8.6. Vettä ja aurinkoa

Onpa typerä otsikko, mutta se kertoo aika hyvin tästä kesäkuun alusta. Välillä sataa vettä niin paljon, että ei sekaan mahdu ja välillä paistaa aurinko niin kirkkaasti, että melkein silmiä särkee. Tämän yhdistelmänä pihan kaikki mahdollinen vihreä kasvaa sellaista vauhtia, että melkein voi kuulla lehtien laajenevan. Voikukatkin putkahtavat kukkaan lähestulkoon minuutissa sen jälkeen, kun ne on ruohonleikkurilla lyhennetty mukavaan 1 cm mittaan.

Näissä  liivihameissa me voisimme olla kukkasia kedolla. Huomasimme nimittäin, että meillä on keltaisia, violetteja, valkoisia ja sinisiä kukkia pitkin pihaa, mutta ei mitään heleää vaaleanpunaista tai lempeää lilaa. Tosin joka vuosi kohtaamme jonkun uuden kasvin, joka on salaa madellut pihapiiriimme. Saattaa olla, että siellä onkin juuri tänään puhjennut kukkaan tismalleen näiden asujen sävyisiä kaunokaisia. Pitää lähteä etsimään ennen kuin uusi sadekuuro yllättää!

1.9. Hurja määrä asioita tapahtuu

Olemme olleet hyvin, hyvin hiljaa pitkän aikaa, sillä meille on tapahtunut niin paljon, että emme ole ennättäneet kirjoittamaan sanaakaan. Emmekä kyllä nytkään kerro kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, kunhan ihan vähän raotamme salaisuuksien verhoa.

Listaamme nyt muutamia asioita, joihin olemme törmänneet. Paitsi että oikeasti emme ole törmänneet yhtään mihinkään, älkää luulkokaan. Tarkoitimme noin niin kuin kuvaannollisesti.

1.  Kävimme lentokentällä. Ne, jotka matkustavat alvariinsa, eivät pidä moista kertomisen arvoisena asiana. Meille se oli kokemus. Lentokenttäkäynnin jälkeen seurasimme Finnairin koneen kulkua kohti Aasiaa Flightradarin avulla. Meille selvisi, että vaikka koke tutkakuvasta jossain Mongolian ylätasangolla katoaakin, pääsee se silti perille ihan niin kuin pitääkin. Mikä sinänsä oli suuri helpotus, koska ajatus läheisestämme vaeltamassa päämäärättömästi pitkin Mongoliaa tuntui kovin, kovin pahalta.

2.   Matkustimme junassa. No joo, sen olemme tehneet ennenkin, mutta tällä kertaa saimme ensin kuulla kuulutuksen, että juna lähtee ja sillä selvä, mutta heti perään tuli tieto, että eipäs juupas, vaihdetaankin junaan raiteella viisi. Täpötäysi taajamajunallinen matkustajia siirtyi kiltisti parin raiteen päähän kuullakseen, että ottiatuota, ihan vielä ei päästäkään matkaan. Ja tämä kaikki siis tapahtui ennen kuin VR aloitti YT-neuvottelut, joten odotettavissa on, että junamatkailu tulee entisestään vähenemään liikkumattomien junien takia.

3.   Keittelimme omenasosetta. Kyllä, omenasato on suotuisa, joskin omenat ovat pienikokoisia ja pihlajanmarjakoi on yrittänyt tehdä tuhojaan. Tuossa kuvassakin me olemme omenapuussa, vaikka sitä ei ehkä ihan heti huomaa, koska juuri tämä kyseinen  puu ei suotu tuottamaan tänä vuonna yhtään satoa. Viereisessä puussa on omenoita sitäkin enemmän, joten jotain aika kummallista tapahtui keväällä kukintavaiheessa.

4.    Kävimme monta kertaa mustikassa, joten ensi talvena on syytä syödä joka aamu raikasta smoothieta. Me tosin pitäisimme enemmän sokerisesta mustikkapiirakasta, mutta sellainen kuulemma lihottaa.

5.   Saimme tietää, että viime vuonna talon päälle kaatunut hopeapaju vioitti kattotuolia. Me emme ole nähneet katolla yhtäkään tuolia, joten älkää kysykö, mistä on kyse. Joka tapauksessa tämä tieto on aiheuttanut luvattoman paljon liikennettä keittiöstä portaita pitki vinttiin ja sieltä takaisin ja samaan aikaan ikkunoiden taakse on rakenneltu työsuojeluttomia telineitä, joiden avulla katolle ja varmaan sille näkymättömälle tuolillekin tapahtuu jotain.

6.   Varmaan jotain muutakin tapahtui, me vain emme enää muista, että mitä. 

20.9. Syksyn viimeinen lämmin päivä?

Säätiedotusten mukaan tänään on syksyn viimeinen lämmin päivä. Maanantaina sataa lunta kilometrikaupalla, räystäät rasittuvat jääpuikoista ja talviomenat saavat tuta, mitä on pakkanen. No, todennäköisesti ja toivottavasti lunta ei sada ihan meille asti ja pakkanenkin vain vähän nipistelee nurmikkoa, koska meillä ei ole mitään halua vaihtaa talvirenkaita autoon tässä vaiheessa vuotta. Tai siis vaihdattaa, koska meidän mielestämme moinen touhu kuuluu asiantuntijoille eikä meille.

Emme aio mennä ulos tai etenkään uimaan, vaikka uimapukuja esittelemmekin. Mietimme, mikä kuva parhaiten kuvastaisi mennyttä kesää ja päädyimme siihen, että tämmöinen, missä on paljon punaista ja keltaista. Kesä oli täynnä hellettä ja aurungonpaistetta ihan rasittavuuteen asti, joten ainakin me olemme onnellisia, että on palattu takaisin inhimillisiin lämpöarvoihin ja normaaliin elämään, johon kuuluu jotain muutakin kuin ulkoilman välttelyä. Kohtuullisella riemulla tervehdimme sitä tietoa, että kunhan ensi viikon alkupuolen yöpakkasista selvitään, niin päästään nauttimaan ihan tavallisista syysilmoista kumisaapaskeleineen kaikkineen. 

Pirjon uimapukuun liittyy säälittävä tarina. Tuosta keltaisesta Hello Kitty -kankaasta on meille ommeltu vaikka miten monta puseroa ja tunikaa. Trikoota jäi kaiken ompeluinnon jälkeen pienenpieni palanen, mutta säästäväisinä emme viskoneet sitä roskiin, vaan siitä tuli osa uimapukua. Lopputulos on oikeastaan aika hyvä, vaikka lähtökohtana olikin itaruuteen vivahtava köyhäily.

5.8. Pirjo ja Purjo jatkavat pissa-kakka -juttuja

Otsikon tarkoituksena on houkutella lukijoiksi henkilöitä, joille eritteistä rupatteleminen on jokapäiväistä touhua...

Ei vaiskaan, mielestämme otsikko on selkeä jatkumo aikaisemmalle hanhenkakkapostaukselle, sillä tänään ihmettelemme toimintaa huoltoasemien tai levähdyspaikkojen wc-tiloissa. Olemme hieman liikkuneet paikasta toiseen kesän aikana ja törmänneet useammin kuin kerran kummalliseen ilmiöön.

Kun äiti/isoäiti/kummi tai muu aikuinen saapuu lasten kanssa sellaisiin wc-tiloihin, joissa on yhteinen peilaus- ja käsienpesutila ja erikseen wc-istuinta varten rakennetut kopit, niin miksi ihmeessä lasten täytyy suorittaa tarpeensa niin, että sen kopin ovi on auki? Mukana oleva aikuinen jää seisomaan yhteiseen tilaan ja sieltä hösää ja hösöttää, neuvoo ja ohjeistaa ja parhaimmillaan vartioi kolmeakin lasta. Mistään yksityisyydestä ei ole tietoakaan, ja koko läsnäolijakaarti saa tietää, kuka on jo pyyhkinyt ja kuka tarvitsee apua.

Ymmärrämme, että näin aikuinen pysyy koko ajan selvillä siitä, onko joku lapsista hukkumaisillaan vessanpyttyyn tai muistaako jokainen varmasti vetää vessan, mutta meidän mielestämme asian voisi hoitaa hieman ystävällisemmin muiden asioitsijoiden kannalta. Ei siinä, että meitä häiritsisi rivi lapsia istumassa omissa eriöissään, mutta ihanko oikeasti oven sulkemisesta voi aiheutua karmaisevia seurauksia? Oletusarvoisesti jokainen wc-tilaan saatu lapsi laittaa ensitöikseen oven lukkoon eikä osaakaan enää avata sitä? Vai wc-kopit ovat oikeastaan teleportteja, joiden kautta lapset katoavat johonkin toiseen todellisuuteen, jos heitä ei herkeämättä vartioi? Vai jokaisessa wc-kopissa on lattialaattojen alla piilossa rosvo, joka voi koska tahansa ryöstää lapsen?

Vastaavasti kun äiti/isoäiti/kummi tai muu aikuinen haluaa istuutua posliiniastialle, laittaa hän oven visusti perässään kiinni ja muistuttaa lapsille, että nämä eivät saa lähte minnekään. Tämäkin on täysin suotavaa ellei peräti toivottavaa, mutta näin ulkopuolisen silmin on todennäköisempää lähteä karkuteille tilasta, josta johtaa ovi ulkopuoliseen maailmaan kuin paikasta, josta pääsee pois vain huuhtelemalla itsensä viemäriin, kapuamalla seinien yli tai poistumalla ovesta yhteisen käsienpesualtaan ääreen. Uskomatonta, miten vähän lapsiin luotetaan heidän istuessaan wc-pytyllä ja miten paljon heihin luotetaan, kun aikuinen haluaa sulkeutua rauhassa omaan koppiinsa näkymättömiin.

Aikuisten wc-käyttäytymisrituaalit ovat salaisia ja niitä suojataan suljetulla ovella, mutta lapsille ei samaa oikeutta suoda. Miksei? Me ymmärrämme, että pottailua harjoitteleva lapsi tarvitsee kannustusta toimilleen ja ihastelua tuotteilleen, mutta  arviolta 5v ikäinen lapsi ei tarvitse samanlaista tukea ja taputuksia osatessaan käydä huoltoaseman vessassa, vaan hänellekin voisi sallia pienen hiljaisen oman hetken. Samalla poistaisi kanssa-asioitsijoiden lievän hämmästelyn heidän jäädessään pohtimaan, perustuuko suomalainen wc-käyttäytyminen aikaisempaa enemmän yhteisöllisyyteen ja sellaisten väri- ja laatuasioiden jakamiseen, joista ennen keskusteltiin pääasiassa hoitavan lääkärin kanssa.

Vaatteillamme ei ole mitään tekemistä wc-tilojen kanssa vaan melkeinpä päinvastoin. Hello Kitty -trikoo tekee meidät uudestaan ja uudestaan iloisiksi, tällä kertaa peruspaitaja ja röyhelötunikana.

28.6. Pirjo ja Purjo kohtaavat juustoja viskovan Siirin

Kaupassa voi kohdata melkein mitä tahansa, mutta juustoja ympäriinsä viskova lapsi sai jopa meidät pysähtymään ja toljottamaan kohtalaisen typerän näköisinä tomeraa tyttöä, joka päätti järjestää oman Valio-vastaisen mielenosoituksensa juustohyllyn luona.

Elintarvikkeita vimmalla tuhoava lapsi kiinnitti huomiotamme jo aikaisemmin. Noin 3-vuotias Siiri (nimeä ei ole muutettu, mutta tuskin vanhemmat ovat edes lukutaitoisia) hyppeli ympäriinsä, hypisteli tavaroita, tunki kätensä leipämaistiaiskoriin ja katseli ihaillen, miten leipäkuuviot rapisivat lattialle ja teki muutenkin kaikkea sellaista, mistä vanhanaikainen vanhempi olisi pitänyt puhuttelun tai ainakin vaivautunut kieltämään. Vaan eivät Siirin vanhemmat! He kulkivat onnellisina käsi kädessä yhteistä ostoskärryä työnnellen ja huomasivat vain toisensa sekä tabletilta kurkkimansa reseptit, joiden mukaisesti he sukkuloivat luomukvinoan luota tuoreen inkiväärin äärelle. Aina välillä he pysähtyivät suudelmoitsemaan unohtaen autuaasti, että seurueeseensa kuului lapsi, joka haki huomiota niin että ulkopuolista jo vähän hirvitti. 

Siiriä ei siis kielletty. Aina välillä jompikumpi aikuisista (siis tarkemmin ajatellen he eivät välttämättä molemmat olleetkaan biologista sukua lapselle) huikkasi kuin tavan vuoksi, että "Siiri, nyt tänne päin" tai "Siiri, me ei odotella". Silloin lapsi siirtyi hetkeksi aikuisten taikapiiriin, mutta kun nämä taas unohtuivat tuijottamaan toisiaan silmiin tai vertailemaan ruisleipien kuituprosentteja, otti tyttö uuden suunnan ja jatkoi pahantekoaan.

Juustohyllyllä hän otti käteensä keltaisen kiekon ja antoi sen kuin vahingossa livetä lattialle. Muoviin kääritty meijerituote pyöri aikansa ja pysähtyi jonnekin paahtoleipien ja perunalastunmaistattajan puoliväliin. Siiristä se näytti olevan hauskaa, joten hän nappasi seuraavan juuston ja viskoi sen hieman suuremmalla vimmalla alas. Harmillisesti kiekko osui lappeelleen ja jäi paikalleen. Hetken näytti siltä kuin Siiri aikoisi potkaista juustoa, mutta hän muutti mielensä, otti määrätietoisesti seuraavan ja seuraavan ja seuraavan ja pudotti ne kaikki vierimään mikä minnekin. 

Viereisen suoramyyntitiskin myyjä puuttui peliin ja sanoi napakasti, että noin ei tehdä. O-ou - paha virhe! Siiri sai korvia raastavan kauhistuttavan hätähuutoavunpyyntökirkumiskohtauksen, jonka ansiosta vanhempansa jättivät hetkeksi saksalaisten tuontiolueiden vertailun ja saapuivat paikalle tohkeissaan. "Mitä on tapahtunut? Ei kai kukaan ollut sinulle ilkeä?", he kysyivät. Siiri osoitti suoramyyntitiskin myyjää ja nikotteli itkunsa keskeltä niin, että krokotiilikin olisi ollut kateellinen. 

Siirin vanhemmat katsoivat myyjää murhaavasti ja päättivät, että nyt mennään ostamaan jotain kivaa. He eivät edes viitsineet huomata, että paikalle oli kylvetty kohtuullinen määrä juustopaketteja, jotka oli otettu juuri siltä korkeudelta, johon lapsensa erinomaisen hyvin ulottui. Eikä heitä kiinnostanut sekään, että Siiri piteli yhä kädessään yhtä juustonpalaa, jonka hän antoi vasta tässä vaiheessa lipua lattialle muiden seuraksi. Ehei, he poistuivat paikalta tuohtuneina siitä, että joku oli ilmiselvästi komentanut heidän lastaan. Niin ei sovi tehdä, koska lapsihan vain luovasti kokeili, pomppiiko juusto samalla tavalla kuin pallo.

Me ymmärrämme, että Valion määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä täysin oikeutetusti saama 70 miljoonan euron sakko oli moraaliselta kannalta riittämätön, mutta siitä huolimatta moinen juustoperformanssi oli ylimitoitettu. Olemme niin vanhanaikaisia, että meidän mielestämme ruualla ei leikitä, sillä ei sotkeja eikä sitä viskota lattialle. Ei edes silloin, kun yrittää epätoivoisesti saada vanhempien huomiota.

Meillä on asuinamme aurinkoiseenkin päivään sopivat trikooasut, joiden väritys on kuin Ranskan lipusta. Raidat toistuvat niin paidassa, mekon helmassa kuin resoreissakin.

26.1. Mikä sull on jänönen, kun et enää hyppele?

Osasyynä hyppelemättömyyteen voi olla se, että menit perjantaina poukkaamaan suoraa automme alle ja samalla onnistuit iskemään täysmuoviseen 25 asteen pakkasen tönköksi jäädyttämään puskuriin jäniksenmentävän reiän. Ihan vaan tiedoksesi: olet (tai olit) kalleinta tietämäämme riistalihaa. Lievästi sanoen ottaa päähän. Tosin tämä tapahtuma lähensi meitä kaikkien niiden rekkakuskien kanssa, jotka ovat joutuneet osallistumaan itsemurha-autoilijan viimeisten hetkien seuraamisen (ja tämä siis mitenkään heidän traumaattista kokemustaan vähättelemättä). Jostain tuntemattomasta syystä jänis ryntäsi automme eteen tienpientareen pusikosta ja kääntyi ratkaisevalla hetkellä tuijottamaan kohti meitä. Jarrut vain kirskuivat ja sitten rysähti, mutta selvästi se tuijotti meitä vihaisesti.

Edessä on siis yhteydenotto vakuutusyhtiöön, korjaamoon ja ties minne, koska tuollainen reikä ei voi pitemmän päälle olla autolle kovinkaan terveellinen. Nykyautoissa irrotetaan koko puskuri ja vaihdetaan se toiseen, jolloin kustannusarvio sellainen, että se hirvittää edes ajatella. Samalla odottelemme jäniksen perikunnan mahdollisia korvausvaateita, koska kyseinen hyppelijä vaikutti ainakin kokonsa perusteella klaaninsa päämieheltä. Sellaisten perilliset ovat aina arvaamattomia. Meillä oli onneksi matkassa mukanamme todistaja, joka voi juhlallisesti vakuuttaa, että tilanne oli niin arvaamaton ja yllättävä, ettei siinä keskellä tietä voinut kuin jarruttaa, yrittää väistää ja toivoa, että ei rysähdä. Joskus toiveet eivät toteudu.

Vaatepuoli ei ole kovin kaksisesti kuvattu. Pirjolla on sinikirjavalla fleecellä vuoritettu puuvillahaalari, jossa on eteen aplikoitu joku vuorin sävyjä toistava öttiäinen. Purjolla on punainen fleecehaalari, jossa on Hello Kitty -kuvio. Sukat muistimme laittaa jalkaan ja pipon päähän, mutta tätä muovia naputellessa eivät kintaat tulleet matkaan mukaan.

8.1. Joulukuusi vietiin pois, pois, pois

Sinne lähti, ulos ovesta, joulukuusemme, joka tänä vuonna oli mallia leveä ja tuuhea. No joo, saattaa olla, että kuvassa ei ole meidän kuusemme, mutta aina voi niin väittää, koska teillä ei kuitenkaan ole täsmällistä tietoa asiasta. Tämä on hellyttävällä tavalla nostalginen viritelmä, josta huomaa, että koristelijalla ei ole ollut mitään erityistä joulun teemaväriä, kuten blogisteilla nykyisin tapana on.

Leveitä ja tuuheita olemme mekin joulunpunaisissa asuissamme, joista tässä ensimmäisessä kuvassa ylin kerros eli liivihameet. Pirjolla on Hello Kittyä koko puuvillakankaan laajuudella ja Purjolla Marimekon jonkunnimisestä raitakankaasta rimpsuhelmainen essu, jossa voisi vaikka leipoa piparkakkutaloa, jos vielä sattuisi olemaan joulua edeltävä aika.

 

Mutta mitä löytyykään liivihameiden alta! Pirjolla on maailman ihanin ja pehmein plyyshihaalari, jossa on takana tarrakiinnitys. Tämä on kätevä, helppo pukea päälle ja lämmin. Purjolla puolestaan on puuvillatrikoinen haalari, joka on samaa mallia kuin Pirjonkin, mutta tässä on tehosteena Tiimarin alennusmyynnistä ostettua Hello Kitty -nauhaa, joka oli miellyttävässä -70% alennusmyynnissä. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin on hyvä päättää joulu vuosimallia 2013 ja jatkaa kohti uusia seikkailuja.

6.11. Pirjo ja Purjo kummastuvat

Maailmassa on aika paljon asioita, joita me syvästi ihmettelemme. Toisaalta maailmassa on myös aika paljon ihmisiä, jotka ihmettelevät meitä, joten tasoissa ollaan.

Tänään me olemme melkoisella antaumuksella kummastelleet tulevan isänpäivän alkutytinöissä jaettuja Vuoden isä -palkintoja.

Äitienpäivänä jaetaan mitaleja ansioituneille äideille, jotka ovat yksin kasvattaneet vähintään tusinan lapsia vedettömässä, sähköttömässä ja todennäköisesti myös ikkunattomassa mökissä keskellä korpimaita sen jälkeen, kun tuoni on korjannut aviopuolison inhimillisesti katsoen aivan liian varhain. Ansioitunut äiti ei ole tästä lannistunut vaan on hoitanut hatarassa navetassa todellisen kantakirjakarjan, käynyt kodin ulkopuolella töissä vähintäänkin keittäjänä ja tietenkin ennen tätä työrupeamaa hoitanut aamulehtien jakamisen ennen auringonnousua lykkien kahta nuorinta vaunuissa ja vetäen kolmea seuraavaa pulkassa perässään. Kaikkien lasten mentyä kouluun on äitikin lähtenyt opintielle ja valmistunut joko opettajaksi tai terveyssisareksi, koska "sitä joutoaikaa tuntui olevan niin paljon".

Äitienpäivämitalin saanut äiti on osallistunut monin eri tavoin yhteiskunnalliseen toimintaan, hän on ollut maatalousnaisten tai marttojen kantava voima, diakoniapiirin uupumaton ahertaja, kirkkokuoron helein sopraano ja kansalaisopiston kudontapiirin idearikkain räsymattoilija. Luonnollisesti hän on kasvattanut kaikki lapsensa kunniallisiksi kansalaisiksi ja kelpo veronmaksajiksi. Lapsilleen ja näiden puolisoille hän on aina ollut korvaamaton tuki ja kuuntelija, jonka kokemuksen syvällä rintaäänellä lausutut elämänviisaudet ovat kannustaneet niinä hetkinä, jolloin omassa elämässä on ollut tilapäisiä ongelmia.

Palkittu äiti on vuosien ajan jo olosuhteidenkin pakosta joutunut olemaan äärettömän säästäväinen, mutta hän on onnistunut kotipuutarhan tuotteilla ja kasvimaan antimilla varsin hyvin ravitsemaan kaikki lapsensa puhumattakaan siitä miten ansioitunut äiti on oppinut taitavasti ompelemaan isonveljen palttoosta pikkuveikalle siistin koulupuvun. Ja vaikka rahaa on ollut niukasti, on koti aina ollut niin siisti, että pölyhiukkaset joutuvat potemaan yksinäisyydestä johtuvaa masennusta. "Lasten ollessa pieniä en aina ennättänyt vuoteeseen asti nukkumaan, mutta levoksi riitti se, että suljin hetkeksi silmäni keitellessäni öisin ryynimakkaroita torilla myytäväksi.", kertoo palkittu äiti äitienpäivähaastattelussa paikallislehden toimittajalle, joka utelee typeriä jaksamisesta ja tuikitärkeästi omasta ajasta. 

Ja mistäkö ansioista saa sitten Vuoden isän tittelin? Riittää, että on pitänyt isyysvapaan ja isäkuukauden ja muistanut kertoa siitä julkisuudessa. Että niin vaativaa se on isillä!

Meilläkin on ihan kamalan vaativaa, sillä leikimme hippaa. Purjolla on maailman ihanin velourasu, joka on pehmeä ja lämmin ja kaunis samaan aikaan. Huomatkaa punainen vetoketju,jossa on valkoinen hammastus. Tällaisista pienistä yksityiskohdista meidät laadukkaat tyylibloggaajat tunnistaa. Pirjo otti  puseropinosta sinisen paidan, jossa toistuu Purjonkin asusta löytyvä Hello Kitty -kuviointi.

PS. Toki me arvostamme Vuoden isiä ja ymmärrämme, että on aika hankala löytää yhtäkään miestä, joka olisi edes hiukan yhtä ansioitunut kuin äitienpäivämitalin arvoiset naiset. Silti meitä ihan vähän naurattaa: mies lapsen kanssa kotona on mitalin arvoinen, nainen lapsen kanssa kotona on kansakunnan vihollinen nro 1, joka ei ole ymmärtänyt palata työelämään kantamaan korttaan kekoon bruttokansantuotteen kasvattamiseksi ja kauppataseen alijäämän hillitsemiseksi.

17.9. Meillä on Aapine!

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Kirjamme on Aapine ja se on kirjoitettu murteella. Takakannen mukaan se on "Aapine niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast". Opusta ei siis ole tarkoitettu läheskään kaikille, mutta meille asiaan perehtyneille Heli Laaksosen kirja tuottaa suurta iloa. Lisäksi siinä on jotain sellaista, mitä emme olisi uskoneet enää löytävämme eli tuoksu. Menkää vaikka itse kirjakauppaan nuuhkimaan: täsä Aapises o semmone färi, misä on  haju fölis.

Erityisen ilahtuneita olimme P-kirjaimen kohdalle kirjoitetusta runosta, jonka lopussa sanotaan näin:

"Ei pulu mittäm putka joutunu.

Polisil ol kova kiiru kotti.

Pihatalkkois Pirjo paist plätei."

Alun saatte itse mennä lukemaan. Miettikää tykönänne, mitä ihmettä pulu on mahtanut tehdä, jos häntä selli uhkaa. Harmiksemme runossa Purjoa ei mainita lainkaan, mutta ehkä Aapisen seuraavassa painoksessa hänkin pääsee mukaan.

Vaatepuolella esittelemme tällä kertaa hempeää pikkukukkapuuvillaa. Pirjon asussa on vihreä yläosa ja vyötäröä korostamaan lisätty kukallinen joustonauha. Purjolla yläosa on pinkki ja edustassa on Hello Kitty -aplikaatio. Helman pitäisi olla somasti laskoksilla, mutta kuvassa näyttää siltä, kuin kangas olisi harmillisella tavalla ryppyinen. Kuva valehtelee, emme me.

6.8. Tuunaa mun uikkari

Kuva on melkein kuin edellisestä postauksesta, mutta mielestämme asia on tärkeä.

Me emme ole erityisen mielikuvitusrikkaita eli suunnilleen kekseliäintä vaatteissamme on käyttää sinisessä paidassa oransseja resoreja. Joskus se näyttää hyvältä, joskus ei. Toisaalta olemme kohtalaisen pienikokoisia, jolloin nyt niin muodikkaan kuviolliset trikoot eivät ole päällämme edukseen, koska hienoksi maisemaksi tarkoitettu kuvio latistuu asussamme puolikkaaksi puuksi ja pariksi viivaksi, joiden alunperin piti olla aita, tie tai mäki. Siksi me aplikoimme asuihimme kaikenlaista, jotta saisimme omannäköistä lopputulosta.

Uimapukujemme trikoo on kangaskauppa Wexleristä. Tämä on sellaista vähän ohuempaa, valuvaa neulosta, josta saa mahdottoman ihania oikeiden ihmisten löhöilypaitoja. Tarkkasilmäinen huomaa uikkareissamme yhden ratkaisevan eron ja se on Pirjon asun edustaan lisätty pätkä Hello Kitty -nauhaa. Kyseinen nauha oli Tiimarissa alennusmyynnissä (70% ale, hyvä hankinta, vaikka ostotilanteessa ei ollut aavistustakaan, mitä tälle tekisimme). Nauhan väri on tismalleen sopivaa uimapuvun trikooseen, joten helposti ja kätevästi tuunasimme toisen uima-asun aivan uudenlaiseksi.

Näissä asuissa me aamulla metsästämme lehtokotiloita nurmikolta. Uskomattoman pulskat nilviäiset matelevat veikeinä ryhminä yrittämättäkään piiloutua apiloiden alle, joten aamukasteiselta viheriöltä on suorastaan ilo kerätä saalista. Toistaiseksi olemme tyytyneet pullottamaan kotilot vienosti tuoksuvaan etikkaveteen, mutta mielessä on käynyt, että sittenkin siirtyisimme myymään niitä kauneushoitoloihin. Pitkin poskea limaisena vetelehtivän kotilon on pakko olla tehokas rypynpoistaja, niin iljettävältä sen kosketus tuntuu. 

3.8. Tulossa hyvä tölkkivuosi!

Emme yleensä poistu kodistamme varhain lauantaiaamuna, mutta tänään tuonkin menimme tekemään. Ei ehkä olisi pitänyt, sillä tölkinkylvöaika on parhaimmillaan ja matkalla jonnekin ja takaisin näimme runsaasti kaikenvärisiä metallisia juomansäilytysastioita, jotka oli jätetty tien- ja kadunvarsille todennäköisesti siinä toivossa, että niistä kasvaisi uusi pantillisten tölkkien sato. 

Empiiristen havaintojemme mukaan tölkkien uskotaan kasvavan parhaiten pientareella, koska niitä oli sinne ripoteltu ainakin tusinan verran. Toinen merkittävä kasvupaikka ovat ajoväylien välissä olevat korokkeet tai muut kaistaleet, joissa ei ole tarkoitus ajaa, mutta jotka ovat kädenkantaman päässä tölkinkylvökoneista eli autoista. Pienet leikkipuistot vaikuttivat myös olevan kylväjien suosiossa, mutta niihin tölkit tuodaan kaiketi repuissa tai pahvisissa kantotelineissä, joista jälkimmäisiä näytti olevan levitettynä ympäriinsä pienen paperinkeräysastian verran. 

Emme ole kovinkaan kokeneita kierrättäjiä, mutta mielestämme yhdestä tölkistä saa 0.15 euroa. Emme tiedä sitäkään, kasvavatko  tölkit puissa vai pensaissa tai miten monta uutta tölkkiä on odotettavissa yhtä maahanheitettyä kohti, mutta jos viime yönä tehdyt kylvöt onnistuvat, saadaan sadonkorjuun aikaan melkoisen mukava saalis. Ei kai kukaan muuten ilokseen visko pantillisia juoma-astioita ympäriinsä?

Tölkkien kasvupaikoille oli täsmäkylvetty myös melkoinen määrä hampurilaisravintoloiden take away -pusseja, joiden sisällöllä lienee tarkoitus lannoittaa maastoa parhaan sadon aikaansaamiseksi. Vaatii melkoista kärsivällisyyttä kanniskella Mäkkärin pussi yli 40 kilometrin päähän ostopaikastaan vain siksi, että sen avulla auton ikkunasta viskattu limsatölkki saisi seuraa ojanpientareelle. Muuten emme ymmärrä, miksi pahvirasia, lautasliina ja paperipussi on pitänyt tuoda konkreettisesti keskelle ei mitään.

Päivä oli helteinen, joten toivottavasti tölkit juurtuvat hyvin ja kasvu lähtee ripeästi käyntiin. Sitä odotellessa pukeuduimme uimapukuihin, joihin on aplkikoitu Hello Kitty -kuvioita. Purjon uimapukuun leikattiin pätkä Tiimarista ostettua satiininauhaa ja Pirjon Kitty on kauan sitten Eurokankaasta ostetusta kankaasta. Yhteisenä juttuna meillä ovat raidat: Purjolla koko uimapuvussa, Pirjolla resoreissa.

 

21.4. Vastustamme asuinalueiden tiivistämistä!

Maata ei enää valmisteta, joten ns. metropolialueella ja vähän muuallakin on vähitellen ryhdytty inhalla tavalla kaivamaan maata perustusten alta. Vanhoille omakotialueille on laadittu uudet kaavat, joiden mukaan marjapensaiden ja leikkimökin tilalle saa rakentaa massiivisen rivitalon, jonka päätyhuoneisto ulottuu suunnilleen tontilla jo olevan vanhan asuinrakennuksen kuistin nurkalle, kaiken lisäksi sisäpuolelle. Rakentamispakkoa ei ole, mutta kiinteistöveroa kannetaan kuin talo jo olisi olemassa tai oikeastaan moninkertaisena, koska kyseessä on rakentamaton tontti, siis kansantalouden kannalta karmaiseva tuhlaus.

Siinä sitten joutuu tupasessaan asustava eläkeläismummo miettimään, miten riittää eläke lääkkeisiin ja kiinteistöveroon. Yleensä ei riitä, joten osa tontista on pakko myydä pilkkahinnalla grynderille, joka samantien tuo tontille kaivinkoneet ja muut vempeleet. Niin saavat kyytiä vanhat omenapuut, joiden katveessa juotiin Aarne-vainaan kanssa suviset sunnuntaikaffet ja se vuosia varjeltu perennapenkki, jossa kasvoi Hildur-tädiltä vuonna 19341 saatu harvinainen haaleansinivalkoinen akileija. Rakennusyhtiöllä ei isommin riitä tunteita vanhoille muistoille, niitä kiinnostaa vain rakennusoikeus ja pohjamaan laatu sekä tietenkin se, miten saada asunnot nopeasti kaupaksi.

Uusiin asuntoihin muuttavat perheet tuovat alueelle kaavoittajan kovasti toivomaa reipasta eteenpäinmenoa. Tupasensa ikkunasta mummo saakin seurata, miten hänen pihansa vähitellen muuttuu naapuritalon lasten pallokentäksi, koska "ei meidän pihassa mahdu leikkimään, siinä on autopaikat". Mummolla ei ole autoa eikä autopaikkaa, mutta eipä ole enää omaa rauhaakaan. Kesällä naapurusto pitää huolen siitä, ettei mummo rasitu marjamehujen keittelyssä, sillä marjat käydään riipimässä pensaista raakoina ja omenat käydään yön pimeydessä hakemassa parempaa talteen tai sitten niitä muuten vain viskotaan ympäriinsä silkasta heittelyn ilosta. Asuinalueen tiivistäminen on tiivistänyt sen mummoparan sisätiloihin, sillä ympäristö on vallannut hänen pihansa ja käyttää sitä kuin omaansa.

Lopulta mummo kyllästyy ja päättää myydä talonsa. Kuntotarkastuksessa ei löydy mitään hälyttävää ja onnellinen nuoripari ostaa itselleen kodin. Kolme vuotta myöhemmin tehtävässä remontissa paljastuu vajonnut sokkeli tai homevaurio tai ainakin viitteitä siitä, että jotain on vialla, joten mummoparka joutuu keskelle kallista ja hankalaa oikeudenkäyntiä, koska on vastuussa piilovioista noin viisi vuotta.  Sen tuloksena hän on köyhempi kuin silloin, kun asemakaava-arkkitehti ajeli ympäri omakotialueita ja suunnitteli ne täyteen uudisrakennuksia. Tämä kun keksi, että myymällä osan pihastaan saavat vanhat ja raihnaiset mummot rahaa, jonka turvin asua mökeissään elämänsä loppuun asti.

Tämä pitkä ja polveileva esipuhe oli alkusoittoa meidän ongelmallemme. Tähän asti avaralle pihallemme on kaikesta päätellen salaa meiltä kaavoitettu uusia asuntoja, joiden asukkaat nyt käyttäytyvät juuri niin röyhkeästi kuin uudisasukkaat aina tuntuvat tekevän. Ompeluhuoneen ikkunanpieleen tai oikeastaan ikkunanpielen alle on rakennusyhtiö Tiainen & Tiainen aloittanut melko massiivisen rakennusprojektin. Sisälle huoneisiin kuuluvasta raapimisesta ja säksätyksestä päätellen rouva Tiainen (luultavasti Gini T., koska hän pitää hurjaa meteliä ja joskus lentelee lievästi sanoen ailahtelevaisesti) rakastaa sisustamista eikä kaihda mitään keinoja laajentaa yksiötä kaksioksi vaikka seinän läpi. 

Ensin tyydyimme hakkaamaan seinää hätistääksemme luvattomat rakentajat pois. Ei mitään tehoa, päinvastoin. Etenkin auringon laskiessa alkoi mahdoton remontointi, joka kuullosti siltä kuin apureina olisi ollut hiirilauma. Seuraavassa vaiheessa ripustimme ikkunan ulkopuolelle kaikenlaista pelottavaa tavaraa kuten välkkyviä folionpalasia ja tuulikello. Näiden teho oli olematon, paitsi että Tiainen & Tiainen keräsi foliota eristääkseen pesänsä. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimenpiteisiin ja estää pääsy ikkunanpielen alle rautalankaverkolla. Ei kaunis, ei todennäköisesti lainkaan luvallinen, mutta pitää seinänaapurit hiljaisina.

Pari päivää lintujen rakennusliike yritti suljetulle työmaalleen, mutta luopui sitten ja siirtyi jonnekin muualle. Rapiseva seinä on nyt muisto vain. Synkkyyteen taipuvaisina nukkeina emme olisi kestäneet sitä sirkutusta, minkä tuore perhe tapetin takana olisi aiheuttanut. Tiedämme täsmälleen, miltä mummosta tuntui, kun tuttu piha täyttyi uusista asukkaista.

Meillä on näpsäkät trikooasut, joissa on yhdistelty kaikenlaisia jämätrikoita. Pirjon housuissa on omituista goottitekstiä, mutta ei se haittaa, koska emme osaa kunnolla lukea. Pääasia, että teksti on pinkkiä. Näin keväällä me aina vähän röyhelöisymme, mistä esimerkkinä Pirjon tuninan helma.

 

23.2. Pirjo ja Purjo hakevat kesätöitä

Valitsimme oikein kesäisen kuvan muistuttamaan siitä, että auringonpistokset ja hyttysenpuremat ovat uskomattoman lähellä. Liivihameemme ovat puuvillaa ja niissä on käytetty kohtalaisen luovasti raitaa ja palloja. Yhdistävä tekijä on lakanakankaasta leikattu ja edustaan aplikoitu Hello Kitty -kuvio.

Vuosi vuodelta kesätöitä täytyy kysellä aikaisemmin ja aikaisemmin. Monessa kunnassa ja yrityksessä palkataan kesällä nuoria muutamaksi viikoksi katsomaan, mitä sen työnteko ehkä joskus isompana on. Paikkoja on muutamia kymmeniä, hakijoita satoja, joten vahvasti uskomme pärstäkertoimella olevan enemmän osuutta töiden saamisessa kuin hyvällä hakemuksella tai arpajaisonnella. Me olemme näin helmikuussa käyneet jopa kaksilla kesätyömessuilla kuulemassa, mitä kesätyöntekijältä odotetaan, joten alamme vähitellen olla melkoisia asiantuntoijoita tälläkin alalla. Siinä sivussa olemme saaneet mehua, keksejä, ilmapalloja, kyniä, karkkia ja uskomattoman määrän tietoa, josta ei ole mitään apua hakemuksen laatimisessa.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä reippaus. Melkein kaikki kesätyöläistä etsivät sanovat, että hakijan täytyy olla reipas. Kukaan ei sitten jatkakaan siitä eteenpäin täsmentäen, mitä reippaudella juuri siinä työpaikassa tarkoitetaan. Piti ihan kaivaa synonyyminet esille ja katsoa, mitä siellä asiasta sanotaan. Reipas on sen mukaan sama kuin terhakka, pirteä, virkeä, virma, rivakka, riuska, nopsa, joustava, rempseä ja arastelematon, joten pieni tarkennus olisi todella paikallaan.

Oletetaan, että kesätyöpaikka olisi se perinteinen hautausmaa, jossa tarkoitus olisi pääosin leikata ruohoa, kastella kukkia ja haravoida lehtiä. Emme mitenkään voi uskoa, että toivetyöntekijä olisi virma ja rempseä, koska sellainen todennäköisesti poukkoilisi paikasta toiseen ja saattaisi epähuomiossa kompastua kasteluvesialtaaseen tai vähintäänkin kastelisi rempseällä otteella myös hautakivet siinä kukkien ohessa. 

Päiväkodissa on takuuvarmasti käyttöä pirteälle ja joustavalle harjoittelijalle, mutta melkoinen painajainen voisi olla hän, jonka reippaus ilmenee arastelemattomuutena ja riuskuutena. Siinä saattaisi moni vanhempi jälkikasvuaan kotiin hakiessaan kuulla lapsestaan ja tämän hoitopäivästä ihan uusia asioita, kun reipas kesätyöläinen ohi varsinaisten hoitajien arkailematta kertoisi, miten on saanut vauhtia ja puhtia siihenkin vastahakoiseen itkupilli-NicoYamppaan.

Toinen hyvin suosittu adjektiivi toivetyöntekijälle on ahkera. Pitää osata tarttua työhön ja olla omatoiminen, mutta toisaalta pitää myös kuunnella ohjeet ja tehdä vasta sitten. Yksikään työnantaja ei työnhakumessuilla kertaakaan maininnut varsinaisissa työhakemuksissa usein kerrottuja ominaisuuksia tiimityötaitoinen, eteenpäinpyrkivä ja  innovatiivinen, joten ne lienevät asioita, joita kesätyöläisessä ei erityisemmin arvosteta.

Kesätöissä on muutenkin monia omituisuuksia. Kävimme kuuntelemassa luennon, jonka perusteella jokainen työnantaja viettää koko talven kehitellen erilaisia konnankoukkuja, joiden tarkoituksena on onnistua huijaamaan ja vedättämään oikeuksistaan tietämättömiä kesätyöläisiä. Todella moneen kertaan muistutettiin, että palkat maksetaan aina väärin, alakohtaisten sopimusten mukaisia lisiä ei maksa kukaan ja ylitöitä teetetään ilman korvausta niin paljon, että ulkopuolisiakin hävettää. Kuitenkin suurin osa työnantajista toimii ihan oikein, joten ylenpalttinen pelottelu tuntui turhalta. Melkein nostimme kätemme pystyyn ja kysyimme, että ihan oikeastiko aina kaikki menee pieleen, mutta sitten päätimme vaieta viisaasti. Ehkä puhujan tarkoituksena oli vain aiheuttaa runsasta iloa siinä vaiheessa, kun tilille ropsahtaakin täsmälleen oikea summa ja työtuntejakin saa tehdä ne kirjallisessa sopimuksessa luvatut.

Me emme ole vielä tehneet työhakemusta, koska emme ole keksineet työpaikkaa, joka olisi arvoisemme. Kangas- tai nappikauppa voisi sellainen olla, mutta vain silloin, jos saisimme viettää aikaamme takahuoneen puolella suunnitellen itsellemme vaatteita. Reippaina tietenkin!

29.1. Kirjallista pohdintaa

Olemme päättömissä pohdinnoissamme tänään miettineet sitä, miksi kirjoihin ei saa lisäosia. Emme tarkoita mitään trilogioita tai jatko-osia, joissa tarina jatkuu, ja voi seurata, mitä päähenkilöille myöhemmin tapahtui, vaan samanlaisia lisäpaketteja kuin tietokonepeleihinkin on saatavissa. Kirja olisi pelkkä perusjuttu, jonka sellaisenaan lukaisisi aika pikaisesti, mutta lisäosat kasvattaisivat sen kiinnostavuutta.

Esimerkiksi salapoliisiromaaneissa osa tärkeistä juonenkäänteistä ja johtolangoista olisi ostettavissa sivuromaanina, jonka ansiosta kirjaan tulisi aivan erilainen sisältö ja meno kuin alkuperäisteoksessa. Parhaimmillaan koko arvoitus ei ratkeaisi, jos ei hankkisi muutamaa lisäopusta tyyliin "Mitä tapahtui linnassa" ja "Tarkka selvitys von Knittenin suvun tapahtumista ennen rikosta". Pelkän perusteoksen pohjalta saisi selville vain tehdyn rikoksen ja mahdolliset syylliset, mutta varsinainen mysteeri jäisi ratkaisematta. Viimeisellä sivulla voitaisiin vihjailla ratkaisusta, mutta jättää se kuitenkin avoimeksi kertomalla, että eteenpäin pääsee ostamalla päivityksen.

Toinen vaihtoehto olisi viittailla koko ajan muihin teoksiin, jolloin lukijalle tulee tunne, että on lukemassa kirjasarjan ties monetta osaa. Jotta tietäisi päähenkilön karusta lapsuudesta, vuosista merillä ja jatkuvasti puheena olevasta aarteesta sekä sukusalaisuudesta, pitäisi käydä katsastamassa alaviitteessä mainittu kirja "lisää taustatietoja löydät Katalan kissan majatalon kolmannen luvun neljännestä kappaleesta". Tietenkään ei välttämättä tarvitse viitata kirjaan, jonka on itse kirjoittanut, vaan voi valita mielensä mukaan muiden kirjailijoiden jo keksimiä asioita. Eikä mikään estä varastamasta muista tarinoista pitkiä pätkiä, kunhan muistaa mainita, kuka on juonenkäänteet tai hahmon keksinyt. 

Tällä tavalla voisi kirjoittaa kirjoja, joiden loppuratkaisuun voisi itse vaikuttaa sen mukaan, minkä lisäosan hankkisi. Yhdessä versiossa syyllinen olisi odotusten mukaisesti hovimestari, toisessa puutarhurin Australiasta palannut veljenpoika ja kolmannessa kulkuri, joka oikeasti olisi hovimestarin sisaren parhaan ystävän kummisedän serkku. Ehkä yhtenä lisäosana voisivat olla kirjan henkilöiden monimutkaiset sukulaissuhteet.

Joskus me olemme miettineet sitäkin, että voisimme joutessame laatia jatko-osan jonkun aikoinaan kirjoittamaan kirjaan, jossa päähenkilö on lopuksi vaikka mennyt naimisiin tai jättänyt kaiken taakseen ja aloittanut uuden elämän. Esimerkiksi voisi varsin hyvin ottaa jonkun lälläriromaanin sankarittaren ja kertoa, mitä tapahtui kymmenen vuotta edellisen kirjan jälkeen eli miten prinssi osoittautui sammakoksi tai jotain muuta mukavaa. Muinainen Viisikko -sarja voisi olla hauska päivitettävä, koska muistaaksemme siinä syödään koko ajan täytettyjä voileipiä ja hilloa, joten jatko-osan nimeksi tulisi tietenkin Viisikko joutuu kiipeliin juututtuaan vyötäröstään tornikamarin ikkunaan.

Huomaatte varmaan, että meillä on liikaa aikaa pohdiskella turhuuksia. Vaatepuolella valitsimme asumme huolellisesti eli Purjolla on esittelyssä tällä kertaa Eurokankaasta ostetusta trikoosta ommeltu marakattipaita yhdistettynä trikoohousuihin. Pirjo luottaa Hello Kittyn lumovoimaan kokopinkissä asussaan. Pitäisi varmaan alituisen ajattelemisen sijaan joskus tehdäkin jotain, jotta kuvista ei tulisi näin tylsiä.

17.1. Saako hiihtotaidoton mennä ladulle vai pitääkö tyytyä pulkkamäkeen?

Päivän pohdinta tulee Suomen Turusta, jossa on syvästi paheksuttu hiihtotaidottomien lasten ryntäystä laduille. Lukuisat kunnon hiihtovermeissä paahtavat oikeat urheiluharrastajat ovat ottaneet yhteyttä kaupungin liikuntatoimesta vastaaviin vaatimuksenaan saada lapsettomat ladut ja mielellään ihan kaikki muutkin liikuntapaikat. Kaikista amatööreista on vain haittaa silloin, kun muinaiset hiihdon pitäjänmestarit vuodelta 1984 tai 1986 haluavat kokeilla omia rajojaan ja upouutta alennusmyynnistä hankittua suksipakettiaan sekä hengittävää hiihtoasuaan.

Erityistä närkästystä on herättänyt se, että koulut ovat vieneet laumoittain lapsosia harjoittelemaan mäenlaskua sukset jalassa kaupungin suosituimmalle ladustolle. Siellä on ollut paljon niitä kuuluisia vähältä piti -tilanteita, joissa olisi voinut käydä huonosti alamittaisten harrastehiihtäjien aiheuttaessa ongelmia kaatuilemalla holtittomasti epätasaisessa maastossa tai puuskuttaessa haarakäyntiä mäkiä ylös niiden oikeiden hiihtäen yrittäessä lykkiä hartiavoimin heidän ohitseen. Pois hiihtotaidottomat muiden jaloista! Latuja ei ole tehty harjoitteluun vaan veren maku suussa kisaamiseen itsensä kanssa ja sen sinihaalarisen, joka menee jossain edellä, mutta joka täytyy saada kiinni, koska kilpailuvietti on niin kova.

Turusta on siis tulossa siitä kuuluisa kaupunki, että sen kasvateille täytyy esimerkiksi armeijassa ihan erikseen opettaa mäenlasku sukset jalassa tai antaa niiden tilalle pulkka, koska turkulaisille lapsille kaikki kaltevat pinnat ovat liian vaarallisia. Hiihtoa saisi kouluaikana olla vain tasaisella pinnalla. Sitä eivät lehdet kerro, missä vaiheessa sinne vaativimmille laduille mäkiseen maastoon saa mennä, jos ei missään saa opetella mäenlaskua. Tai ehkä Turkuun on tulossa koulujen yhteinen mäenlaskusimulaattori, jossa hyväksytysti laskettuaan saa kirjallisen kunnallisten latujen käyttöön oikeuttavan todistuksen. Sen näyttämällä pääsisi kokeilemaan ihan oikeaan mäkeen, jossa ei enää olisikaan vaaraksi oikeille hiihtäjille.

Meidän mielestämme koko ongelma poistuisi sillä, että kielletään koululiikunta kaikilta osiltaan. Uimahallissa koululaisryhmistä lähtee käsittämättömästi melua ja ne ruuhkauttavat kaikki pukeutumistilat ja suihkut puhumattakaan siitä, että altaaseen ei mahdu vesijuoksemaan rinnakkain Martan ja Tyynen kanssa, kun ne pahuksen lapset polskivat siellä. Koulujen jumppasalit täyttyvät lapsista päivällä, vaikka eläkeläisten sählykerholla olisi paljon suurempi tarve liikuntahallien käyttöön. Jos ei olisi näitä tarpeettomia urheilutunteja, olisi erilaisilla aikuisryhmillä päivälläkin käytössään liikuntatiloja eikä tarvitsisi sauvakävellä tuulessa ja tuiskussa. Jonkun kolmasluokkalaisten telinevoimistelutunnin sijaan voisi ihan hyvin olla seniorijoogaa. Lapset voisivat sinä aikana vaikka opetella ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä.

Jos kouluissa on ihan pakko sitä liikuntaa harrastaa, niin tästä eteenpäin valittakoon vain sellaisia lajeja, joista ei ole haittaa oikeille ihmisille eli aikuisille. Pulkalla ja kelkalla saisi laskea mäkeä vain jollain sellaisella alueella, jonne aikuisilla ei ole asiaa kuten vaikka koirapuistossa tai omassa pihassa. Jos on ihan pakko laittaa niitä lapsia sukset jalassa mäkeen, niin mäkihyppy olisi paljon parempi laji kuin hiihto, koska aika harvoin siellä hyppyrimäessä on mitään ruuhkaa ja yli 40 vuotta täyttäneitä hyppelijöitä häiriintymässä alaikäisistä. 

Helpointa tietenkin olisi, jos kouluihin hankittaisiin erilaisia urheilullisia konsolipelejä, joissa nappia painamalla voisi valita lajin keilaamisesta pujotteluun. Niiden avulla nuoriso saataisiin pysymään luokkahuoneissa poissa pahanteosta eli kaatuilemasta veronmaksajien kalliisti kustantamilla laduilla.

Meillä ei ole suksia eikä luistimia, joten ihan turha sieltä Turun suunnasta on tänne paheksuvasti katsella. Ei meillä ole hiihtotrikoitakaan vaan vihreää trikoota muuten vaan. Purjon paidassa on Hello Kittyjä oikein kohtalaisen iso lauma ja Pirjolla on vähän hippityylisiä kukkakiekuroita. Aika hyvin tälläinen sinivihreä ja fuksia sopivat väreinä yhteen, vai mitä.

21.7. Turistikierros tuppukylässä

Tänään on hieno päivä ihan ilman syytä!

Kuvitelkaa, kerrankin me olemme positiivisia emmekä ruikuta olemattomista, kuten yleensä. Aurinko paistaa ja teimme pienimuotoisen kesäretken pihan ympäri tässä polkupyörän korissa päivää paistatellen. Löysimme monia jo melkein unohtuneita asioita katsellessamme ympärillemme kuin kesälomailevat matkailijat  ikään.

Ensimmäiseksi kuulimme historian siipien havinaa kääntäessämme katseemme ylöspäin. Toisaalta miksi kuulee havinaa, jos näkee talon iloisesti esittelevän seinässään syntymävuotensa? Joka tapauksessa kohtasimme rakennusvanhuksen, joka säitä ja muita uhmaten on pysytellyt paikallaan jo kolmella vuosisadalla. Hän vaikutti vallan tyytyväiseltä tilanteeseensa, joten ihan turha sanoa, että tullakseen onnelliseksi pitää lähteä pois. Täyttä puppua, myös paikoillaan pysyvät voivat kokea elonsa täydeksi.



Seuraavaksi kurkistimme nurkan taakse ja löysimme oven, joka on aika mahdottomassa paikassa, koska sinne ei ole edes portaita. Kuka kumma on tarvinnut ovea, joka on yli neljän metrin korkeudessa?  Iso monsteritraktori änkeytyi kuvaan mukaan, emmekä millään saaneet sitä hätistettyä pois, mutta koska olimme epätavallisen auvoisia, emme tehneet asiasta sen isompaa numeroa. Olkoot nyt kuvassa, kun siihen vasiten vänkeytyi.

Uskaltauduimme pihapiirin ulkopuolelle ja kohtasimme ensitöiksemme myöhäisen kukkijan. Kohteliaasti jätimme kertomatta, että lajitoverit ovat kukoistaneet jo aikaa sitten. Ehkä tämä kyseinen yksilö halusi osoittaa mieltään muutaman kymmenen metrin päässä kasvaville jalostetuille puutarhakasveille, joita hoidetaan ja hyysätään, mutta jotka siitä huolimatta eivät vaikuta koskaan oikein tyytyväisiltä.

Aivan maitohorsman vieressä oli pelto, joka jatkui loppuun asti. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että silmänkantamattomiin.

Pellon takana puolestaan oli musta mökki, joka ilmiselvästi yritti ryömiä kuvausryhmäämme piiloon puiden katveeseen. Turha toivo, me ennätimme nappaamaan kuvan ennen kuin  tupa sukelsi hopeapajun alle lymyilemään.



Meillä molemmilla oli tällä kotimaanmatkailukierroksellamme samanlaiset punaiset liivihameet, joiden kangas on hankittu kangaskauppa Wexleristä. Koska aurinko paistoi armottomasti, suojasimme päämme lierihatulla, vaikka oikestaan kai olisi pitänyt laittaa pyöräilykypärä, koska matka oli vaaroja täynnä. Tai jos ei ihan vaaroja, niin kuoppia kuitenkin.