lauantai 24. syyskuuta 2016

24.9. Konmarituksen tuolla puolen

 photo 682204ee-13b6-4684-825d-e851072138b7_zpsnxhc6yqr.jpg

Komaritus on muotia. Siinähän hyvästellään turhat tavarat, kannetaan ne kirpputoreille tai kierrätykseen ja sen jälkeen ihastellaan sitä, miten ihanan vapautunut olo ihmisellä voi olla, kun ei ole enää turhaa materiaa vaivoina. Harmi, että samaan syssyyn ei pohdita sitä, miten se kaikki tavara tuli hankittua. Jostain syystä me emme usko, että joku on saanut lahjaksi tusinan verran sohvatyynynpäällisiä tai keittiönverhoja, vaikka tavarahelvetistä eroon päässeet vakuuttavat, että roina on saatu lahjaksi.

Vietimme tämän päivän kirpputorimyyjinä ja siinä sivussa tuli tirkisteltyä, mitä ostajat myyntipöydiltä pois kantoivat. Konmarituksen ideologiaan kuuluu se, että jossain on joku, joka ei rakasta minimalistista kotia, vaan iloisin mielin kantaa toisen heippaamat esineet asuntonsa täytteeksi. 

Päivän ehdoton ykkösartikkeli olivat erilaiset koriste-esineet. Hyvänen aika mikä määrä lasisia piparipurkkeja, kynttilälyhtyjä ja linnunmuotoisia tarjoiluastioita kannettiin ensin myyntiin ja hetken kuluttua tyytyväisen asiakkaan varjelevissa käsissä sieltä pois. Tässä vaiheessa muistutamme, että kyseessä ei ollut mikään keräilijöiden suosima tavaranvaihtopäivä vaan ihan tavallinen krääsäkirpputori, jossa suurin osa tuotteista oli tuotu ihan tavallisista kodeista. Paitsi että viereisen pöydän myyntiartikkelit olivat myyjän isotädin jäämistöstä, ja jos niitä paketteja katseli, niin kyseinen Signe ei ollut niitä tavallisimpia tallaajia. Hänen yläkomeroistaan kun oli löytynyt esimerkiksi noin 8 erilaista valosarjaa, kaikki käyttämättömiä ja vielä alkuperäisissä pakkauksissaan suunnilleen vuodelta 2000. Emme tosin hennonneet kysyä, koska Signe oli päättänyt maallisen vaelluksensa eli miten pitkään pöydänhaltija oli kirpputoria tavaroineen kierrellyt.

Toinen myyntivaltti olivat lasten lelut, joita olikin aseteltu lattialle sopivasti kohderyhmän löydettäviksi. Emme ole aikaisemmin tienneet, että perheissä voi oikeasti olla tapana kierrellä ostoksilla joka lauantai hankkimassa "tämän viikon lelua". Karkkipäivästä olemme kuulleet (emme kannata koko ajatusta, mutta se on ihan toinen juttu) ja lelupäivästä, mutta olemme luulleet sen olevan sellainen päivä, jolloin viedään oma lelu päiväkotiin. Nähtävästi se voi olla myös päivä, jolloin hankitaan suunnilleen kuudes muovinen pikkukaivuri, koska lapsi sellaisen haluaa. Konmaritus ei siis vielä ulotu alle kouluikäisiin, heitä ei tavaran määrä haittaa vaan pikemminkin päinvastoin.

Kolmas aika monen kainaloon päätynyt ostos oli joku tekstiili eli matto, verhot, poppanaliina tai tyynynpäällisiä. Vielä ei kenelläkään näkynyt matkassaan hipsterikotien uusinta hankintaa eli ryijyä, mutta käsittämätön määrä pieni pöytäliinoja, keittiöpyyhkeitä ja bambulangasta virkattuja tiskirättejä vaihtoi omistajaa. Emme edes halua ajatella, millaiseen keittiöön sopii lilapinkki liukuvärjätystä langasta väkerretty ekologinen tuotos. Ehkä se päätyi jonkun konmarittajan autioon keittiöön kahden lasin ja lautasen vierelle sisustukselliseksi säröksi.

Me möimme pois pääosin juhlavaatteitamme, koska jostain syystä mummit ja kummit olettavat, että satiininen tai kultapainettu asu olisi pienen nukenomistajan mieleen. Jos meiltä olisi kysytty, niin olisi kannattanut ostaa joustofroteinen haalari. Siitä kun saa leikkijän kyllästyttä kätevän ellei suorastaan käteenkäyvän pölyrätin.

maanantai 5. syyskuuta 2016

5.9. Pirjon ja Purjon erehdys

 photo 8ea4ee87-4b43-44d1-bcc2-00e8ec8e9350_zpszwoc5aox.jpg

Tai oikeastaan se ei ollut meidän erehdyksemme vaan komisario Palmun. (klikkaa edellisiä sanoja ja pääset Helsingin kaupunginteatterin sivuille lukemaan, mistä on kyse).

Me olemme korkeakulttuurisia, ja juuri siksi kävimme Helsingissä asti teatterissa kokemassa katsomisen riemun. Olimme etukäteen lukeneet kirjan ja katsoneen mustavalkoisen elokuvan, joten tiesimme, kuka on murhaaja. Siksi saatoimme seurata esitystä turvallisin mielin, kunhan ymmärsimme varoa absinttia ja sateenvarjoa.

Näytelmä oli hyvä, olihan se käsikirjoittanut Mika Waltari. Monet dramaturgiset ratkaisut olivat suorastaan mainioita, joten saatoimme keskittyä pienten virheiden poimimiseen. Melkein kaikissa lukemissamme arvosteluissa muistetaan korostaa sitä, miten ohjaus ja kaikki muukin kunnioittaa alkuperäisteosta, mutta me emme ole noiden arvostelujen kanssa aivan sataprosenttisesti samaa mieltä.

Kengät. Luitte aivan oikein! Jos asu on muuten 30-lukuinen, sitä ei pitäisi mennä pilaamaan kengillä vuodelta 2016. Tai siis kengillä, jotka kaikessa kiiltävyydessään, mallissaan ja korkonsa korkeudessa huutavat, että hetkinen, minunlaisiani ette olisi voineet nähdä kenelläkään noin 80 vuotta sitten. Miksi ne siis oli tuotu näyttämölle?

Vuorosanojen unohtelu. Kyllä meidän mielestämme saa unohtaa, kunhan ei anna yleisön sitä huomata. Nyt jopa me huomasimme ja myötähäpeäkiemurtelimme tuoleissamme. Mikä oli todella helppoa, koska Hämeentien esityssalissa on miellyttävän paljon tilaa jaloille.

Näytteleminen. Produktio oli vielä tuore - ensi-ilta oli pari viikkoa sitten - joten näyttelijät eivät vielä esittäneet, he näyttelivät näyttelemistä. He eivät olleet neiti Vanne tai rouva Rygseck, vaan enemmänkin elokuvaversiosta Elina Pohjanpää ja Aino Mantsas. Kieltämättä se hieman häiritsi, mutta jos menette katsomaan näytelmän, niin pankaa merkille, miten vallan viehättävän karmeasti Aino Seppo esittää myrkytettyä kalmoa. Siihen ei kaima aikoinaan joutunut ulottumaan.

Insinööri Vaara. Haloo - miehen piti esittää suunnilleen kolmekymppistä umpirakastunutta insinööriä, ja rooliin otettiin melkein 55-vuotias Pekka Huotari (joka näyttelijänä on sinänsä ihan hyvä, mutta sopi tähän rooliin yhtä hyvin kuin ketsuppi laskiaispullaan ).

Melkein kaikki muu olikin sitten hyvää. Paitsi yleisön käytös poistuttaessa. Jostain syystä väki halusi avautua kokemuksestaan samantien ja suomalainenhan ei voi puhua ja kävellä samaan aikaan, joten teatterisalista poispääsy oli todella hankalaa aulatiloihin esteiksi asettuneiden henkilöryhmien takia. Tilaa oli muutenkin aika lailla pikkuruisesti, joten syvällä pienissä päissämme mietimme, että onko ihan pakko ja ehdottoman välttämätöntä jäädä juoruilemaan keskelle portaita. Ohi ei päässyt oikealta eikä vasemmalta ja jos yritti, sai osakseen tuiman katseen. Jälkeenpäin kävi mielessä, että jos teatterissa olisi syttynyt tulipalo, olisi 99% katselijoista kuollut pääsemättä ulos, koska ne ensimmäiset ulospyrkineet eivät olisi suostuneet siirtymään ovelta minnekään.

Ai niin, melkein unohdimme. Erityisen hauska oli seurata hovimestaria. Elokuvaversiossa hän ei saanut yhtään näin isoa siivua huomiosta.