17.11. Aina ei ymmärrä: vuorossa neulegraffitit

Me olemme aika usein hämmennyksen tainnuttamia. Tällä kertaa kummastuksemme osuu neulegraffiteihin eli wikipedian mukaan "julkiselle paikalle kiinnitettyihin neulottuihin koristeisiin", joita voi nähdä vaikka lyhtypylväiden ympärillä tai porraskaiteissa. Viimeksi havaitsimme sellaisen patalapun näköisen virkkauksen puiston lehmukseen viritettynä. Miksi ihmeessä niitä täytyy olla? Jos puilta kysyisi, ei niitä palella eikä niillä mitenkään erityisesti ole tarvetta joutua villalankasuhrujen uhreiksi.

Puolustajat hehkuttavat sitä, miten neulegraffitit ovat kauniita, luovia ja inspiroivia, ne pehmentävät ja piristävät ympäristöä, joka muuten olisi kova ja tylsä. Kauhea tunnustaa, mutta me voisimme ihan varmasti elää hyvää ja täyttä elämää ilman, että polkupyörätelineessä on isoäidinneliöistä koottu suojus tai bussipysäkillä ketjusilmukoista virkattu nauha huojumassa tuulessa.

Jos on liikaa aikaa, liikaa lankaa ja ihan hillitön himo inspiroitua, niin miksi ei tekisi vaikka sukkia sukattomille? Yhtä lailla kodittomien alkoholistimiesten elämä kohentuisi uusista sukista kuin siitä, että heidän varaamansa puistonpenkin jalat on koristeltu kimallelangasta virkatuilla suojuoksilla. Tai jos haluaa onnistua mahdottomassa, ryhtyy keräämään kaduilta parittomia lapasia ja tekee niille parit ja palauttaa sitten löytöpaikalle. Kyllä ne joku siitä matkaansa ottaa toisin kuin sen pudonneen parittoman.

Haluamme siis sanoa, että vain liian korkean elintason maassa on varaa tuhlata lankoja johonkin sellaiseen, josta ei ole sitten niin mitään hyötyä ja jonka kauneusarvotkin ovat katsojan silmissä. Voihan sitä taiteeksi kutsua vaikka parkkiruutuun kaatunutta viiliä, jos kukaan ei tajua sanoa, että höpöhöpön. Eikä se, että moni tekee neulegraffiteja, merkitse sitä, että ne olisivat jotenkin ihailtavia ja tavoiteltavia. Eikä edes se, että on olemassa neulegraffitienbongaussivustoja, tee niistä nautittavaa taidetta. Netistä löytyy sellaisiakin sivustoja, joissa kuvataan wc-pyttyyn syntyneitä tuotoksia, mutta meille on ihan turha vakuutella niiden taidearvoja tai yhteiskunnallista merkitystä. Joku vain huijaa hyväuskoisia ja katsoo, minkä kaiken saa mahtumaan taiteen määritelmän sisään.

Joten jos on pakko väsätä jotain, niin niiden surkeiden neulegraffitivirkkausten sijaan voi tehdä sukkia, lapasia, patalappuja ja vaikka vauvanpeittoja ja lahjoittaa ne tarvitseville. Ihan yhtä paljon ne ilahduttavat käyttäjiään kuin ovenkahvaan kieputetut villalankaraidat.

Korostaaksemme yleisen mielipiteen ja omamme vastakkainasettelua kuvautimme itsemme kylpyhuoneessa. Asuina ovat uimapuvut, joista ei värejä puutu.

14.11. Kiirettä on pitänyt

Nyt meillä on niin paljon tekemistä, että tuskin ennätämme sanan tai kaksi tänne kirjoittamaan. Viime päivinä on ollut kaikenlaista lähestyvään jouluun liittyvää asiainhoitoa, joten tänne tarinoiminen on jäänyt turhan vähälle.

Vaatepuolella olemme ajankohtaisia eli jo melkein jouluisia, sävy on vaihteeksi vihreä. Purjolla on Marimekon puuvillasta ommeltu liivihame ja sen alla Hello Kitty -kuvioinen trikoopaita. Liivihameen taskuun on aplikoitu samainen kissaneito. Pirjolla on jostain ikivanhasta viskoosista tehty mekko, joka ei osaa päättää, ollako retro vai pelkästään rytky.

Sen verran voimme tekemisistämme kertoa, että kangaskauppa Wexlerissa on trikooalennusmyynti, joten käväisimme hankkimassa sieltä oikein ison kassillisen kuviollisia kankaita. Kuvankin laitoimme, jotta ymmärtäisitte olla kateellisia. Näistä saa aika monta pyjamaa, pipoa ja kaulahuivia. Tuo omenakuvioinen muuten on nyt loppu, turha mennä sitä etsimään, sillä nappasimme sitä viimeisen palan. Ymmärtänette siis, että meillä menee nyt muutama päivä tai viikko tärkeissä suunnittelutehtävissä luodessamme joulukuun vaatemallistoa. Emme siis ennätä ottamaan kantaa Talvivaaran myrkkyvuotoihin tai tulevaan perunapulaan, vaan palaamme niihin myöhemmin.

10.11. Mahdollisuus on muutos

Me olemme kyllästyneet muutospuheeseen eli siihen löpinään, jonka mukaan muutos on aina tarpeellinen, se vie asioita eteenpäin ja mahdollistaa kaiken hyvän ja ihanan. Muutosvastarinta puolestaan on vain sitä, että on jumittunut johonkin vanhoihin ja toimiviin tapoihin ja pelkää kehittyä. 

Ja höpsis sanomme me tähän: ihmiset saisivat töissä paljon enemmän aikaan, jos eivät joutuisi koko ajan istumaan muutosvalmennuksissa miettimässä sitä, miten tekisivät työnsä entistä hankalammin vain siksi, että jollain on ollut työaikana tylsää, ja hän on päättänyt keksiä uuden organisaatiokaavion. Sitä on sitten käsitelty johtokunnissa ja palavereissa ja alunperin pelkkä tylsyydenestokeino onkin yllättäen ikään kuin muuttunut lihaksi eli vaikka mikään ei ole vialla (tai ehkä juuri siksi), sotketaan kaikki asiat muutoksen tarpeellisuuteen vedoten. Näin voidaan tehdä, koska kukaan ei oikein tiedä, mistä koko ajatus sai alkunsa eikä kehtaa sitä kyseenalaistaa, koska se voisi tarkoittaa työpaikan menettämistä.

Erityisesti inhoamme konsulttien levittämää sanontaa, jonka mukaan muutos on aina mahdollisuus, johon meidän tulee sen enempiä järkevästi miettimättä tarttua. Me olemme erittäin päinvastaista mieltä eli vielä varmemmin mahdollisuus on pelkkä muutos, ja jos meiltä kysyy, ei se ole koskaan pelkästään hyvä asia. 

Me esimerkiksi toimimme tuossa kuvassa juuri niin kuin kaikki muutosinnovaattorit ehdottelevat eli katsomme vaihteeksi asioita uudesta näkökulmasta. Meille tämä näkökulma on ns. yläviisto, eli olemme tekemässä uhkarohkeita trapetsitemppuja ihan ilman sitä trapetsia näillä renkailla, jotka on kiinnitetty lähestulkoon kattoon. Vaikka me miten yritämme nähdä asioita uudella tavalla, niin ainoa havaintomme on se, että täällä pyöriminen ei ole mitään tervepäisen tekemistä. Jalostamme siksi omaa ajatustamme edelleen ja päädymme siihen, että muutos on pelkkä temppu, jossa epäonnistuminen satuttaa sitä, joka putoaa korkeimmalta. Monta muutosta puolestaan on temppurata, jossa on vaikka miten monia mahdollisuuksia teloa kätensä tai jalkansa.

Asuvalintamme osui nappiin eli meidän mielestämme kunnon muutos ansaitsee seurakseen joustofroteeta. Purjon asussa on vaikka miten monta Nalle Puhia ja Pirjolla jotain muita suloisia nallehahmoja. Näissä on helppo tehdä kieppi tai kaksi tai vaikka kuperkeikkoja, jos ei pelottaisi niin hurjasti katsella maailmaa uudella tavalla.

8.11. Vaippakaruselli

Tänään emme ole kuvassa ollenkaan, vaan esittelemme aika kattavan kestovaippakokoelmamme. Inhottaville henkilöille tiedoksi: nämä ovat kaikki käyttämättömiä.

Suosimme tätä yhtä istuvaa mallia. Tosin voi näiden vaippojen käyttäjä vaikka juostakin, sillä nämä sopivat kaikenlaiseen käyttöön. Päällyskerros on sellaista kosteuttakammoavaa PUL-kangasta, jota kytetään ihan oikeissakin vaipoissa. Meidän suosikkimme on ehdottomasti tuo apinakuvioinen tai ehkä sittenkin isot leppäkertut. Sisäpuoli voi olla collegekangasta, trikoota tai vaikka velouria, kunhan on pehmeää. Lisäksi näissä on imuksi kutsuttu froteekaistale, joka oikeiden vauvojen vaipoissa imee kosteutta, mutta meillä on lähinnä siksi, että se saa vaipan näyttämään aidommalta. Istuvuus on saatu aikaan ompelemalla kuminauhat lahkeensuuhun ja selkäpuolelle, jolloin näistä on tullut melkein kuin housut.

Olemme keränneet vaippakaruselliamme jo usean kuukauden ajan ihan vain voidaksemme esitellä sen teille, joten ihailkaa ja ihmetelkää.

6.11. Sun pitäs kuule Kale oppia avautumaan mulle!

Otsikon tekstin tarttui tahtomattamme korvaan käydessämme kaupassa. Huomaamme kaikenlaista epäolennaista, koska meillä ei ole oikeaa elämää vaan kuljemme kerhon, kaupan ja kodin bermudankolmiossa. Siksi tarkkailemme läheisiämme turhankin uteliaina joka kerta, kun poistumme kotipihasta ihmisten ilmoille ja valitettavasti kuulemme satunnaisia lauseita, joita ei ole korviimme tarkoitettu.

Kyseinen Kale oli suunnilleen viisikymppinen tavallisenoloinen mies, joka yrmeänä lykki ostoskärryjä marketissa. Sanoja oli samanikäiseltä vaikuttava nainen, joka uteli mieheltä kuin sylilapselta, että tätäkö leikkelettä vai sittenkin tuota, näitäkö omenoita vai sittenkin vihreitä, tätäkö shampoota vai mieluummin tuota toista. Tätä siis loputtomiin. Kale vaikeni kuin muuri, korkeintaan ynähteli tai korahteli sen mukaan, mitä mieltä sattui olemaan.

Meillä on tapana kiertää kauppa aina tiettyä reittiä, ja jostain syystä kyseinen pariskunta osui samoille hyllyille tämän tästä. Kuulimme siis suurimman osan keskusteluistaan tai oikeastaan siitä vuodatuksesta, jota nainen suustaan suolsi. Jatkuvan kyselemisen lisäksi nainen alkoi vähitellen purkaa mieltään muinkin tavoin eli kertoi naapureista, sukulaisista, työpaikasta, lapsuudesta ja milloin mistäkin vaitonaiselle miehelle, joka hylly hyllyltä tympeämmän näköisenä kulki naisen perässä.

Lopulta nainen tarrasi kärryihin kiinni ja lausui meidän mielestämme kuolemattomat sanat: Sun pitäs Kale oppia avautumaan mulle!

Täytyy myöntää, että jämähdimme niille sijoillemme ja ryhdyimme hyvin perusteellisesti tutkimaan kurkkusäilykkeiden eroja. Emme voineet poistua paikalta kuulematta, mitä Kale sanoisi. Lisäksi meitä kiinnosti, miksi ihmeessä nainen halusi Kalen avautuvan hänelle nimenomaan iltapäivän ruuhkaisessa marketissa eikä esimerkiksi kotona tai lenkkipolulla.

Kale tuhahti hyvin monimerkityksellisesti. Olimme tuhahduksessa aistivinamme pienen määrän halveksuntaa, kohtalaisen ison palasen pidätettyä tyytymättömyyttä, hienoisesti ironiaa ja ylenpalttisesti alistumista. Toisaalta: jos toinen avautuu omista ja etenkin muiden asioista koko ajan, on siihen väliin hankala saada ujutettua edes pientä mielipidettä. Lopulta mies avasi sanaisen arkkunsa ja totesi hyvin tilannetietoisesti, että "jaaha". Sitten hän kääntyi ja lähti rivakasti etenemään kohti virkoitusjuomapuolta, josta uskomme hänen ryhtyneen etsimään jotain kielenkantoja kirvoittavaa. Meillä ei valitettavasti enää ollut aikaa jäädä tarkkailemaan tilannetta, vaikka nainen lähti miehen perään kiekaisten, että "meidän pitää puhua enemmän". Tarkentaisimme, että kovin paljoa enemmän ei voi puhua kuin hän, joten tuo tuskin onnistuu.

Me olemme pukeutuneet talven tulon kunniaksi (tosin talvi jäi ikävällä tavalla saapumatta) pallollisiin fleecehaalareihin, joissa meillä on mukava ja pehmoinen olo. Suosittelemme tällaisia asuja myös Kalelle. Kun vetää hupun kunnolla päähänsä, ei tarvitse turhia avautua.

 

4.11. Hämärän rajamailla

Kuvassa näyttää valoisalta, mutta tosielämässä kaikki on harmaata tai erittäin harmaata. Ulkona tuntuu siltä, että pilvet matelevat muutaman sentin päässä kynnöspelloista ja kaikkialla on sumuista ja ankeaa. Siksi emme mene ulos, vaan pysyttelemme sisällä.

Olemme touhunneet kaikenlaista lystiä kuten asetelleet hiirivieraille loukkuja, lajitelleet nappeja ja leiponeet joulupipareita. Kyllä, tässä vaiheessa vuotta täytyy etsiä muotit ja sokerikoristeet valmiiksi, jotta voi kokeilla, vieläkö vanha uuni osaa paistaa tonttuja ja tähtiä. Olisi nimittäin hyvin surullista, jos siinä joulun alla havaitsisi, että uunilla ei ole enää mitään muistikuvaa siitä, miten joulupipareita valmistetaan.

Halusimme varmistaa uunin toimivuuden, koska muut kodinkoneet ovat viime viikolla käyttäytyneet epäasiallisesti. Jääkaappipakastin keksi, että sen ei tarvitse pysytellä kylmänä. Koska kyseisellä aparaatilla tuntuu olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö, hurahteli sen moottori käyntiin silloin tällöin täysin satunnaisesti, joten koskaan ei voi tietää, onko jääkaapin sisälämpötila reilusti miinuksella vai sittenkin niin paljon plussalla, että maito muuttuu melkein lypsylämpimäksi.

Ohjeeksi saimme sulattaa pakastimen, koska joskus jonnekin haihdutinyksikköön kertyy jäätä, joka estää termostaattia toimimasta asiallisesti. Teimme työtä käskettyä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Kutsuimme ihkaelävän kodinkonekorjaajan paikalle saadaksemme kuulla, että kyse voi olla vaikka ohjausjärjestelmän rappiosta. Tosin saattaa olla, että juuri tuollaisia sanoja ei käytetty, mutta noin me sen ymmärsimme. Avuksi saimme tiedon siitä, että varaosa saadaan Italiasta noin neljässä viikossa.

Jouduimme siis miettimään, hankkiako uusi ruuansäilytyskaappi vai korjatako vanha. Siinä rupatellessamme ja töniessämme hyvin hiljaista ja vaiennutta jääkaappipakastinta diagnoosin jälkeen takaisin paikalleen, sattui asentaja epähuomiossa kopauttamaan sen yläpintaa ja kas - tapahtui ihme. Laite hyrähti käyntiin. Kyseessä saattaa siis olla kosketushäiriö tai sitten ei. Joka tapauksessa lupasimme kurmuttaa, napauttaa ja muksia rikkinäistä jääkaappiamme joka kerta, kun se keskeyttää kylmettymisensä. Ehkä siitä on sen verran hyötyä, että joku irronnut juotos taas hetkeksi palaa paikalleen ja kone toimii, kuten pitää aina siihen asti, kunnes varaosa saapuu.

Olemme muuten viettäneet leppoisaa pyhäpäivää joustavissa asuissa. Pirjolla on ruskeasta velourista kaksiosainen asu, jossa paitaan on aplikoitu kissakuvio. Musta ei yleensä ole meidän värimme, mutta näin pieninä määrinä se on ihan OK. Purjolla on paidassa Nalle Puh kavereineen ja paidan kankaasta pottapipo. Housut ovat kirkaan keltaiset, koska syksyn synkkyyttä täytyy vastustaa kaikin mahdollisin keinoin.

2.11. Veroluettelojen hurmio

Eilen oli taas median suuri juhlapäivä. Nettilehdet täyttyivät aamusta alkaen

erilaisista nimilistoista numerosarjoineen kertoakseen uteliaille, ketkä kaikki ovat viime vuonna maksaneet veroja sen verran, että heitä olisi syytä kadehtia antaumuksella. Verottaja siis avasi salaiset arkistonsa ja antoi uteliaiden toimittajien - ja mikä ettei tavallisten kansalaistenkin - seuloa esille hyvätuloisia veronmaksajia (alleviivaus sanalla maksaja) tai täysin tulottomia julkkiksia.

Mekin seurasimme loputtoman uteliaina, miten mielikuvitusrikkaat toimittajat keksivät toinen toistaan omituisempia ryhmiä, joiden tietoja esille tonkia. Ainakin muusikot, meteorologit, turhat julkkikset, BB-talon asukkaat, Maajussille morsian -ohjelman maajussit ja erilaiset TV-tyrkyt oli listattu ja vertailtu tarkentavien selitysten kera. Kuka oli myynyt yrityksensä, kuka tehnyt ison sopimuksen ja kuka menettänyt kaiken typerissä kaupoissa, kaikki tämä on selvitetty kansalaisten tiedonjanon sammuttamiseksi.

Listojen pääpaino oli tuloissa ja veroissa, jotka jostain kumman syystä näyttivät olevan sillä tavalla suhteessa toisiinsa, että suurista tuloista maksetaan aika usein kohtalaisen isoja veroja. Tätä eivät toimittajat näytä huomanneen, koska he hehkuttivat vain tulopuolta unohtaen sen, että  sotuloinen saattaa veroillaan tulla epähuomiossa kustantaneeksi vaikka  yhden päiväkotiryhmän todelliset hoitomaksut vuoden ajalta ja muutaman pienehkön sillan korjaamisen siinä sivussa. Eipä niitä listoja todella turhaan kateuslistoiksi nimitetä.

Me emme löydy miltään toimittajien laatimalta listalta. Osasyynä voi olla se, että emme maksa veroja. Sillä taas on suorahko yhteys siihen, että meillä ei ole tuloja toisin kuin monilla suosituilla ihmisblogisteilla. Netistä löytyi lista keskenään kilpailevien tyyliblogistien tuloista, joiden oletusarvoisesti uskottiin olevan suorassa yhteydessä blogin suosioon aivan kuin bloginpitäjä ei voisi käydä vaikka töissä ja tienata euron tai kymmenentuhatta sillä tavalla. Yksi suosittu vaatekomeronsa ja wannabe -maailmansa esittelijä kirjoittikin kirpeän vuodatuksen siitä, että blogia pitämällä ei elä, vaan pitää myös tehdä ihan oikeita töitä. Meistä se on hurjan surullista, sillä me tulemme varsin hyvin toimeen tekemättä varsinaisesti yhtään mitään.

Nytkin viihdytämme itseämme leikkimällä hippaa kukkaruukkujen luona. Asut ovat samasta kankaasta eli oranssinsävyisestä popliinista, josta Pirjo sai haalarin ja Purjo liivihameen. Paidat ovat raidallista maritrikoota. Lisäksi meillä molemmilla on lierihatut osin siksi, että ne nyt sattuvat näyttämään aika kivoilta näiden vaatteiden kanssa ja osin siksi, että että ne nyt on satuttu ompelemaan ja me niitä haluamme esitellä.