19.8. Syksyinen muotikuva

Olemme paneutuneet lukuisten naistenlehtien syysmuotinumeroihin ja niiden perusteella asettuneet kuvauttamaan itsemme. Syysmuotia kuvattaessa on tärkeää, että kuvista välittyy syksy eli niissä on oltava jotain sellaisia elementtejä, jotka kertovat, että kesä on loppu ja ankeus on alkamassa ihan tuotapikaa, jos et älyä hankkia uusia loimia päällesi. Meidän kuvassamme tätä rappioromantiikkaa edustavat vanhat maitokärryt, jotka on leikkisästi aseteltu nojaamaan pihakeinuun. Kärryjen myötä saimme asetteluun mukaan ruostetta, joka jännittävästi jatkaa yhdessä todennäköisesti jo viime maahan pudonneiden lehtien kanssa marrasta ennustavaa linjaa. Lisäksi kuvassa on näennäistaiteellisen harkitusti liuta erilaisia rikkakasveja, jotka näin meidän kesken sanottuna eivät suinkaan ole mukana sattumalta vaan siksi, että emme ole aikoihin vaivautuneet niitä tuhoamaan.

Todellisissa aikakauslehtien muotikuvissa vaatteet on kuvattu niin, ettei niistä oikein tiedä, että puseroa vaiko mekkoa ne nyt yrittävät esitellä. Siksi asujen hinnat on liitetty kuvatekstiin, jonka perusteella saa ahaa-elämyksiä siitä, että valkoinen kaistale on siis vyö ja suuren tumman varjon taakse jäävä osuus olisi takki, josta nyt saa vain vahvan aavistuksen. Muotikuvissa pitää myös olla kohtalokas katse tai ainakin tympeä ja kyllästynyt ilme, jolla kerrotaan katsojille, että olisi minulla parempaakin tekemistä kuin seistä vaateripustimena. Me yritämme epätoivoisesti olla ilmeikkäästi ilmeettömiä, mutta saamme aikaan vain kaukaisuuteen kohtalaisen toiveikkaasti tuijottavan siristyksen.

Vaatteissa sentään olemme syksyn sävyissä. Pirjolla on peräti varta vasten tätä syksyä silmälläpitäen Eurokankaasta hankitusta marakattikankaasta ommeltu petrolinsininen pusero. Kuvassa se näyttää tummalta turkoosilta, mutta uskokaa pois, ei se sitä ole. Nämä apinaeläimet ovat meidän mielestämme varsin näppärän kokoisia, koska ne eivät täytä koko kangasta. Purjolla on puserollinen Taalainmaan hevosia, joista yksi on niin iso, että sen taakse saa hätätilassa piilotettua pömppövatsan. Sellaisia ei muotikuvissa sovi esitellä.

Sen verran tiedämme tosielämän pakkohankinnoista, että tänä syksynä vaatteissa on ehdottomasti oltava ruutuja ja pitsiä, tosin ei välttämättä samaan aikaan. Tarkkaavainen katsoja huomaa, että meillä ei ole kuvassa kumpaakaan. Näin siksi, että meillä pitsi kuuluu vain juhlamekkoihin ja riittävän pieniä ruutuja on hankala löytää, jos sattuu olemaan varreltaan vaivaiset 43 cm. Lisäksi me pidämme paljon enemmän eläinkuvioista kuin tylsistä ja symmetrisistä ruuduista, mutta se on tietysti makukysymys. Jos itse muistuttaa apinaa, ei välttämättä halua samaa kuviota puseroonsakin (tuo oli ilkeästi sanottu, mutta ihan vaan vinkkinä yhdelle tyhmälle kerhokaverille: leopardikuosiset legginsit ovat auttamatta out eli pois muodista, korvaa ne oikeilla housuilla!)

17.8. Sarjassamme noloja tunnustuksia: Honey Boo Boo

Katsomme televisiota kohtuullisen vähän, mutta kun asetumme töllöä tapittamaan, teemme sen erityisen intensiivisesti. Olemme varsinkin roskaohjelmien suurkuluttajia, tosin siis suhteutettuna siihen, että televisionkatsomisaikamme on keskivertokatsojaan verrattuna suorastaan surkea.

Tänä vuonna yksi ohjelma on ylitse muiden. Joku TV-kriitikko kirjoitti, että sen katsominen on samalla tavalla nolostuttava asia kuin vauhdin hidastaminen mateluksi kolaripaikan kohdalla: toisaalta haluaa tietää, mitä on tapahtunut, mutta toisaalta oma uteliaisuus hävettää niin, että haluaa mahdollisimman nopeasti pois paikalta. Ohjelma on tietysti Honey Boo Boo, amerikkalainen sarja tanakasta etelävaltiossa asustavasta tylleröstä, joka käy lapsimissikisoissa. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, kauneuskilpailuissa viikottain käyvistä lapsista on tehty juttuja ennenkin, mutta Honey Boo Boon perhe on ehtaa junttikamaa eikä ujostele piereskellä, räkiä tai kaivella nenäänsä TV-kameroiden edessä.

Yhteen perheeseen on saatu mahtumaan varmaan kaikki mahdolliset ei niin edustavat amerikkalaisuuden kliseet. On teiniäitiyttä (perheen äiti, ikää 32v ,  sai esikoisensa 16v iässä ja nyt vanhin lapsensa on päätynyt samaan tilanteeseen), roskaruokaa, tarjouskuponkeja, punaniskojen mutakylpykisoja ja ylitsetursuavaa läskiä. Samaan aikaan on aitoa välittämistä ja huolenpitoa, täysin vinksahtaneita käsityksiä säästämisestä (ostamalla paljon halvalla säästää, vaikka ei ikinä tarvitsisi niitä halpoja hankintoja) ja missikisoihin valmistautumisen vuoksi perheen apuna toimivia täysin viattomia sivullisia, jotka yrittävät epätoivoisen kohteliaasti sanoa kameralle jotain kaunista perheestä, jonka jäsenet ovat hetkeä aikaisemmin käytännössä tuhonneet heidän kauneushoitolansa haluamalla kokeilla kaikenlaista typerää kuten keikkumista tuolissa, jota ei ole tarkoitettu keinumaan.

Emme ymmärrä, miksi asetumme joka lauantai-ilta katsomaan perhettä, jolla ei ole käytöstapoja ja joka on jopa ylpeä siitä. Silmämme laajenivat lautasiksi siinä vaiheessa, kun perheen lapset päättivät kietoa talon wc-paperiin ilahduttaakseen äitiään. Ihan kaikkea emme pysty edes katsomaan, koska jotkin kohtaukset eivät yksinkertaisesti sovi heikkohermoisille. Esimerkiksi perheen tapa testata spagetin kypsyys heittämällä muutaman yksilön koe-erä kaapinoveen oli meille liikaa. Raaka spagetti ei jää oveen kiinni, kypsä jää. Ällöttävää silti. Spagettikastikekin valmistettiin kekseliäästi sulattamalla voita ja lisäämällä siihen tomaattisosetta. Aamupalaksi on juustopalleroita ja lihaa syödään, jos lähitienoolla on jäänyt peura auton alle.

Ehkä meissä oikeasti asuu pieni tirkistelijä, joka kokee suunnatonta omahyväisyyttä seuratessaan muiden toilailuja. Tosin sisäinen ääni kuiskuttaa, että olemme menneet taitavan manipulaattorin ansaan: realityksi eli tositv:ksi väitetty sarja on oikeastaan tarkoitushakuisesti käsikirjoitettua hömppää. Yksikään kuvatunlainen perhe ei oikeasti koskaan suostuisi moiseen ohjelmaan, koska sitä katsoessaan joutuisi häpeämään itseään. Tai mistä me tiedämme, voivathan he aidosti olla äärimmäisen ylpeitäkin tavastaan elää.

Kuvassa me yritämme kovasti eläytyä lempiohjelmaamme ja esitämme olevamme jossain etelävaltiolaisessa lähestulkoon trooppisessa lehdossa. Tosiasiassa olemme omenapuussa, mutta tunnelmahan se on tärkein. Pirjolla on Marimekon puuvillasta liivihame ja hattu, Purjolla muuten vain puuvillainen mekko, johon on aplikoitu Hello Kitty -kuvio. Honey Boo Boo ei ikinä laittaisi päälleen mitään näin tavallista. Katsokaa vaikka itse, mutta omalla vastuullanne.

14.8. Saako haluta sinne, minne ei enää pääse?

Otsikosta voitte päätellä, että olemme tänään filosofisella tuulella. Kuvasta taas voitte päätellä, että olemme melkoisessa kiipelissä. Kapusimme mattotelineelle ja jäimme jumiin: alas ei uskalla hypätä ja toisaalta pelottaa hivuttautua varovasti telineen reunalle pudottautumaan putkesta kiinni pitäen nurmikolle. Joten täällä sitä nyt keikutaan, maan ja taivaan välissä puserot rytyssä ja ruostetta housunpolvessa. Onneksi sentään myssy ja hattu ovat tiukasti päässä eivätkä tuulen tuivertamina pitkin pihaa.

Pitikö tänne siis kiivetä? Kysymme näin ihan retorisesti, sillä huonostihan siinä käy, kun hakeutuu sinne, minne ei oikeastaan kuulu. Kiipeilytaitomme ovat suhteellisen rajalliset ja pelkäämme korkeita paikkoja, mutta jostain syystä sitä piti kokeilla, näyttääkö maisema samalta kuin viime vuonna samasta paikasta katsottuna. Jostain syystä emme muistaneet, että jumiin jäimme silloinkin ja lupasimme itsellemme pyhästi, että ei koskaan enää mitään vastaavaa tollontyötä. Ja täällä sitä silti ollaan!

"Ei koskaan enää" on aika lopullista. Se on vähän kuin vastakohtana ensimmäiselle kerhopäivälle, irronneelle maitohampaalle tai sille, kun keksi, miten potkulaudan saa liikkeelle. Jossain vaiheessa huomaa, että kaikelle alkamiselle on olemassa toinen puoli eli loppu. Melkoinen osa lopuista on onnellisia - kuka oikeastaan kaipaa heiluvia maitohampaita? Sen viimeisen irtoaminen on helpotus. Sitten on niitä loppuja, joita joutuu odottamaan haikeudella kuten vaikka muuttoa uuteen kotiin. Siellä vanhassa pyörii pitkän aikaa osittain innoissaan lähdöstä, osittain surullisena siitä, että täytyy jättää ikkunasta näkyvä maisema, sateella narahteleva ulko-ovi ja se naapurin koira, joka haukkui pääsääntöisesti väärään aikaan. Aikaisemmin monia arkisia asioita ei edes huomannut, mutta lähdön hetkellä niistä tulee uskomattoman tärkeitä.

Kun joku on ohi - oli se sitten asuminen tutussa paikassa tai auton vaihtaminen uuteen - niin joskus sitä miettii, mitä sille taakse jääneelle tapahtui. Itse jatkaa matkaansa eteenpäin (tai ylöspäin pitkin mattotelinettä, kuten me tänään) ja mahdollisesti jopa muuttuu johonkin suuntaan, mutta muistoissa olevat asiat pysyvät samoina. (Paitsi että joku väitti, että joka kerta kun muistelee jotain, muuttuu se muisto vähäsen eikä lopulta enää vastaa alkuperäistä ollenkaan, mutta me emme mene tähän pohdintaan tällä kertaa lainkaan). Niinpä sitä hämmästyy, kun  vanhan rakkaan autonsa kohtaa vuosien kuluttua marketin parkkipaikalla ja joutuu järkyttymään huomatessaan sen olevan kolhuinen ja paljon pienempi kuin muistikaan.

Jotain samanlaista voi kokea, kun lähtee turistina paikkakunnalle, jossa on joskus asunut. Kadut ovat yleensä pääsääntöisesti paikallaan, mutta tuttujen kauppojen tilalle on tullut marketteja, tyhjille tonteille on ilmestynyt kerrostaloja ja parkkipaikat on piilotettu niin ovelasti, että niitä ei satunnainen matkailija löydä millään. Kaikki on tuttua, mutta mikään ei ole ennallaan. Silloin mielessä käy, että saako haluta sinne, minne ei enää pääse, koska sitä ei ole. Siis sitä, minne alunperin oli ollut menossa, mutta mikä on vuosien kuluessa ihan lupaa kysymättä muuttunut joksikin muuksi kuin millaisena sen muistaa. Vai olisiko sittenkin parempi pitää vain ne muistot sellaisinaan, vähän haalistuneina ja valjuina.

Tai oikeastaan: saako haluta keikkumaan mattotelineeseen, jos sinne ei enää uskalla kivuta, koska joku on vienyt tikapuut pois?

 

12.8. Pirjo ja Purjo jumittuvat lehtokotiloihin

Meiltä on joskus kysytty, miten ihmeessä saamme aikamme kulumaan. Emme tiedä, jotenkin se vain soljuu itsekseen eteenpäin, vaikka emme varsinaisesti tee mitään vaan ainoastaan puuhastelemme. Nyt olemme tehneet pienen ryhtiliikkeen ja aikatauluttaneet päivämme, jotta syksyn tullen kerhoonpaluu olisi helppoa ja mukavaa.

Aamulla heräämme ja syömme aamupalan. Pidämme erityisen tarkasti huolta, että se ei ole ravitseva tai terveellinen, sillä moisesta tulee yltiökunnollinen olo ja sellaisia me emme nykyisin halua olla. Kuten kuvastakin näkyy, olemme siirtyneet vaanimaan lehtokotiloita, ja silloin saalistusmielialan täytyy olla korkea. Nössykät ja nyhveröt eivät pysty kotiloita nujertamaan, joten pois ruokavaliostamme kaurapuuro ja ruisleipä, nyt syödään aamulla suklaamuroja ja mansikkamehua, koska siitä näkee, että olemme hieman kapinallisia. Sellaiset voivat olla vaarallisia, ja nimenomaan vaarallisia me aiomme ollakin kaikille pihan viherkasveja nakertaville lehtokotioille.

Aamupalan jälkeen lähdemme saalistamaan. Yleensä emme vaani pensaissa vaan kuljemme hiekkakäytävää pitkin keräten siellä matelevat veijarit tarkasti talteen etikkavettä sisältävään mehukanisteriin. Mansikkamehukanisteri on erityisen kätevä tähän tapaukseen, mikä selittäneet osaltaan myös aamupalamme nestemäisen osuuden.

Kyllä me silti annamme myös lehtokotiloille mahdollisuuden puolustautua. Ennen pudottamista etikkaveteen luettelemme heille heidän oikeutensa sekä varmistamme, haluavatko he asianajajansa paikalle. Toistaiseksi kukaan ei ole esittänyt tätä toivetta, joten kerrottuamme rikosnimikkeen (rajoittamaton ylensyöminen ja lehtien rei'ittäminen nakertamalla) ja pyydettyämme vastineen olemme pudottaneet lehtokotion kanisteriin toivoen, että rikosta ei uusita eikä sata jälkeläistään ensi kesänä päädy samaan rikolliseen tekoon.

Meistä on tullut oikeastaan aika hyviä kotilonmetsästäjiä. Meitä on turha yrittää huijata roikkumalla pää alaspäin lehden alapuolella, sillä olemme aikaa sitten huomanneet moisen tavan aivan liian näkyväksi piiloutumiseen. Seinälle kiipeäminen ja naulankannan matkiminen on sekin jo niin vanha juttu, että ei kannata yrittää. Vaikka kotimme iäkäs onkin, ei siinä sentään mitään superkokoisia nauloja ole käytetty. Kiven esittäminen pihatiellä saattaa joskus jopa onnistua, mutta suhtaudumme nykyisin jokaiseen sepelin keskellä nököttävään pyöreämuotoiseen kiveen kuin potentiaaliseen kotiloon, joten sinne vain etikkaveteen, hyvää se kivillekin tekee, jos sinne epähuomiossa joutuvat. Aamukasteiselta nurmikolta nappaamme kotiloita kuin rastaat ikään, joskin rastaat eivät ole osoittaneet mitään lajityypillistä intoa tähän suuntaan.

Jotenkin meistä tuntuu, että ravintoketju ei pihassamme mene kuten pitäisi, koska täällä  ajoittain parveilevat naakat eivät ole lainkaan kiinnostuneita kotiloista. Loogisesti ajatellen naakkojen tulisi olla suorastaan hurmioituneita siitä, että ne saisivat ruuakseen makoisia etanamaisia olioita, joita tuntuu tursuavan kaikkialta. Mitä vielä - naakat hakeutuvat helpon elämän pariin eli sinne, mistä löytää syömistä näkemättä lainkaan vaivaa. Meidän täytyy kanisterimme kera harjoittaa keräilytaloutta, vaikka katonharjalla istuisi satakunta terävällä nokalla varustettua mustaa lintua vallan joutavina.

Ai niin, nämä mekot ovat hassunhauskasti toisensa peilikuvia eli siinä, missä Purjolla on kukallista puuvillaa, on Pirjolla hempeää neuletta ja päinvastoin. Tämä pensas puolestaan on muistaaksemme lumipalloheisi tai pallohortensia. Joka tapauksessa hän ei normaalisti kuki joka vuosi näin runsaasti, mutta nyt on jotain pahasti pielessä, koska hän jo viime vuonna puski sellaisen määrän kukintoja, että oli ratketa niiden taakan alla. Sama tuntuu toistuvan tänä vuonna, joten jos oletamme kyseessä olevan säätä ennustavan pensaan, niin ensi talvesta tulee  samanlainen kuin viime talvi oli eli tulossa on lunta ja pakkasta.

9.8. Pirjo ja Purjo ryhtyvät imetysvastaisiksi

Ensin oli nainen, joka imetti Näsinneulan ravintolassa. Sitten olivat turistit, jotka kiusaantuivat. Paikalle tuli tarjoilija, joka kehotti naista siirtymään erikseen imetykseen ja lastenhoitoon varattuun tilaan. Nainen tuohtui: imettäminen on luonnollista kuin mikä, joten on nöyryyttävää vaatia häntä poistumaan jonnekin sivummalle yksinään ruokkimaan lastaan. Asiakkaana hän tietää oikeutensa! Nainen otti yhteyttä mediaan ja niin saatiin selville sekin, että paljas tissi ravintolapöydässä vastapäätä lehtipihviä ja perunamuusia ei haittaa ketään muuta kuin vanhoillisia ja eri tavoin estyneitä, jotka eivät ymmärrä mistään mitään.

Jotenkin noin se lehtitietojen mukaan meni. Rintaruokinnalla olevaa lasta ei voi ajastaa, joten hänen on saatava ruokaa täsmälleen silloin, kun on nälkä, oli se paikka mikä tahansa. Vauva on ruokittava kesken paritanssikurssin, auton tankkauksen tai ravintolapäivällisen. Lapsentahtista imetyshetkeä ei voi mitenkään ennakoida, siksi äidin tärkein tehtävä on olla 24/7 valmiina ruokkimaan lapsensa välittömästi sillä hetkellä, kun tämän suu aukeaa. Esimerkkitapauksessa se ammottui tamperelaisen turistienkin suosiman ravintolan pöydän ääressä, joten eikun paidasta napit auki, ruokinta-automaatit esiin ja lapselle lounasta. Jos joku näin luonnollisesta asiasta menettää ruokahalunsa, niin voi voi.

Tänään tarina sai jatkoa eli joukko imetysmyönteisiä äitejä aikoo sunnuntaina kokoontua ruokkimaan lapsiaan flash mob -tyylisesti Särkänniemen porteilla perinteisellä tissiä suuhun -menetelmällä. Vielä ei ole tietoa siitä, millä tavalla lapset saadaan ohjelmoitua olemaan nälkäisiä juuri oikeaan aikaan (ravintolassa syöttämistä kun puolustettiin nimenomaan sillä, että lapsen ateriointitahti on täysin arvaamaton eikä se ole ennakoitavissa). Sen sijaan tapahtuman järjestäjät ovat erikseen ilmoittaneet, että imetys ei ole ohjelmanumero, joten sitä ei pidä tuntemattomien tuijottaa.

Suorastaan mielettömän ovela flash mob eli äkkiryhmä! Normaalisti kun tällaisten juttujen tavoitteena on olla oikein näkyviä ja saada huomiota, niin tässä rintaruokintatapahtumassa nimenomaan ei saa huomata mitään! Pitää muina miehinä (tai henkilöinä) jonottaa lippuluukulle eikä missään nimessä suoda pientäkään sivusilmäystä ympärillä imettävien ryntäisiin, sillä siinä on vain meneillään sellainen täysin spontaani ja normaali ulkoruokintasessio, jota kukaan ei saa katsoa, vaikka se miten olisi metrin päässä keskellä näkökenttää. 

Tähän asti me olemme ajatelleet, että imettäminen on luonnollista, tavallista ja kaiken lisäksi asia, josta ei erikseen tarvitse tehdä mitään numeroa. Yleensä suurin osa rintaruokkijoista on halunnut tehdä vauvan ruokailusta pikkuruisen intiimin mahdollisimman kahdenkeskisen tuokion eikä suinkaan julkista esitystä. Metsä on vastannut niin kuin sille on huudettu eli äitien ja lasten kansoittamissa tiloissa on erikseen varattu lastenhoito- ja imetyshuoneita jne., jotta vauvanhoito olisi sujuvaa. Se ei enää riitä, koska äideillä on oikeutensa ja yksi niistä on imettäminen tasan tarkkaan siellä, missä sillä hetkellä imettää haluaa.

Seuraavaksi varmaan saamme seurata vaipanvaihtoa ravintolapöydässä: luonnollinen juttuhan se on sekin. Joku saattaa havaita, että ikkunapöydässä on juuri sopiva valaistus, joten kynsisakset esiin ja varpaankynsiä lyhentämään. Voiko sitä kieltää vedoten muiden hämmennykseen? Entä napanöyhtäsessiot, joita yleensä käydään kotona saunan jälkeen: miksi ihmeessä emme kaikki siirtyisi kassajonossa kaivelemaan vatsamme keskipistettä muiden nähden ihastellen sitä pölymäärää, jonka se sisältää. Ihan luonnollistahan se on, miksi emme tekisi sitä julkisesti? Liian suuri napanöyhtälöydös voi koska tahansa altistaa homepölykeuhkolle, joten jo kansanterveyden nimissä moinen tarkistus on syytä tehdä vähintään kerran päivässä. Eikä sitä todellakaan voi ennakoida, koska on paras hetki.

Kuvassa me istumme auton konepellillä. Emme ole aikeissa lähteä Tampereelle olemaan tuijottamatta imettäviä äitejä, vaan haluamme esitellä, miten hienosti puut heijastuvat vastapestyn auton pinnasta ja tuulilasista. Näissä mekoissa yläosa on leikattu jonkun muinaisen mallikangastilkun jäänteistä. Pirjon hihallinen mekko on trikoota, Purjolla on liivihame, jossa helmaosa on leikattu vanhasta puserosta. 

Sitä me vielä vähän mietimme, että nauttivatko vauvat ensi sunnuntaina enemmän hiljaisesta ja rauhallisesta imetyshetkestä lastenhoitohuoneessa vai  hurjasta metelistä ja hälinästä mahdollisen sateenkin piiskatessa kasvoja. Ja vaatiikohan joku äiti, että hänen on ihan pakko saada imettää ketjukarusellissa.

6.8. Tuunaa mun uikkari

Kuva on melkein kuin edellisestä postauksesta, mutta mielestämme asia on tärkeä.

Me emme ole erityisen mielikuvitusrikkaita eli suunnilleen kekseliäintä vaatteissamme on käyttää sinisessä paidassa oransseja resoreja. Joskus se näyttää hyvältä, joskus ei. Toisaalta olemme kohtalaisen pienikokoisia, jolloin nyt niin muodikkaan kuviolliset trikoot eivät ole päällämme edukseen, koska hienoksi maisemaksi tarkoitettu kuvio latistuu asussamme puolikkaaksi puuksi ja pariksi viivaksi, joiden alunperin piti olla aita, tie tai mäki. Siksi me aplikoimme asuihimme kaikenlaista, jotta saisimme omannäköistä lopputulosta.

Uimapukujemme trikoo on kangaskauppa Wexleristä. Tämä on sellaista vähän ohuempaa, valuvaa neulosta, josta saa mahdottoman ihania oikeiden ihmisten löhöilypaitoja. Tarkkasilmäinen huomaa uikkareissamme yhden ratkaisevan eron ja se on Pirjon asun edustaan lisätty pätkä Hello Kitty -nauhaa. Kyseinen nauha oli Tiimarissa alennusmyynnissä (70% ale, hyvä hankinta, vaikka ostotilanteessa ei ollut aavistustakaan, mitä tälle tekisimme). Nauhan väri on tismalleen sopivaa uimapuvun trikooseen, joten helposti ja kätevästi tuunasimme toisen uima-asun aivan uudenlaiseksi.

Näissä asuissa me aamulla metsästämme lehtokotiloita nurmikolta. Uskomattoman pulskat nilviäiset matelevat veikeinä ryhminä yrittämättäkään piiloutua apiloiden alle, joten aamukasteiselta viheriöltä on suorastaan ilo kerätä saalista. Toistaiseksi olemme tyytyneet pullottamaan kotilot vienosti tuoksuvaan etikkaveteen, mutta mielessä on käynyt, että sittenkin siirtyisimme myymään niitä kauneushoitoloihin. Pitkin poskea limaisena vetelehtivän kotilon on pakko olla tehokas rypynpoistaja, niin iljettävältä sen kosketus tuntuu. 

3.8. Tulossa hyvä tölkkivuosi!

Emme yleensä poistu kodistamme varhain lauantaiaamuna, mutta tänään tuonkin menimme tekemään. Ei ehkä olisi pitänyt, sillä tölkinkylvöaika on parhaimmillaan ja matkalla jonnekin ja takaisin näimme runsaasti kaikenvärisiä metallisia juomansäilytysastioita, jotka oli jätetty tien- ja kadunvarsille todennäköisesti siinä toivossa, että niistä kasvaisi uusi pantillisten tölkkien sato. 

Empiiristen havaintojemme mukaan tölkkien uskotaan kasvavan parhaiten pientareella, koska niitä oli sinne ripoteltu ainakin tusinan verran. Toinen merkittävä kasvupaikka ovat ajoväylien välissä olevat korokkeet tai muut kaistaleet, joissa ei ole tarkoitus ajaa, mutta jotka ovat kädenkantaman päässä tölkinkylvökoneista eli autoista. Pienet leikkipuistot vaikuttivat myös olevan kylväjien suosiossa, mutta niihin tölkit tuodaan kaiketi repuissa tai pahvisissa kantotelineissä, joista jälkimmäisiä näytti olevan levitettynä ympäriinsä pienen paperinkeräysastian verran. 

Emme ole kovinkaan kokeneita kierrättäjiä, mutta mielestämme yhdestä tölkistä saa 0.15 euroa. Emme tiedä sitäkään, kasvavatko  tölkit puissa vai pensaissa tai miten monta uutta tölkkiä on odotettavissa yhtä maahanheitettyä kohti, mutta jos viime yönä tehdyt kylvöt onnistuvat, saadaan sadonkorjuun aikaan melkoisen mukava saalis. Ei kai kukaan muuten ilokseen visko pantillisia juoma-astioita ympäriinsä?

Tölkkien kasvupaikoille oli täsmäkylvetty myös melkoinen määrä hampurilaisravintoloiden take away -pusseja, joiden sisällöllä lienee tarkoitus lannoittaa maastoa parhaan sadon aikaansaamiseksi. Vaatii melkoista kärsivällisyyttä kanniskella Mäkkärin pussi yli 40 kilometrin päähän ostopaikastaan vain siksi, että sen avulla auton ikkunasta viskattu limsatölkki saisi seuraa ojanpientareelle. Muuten emme ymmärrä, miksi pahvirasia, lautasliina ja paperipussi on pitänyt tuoda konkreettisesti keskelle ei mitään.

Päivä oli helteinen, joten toivottavasti tölkit juurtuvat hyvin ja kasvu lähtee ripeästi käyntiin. Sitä odotellessa pukeuduimme uimapukuihin, joihin on aplkikoitu Hello Kitty -kuvioita. Purjon uimapukuun leikattiin pätkä Tiimarista ostettua satiininauhaa ja Pirjon Kitty on kauan sitten Eurokankaasta ostetusta kankaasta. Yhteisenä juttuna meillä ovat raidat: Purjolla koko uimapuvussa, Pirjolla resoreissa.