoisan värisiin asuihin, että itselläkin silmiä kirvelee. Saattaa olla, että kuvassa ihan vähän laulamme laulua "Kutakuinkin neljäkymmentäkolme pientä elefanttia marssi näin".