Tänä aamuna hieraisimme silmiämme kahteen kertaan katsoessamme takapihalle. Kotimme oli muuttanut järven rannalle! Muutaman päivän taukoamaton sade oli tehnyt tepposensa ja vesimassat olivat vyörynneet joesta pellolle. Luontoäiti yritti näin kovakouraisesti tehdä ohrasta riisiä, sillä viljasta oli vedenpinnan yläpuolella enää muutama vihne. Siellä se huojahteli somasti aaltojen tahtiin.
Lisäsimme hankintalistalle ilmatyynypuimurin. Tavallisella puimakoneella ei pellolle ole asiaa pitkään aikaan, vaikka järvi toivottavasti ymmärtää ujuttautua takaisin jokeen mahdollisimman nopeasti. Kyllä me ymmärrämme kevättulvan, mutta syystulva on jotain maailmankäsitykseemme totaalisesti sopimatonta. Tähän aikaan vuodesta on tapana kerätä sato, ei suinkaan säilöä sitä veteen.
Kotoa poistuessamme koimme toisen ison kummastuksen. Tien reunaan oli isketty varoituskolmio, jonka alla olevassa lisäkilvessä kerrottiin, että pysykää poissa, ottakaa snorkkeli käyttöön, vesi on katkaissut tien. Tai voi olla, ettei siinä ihan näitä sanoja käytetty vaan ainoastaan luulemme niin, sillä olimme välittömästi varsin täpinöissämme ja valmiita lähtemään seikkailulle. Moista ihmettä piti päästä heti katsomaan, sillä edes meillä ei hiekkatien hukuttautuminen ole ihan jokavuotinen asia. Petyimme todella pahasti, sillä vaikka kilometrin verran vaelsimme, ei tie ollut missään kohdassa poikki. Joko kyltti oli keskivahvaa liioittelua tai sitten se vasta ennakoi tulevaa tilannetta.
Vettä on silti liikaa. Sitä on puutarhan sammaleissa, pihatiellä ja hiekkalaatikossa. Katsomme, että uimapuvut ovat mitä mainioin asu esiteltäväksi tällaisena päivänä, jolloin sade ropisee ja joka suuntaan katsoessaan näkee lätäköitä, puroja, lampia ja valtavia vesimassoja valmiina hyökkäämään. Ei siis hätää, me olemme varautuneet näillä perhosuimapuvuillamme. Kangas on samaa, mutta resorien väri vaihtelee vähän sen mukaan, millainen perhonen on osunut näkyvälle paikalle vatsan päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti