28.3. Potta soikoon

Maailmassa on monta sellaista asiaa, joista me emme ole aikaisemmin tienneet ja joista tietoistuminen on aiheuttanut meille lähinnä kummastunutta hihitystä. Yksi täydellisin kikatuksen kohde on soiva potta, jonka kuvan kävimme varastamassa Fisher-Pricen sivulta. Mainoksen mukaan potta palkitse siihen pissaavan lapsen iloisella sävelmällä ja meidät se palkitsi villinvinkeällä ulkonäöllään.

Tämän luulisi olevan jokaisen pikkukansalaisen unelma. Mutta entä jos kyseinen lapsi ei pidä musiikista? Viaton vaipasta vierotettava istutetaan ankan syleilyyn ja pissan lorahtaessa onnistuneesti alkaa vimmattu musisointi, joka pelottaa lapsiparan niin, että hän seuraavat 20 vuotta karttaa sekä ankkoja että pottia. Tai päinvastaisessa tapauksessa lapsi ei suostu mummolassa lainkaan vessa-asiointiin, koska siellä on konventionaalinen manuaalinen keija, joka ei soi eikä laula. Siinä voi isoäiti olla ihmeissään, kun hän joutuu marakassit käsissä seisoskelemaan korvat hörössä vessan ovella, jotta voi ensilirahduksesta päästellä edes jonkinlaisia kannustuskappaleita. Ja mikä pettymys lapselle onkaan huomata, että perinteinen wc-istuin ei päästele mitään sulosointuja, vaikka mitä tekisi. WC-ankka kun ei ole soittorasia vaan raikastin.

Tai jos lapsi on juuri sellainen hassunhauska ja kekseliäs veijari, jollaiset äkkäävät aika nopeasti noin kymmenen uutta käyttötapaa esineelle kuin esineelle. Silloin tästä voi tulla vaikka koiraanruuaksi tarkoitettujen papanoiden säilytysastia tai tämän voi raahata pesuhuoneeseen ja soitella siellä suihkussa sydämensä kyllyydestä ilman, että täytyy nähdä muuta vaivaa kuin vesihanan avaaminen. Suunnittelija on aikuisessa yksinkertaisuudessaan olettanut, että tämä voi potan lisäksi olla myös koroke tai wc-supistaja, mutta miksi ihmeessä tässä ei voisi käyttää myös aurinkotuolina tai linnunpelättinä. Ennen varsinaista käyttöönottoa tämä on mitä mainioin kuolattujen korppujen, puoliksi syötyjen maissinaksujen ja suklaakeksimössön salainen loppusijoituspaikka.

Tunnustamme: meitä vaivaa vakava pottakateus, mutta yritämme päästä siitä eroon esittelemällä peikkolapsia viliseviä uimapukujamme. Tällaisia ei ole kenelläkään muulla kuin meillä.

23.3. Hyvänen aika miten meitä paleltaa

Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, se on taas kerran todistettu. Vietimme viikonlopun ulkona viimassa, mistä suorana ja selkeänä lopputuloksena on jäätyminen sielua ja muita mahdollisia ytimiä myöten. Nyt on menossa jo kolmas päivä, jolloin epäilemme verenkiertomme tilalla olevan pikkuruisten jääpuikkojen vienoa helinää.

Lauantaina aamulla paistoi aurinko ja pienoinen pakkanen toi vain mainion lisäpiristyksen kauniiseen päivään. Muutaman tunnin kuluttua vikkelä viima oli ottanut yliotteen ja huolimatta suorastaan rasittavasta helotuksestaan ei aurinko lämmittänyt lainkaan. Sen sijaan tuuli tunkeutui kaikkien villasukkien, kaulahuivien ja käsineiden läpi aiheuttaen todella aidontuntuisen jäätymiskokemuksen. Haravoidessa huomasimme, miten peukalo hiljalleen muuttui tunnottomaksi ja peiliin vilkaistessa oivalsimme, että punainen kiiltävä läntti keskellä kasvojamme on se, mitä nenäksikin kutsutaan, mutta joka muistutti nyt enemmän pienimuotoista sipulikasvia.

Kekkulointi liian vähissä vaatteissa (vain neljä kerrosta) on kostautunut, koska nyt palelemme täysipäiväisesti. Kävimme jopa kuumassa suihkussa, mutta saimme aikaan vain pintaverisuonten leppeän raukeuden ytimemme jäädessä edelleen joka suuntaan kylmyyttä hönkiväksi jääkalikaksi. Edes nämä kuvan leppäkerttukuvioiset joustofroteiset kylpytakit eivät lämmitä riittävästi, vaikka muuten epätavallisen mukavat ovatkin. Tätä menoa me voimme hakeutua kesäksi jäätelökioskiin pitämään pakastimen lämpötilan tasaisena noin 18 miinusasteena (vai mikä se virallinen säilytyslämpötila nyt onkaan).

15.3. Pirjo ja Purjo kohtaavat varjoliitäjän

Oikeastaan ja onneksi emme kohdanneet varjoliitäjää fyysisesti maan pinnalla, vaan saimme tarkastella hänen toimiaan turvallisesti suunnilleen sadan metrin päästä. Oheinen kuva on kaapattu yleisradion sivuilta eikä esitä sitä tyyppiä, joka tänään pörräsi kotimme yläpuolella. Todella utelias hän oli, koska jaksoi pyrähdellä lähes puoli tuntia kohtuullisen pienellä alueella. Lentimensä moottori piti samanlaista ääntä kuin pikkuisen yliviritetty mopo, joten äänisaastetta riitti.

Aluksi luulimme, että varjoliitelijä etsi turvallista laskeutumispaikkaa. Sitten ymmärsimme, että hänellä ei ollut mitään tarvetta tupsahtaa pihaamme siperianlehtikuusten ja tammien keskelle. Päinvastoin, liitelijällä oli selkeä yritys pysytellä ilmassa niin pitkään kuin mahdollista, mutta matkalennon sijaan hän tuntui harjoittelevan jotain Jame Bondin tyylistä ilmavakoilua. Täytyy myöntää, että melkein odotimme perivihollisensa Tohtori Non tai vähintäänkin Rautahampaan pyyhältävän paikalle jollain vielä eksoottisemmalla lentovempaimella.

Aikansa pihapiirimme päällä pälyiltyään liitelijä päätti jatkaa uusiin seikailuihin ja pörräili kohti etelää. Matkalla hän kohtasi muutamia varhaisia joutsenia sekä pari äkäistä hanhea. Onneksi lintujen lentoreitti oli sillä kohdalla huomattavasti matalampi, joten mitään lentoturmaa ei tapahtunut. Se tästä enää puuttuisi, että joku moottoroituun varjoliitoon hurahtanut hörhö törmäisi rauhoitettuihin lintuihin. Ympäristölait kun on pääosin kirjoitettu siten, että maanomistaja on aina vastuussa kaikesta siitä, mitä mailtaan löytyy, oli se sitten metsäautotien varteen salaa tuotu tai putoillut ilmasta.

8.3. Isona meistä tulee kävelysauvahuiskijatätejä

Kevät on taas putkauttanut kotikoloistaan puoliurheilullisen kansanosan eli kävelysauvat vinhasti käsissään viuhtovat tädit. He tekevät tavallisesta kauppareissustaan pienimuotoisen kansallisen liikuntatapahtuman lähtemällä 200 m päässä sijaitsevasta kerrostaloasunnostaan halpuutetuille ostoksille lähipuotiin. Päälle puetaan tietenkin urheilulliset toppahousut ja kuoritakki, jonka alla on ainakin viisi kerrosta vaatetta. Päähän sijoitetaan hikinauha, jossa on fleeceruusuke,sillä se on melkein sama kuin hattu. Jalassa on yleensä talviurheilukengät tai noin 3 cm korolla varustetut nahkasaappaat, joissa on mahdollisimman pitävä kumipohja.

Kaikenlainen liikunta on mielestämme jokaisen ihan oma asia. Jos haluaa harrastaa hiihtoa ilman suksia, niin siitä vain, ei se ole meiltä pois. Sen sijaan kaupassa me haluaisimme käydä niin, että meitä ei jatkuvasti tökitä  puoliteräväkärkisillä sauvoilla, jotka on asetettu tanakasti iskuasentoon urheilijaneitosen kainaloon. Ongelma kun on siinä, että sen reippaan kävelylenkin verran sauvat sopivat varsin hyvin nahkahansikkaiden verhoamiiin käsiin niin sanotusti vertikaaliasentoon, mutta kaupassa urheilusuoritusta tukevat välineet sijoitetaankin horisontaalisesti siten, että kanssaostelijat joutuvat tämän tästä väistelemään. Taudinkuvaan kuuluu se, että huiskija itse ei huomaa tekevänsä mitään muille vaarallista. Päinvastoin, hän punnitsee terveellisiä avocadoja ja tomaatteja iloisen tietämättömänä siitä, että puoli kaupallista väkeä pakenee hedelmäosastolta kohti maitokaappia säästyäkseen osumilta.

Jostain syystä kerhomme lähikauppa on näiden reipasta kävelyä harrastavien naisten erityisessä suosiossa. Tai siis kyllähän me tiedämme syyn. Se on viereinen vähän paremmin rakennettu kerrostalo, johon noin 15 vuotta sitten muutti runsaasti vastaeläköityneitä pariskuntia, jotka olivat myyneet ylisuuren omakotitalonsa ja asettuneet asumaan kaupungin vilinään. Nyt ikää on tullut lisää ja vilinäksi riittää vallan hyvin jokapäiväinen kaupassakäynti, johon ajansäästöllisistä syistä yhdistetään aamu-, päivä- ja iltalenkki. Matkalla kauppaan edetään ripeästi ja ryhdikkäästi askeltaen ja matkalla kotiin yritetään epätoivoisesti tasapainoilla kauppakassien ja kävelysauvojen kanssa. 

Yksi ostoshetkestään liikuntapisteitä keräävä henkilö on vielä jotenkin liikehdinnältään ennustettavissa, mutta ajoittain heitä pyrähtää puotiin suoranainen parvi. Varsinaisina tarjoushaukkoina he suuntaavat empimättä kohti päivän alennustavaroita sirkuttaen samalla niin, että jo pelkkä ääni riittää usuttamaan muut asiakkaat välittömästi kohti kassoja. Nyt eivät vaarassa ole enää vain asiakkaat, vaan myös erilaiset ostamiseen houkuttavat rakennelmat ja hyllyjen päähän sijoitetut tavarat. Tusinalla huolettomasti kainaloon sijoitettuja kävelysauvoja voi saada parissa minuutissa enemmän epäjärjestystä aikaan kuin päästämällä puotiin lauman päiväkoti-ikäisiä.

Suosittelemme, että niin sukset kuin sauvatkin jätetään kauppareissun ajaksi kotiin ja käytetään niitä vain erityisissä liikuntatapahtumissa. Sen sijaan voi vaikka kuntosalilla askeltaa tällaisella cross trainerilla, jonka jalustimeen (?) mekin olemme kuvaksen ajaksi asettuneet. Tällä voi teloa korkeitaan itsensä! Jos kovasti pelottaa, voi laittaa kyynärsuojat ja pyöräilykypärän.

 

28.2. 70

Olemme tänään viskoneet roskiin ja kirppiskoriin 70 esinettä, tavaraa tai roinaluonteista kapinetta. Emme osallistu mihinkään haasteeseen, koska ne ovat mielestämme vallan alimitoitettuja. Miksi ihmeessä luopua yhdestä tavarasta päivässä, kun voi samantien täyttää monta muovikassillista? Kuka muutenkaan viettää päivätolkulla jonkun komeron tai kaapin äärellä pohtimassa, että luovunko tänään korvattomasta kahvikupista vai kaakeleiden puhdistamiseen käytetystä hammasharjasta. Järkevämpää ottaa jätesäkki ja päättää, että tämä täytetään tänään. Sitten pitää vain ratkaista, että laittaako sinne roskia vai kierrätykseen lähtevää tavaraa.

Mistäkö olemme pääsemässä eroon? Roskiin on hakeutunut melkoinen määrä epäkuranttia tavaraa, joka on odottanut sitä, että niiden jälkeen hankittu hilavitkutin hajoaa ja halutaan ottaa se ylähyllylle sijoitettu hieman risa ja pikkiriikkisen huonosti toimiva lajitoveri uudestaan käyttöön. Kampa kolmella piikillä ei ole tullut tarpeeseen noin neljään vuoteen, joten katsoimme sen ajan luonamme olevan nyt päätöksessä. Saman kohtalon koki hiusdonitsi, joka on menettänyt joustavuutensa joskus ennen viime kesää tai mahdollisesti jo viime vuosikymmenenä. Lisäksi löysimme kokonaisen kolonnan käyttökelvottomia mustekyniä ja tusseja, aika monta paritonta sukkaa ja kolmet kengät, joita emme edes muistaneet omistavamme.

Joku saattaisi tästä kuvitella, että me emme siivoa kovin usein. Me taas vetoamme siihen, että meillä on paljon kaappeja, joihin voi sijoittaa hankintojaan. Jos nyt kenkäpari tai kaksi jää unholaan, niin se ei mielestämme ole ollenkaan vakava asia. Joskushan me joka tapauksessa löydämme ne ja ilomme on ylitsevuotavainen, kun hoksaamme, että nyt ei tarvitsekaan mennä kenkäkauppaan tuhlaamaan rahojamme. Uudet kevätkengät ovat majailleet luonamme jo pitkään, suorastaan kotiutuneet luoksemme, joten ne tulevat isosti ilahtumaan päästessään kanssamme kävelylle.

Oikeastaan me emme yleisellä tasolla ollenkaan ymmärrä tätä kamalaa hurmaa päästä tavarasta eroon. Miksi pitää ostaa kaikenlaista, jos ei aio sitä käyttää? Nämä omat roinamme ovat todellista turhuutta, siis (kenkiä lukuunottamatta) joskus käytettyjä ja sitten varmuudeksi säilöön laitettuja. Toisilla taas tuntuu olevan pois heitettäväksi tusinatolkulla tyynyjä, kummallisia koriste-esineitä, ylihintaisia kynttilöitä, joulu-, juhannus-, pääsiäis-, kevät- ja itsenäisyyspäiväverhoja, kaksi kertaa käytettyjä sohvia, somia säilytysrasioita ja ties mitä jo ostohetkellä turhaksi tiedettyä. Helpompaa olisi jättää heräteostoksen kauppaan sen sijaan, että ne raahataan kotiin ja laitetaan seuraavalla viikolla nettikirppikselle uusien ostajauhrien toivossa.

Vaatepuolella meillä on todellisia jätepalojen helmiä. Tulimme ostaneeksi (henkilökohtaisesta ja itse asetetusta kankaidenostokiellosta huolimatta) melkoisen määrän jonkun toisen ompeluksista jääneitä tilkkuja. Niistä saatiin Purjolle tennarikuvioinen paita ja Pirjolle paita pullollaan mustikoita.

26.2. Verkostojen positiivista pöhinää törmäyttämässä

Otsikko on nykyaikaista virkamiessuomea. Tai ainakin kerhokaverimme sinnikkäästi meille niin väittää, vaikka meidän mielestämme kyse on siitä, että tyhjäpäät yrittävät keksiä vippaskonsteja muiden puijaamiseen. Virkamiestä ei kuitenkaan huijata, joten heillä on ihan omat taulukkonsa uudisterminologian suomentamiseen tai pitäisikö kirjoittaa että virkauttamiseen.

Me tiedämme, että törmäytyksessä syntyvä pöhinä voi olla eriasteista. Kaikkien lievintä on pikkuruinen kihinä, joka tuskin tuntuu eikä leviä ympäristöönsä sitten niin yhtään. Kihinä on paikallista ja sitä ilmenee usein kahvihuoneissa maanantaiaamuisin, joten sitä voisi kuvailla sanoilla laimea, käynnistymätön ja uuvahtanut.

Seuraava aste on sihinä, johon voi liittyä hieman pirskahtelua. Tämä on erityisen tärkeää verkostoissa, joissa tarkoituksena on levittää tietoa tai taitoa tai ilosanomaa tai kutsuja turhanpäiväisiin seminaareihin. Törmäytyksessä pirskahtelu on huomattavan paljon positiivisempi asia kuin purskahtelu, joskin pirskeet eivät yleensä leviä verkostossa kovin laajalle kun sen sijaan hallitsematon purskahtelu saattaa pahimmillaan aiheuttaa pisteittäistä suurempaa tuhoa. Tai siis piti kirjoittamamme, että pisteittäistä suurempaa verkostojen solmukohtien katvealueiden kuroumaa, kuten veijarimaiset projektipäälliköt asian leikkisästi ilmaisevat.

Sihinää vahvempaa pöhinää on suhina. Sen on tarkoituskin levitä kohtalaisen laajoille alueille törmäytysverkostossa, mutta toisaalta se on hyvin pinnallista ja perin lyhytvaikutteista. Suhina on sitä, mikä syntyy, kun projektisuunnitelmassa on tavoitteena, pyrkimyksenä tai tarkoituksena tehdä jotain, mutta oikeastaan ei tehdä yhtään mitään. Suhinaan liittyy usein köhinää, jolla on tarkoitus peittää se, että ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Joskus törmäytyksessä syntyy hölinää, mikä syntyy useamman kuin yhden tyhjäpään osuessa toisiinsa. Hölinä on häiritsevää, mutta vaaratonta, koska pääsääntöisesti kumpikaan ei kuuntele toista eikä toisaalta itsekään mieti, mitä tulee sanoneeksi. Tärkeintä on toteuttaa omalta osaltaan pöhinän kaavaa, jotta näyttäisi siltä, että jotain olennaista on tapahtumassa.

Mellevä pöhinä syntyy yleensä tilanteissa, joissa törmäyttely on oikea-aikaista, mutta kaikkea muuta kuin tavoitehakuista. Mellevään pöhinään liittyy tirskahtelu ja osapuolten kursailemattomuus. Vesistöjen läheisyydessä on kuultu tässä yhteydessä myös loiskahtelua, mutta sen ei ole todettu edistävän pöhinää, vaan se on enemmänkin yksilötason itseilmaisun muoto. Talvella loiskahtelua täydennetään eriasteisella hytinällä ja tytinällä.

Pahimmillaan positiiviseksi kuviteltu törmäytys on johtanut negatiiviseen rähinään, mikä on suurelta osin johtunut valittujen verkostojen arvomaailmojen erilaisuudesta. Pöhinään vivahtavia toimia suunniteltaessa kannattaakin varmistaa, ettei osapuolilla ole erilaisia astaloita, joilla tehostaa törmäytysten vaikutusta. Tarkoitus on heilutella sanan säilää tai korkeintaan muovista valomiekkaa, koska pöhinään ei kannata suhtautua liian vakavamielisesti. Loppupelissä se ei johda yhtään mihinkään, kunhan on hassunhauska tapa ilmaista, että emme keksineet mitään järkevää sanomista ja koska tyhjälle riville piti kirjoittaa jotain, niin keksimme tämän.

Meillä on näppärät pöhinävaatteet eli kaikkein räikeimmät joustofroteepuserot, mitkä ikinä kaapista löysimme. Näissä kelpaa törmäillä ja törmäytellä. Voi olla, että tömäyttelemme lisäksi kerran tai kaksi. Toisiamme.

 

21.2. Saako läskille nauraa?

Otsikon kysymys on kovasti päivänpolttava, koska jotkut pikkuläskit olivat nauraneet enemmänläskille vesijuoksijalle, josta kolmas osapuoli eli ei-ollenkaan-läski veti uimaräpylän nenäänsä ja tiedotti asiasta Facebookissa. Sen jälkeen viriteltiin tuohtunut keskustelu siitä, kuka saa nauraa ja kenelle ja missä. Lopputulema oli, että nauraminen on erityisen sopimatonta, jos naurajilla tai naurettavalla on uimapuku päällä. Niin että meitä ei nyt saa osoitella soo-soo-sormella ja kikattaa, että voi kamala sentään. 

Meistä tuntui ihan hassulta nostaa koko asiaa esille, koska oman (aika suppean) selvityksemme perusteella uimahallissa käy koululaisuintivuorojen ulkopuolella melkoinen määrä lihavia ihmisiä. Siksi joku pulskanpuoleinen vesijuoksija ei ole mikään poikkeus vaan sääntö, mikä on toisaalta vallan loogista. Kaikki hoikat nälkäkurjet kun ovat kansoittaneet kuntosalit, jolloin niveliä vähemmän rasittava vesijuoksu ja perhosuinti ovat jääneet niille, jotka eivät halua ähkiä ryhmäliikuntatunneilla kyykkyhyppelyjä tehden. Tästä taas seuraa se, että paksukaiset ovat julkisesti nähtävissä kipittäessään pesuhuoneesta altaaseen uimapuvuissaan, mikä saattaa olla epäesteettinen kokemus katsojille. Toisaalta pakkoburkhaa vaatineille pitänee huomauttaa, että kastunut kaapu on sen verran painava, että se päällä ei välttämättä selviä hengissä altaan päästä päähän. Joten kun liian paljon höllyvää lihaa on näkyvissä, voi itsensä ja mielenrauhansa pelastaa helpoimmin sulkemalla silmänsä eikä niin, että vaatii rubensmaisen kauneusihanteen mukaisia piiloutumaan muiden katseilta.

Uimapuku on muutenkin näppärä vaate näinä päivinä, jolloin taivaalta sataa varsin epähelmikuumaisesti räntää ja vettä. Toivoisimme, että lunta saataisiin lisää ainakin 10 cm, koska silloin emme näkisi kaikkea sitä roinaa, jonka epähuomiossa unohdimme ja osittain täysin harkitun laiskasti jätimme lojumaan puutarhaan viime syksynä. Leuto puhuri on sulattanut hanget korkeat nietokset ja piha muistuttaa lampea. Ehkä me joudumme ensi viikolla suorittamaan pienen vesijuoksulenkin noutaessamme aamupostin. Täytyy toivoa, että lehdenjakaja ei purskahda ivalliseen nauruun meidät nähdessään, vaikka emme mitään barbeja olekaan.