1.2. Enkelit liikkuvat öisin

Te saatte uskoa ihan mihin haluatte, mutta me uskomme enkeleihin. Ja niin uskoo ompelijammekin, joka on aikoinaan kohdannut sellaisen ihan ilmielävänä Palermon rautatieasemalla Italiassa. Älkää kysykö meiltä, mitä hän siellä teki, mutta joka tapauksessa tämä enkeli auttoi keskellä viileää yötä kahta väsynyt junamatkaajaa, jotka olivat myöhästyneet jatkoyhteydestään ja joutuivat siksi viettämään aikaansa autiolla asemalla. Siellä synkällä ja pelottavalla laiturilla muutaman kalvakan loistevalon loisteessa tuo raidekorjaajaksi naamioitunut enkeli tarjosi väsyneille matkalaisille kuumaa kahvia ja öisten työntekijöiden lämpimikseen sytyttämän nuotion hehkua. Yhdessä jaettu evässämpylä ei unohdu milloinkaan.

Uusin enkelikokemus on Turusta, jonka puhelimia vaimentavasta vaikutuksesta kerroimme muutama päivä sitten. Siellä teleyhteyksien toimimattomuus ei onneksi ulottunut taksikeskukseen asti, joten epätoivoiset sovitun yöpymispaikan ulkopuolelle jääneet läheisemme kutsuivat paikalle mittariauton. He kertoivat kuljettajalle surullisen tilanteensa, hämmennyksensä ja avuttomuutensa täysin vieraassa kaupungissa ja pyysivät apua. Pikaratkaisuna ongelmiinsa he saivat sekä kyydin lämpöiseen ympäri vuorokauden avoinna olevaa kahvilaan että rauhoittavia lohdun sanoja. Ei mitään hätää, kyllä kaikki järjestyy.

Eikä siinä kaikki! Tällä kertaa taksinkuljettajan valepuvussa liikkunut enkeli käväisi vielä työvuoronsa päätteeksi tarkistamassa, mitä majattomille matkalaisille kuului. Huomattuaan, että yhteyttä valitsemaanne numeroon ei vieläkään ole saatu eli viikonloppuvieraat olivat edelleen vailla puhelinkontaktia ystäväänsä ja siten myös ilman yösijaan, kyyditsi hän väsyneet vieraat edulliseen hotelliin ja puhui heidän puolestaan hieman epäilevälle yöportierille. Näin turistien ei tarvinnut odotella auringonnousua ABC:n muovituoleilla, vaan he saivat painaa päänsä ihan oikealle tyynylle ihan oikeassa huoneessa.

Viimeinen havainto enkelistä on sieltä hotellin aulasta. Ehkä hän lähti etsimään muita apua tarvitsevia. Joka tapauksessa häntä ajatellaan äärettömän suurella kiitollisuudella, sillä taksinkuljettajan hahmossa hän saapui pelastamaan juuri silloin, kun eniten tarvittiin, mutta vähiten osattiin odottaa. Jos kohtaatte hänet joskus öisessä Turussa, kiittäkää vielä kerran. Valitettavasti meillä ei ole muita tuntomerkkejä kuin inhimillisyys, välittäminen ja suhteellisen nuori ikä, mutta meille hän tulee aina olemaan taksinkuljettajien eliittiä.

Asumme eivät liity päivän aiheeseen mitenkään. Tai oikeastaan sen verran, että yönsä on mukavampi viettää tällaisissa tamineissa sisätiloissa kuin vaikka ilman myssyä ulkosalla. Pirjolla on siniraitainen pyjama ja Purjolla kukallinen mekko. Yömekon pitää muuten aina olla tarpeeksi pitkä, jotta kylmät varpaat sen helmoihin lämpimään.

29.1. Kirjallista pohdintaa

Olemme päättömissä pohdinnoissamme tänään miettineet sitä, miksi kirjoihin ei saa lisäosia. Emme tarkoita mitään trilogioita tai jatko-osia, joissa tarina jatkuu, ja voi seurata, mitä päähenkilöille myöhemmin tapahtui, vaan samanlaisia lisäpaketteja kuin tietokonepeleihinkin on saatavissa. Kirja olisi pelkkä perusjuttu, jonka sellaisenaan lukaisisi aika pikaisesti, mutta lisäosat kasvattaisivat sen kiinnostavuutta.

Esimerkiksi salapoliisiromaaneissa osa tärkeistä juonenkäänteistä ja johtolangoista olisi ostettavissa sivuromaanina, jonka ansiosta kirjaan tulisi aivan erilainen sisältö ja meno kuin alkuperäisteoksessa. Parhaimmillaan koko arvoitus ei ratkeaisi, jos ei hankkisi muutamaa lisäopusta tyyliin "Mitä tapahtui linnassa" ja "Tarkka selvitys von Knittenin suvun tapahtumista ennen rikosta". Pelkän perusteoksen pohjalta saisi selville vain tehdyn rikoksen ja mahdolliset syylliset, mutta varsinainen mysteeri jäisi ratkaisematta. Viimeisellä sivulla voitaisiin vihjailla ratkaisusta, mutta jättää se kuitenkin avoimeksi kertomalla, että eteenpäin pääsee ostamalla päivityksen.

Toinen vaihtoehto olisi viittailla koko ajan muihin teoksiin, jolloin lukijalle tulee tunne, että on lukemassa kirjasarjan ties monetta osaa. Jotta tietäisi päähenkilön karusta lapsuudesta, vuosista merillä ja jatkuvasti puheena olevasta aarteesta sekä sukusalaisuudesta, pitäisi käydä katsastamassa alaviitteessä mainittu kirja "lisää taustatietoja löydät Katalan kissan majatalon kolmannen luvun neljännestä kappaleesta". Tietenkään ei välttämättä tarvitse viitata kirjaan, jonka on itse kirjoittanut, vaan voi valita mielensä mukaan muiden kirjailijoiden jo keksimiä asioita. Eikä mikään estä varastamasta muista tarinoista pitkiä pätkiä, kunhan muistaa mainita, kuka on juonenkäänteet tai hahmon keksinyt. 

Tällä tavalla voisi kirjoittaa kirjoja, joiden loppuratkaisuun voisi itse vaikuttaa sen mukaan, minkä lisäosan hankkisi. Yhdessä versiossa syyllinen olisi odotusten mukaisesti hovimestari, toisessa puutarhurin Australiasta palannut veljenpoika ja kolmannessa kulkuri, joka oikeasti olisi hovimestarin sisaren parhaan ystävän kummisedän serkku. Ehkä yhtenä lisäosana voisivat olla kirjan henkilöiden monimutkaiset sukulaissuhteet.

Joskus me olemme miettineet sitäkin, että voisimme joutessame laatia jatko-osan jonkun aikoinaan kirjoittamaan kirjaan, jossa päähenkilö on lopuksi vaikka mennyt naimisiin tai jättänyt kaiken taakseen ja aloittanut uuden elämän. Esimerkiksi voisi varsin hyvin ottaa jonkun lälläriromaanin sankarittaren ja kertoa, mitä tapahtui kymmenen vuotta edellisen kirjan jälkeen eli miten prinssi osoittautui sammakoksi tai jotain muuta mukavaa. Muinainen Viisikko -sarja voisi olla hauska päivitettävä, koska muistaaksemme siinä syödään koko ajan täytettyjä voileipiä ja hilloa, joten jatko-osan nimeksi tulisi tietenkin Viisikko joutuu kiipeliin juututtuaan vyötäröstään tornikamarin ikkunaan.

Huomaatte varmaan, että meillä on liikaa aikaa pohdiskella turhuuksia. Vaatepuolella valitsimme asumme huolellisesti eli Purjolla on esittelyssä tällä kertaa Eurokankaasta ostetusta trikoosta ommeltu marakattipaita yhdistettynä trikoohousuihin. Pirjo luottaa Hello Kittyn lumovoimaan kokopinkissä asussaan. Pitäisi varmaan alituisen ajattelemisen sijaan joskus tehdäkin jotain, jotta kuvista ei tulisi näin tylsiä.

26.1. Mystisen mykistävä Turku

Ensin luulimme, että kyse on sattumasta. Kuulimme pelottavan tosielämän tarinan siitä, miten Turussa sijaitsevaan puhelimeen ei saatu moneen tuntiin yhteyttä, jolloin soittajan valtasi huoli ja hätä. Lopulta oli pakko hankkia apuvoimia paikalle, ja yhteydettömän tilan syyksi paljastui yllättävä ja kännykän ohjekirjan mukaan täysin mahdoton tila. Siinä kyseisen vempaimen näytön perusteella on kaikki kunnossa, mutta todellisuudessa tekninen laite on kuollut kuin avaruusromu, kunnes sitä PIN-koodin avulla herätellään henkiin.

Emme uskoneet asiaa, koska meidän mielestämme Turku ei voi olla noin tyly kaupunki. Lähetimme sinne oman agentin tutkimaan asiaa. Onneksi emme itse poistuneet kotoa, sillä lopputulos oli kamalampi kuin olisimme ikinä uskoneet. Agentti, itse asiassa Pirjon hyvä ystävä jo vuosien takaa, joutui erittäin pahaan kiipeliin siksi, että hänelläkään ei yhteydenpito puhelimitse onnistunut ja jo sovitun majapaikan sijaan hän päätyi yöksi hotelliin. Mikä ei sinänsä ollut ollenkaan mukavaa, koska emme antaneet tutkimusmatkailijalle  tiedusteluretkelle yhtään ylimääräistä rahaa. 

Turussa siis tapahtuu kännyköille jotain omituista. Ne menevät sisäisesti sekaisin eivätkä vastaanota puheluita, vaikka ulkoisesti kaikki on hyvin. Tiedetään myös tapahtuneen niin, että puhelin on omia aikojaan ryhtynyt äänettömäksi ja kieltäytynyt pirisemästä mitään soittoääntä tai edes vilkuttamasta näytössään valoja. Kuitenkin ne ovat reippaasti ottaneet valokuvia ja suosineet nettisurffailua, jolloin vain vanhanaikainen ääntelyyn perustuva yhteydenpito eli soittelu sinne ja tänne ei onnistu..

Epäilemme vahvasti, että syynä on joku uusimuotoinen Turun tauti. Agenttimme tosin pohti, että syynä saattaa olla se, että hänen kännykkänsä oli viikon sisään vieraillut Tampereella. Ehkä siihen ole asennettu Suomen alkuperäisen läntisen pääkaupungin rajalla joku nääs-esto, jonka takia verkkoon ei saa yhteyttä tai jos saa, ei vastaanottaja vastaa. Joka tapauksessa toimimattomat yhteydet Suomen Turussa aiheuttivat sen, että agenttimme poistui kyseisestä kaupungista huomattavasti suunniteltua aikaisemmin, huomattavasti suuniteltua köyhempänä ja kaiken lisäksi sekä kylmettyneenä että väsyneenä. Ehdotamme, että kyseisessä kaupungissa otettaisiin käyttöön jo unohtuneet lankapuhelimet ja jonnekin varastoihin tai kaatopaikoille raahatut puhelinkopit, jotta soittaminen ulkopaikkakunnilta ja ulkopaikkakuntalaisten soittaminen siellä Turussa onnistuisi. 

Koska tunnemme syvää sääliä länsirannikon viimassa tuntikaupalla palellutta agenttiamme kohtaan, laitoimme päälle lämpöiset fleecetakit. Näissä on koristeena runsaasti ruusuja ja koristenauhaa, joiden ansiosta tunnelma on kepeän keväinen. Tiedämme, että eivät nämä mitään lohduta tai alkavaa vilustumista poista, mutta meillä on näissä mukava olla.

24.1. Ei pääse tiikeri raidoistaan

Tänään me olemme hieman retrohtavia. Etenkin Pirjon haalari on kuin muinaiselta 1980-luvulta, jolloin edelläkävijäperheissä hurahdettiin joustofroteen ihmeelliseen maailmaan. Tosin siihen aikaan frotee oli paksumpaa ja tönkömpää ja sen kuivuminen kesti pitkään. Silti tällaisiin ruskeankirjaviin asuihin puettuja lapsia katsottiin suurella ihailulla: niin nykyaikaista! Purjon mekko on osoitus siitä, että Marimekkoa voi kätkeä mihin tahansa, sillä vaikka edustaan on aplikoitu hyvin hallitseva tiikeri suoraa Puolen hehtaarin metsästä, on itse mekko yhdistelmä klassista raitatrikoota ja oikein isoa unikkoa.

Olemme tänään pienessä mielessämme miettineet, mitä kaikkea voi blogissa kertoa ja sanoa. Hesarissa oli juttu naisesta, joka kirjoittaa omassa blogissaan etenkin öisestä elämästään hyvinkin avoimesti, ja on siitä syystä irtisanottu lastenhoitajan tehtävistä. Vanhemmat eivät pitäneet häntä sopivana hoitajana lapsilleen, sillä "mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsee" edes työaikana, ties millaista esimerkkiä tarjoaa hoidettaville. Lehtijuttu oli mainiota mainosta kyseiselle blogille, jonka lukijakunta on todennäköisesti moninkertaistunut (kuten lienee tarkoituskin), mutta sai meidät miettimään asiaa astetta laajemmin.

Blogeja syytetään milloin siitä, että ne ovat täynnä kuvia bloggaajien lapsista kalliissa lainavaatteissa tai siitä, että niiden teksti on rasistista tai loukkaavaa tai muuten vain sellaista, että kunnianloukkauksen raja on aika lähellä. Ongelmahan on siinä, että netti on täynnä blogeja ja sen oman nostaminen ylitse muiden vastaavien on viikko viikolta vaikeampaa. Täytyy päästä esille, täytyy keksiä jotain niin erikoista, että siitä puhutaan vanhanaikaisissakin medioissa. Se ei onnistu kirjoittelemalla mukavia arkiasioita, vaan hätkähdyttämällä lukijoita jollain sellaisella, mitä he eivät olisi osanneet lainkaan odottaa. 

Vaikka joku miten kärttää lukijoita blogilleen ja pääsyä oman tyylilajinsa eliittiin, olemme sitä mieltä, että ihan kaikkea ei kannata kertoa, ei edes uhmapäissään. Joku ei niin kiva ihminen saattaa löytää sen tekstin vaikka vuosien kuluttua ja käyttää sitä kirjoittajaa tai kuvaajaa vastaan ihan yllättäen. Hankala sitä on silloin sanoa, että olin blogia pitäessäni vasta noin 15v ja kärsin äärettömästä maailmantuskasta ja koko maailmani oli mustavalkoinen ilman yhtäkään harmaan sävyä. Siksi tulin käsitelleeksi asioita, joita aikuisena en enää allekirjoita.

Meidänkin piti aluksi vain esitellä muutamia vaatteita, mutta sitten ote jotenkin lipsahti käsistä ja toinen toistaan oudompien tyylivinkkien sijaan päädyimme kummastelulinjalle. Onneksi olemme kaksi nukkea, joita kukaan ei voi haastaa käräjille sanomisista. Sehän osoittaisi, että vastapuoli ihan oikeasti kuvittelisi, että nuket voivat puhua, kirjoittaa ja ajatella. Mitä toisaalta ei ole toistaiseksi kyetty tieteellisesti osoittamaan epätodeksi.

22.1. Rollaattori-ideoita

Olemme aikaisemminkin miettineet vanhusten hyötykäyttöä esimerkiksi yöllisinä katupartioina tai lumenauraajina, kunhan rollaattoriin liitetään hieman lisävarusteita (emme muista, koska sitä pohdimme, mutta elävästi muistamme niin tehneemme).

Tänään mietimme rollaattoreja yleisemminkin. Niitähän on vaikka millaisia malleja: osaan saa kätevän ostoskorin, osa taittuu kokoon automatkan tai säilytyksen ajaksi ja osassa on näppärä istuin siltä varalta, että kesken matkan pitää pysähtyä rupattelemaan kavereitten kanssa. Rollaattoreja löytyy kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta siihenpä niiden kehitys sitten näyttää pysähtyneen.

Me innovoimme joutessamme näihin pyörillä kulkeviin kävelytelineisiin kaikenlaisia käteviä lisäyksiä. Ensimmäisenä tuli mieleen vaunukoppa tai rattaat, sillä niin kovin moni isovanhempi joutuu nykyisin hoitamaan lapsenlapsiaan ensimmäisistä viikoista alkaen. Tukevaan rollaattoriin asennettava turvakaukalon tai -istuimen mallinen lapsenkuljetusosasto lisäisi kävelytelineen käyttöikää, sillä sellaisen lastenrattaita muistuttavan systeemin voisi antaa vaikka 50-vuotislahjaksi. Ensin se olisi lapsenlasta varten ja muutaman vuoden kuluttua istuimen voisi irrottaa ja laittaa tilalle vaikka tabletin.

Ja nyt emme tarkoita tabletilla mitään dosetista poimittavaa lääkettä vaan taulutietokonetta. Sille voisi rollaattorissa olla oma teline, johon laitteen voisi kiinnittää siten, ettei sitä kovin helposti saisi varas napattua. Tämän tietokoneen ansiosta matkassa kulkisi koko ajan kauppalista, kartta ja esimerkiksi sähköposti, jos kesken kävelylenkin vaikka muistuisi mieleen lähetellä viestejä jonnekin. Tietysti siinä olisi myös hurjasti pelejä, joita voisi pelailla aikansa kuluksi jonotellessaan pankissa tai apteekissa.

Venäläisissä autoissa on usein kamera, jolla videoidaan matkan aikana liikennetapahtumia. Rollaattorissakin sellainen voisi myös olla tarpeen. Silloin saisi kunnon kuvaa siitä koltiaisesta, joka yrittää ryöstää mummon käsilaukun tai videomateriaalia vaikka huonosti hoidetuista jalkakäytävistä tai suojatiellä ohi sujahtavista autoista. Enää ei olisi kaupunginjohtajalle tehtävä valitus pelkän oman puheen varassa, vaan voisi liittää mukaan liikkuvaa kuvaa.

Nykyisissäkin rollaattoreissa on kunnon tavarakori, mutta sen lisäksi tarvittaisiin ilman muuta kunnon kahvinkeitin, pikkuruinen kylmätila ja vaikka tarkasti mitoitettu tila viinipänikälle, jos sattuu olemaan siihen suuntaan kallellaan. Silloin voisi koska tahansa pysähtyä tauolle eikä olisi riippuvainen kauppojen ilmaisista markkina- ja synttärikahveista. Voisivat siinä Tyyne ja Elma loukkaantua, kun he joutuisivat seisomaan nykähtelevässä kahvijonossa toista varttia, mutta jonon vieressä luxusrollaattorin omistaja lorauttaisi kunnon presidentit pienestä keittimestä kokoontaitettavaan mukiin ja nappaisi päälle lääkelasillisen konjakkia sydäntä vahvistamaan.

Taas kerran vaatteillamme ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. Meillä on uimapuvut, koska pitäisi mennä uimaan. Ehkä menemme, ehkä emme. Saa nyt nähdä.

 

19.1. Enimmän parhautta: Tampere!

Koska viimeksi kirjoitimme Turusta, on tänään vuorossa sen sisarkaupunki eli Tampere. Kuten muistatte, Itella teki Purjosta muutama viikko sitten tamperelaisen, vaikka hän ei ole sinne ainakaan omasta mielestään muuttanut. Siksi päätimme kokeilla, millaista on yöpyä vaikka jossain Tammelantorin kupeessa eli keskellä paikallisia alkuasukkaita ja kokea jotain ydintarperelaisuudesta.

Valitettavasti meillä ei ole kuvia vierailustamme, joten siksi suosittelemme, että menette Tampereelle ihan itse. Kuljeskelkaa päämäärättömästi ympäriinsä, katselkaa rakennuksia kuin olisitte ulkomailla eli ihaillen ikkunoiden muotoja ja ovisyvennyksiä ja parvekkeilla vielä hetken välkkyviä jouluvaloja ja miettikää, miksi niin kovin harvoin tulee leikkineeksi turistia kotimaassa. Kaupunkilomille lähdetään halvoilla lennoilla Prahaan tai Lontooseen tai Barcelonaan, vaikka Iisalmessa, Varkaudessa ja etenkin Tampereella olisi hurjasti eksoottisia kokemuksia.

Esimerkiksi me kävelimme tänään aamulla tasan kello kahdeksan jo mainitun Tammelantorin poikki. Pakkasta eli niukat kaksikymmentä astetta, tuuli oli olematon ja koko kaupunki tuntui vielä nukkuvan. Manselainen maailma on hämmentävän autio, sillä näimme vain yhden ainoan kaduntallaajan. Luultavasti paikalliset asukkaat istuskelivat vielä aamukahvipöydässä sen sijaan että olisivat käyneet kokeilemassa pakkasenkestävyyttään. Hyvä niin, koska meille turisteille syntyi näin avainkokemus eli Tampere oli meille äärettömän hiljainen, rauhallinen ja postikorttimainen, vaikka rautatieasema oli muutaman kivenheiton päässä. 

Ei, me emme ryhtyneet viskomaan kiviä vaan rooliimme paneutuneita etsimme jonkun mielenkiintoisen puodin, jonka olemassaoloa hämmästellä vaikka Facebookissa tyyliin "Ette ikinä arvaa, missä kävimme!", johon siis pitäisi vastata, että "No kerro" tai "Onpa jännittävää, kerro heti vai onko se salaisuus". Sitten muistimme, että emme ole naamakirjassa, joten emme voi ryhtyä pelaamaan tuollaista peliä. Siksi kerromme nyt ihan tässä, että löysimme ihan etsimättä Vaarin varaston, jossa olisi myyty vaikka mitä meitä vanhempaa, jos se ei olisi ollut juuri silloin suljettu. Jos olisimme etsimässä mansikkaista kulhoa, tietäisimme nyt, mistä sen löytää.

Kävimme aamupalalla Café Aamuruskossa, jossa sielläkin oli aamutuimaan hyvin hiljaista, mutta vain hetken ajan. Saimme syödä rauhassa vain siksi, että olimme niin varhaisia. Kuten matkoilla niin usein, aikaero sotkee herkästi sisäisen kellon, joten siinä vaiheessa kun olimme juoneet viimeiset pisarat appelsiinimehustamme, saapuivat muut nälkäiset paikalle sen oloisina kuin oikea aamupala-aika alkaisi vasta silloin. Siinä vaiheessa meillä oli jo seuraava seikkailu mielessä.

Kuvassa meillä on mukana kenkä, joka ei kuulu prinsessalle vaan on symboloimassa matkaamme ja sitä, miten paljon lopulta kävelimme ristiin rastiin pitkin Tamperetta. No hyvä on, emme kävelleet kuin ihan vähän, koska joku raja se on meidänkin turismillamme. Pukeuduimme tällaisiin vähän safarityylivaikutteisiin asuihin eli Pirjolla on Marimekon unikkopuuvillasta liivihame ja Purjolla saman valmistajan trikoosta paita, jota somistaa kissaeläimen kuva. Housut ja hattu ovat lievästi kiiltäväpintaista puuvillasatiinia. Ulkona meillä oli lisäksi kunnon haalarit, siellä Pirkanmaalla on yhä talvi.

17.1. Saako hiihtotaidoton mennä ladulle vai pitääkö tyytyä pulkkamäkeen?

Päivän pohdinta tulee Suomen Turusta, jossa on syvästi paheksuttu hiihtotaidottomien lasten ryntäystä laduille. Lukuisat kunnon hiihtovermeissä paahtavat oikeat urheiluharrastajat ovat ottaneet yhteyttä kaupungin liikuntatoimesta vastaaviin vaatimuksenaan saada lapsettomat ladut ja mielellään ihan kaikki muutkin liikuntapaikat. Kaikista amatööreista on vain haittaa silloin, kun muinaiset hiihdon pitäjänmestarit vuodelta 1984 tai 1986 haluavat kokeilla omia rajojaan ja upouutta alennusmyynnistä hankittua suksipakettiaan sekä hengittävää hiihtoasuaan.

Erityistä närkästystä on herättänyt se, että koulut ovat vieneet laumoittain lapsosia harjoittelemaan mäenlaskua sukset jalassa kaupungin suosituimmalle ladustolle. Siellä on ollut paljon niitä kuuluisia vähältä piti -tilanteita, joissa olisi voinut käydä huonosti alamittaisten harrastehiihtäjien aiheuttaessa ongelmia kaatuilemalla holtittomasti epätasaisessa maastossa tai puuskuttaessa haarakäyntiä mäkiä ylös niiden oikeiden hiihtäen yrittäessä lykkiä hartiavoimin heidän ohitseen. Pois hiihtotaidottomat muiden jaloista! Latuja ei ole tehty harjoitteluun vaan veren maku suussa kisaamiseen itsensä kanssa ja sen sinihaalarisen, joka menee jossain edellä, mutta joka täytyy saada kiinni, koska kilpailuvietti on niin kova.

Turusta on siis tulossa siitä kuuluisa kaupunki, että sen kasvateille täytyy esimerkiksi armeijassa ihan erikseen opettaa mäenlasku sukset jalassa tai antaa niiden tilalle pulkka, koska turkulaisille lapsille kaikki kaltevat pinnat ovat liian vaarallisia. Hiihtoa saisi kouluaikana olla vain tasaisella pinnalla. Sitä eivät lehdet kerro, missä vaiheessa sinne vaativimmille laduille mäkiseen maastoon saa mennä, jos ei missään saa opetella mäenlaskua. Tai ehkä Turkuun on tulossa koulujen yhteinen mäenlaskusimulaattori, jossa hyväksytysti laskettuaan saa kirjallisen kunnallisten latujen käyttöön oikeuttavan todistuksen. Sen näyttämällä pääsisi kokeilemaan ihan oikeaan mäkeen, jossa ei enää olisikaan vaaraksi oikeille hiihtäjille.

Meidän mielestämme koko ongelma poistuisi sillä, että kielletään koululiikunta kaikilta osiltaan. Uimahallissa koululaisryhmistä lähtee käsittämättömästi melua ja ne ruuhkauttavat kaikki pukeutumistilat ja suihkut puhumattakaan siitä, että altaaseen ei mahdu vesijuoksemaan rinnakkain Martan ja Tyynen kanssa, kun ne pahuksen lapset polskivat siellä. Koulujen jumppasalit täyttyvät lapsista päivällä, vaikka eläkeläisten sählykerholla olisi paljon suurempi tarve liikuntahallien käyttöön. Jos ei olisi näitä tarpeettomia urheilutunteja, olisi erilaisilla aikuisryhmillä päivälläkin käytössään liikuntatiloja eikä tarvitsisi sauvakävellä tuulessa ja tuiskussa. Jonkun kolmasluokkalaisten telinevoimistelutunnin sijaan voisi ihan hyvin olla seniorijoogaa. Lapset voisivat sinä aikana vaikka opetella ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä.

Jos kouluissa on ihan pakko sitä liikuntaa harrastaa, niin tästä eteenpäin valittakoon vain sellaisia lajeja, joista ei ole haittaa oikeille ihmisille eli aikuisille. Pulkalla ja kelkalla saisi laskea mäkeä vain jollain sellaisella alueella, jonne aikuisilla ei ole asiaa kuten vaikka koirapuistossa tai omassa pihassa. Jos on ihan pakko laittaa niitä lapsia sukset jalassa mäkeen, niin mäkihyppy olisi paljon parempi laji kuin hiihto, koska aika harvoin siellä hyppyrimäessä on mitään ruuhkaa ja yli 40 vuotta täyttäneitä hyppelijöitä häiriintymässä alaikäisistä. 

Helpointa tietenkin olisi, jos kouluihin hankittaisiin erilaisia urheilullisia konsolipelejä, joissa nappia painamalla voisi valita lajin keilaamisesta pujotteluun. Niiden avulla nuoriso saataisiin pysymään luokkahuoneissa poissa pahanteosta eli kaatuilemasta veronmaksajien kalliisti kustantamilla laduilla.

Meillä ei ole suksia eikä luistimia, joten ihan turha sieltä Turun suunnasta on tänne paheksuvasti katsella. Ei meillä ole hiihtotrikoitakaan vaan vihreää trikoota muuten vaan. Purjon paidassa on Hello Kittyjä oikein kohtalaisen iso lauma ja Pirjolla on vähän hippityylisiä kukkakiekuroita. Aika hyvin tälläinen sinivihreä ja fuksia sopivat väreinä yhteen, vai mitä.