tiistai 30. huhtikuuta 2013

30.4. Pyromaanin vikaa

  photo f60a475d-c982-4e0b-9fca-5b0377163198_zpsca60bc62.jpg

Kuva olisi kiva, mutta se ei suostunut siirtymään tänne... (5.5. suostui ja silloin valitsimme trikooasut, joissa on yhdistetty kirahveja, raitoja ja hevosia).

Meissä asuu pieni tuhopolttaja. Onneksi se on niin pieni, ettei siitä ole mitään merkittävää haittaa arkielämässä. Emme polttele autokatoksia tai postilaatikkoja, vaan keskitymme tuijottamaan nuotiota tai takkatulta ja etenkin näin keväällä teemme ympäristörikoksia polttamalla roskia. Oikeastaan ne eivät ole roskia vaan oksia, joten juridisesti voisimme väittää rakentavamme pihaan kohtuullisen kokoisen nuotion pontevassa partiolaishengessä. Tästä voi päätellä, että emme todellakaan pönötä missään kaupungin keskustassa tai edes ankealla kaava-alueella, jossa jo puusaunan lämmittämistä katsotaan paheksuen, vaan ihan jossain muualla kaukana kavalasta maailmasta.

Pyromaanin taipumuksiamme on viime päivinä jarruttanut turhan runsas auringonpaiste, joka on pintakuivattanut viimesyksyisen nurmikon jäänteet. Emme siis ole voineet toteuttaa atavistista viettiämme maastopaloalttiuden vuoksi, vaan olemme joutuneet tyytymään nuotion kasaamiseen. Siihen koottiin suurella hartaudella talven lumikuorman puista raastamia oksia, riehaantuneen juhannusruusun nurmikolle pyrähtäneitä versoja, herukkapensaiden ikääntyneitä osia ja kaikkea muuta palavaa materiaalia, josta ei irtoa haitallisia kaasuja.

Toki me tunnustamme, että oksien polttaminen ihan vain hauskuuden vuoksi on epätervettä. Vähintäänkin meillä olisi pitänyt olla makkaratikku tai loimutettava lohi seuranamme, koska tuli tulen vuoksi ei vaikuta suositeltavalta harrastukselta. Puolustaudumme sillä, että pihamme on iso (jos asuisimme yltiötehokkaasti rakennetulla pääkaupunkiseudulla, pihassamme majailisi noin 2000 ihmistä, mitä emme toivottavasti koskaan joudu kokemaan). Isolla puutarha-alueella luonto tunkee tuhottavaksemme runsaasti kaikenlaista teoriassa mullaksi maatuvaa roskaa, jota varten tarvitsisimme niin hillittömän suuren kompostorin, ettei sellaista edes valmisteta ja jos valmistettaisiin, vaatisi ympäristönsuojelusihteeri sen käyttämiselle jonkinlaisen toimenpideluvan. Polttaminen on paljon viihdyttävämpää kuin matojen asuinoloista vastaaminen.

Olemme siis tähän päivään asti joutuneet katselemaan taivaalle odottaen sadetta, jotta pääsisimme tuijottamaan ahnaasti ruusunpiikkejä tuhoavia lieskoja. Toiveemme toteutui tänään reippaan sadekuuron muodossa, joten heti sen jälkeen ryntäsimme into pinkeänä tulitikkuaskia heilutellen nuotiopaikalle eli omenapuutarhaan (meillä on runsaasti erilaisia puutarhoja jalkapallokentästä aina hylättyyn kasvihuoneeseen asti, saatamme kertoa niistä joskus lisää). Kokeneina tulenpalvojina meillä oli mukana riittävä määrä sytykkeitä, joten napakoista tuulepuuskista ja läpimäriksi kastuneista oksanpaloista huolimatta saimme kuin saimmekin tulet aikaiseksi. Maastopalon vaarakin oli olematon, koska pääsääntöisesti märkä ruohikko ei pala.

Yleensä emme pysähdy minnekään pitkäksi aikaa, mutta tulen äärellä voimme kökötellä tuntitolkulla. Emmekä olisi me, jos emme tuon tuosta tökkisi nuotiotamme jollain kepilla tai lisäisi sinne palavaa materiaalia. Tästä syystä kanssamme ei kannata hakeutua makkaranpaistolle, koska tuloksena olisi korkeintaan noesta mustunut elintarvike eikä suinkaan kaikessa rauhassa kypsynyt makupala. Tämä siis vinkiksi kaikille niille, joilla ei ole yhtä vahvaa pyromaniaa, mutta jääkaapista löytyy aina pari pakettia Kabanossia.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

27.4. Pirjo ja Purjo luvattomilla teillä

 photo 895aeef9-669d-48a1-9a35-70b00a7a27b7_zps64f883b9.jpg

Meillähän on siis edelleen tämä kankaidenostokielto, mutta se ei estänyt meitä piipahtamasta Lahdessa kangaskauppa Wexlerissä ihan vain kurkistamassa, mitä kaikkea sieltä voisi ostaa. Epähuomiossa löysimme itsemme kassalta maksamassa tuossa taustallamme olevaa pitsikangasta (alle 13 e/m) ja ehkä jotain muutakin, mutta luultavasti kyseessä oli pelkkä tilapäinen dementiakohtaus. Me emme juuri sillä hetkellä muistaneet, että kotona on kankaita joka tapauksessa jo liikaa. Mutta ei yhtäkään turkoosia pitsiä!

 photo 2c7dc5ac-412d-4176-87b1-3af8b875e6f3_zps5f9a6a30.jpg

Kauhuksemme ja myötähäpeäksemme löysimme ison laarillisen neonvärisiä trikoita. Laatu on sellainen, josta saa helposti niitä kamalia kaulassa roikoteltavia tuubihuiveja. Nämä värit ovat nyt kuulemma ehdoton must eli pakko saada ja kaiken lisäksi hankalasti löydettävissä mistään. Meillä täytyy olla varsinainen muotivainu, koska osuimme silmänpohjia kirveltävien trikoiden äärelle ihan etsimättä. Purjolla on muuten tämän päivän kuvassa hieman neonvärejä eli harmaavihreäraitainen asu, joka näyttää siltä kuin se hohtaisi pimeässä. Tuskin sentään. 

 photo 1c177a12-9c59-484e-a2e6-b06cd271d2d6_zps5a3336be.jpg

Muitakin kankaita on pakkakaupalla. Tässä pieni osa muistaaksemme flanelleja tai tilkkutyökankaita tai ylipäätään käsityöpuuvilloja. Löysimme mielettömän määrän kukallisia kankaita, joista saisimme itsellemme kesämekkoja. Tässä kohdassa pystyimme kuitenkin pidättäytymään ostelulta. Tai ainakin väitämme niin.

 photo 1ee97cd5-4a3a-46dd-8d20-84a9dbdec08c_zps7c7375c7.jpg

Tarvikepuolelle oli sitten viime käynnin ilmestynyt paljon, paljon saumurilankoja ja etenkin niitä pinkin sävyjä, joita ompelijamme jostain syystä käyttää uskomattoman paljon. Jos kuva olisi parempi, näkisitte etualalla nappibaarin. Sieltä löytyy niin sanotusti nappi poikineen. Aivan vieressä on hurja määrä vetoketjuja ja metriketjuja. Me tosin emme tarvitse näin pitkiä ketjuja mihinkään muuhun kuin makuupussiin, mutta joku toinen voisi viritellä nämä vaikka takkiinsa. Lisäksi löysimme kaikenlaisia pitsejä ja nauhoja, joille keksimme vaikka mitä käyttöä.Voi olla, että meillä on tulevaisuudessa muutama uusi röyhelöpitsimekko, joissa voimme esitellä vaikka sitä pitsinauhaa, jossa on pikkuruisia paljetteja.

  photo bffd7997-5ed6-4e1a-91fa-c86a4f7466d6_zps27c0a29c.jpg


keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

24.4. Päivitys

 photo ef5e56c9-4531-40d5-9605-e2a9f5b71455_zps03ce9b09.jpg

Kuvaa otettaessa ajattelimme kirjoittaa jotain mukavaa taikomisesta ja linnoista ja Harry Potterista, koska meillä on kokonainen kauniskuvainen kirja hänestä. Tänään me emme millään muista, mitä kaikkea oli mielessä, joten päädyimme vain laittamaan kuvan itsetämme ja kuvateoksesta. Meillä on jotenkin ajatukseen virittävät kissamekot, joiden kuviot tuovat mieleen noitien säkenöiväsilmäiset lemmikit.

Koska meillä ei ole mitään omaa sanottavaa, lainaamme muiden ajatuksia. Niin tekevät muutkin bloggarit. Olemme kuunneelleet korva hörössä toisten puheita, lainailemme niitä ja lisäilemme vähän omiamme. Niin syntyy blogiteksti, jossa ei ole meitä nimeksikään, mutta sitähän te ette saa koskaan tietää.

Turussa on esimerkiksi löydetty ärhäkkää tuberkuloosia, joten muutama sata turkulaista on erityistarkkailussa tuon salakavalan ja ilkeän taudin vuoksi. Ajatusleikkinä voisi miettiä, miten koko kaupunki pitäisi asettaa karanteeniin: kaupungin ympärille kunnon vallihauta ja piikkilanka-aita, joita ei voi ylittää eikä alittaa. Toisaalta kaupungin päälle voisi myös pudottaa mielettömän suuren muovikuvun, jonka alla tuberkuloosille altistunut väki jatkaisi elämäänsä ehkä hieman kasvihuonemaisissa olosuhteissa. Se varmistaisi, ettei Turku olisi uhka muulle Suomelle.

Eristäminen saattaisi aiheuttaa hieman ongelmia. Ensinnäkin lauttaliikenne linnan kupeesta pitäisi siirtää jonnekin riittävän kauas tautialueesta. Toisaalta satama voitaisiin säilyttää paikallaankin, mutta Silja ja Viking kuljettaisivat vain turkulaisia ja ruotsalaisia, joille ei kerrottaisi, miksi suomalaiset kanssamatkustajat yllättäen puhuisivat kaik lyhkäsestäs eikä kukaan viäntäisi savoa tai muita eksoottisia murteita. Mahdolliset yskänpuuskat tukahdutettaisiin kohteliaasti nenäliinalla.

Toiseksi pitäisi varmistaa, että huolto toimii melkein kuin normaaliaikaan. Ruokaa ja kaikkea muutakin tarpeellista kaupunkiin saataisiin lastaamalla Aurajoen yläjuoksulla veneet täyteen tavaraa ja päästämällä ne virran vietäviksi. Autoilla ei kaupunkiin enää olisi menemistä, koska paluuta ei tautivaaran vuoksi olisi. Turkulaiset voisivat ajella omilla kulkupeleillään karanteenialueella ja polttoainettakin heille toimitettaisiin, koska tarkoituksena ei olisi rangaista vaan ainoastaan pitää loitolla muista siihen asti, kunnes tartuntavaara on ohi. Muuten Turku varmaan olisi aika lailla omavarainen, koska siellä on kaikenlaisia sairaaloita, kouluja, kirkkoja ja muuta mukavaa, joten katastrofialueeksi sitä ei tarvitse nimetä eikä SPR:n katastrofiapua tarjota. Huovat ja teltat voidaan lähettää vaikka tulva-alueille.

Isompi ongelma olisivat erilaiset urheilukilpailut. Miten pelata jääkiekkoa tai jalkapalloa muun maan urheiluseuroja vastaan? Todennäköisesti jouduttaisiin tilanteeseen, jossa joukkoeet olisivat eri kentillä, joilla pelatessaan he voivat suurelta näyttötaululta seurata vastapuolen peliä ja tavallaan virtuaalisesti vastata siihen omalla taktiikallaan. Maaleja tulisi takuuvarmasti enemmän kuin samalla kentällä pelattaessa, mutta ei se varmaan ole mikään ylitsepääsemätön ongelma, sillä tärkeintähän on reilu ja rehti peli eikä maalien määrä. 

Tätä ajatusta voisi kehitellä edelleen, mutta me emme nyt jaksa vaan palaamme asiaan joskus myöhemmin jos sittenkään. Turkulaisille lukijoille tiedoksi: ei kannata ryhtyä laajentamaan kotivaravarastoja, koska blogimme ei ole mitään yleinen mielipide, jonka mukaan toimitaan. Teitä ei siis olla sulkemassa onnelliseen ja somaan kaupunkiinne ilkeän tuberkuloosibasiljontin uhreiksi vaan voitte edelleen matkustella vaikka ympäri Suomea. Tosin emme ymmärrä, että miksi, koska Turussa on kaikki retrommin, koska olette jopa saaneet jo vaimennetuksi luullun tautikannan joskin todennäköisesti tuontitavarana!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

21.4. Vastustamme asuinalueiden tiivistämistä!

 photo f3d39b3c-7884-4396-8b20-3b50e1e73b44_zps98c3a1ef.jpg

Maata ei enää valmisteta, joten ns. metropolialueella ja vähän muuallakin on vähitellen ryhdytty inhalla tavalla kaivamaan maata perustusten alta. Vanhoille omakotialueille on laadittu uudet kaavat, joiden mukaan marjapensaiden ja leikkimökin tilalle saa rakentaa massiivisen rivitalon, jonka päätyhuoneisto ulottuu suunnilleen tontilla jo olevan vanhan asuinrakennuksen kuistin nurkalle, kaiken lisäksi sisäpuolelle. Rakentamispakkoa ei ole, mutta kiinteistöveroa kannetaan kuin talo jo olisi olemassa tai oikeastaan moninkertaisena, koska kyseessä on rakentamaton tontti, siis kansantalouden kannalta karmaiseva tuhlaus.

Siinä sitten joutuu tupasessaan asustava eläkeläismummo miettimään, miten riittää eläke lääkkeisiin ja kiinteistöveroon. Yleensä ei riitä, joten osa tontista on pakko myydä pilkkahinnalla grynderille, joka samantien tuo tontille kaivinkoneet ja muut vempeleet. Niin saavat kyytiä vanhat omenapuut, joiden katveessa juotiin Aarne-vainaan kanssa suviset sunnuntaikaffet ja se vuosia varjeltu perennapenkki, jossa kasvoi Hildur-tädiltä vuonna 19341 saatu harvinainen haaleansinivalkoinen akileija. Rakennusyhtiöllä ei isommin riitä tunteita vanhoille muistoille, niitä kiinnostaa vain rakennusoikeus ja pohjamaan laatu sekä tietenkin se, miten saada asunnot nopeasti kaupaksi.

Uusiin asuntoihin muuttavat perheet tuovat alueelle kaavoittajan kovasti toivomaa reipasta eteenpäinmenoa. Tupasensa ikkunasta mummo saakin seurata, miten hänen pihansa vähitellen muuttuu naapuritalon lasten pallokentäksi, koska "ei meidän pihassa mahdu leikkimään, siinä on autopaikat". Mummolla ei ole autoa eikä autopaikkaa, mutta eipä ole enää omaa rauhaakaan. Kesällä naapurusto pitää huolen siitä, ettei mummo rasitu marjamehujen keittelyssä, sillä marjat käydään riipimässä pensaista raakoina ja omenat käydään yön pimeydessä hakemassa parempaa talteen tai sitten niitä muuten vain viskotaan ympäriinsä silkasta heittelyn ilosta. Asuinalueen tiivistäminen on tiivistänyt sen mummoparan sisätiloihin, sillä ympäristö on vallannut hänen pihansa ja käyttää sitä kuin omaansa.

Lopulta mummo kyllästyy ja päättää myydä talonsa. Kuntotarkastuksessa ei löydy mitään hälyttävää ja onnellinen nuoripari ostaa itselleen kodin. Kolme vuotta myöhemmin tehtävässä remontissa paljastuu vajonnut sokkeli tai homevaurio tai ainakin viitteitä siitä, että jotain on vialla, joten mummoparka joutuu keskelle kallista ja hankalaa oikeudenkäyntiä, koska on vastuussa piilovioista noin viisi vuotta.  Sen tuloksena hän on köyhempi kuin silloin, kun asemakaava-arkkitehti ajeli ympäri omakotialueita ja suunnitteli ne täyteen uudisrakennuksia. Tämä kun keksi, että myymällä osan pihastaan saavat vanhat ja raihnaiset mummot rahaa, jonka turvin asua mökeissään elämänsä loppuun asti.

Tämä pitkä ja polveileva esipuhe oli alkusoittoa meidän ongelmallemme. Tähän asti avaralle pihallemme on kaikesta päätellen salaa meiltä kaavoitettu uusia asuntoja, joiden asukkaat nyt käyttäytyvät juuri niin röyhkeästi kuin uudisasukkaat aina tuntuvat tekevän. Ompeluhuoneen ikkunanpieleen tai oikeastaan ikkunanpielen alle on rakennusyhtiö Tiainen & Tiainen aloittanut melko massiivisen rakennusprojektin. Sisälle huoneisiin kuuluvasta raapimisesta ja säksätyksestä päätellen rouva Tiainen (luultavasti Gini T., koska hän pitää hurjaa meteliä ja joskus lentelee lievästi sanoen ailahtelevaisesti) rakastaa sisustamista eikä kaihda mitään keinoja laajentaa yksiötä kaksioksi vaikka seinän läpi. 

Ensin tyydyimme hakkaamaan seinää hätistääksemme luvattomat rakentajat pois. Ei mitään tehoa, päinvastoin. Etenkin auringon laskiessa alkoi mahdoton remontointi, joka kuullosti siltä kuin apureina olisi ollut hiirilauma. Seuraavassa vaiheessa ripustimme ikkunan ulkopuolelle kaikenlaista pelottavaa tavaraa kuten välkkyviä folionpalasia ja tuulikello. Näiden teho oli olematon, paitsi että Tiainen & Tiainen keräsi foliota eristääkseen pesänsä. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimenpiteisiin ja estää pääsy ikkunanpielen alle rautalankaverkolla. Ei kaunis, ei todennäköisesti lainkaan luvallinen, mutta pitää seinänaapurit hiljaisina.

Pari päivää lintujen rakennusliike yritti suljetulle työmaalleen, mutta luopui sitten ja siirtyi jonnekin muualle. Rapiseva seinä on nyt muisto vain. Synkkyyteen taipuvaisina nukkeina emme olisi kestäneet sitä sirkutusta, minkä tuore perhe tapetin takana olisi aiheuttanut. Tiedämme täsmälleen, miltä mummosta tuntui, kun tuttu piha täyttyi uusista asukkaista.

Meillä on näpsäkät trikooasut, joissa on yhdistelty kaikenlaisia jämätrikoita. Pirjon housuissa on omituista goottitekstiä, mutta ei se haittaa, koska emme osaa kunnolla lukea. Pääasia, että teksti on pinkkiä. Näin keväällä me aina vähän röyhelöisymme, mistä esimerkkinä Pirjon tuninan helma.
 

perjantai 19. huhtikuuta 2013

19.4. Pirjon ja Purjon lääkitys on kohdallaan

 photo 0c5de996-d21e-4764-9726-f204e53ab51a_zps7d166100.jpg

Me olemme saaneet lääkityksen vaivaan. Sen tarkemmin emme analysoi, mistä ongelmasta on kyse, koska sitäkin enemmän meitä kiehtoo lääke, jota lääkärisetä meille määräsi ihan reseptillä hankittavaksi. 

Ohjeen mukaan lääke tehoaa kolmeen vaivaan. Ne eivät ole vauhkous, kouhkaus ja kuorsaus, vaan jotain muuta. Pakkausselosteen mukaan lääkettä ei saa ottaa ruuan kanssa, koska silloin lääke tulee kateelliseksi muulle vatsalaukun sisällölle, eikä suostu tehoamaan (ihan noin sanoin sitä ei ilmaistu, mutta ymmärsimme lääkkeen olevan kohtalaisen herkkähipiäinen ja yksityisyyteen taipuvainen). Lisäksi huomasimme, että jos hoito on pitkäaikaista eli yli vuoden kestävää, seuraa lääkäri potilaan tilaa, mikä on varsin miellyttävä uutinen, koska sivuvaikutusten lista on henkeäsalpaava. Meille määrättiin lääkettä vain viikoksi, joten lääkäriä ei todennäköisesti kiinnosta, vaikka toteutuisi pakkausselosteen varoitus "saattaa aiheuttaa huimausta tai näön hämärtymistä, joten jos niin käy, älä aja äläkä käytä työkaluja äläkä koneita".

Mutta ne sivuvaikutukset! Listaamme tähän vain muutaman kiehtovimman. Huomatkaa, että tätä lääkettä myydään apteekissa kohtalaisen vapaasti kaikille niille, joilla on aika tavallinen vaiva, joten tekin voitte kohdata henkilön, joka on lääkkeen vaikutuksen alainen ja saa seuraavia oireita: (suluissa omat kokemuksemme)

- lihasten nykiminen ja vapina (etenkin, jos meillä on kylmä)
- pistely ja kihelmöinti (neulat pistelevät usein ja jännitys tunnetusti kihelmöi)
- aistiharhat (jos on nukke ja kirjoittaa blogia, niin on todennäköisesti myös hieman aistiharhainen)
- punaiset tai sinertävät täpälät iholla (varokaa tusseja, niistä voi epähuomiossa saada täpliä hipiälleen)
- ummetus, röyhtäily ja ilmavaivat (näistä ette halua tietää)
- aggressiivisuus (hahaa, tästäkään ette halua tietää)
- suun haavaumat (jos on vaikka poistettu viisaudenhammas, niin tämmöinen voi olla)
- hiustenlähtö (pitääkö selittää, katsokaa kuvaa)

Meidän ongelmamme on se, että kaikkia näitä esiintyi jo ennen lääkkeen käyttämistä, joten nyt emme tiedä, mikä on harvinainen tai hyvin harvinainen haittavaikutus. Pitänee seurata tilannetta.

Kuvassa olemme kiivenneet seinälle hirvensarvien päälle kuikuilemaan maailmaa. Vaatteiden kuviointi on metsästyshenkistä tai ainakin metsähenkistä: Purjolla norsuja, Pirjolla sieniä.
 
 

tiistai 16. huhtikuuta 2013

16.4. Kansalaisopiston opintopiirien satoa

 photo 31ac8019-4877-4144-baa2-a18cd4c2bdd9_zpsc6ed0c63.jpg

Otsikko johtaa harhaan, olemme pahoillamme. Emme esittele niitä käsittämättömän taidokkaita tilkkutäkkejä tai helmikirjontoja, joita syksyn synkkinä iltoina ja talvisessa harmaudessa on saatu aikaan osaavan opettajan johdolla maksullisessa kansansivistävässä opintopiirissä, jota myös vapaaksi sivistystyöksi kutsutaan. Ehei, sellaisista löytyy kuvia muiden blogeissa ja paikallislehdissä.

Sen sijaan kurkotamme kätemme (Pirjo kuvassa ihan kirjaimellisesti) kohti vähemmälle huomiolle jäänyttä osaamista. Kansalaisopisto kun ei ole pelkkää matonkudontaa tai kuorolauluharjoituksia vaan myös kieliopintoja ja kirjallisuuspiirejä. Siksi meistä on kummallista, että koskaan keväällä ei kokoonnuta juhlimaan sitä, miten Kerkko-Ylermi on sekä valmistanut koko kansalaisopiston kauneimman ruumisarkun suositulla veistokurssilla että oppinut lukuvuoden aikana kaikki venäjän kummallisen kielen sihahtelevat suhuässät. Niitä saisi yleisö ihastella Kerkko-Ylermin (nimi jostain syystä muutettu?) esitellessä taitojaan.

Saksan opintopiiriinkin voisi tulla uudenlaista vipinää, kun Kerttu ja Helvi saisiva huomata, että saman alkeiskurssin käyminen vuodesta toiseen ei edistä kenenkään kielitaitoa. Toki on mukavaa, että kurssin vakiokaksikko on joka keskiviikko paikalla, mutta jos keväällä olisi jonkinlainen taitojen edistymisen esitys, voisi edes toinen heistä oppia muutaman hauskasti taipuvan verbin imperfektin. Niitä olisi soma esitellä opiston kevätmatineassa heti sen jälkeen, kun ruotsin ryhmä olisi ensin reippaasti ja rytmikkäästi laskenut ääneen yhdestä kymmeneen ja sen jälkeen kajauttanut jonkun merimieshenkisen hej-fallerii-falleraa -kappaleen toisella kotimaisella. Näin kotiväki voisi todistaa, että kieliopinnoissa käytetyt illat eivät menneet hukkaan, vaan tuloksia on saavutettu ja niitä halutaan ylpeinä esitellä.

Rytmistä liikuntaa edustaisi niskajumppaajien ryhmä, joka rustot ruksahdellen keikuttelisi päitään, rentouttaisi niskalihaksia ja esittelisi keppijumpan salaisuuksia huitomalla toisiaan tismalleen samalla tavalla kuin varsinaisella tunnillakin. Paremmassa pyhämekossa esiinnyttäessä niskajumpastakin tulee jotenkin arvokkaampaa ja arvostetumpaa, etenkin kun sen perään pilatesryhmä esittelee taitojaan makailemalla lattialla ja näyttämällä siltä kuin mitään ei tapahtuisi. Sisempien vatsalihasten löytyminen on aina iloinen asia, mutta ei niitä muille näytetä, joten tässä esityksessä ideana on se, että mitä vähemmän yleisö huomaa tapahtuvan, sen paremmin on asia opittu.

Rannikkolaivurikurssi ei pääse koskaan esittämään omaa osuuttaan, koska rannikkolaivaa on hankala saada hinattua kansalaisopiston juhlatiloihin. Sen sijaan metsästäjäkortin suorittaneet voivat esitellä muovisia houkutuslintuja, jotka näyttävät niin valepukuisilta, että täytyy olla puolisokea sinisorsa kuvitellakseen niitä heimoveljikseen. Lisäksi kurssilaiset voisivat viritellä erilasia kutsumahuutoja tai muita ääntelyjä, joilla saada villipeto tai vesilintu kiinnostumaan tai ainakin saapumaan uteliaana paikalle ihmettelemään, mistä epämääräinen vinkuna oikein on lähtöisin.

Kevättä on vielä jäljellä, joten kaikki erilaiset vapaata sivistystyötä tekevät saavat varsin vapaasti käyttää tätä ideaamme. Meidät voi myös kutsua mukaan ainakin siihen osuuteen, jossa kuppikakkuviikonloppulaiset maistattavat tuotoksiaan.

Asumme ovat tänään siniset ja pyydämme panemaan erikseen huomioon Purjon pipon. Se on aika ihana. 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

14.4. Kukkamekkotädit

 photo 2ca3bffa-0e3d-47d3-bc26-5d3af29096f9_zpsaaf767a7.jpg

Olemme viettäneet kirjallista hiljaiseloa, sillä olemme vaihteeksi eläneet tätä elämää ihan IRL eli tehneet enemmän ja kirjoitelleet vähemmän. Samalla meillä on ollut aikaa perehtyä erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja tutkimuksiin.

Paneuduimme oikein antaumuksella siihen selvitykseen, jonka mukaan vangeilla asiat ovat paremmin kuin vanhuksilla. Vankilassa on paljon hyvää ruokaa, kuntosali, melkein keikille omat sellit, kaikenlaisia harrastusmahdollisuuksia elokuvateatterista kirjastoon ja ihan päiväohjelmaan kirjattu mahdollisuus päästä ulkoilemaan. Palvelutaloissa ja vanhainkodeissa taas ei ole oikein mitään, kotiapukin vain pyörähtää ovella varmistamassa, että asukas ei ole unohtanut hengittää muutamaan päivään.

Siksi mietimme, pitäisikö vanhusväestön pyrkiä vanhustentalon sijaan vankilaan siinä vaiheessa, kun kotona ei itsekseen enää oikein pärjää ja haluaisi edes jotenkin turvatun vanhuuden. Jonottamisen sijaan telkien taakse päästäkseen pitää tehdä rikos. Tavoitteena olisi luonnollisesti sellainen ehdoton vankilatuomio, jonka ansiosta saa vähintään viiden vuoden mittaisen täysihoidon. Koska olemme lämminsydämisiä nukkeja, emme missään nimessä suosittele mitään julmaa ja karmeaa rikosta, jonka ansiosta auvoiset vanhuspäivät vankilassa aukeavat! Sen sijaan olemme pohtineet, millaisia olisivat ne talousrikokset, joista saisi 5-10 vuotta vankeutta heikommallakin osaamisella. 

Jos sijoituspuolella voi tehdä pyramidihuijauksen, niin miksi ihmeessä ei voisi tehdä vastaavasti myös kehäpetosta? A anastaisi B:ltä kamalan määrän rahaa, B tekisi saman C:lle, C puolestaan D:lle ja tämä tekisi petoksen, jonka uhrina olisi ketjun alkuunpanija eli A. Varsinaisesti kukaan ei kärsisi, mutta jokainen tekisi inhan ja alhaisen talousrikoksen, josta Suomen lakien perusteella päätyisi vankilaan. Oikeudessa pitäisi tietenkin todistella, että meni tekemään tekosensa vakaasti harkiten eikä kadu yhtään ja voisi vielä luvata, että menisi tekemään saman uudestaan, jos vain saisi mahdollisuuden. 

Tuomari ei voisi tehdä muuta kuin tuomita vankilaan moiset paatuneet rikolliset, jotka sitten saisivat siellä kaikki säädösten mukaiset palvelut, joita vanhusten palvelutalo ei pysty tarjoamaan. Tunti ulkoilua päivässä - se on monelle ikäihmiselle ruhtinaallinen määrä puhumattakaan siitä, että nukkumaan saisi mennä vasta klo 22.00 elikä heti päivällisen jälkeen kuten palvelutaloissa on tehtävä henkilökunnan vähyyden takia.

Toisaalta oikeudessa nähtäisiin lukuisia kummallisia episodeja, joissa puolustusasianajaja yrittäisi epätoivoisesti esittää erilaisia tuomiota lieventäviä asianhaaroja ja syytetty ilmoittaisi, että mitään lieventävää ei ole ollut ja herra tuomari on hyvä ja tuomitsee korkeimman mukaan, entinen asunto on jo myyty ja muuttokuorma odottaa pihalla. Televisio ja sanaristikkolehdet pitää saada iltaan mennessä suojaan, joten kunnon tuomio, jotta tässä pääsee viettämään turvallista vanhuutta kaltereitten taakse.

Kukkahattuja meillä ei ole, joten laitoimme kukkamekot. Erona on se, että Purjon mekossa yläosa on yksivärinen, Pirjolla kukallinen. Nämä asut ovat viskoosia, joka on muuten ihan mukavaa, mutta rypistyy ikävästi pesussa. Vankilakäyttöön soveltumisestaan emme tiedä, mutta näin alkavassa keväässä nämä ovat ihan mukavat.
 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

9.4. Pirjo ja Purjo eivät ota kantaa Alppilan koulun tapahtumiin

 photo c0f5b68b-ac36-4db8-90d3-7d1441544add_zpse55df65a.jpg

Kerrankin me päätimme olla ottamatta kantaa mediassa vellovaan koulukeskusteluun eli siihen, saako oppilas ärsyttää opettajaa ja saako opettaja ärsyyntyä. Emme olleet paikalla, joten emme edes arvaile, kuka sanoi mitä ja mitä sitten tapahtui, vaikka toki olemme kännykällä kuvatun videon useaan otteeseen katsoneet.

Sen sijaan otamme samaan kysymykseen paljon laajemman perspektiivin ja kysymme lähinnä toisiltamme, miten tähän kaikkeen on päädytty. Samalla kun uutisissa kerrotaan yksittäisen tapahtuman uusista käänteistä, saadaan kaikkien huomio käännettyä pois koulumaailman todellisesta ongelmasta. Ei, emme nyt nosta esille homekouluja, jotka toki nekin ovat monelle oppilaalle ja opettajalle jokapäiväinen murhe. Meitä kiinnostaa se, onko kaiken keskittämisellä, mahdollisimman isojen koulujen muodostamisella ja erilaisista oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden integroimisella tavallisiin luokkiin jotain tekemistä sen kanssa, että koulussa kaikilla on paha olla.  

Kauan sitten pieni oli kaunista. Tai on edelleenkin, jos katsotte meitä, mutta jossain muinais-Suomessa vielä muutama kymmenen vuotta sitten koulut olivat pieniä, opettajilla auktoriteettia ja oppilaat tiesivät, että häiriköimällä ei kasva maine vaan jälki-istuntotuntien määrä. Sitten keksittiin, että erilaisten tekosyiden kuten valinnaisaineiden määrän, ryhmäkokojen muokattavuuden ja tiloista koituvien kulujen vuoksi on näppärää, jos oppilaat keskitetään mammuttikouluihin, joissa kukaan ei ole mitään. 

Oikeastaan päättäjät tulivat kokosokeiksi eli he luottivat, että isossa organisaatiossa yksi ammatilaispomo pitää otteessaan koko koulun eikä synny tyhjäkäyntiä tilojen käytössä tai opettajien työpanoksessa. Tehokasta olla pitää, oli sitten kyse ruokalan toiminnasta tai välituntivalvonnasta, jota ei enää hoidettukaan oppilaiden keskuudessa kävellen vaan jonkun luokan ikkunasta kiikarilla tiiraillen. Aikaisemmin pienryhmissä oppinsa saaneet ihan vähän erilaiset erityisoppilaat on nyt säästötyistä tungettu tavallisiin luokkiin, mutta kauniista lupauksista huolimatta he eivät saaneet matkaansa yhtään lisää opettajaresursseja (suomennos: heille ei ole varaa järjestää pieniä, rauhallisia oppimistuokioita vailla hälyä ja kaaosta). Erityisopettajat on varattu erityisen erityisille oppilaille, joiden paikka ei välttämättä olisi tavallisessa koulussa lainkaan.

Tässä kaikessa yli-innokkaassa tehostamisessa unohdettiin se, että suuressa joukossa kaikki hukkuvat massaan niin hyvässä kuin pahassa. Valinnaisaineita toki on vaikka muille jakaa uzbekistanilaisesta kansanrunoudesta sushin valmistukseen, mutta samalla kukaan ei oikein ota vastuuta siitä oppilaasta, joka on ikäkauteensa kuuluvasti hieman eksyksissä omassa elämässään mammuttikoulusta puhumattakaan. Tavallisesta nuoresta tulee näkymätön vähän samalla tavalla kuin päiväkotiryhmän tavallinen lapsi ei saa mitään huomiota, koska ei aiheuta hoitajille huolia. Vanhemmat luulevat, että kyllä koulu asiansa hoitaa, mutta koululla puolestaan oletetaan, että vanhemmat pitävät huolen siitä, että nuori muistaa, tietää ja ehtii kaiken sen, mitä pitääkin.

Meidän mielestämme ongelmana ei ole se, että koti ei kasvata tai koulu opeta vaan se, että liian monet aikuiset luulevat, että joku toinen kyllä hoitaa nuoren asiat. Ja jos aikuiset voisivat valita, niin se nuori voisi ihan itsenäisesti huolehtia kaikista asioistaan, jolloin aikuiset voisivat rauhassa keskittyä sellaisiin tärkeisiin juttuihin kuin opetussuunnitelmastrategian kehittämistyön suuntaviivojen integroiminen peruskoulu-uudistuksen tuottamaan tuntikehykseen tai vaihtoehtoisesti firman puulaakisählyottelujen pistelaskusysteemin uudistamiseen. Siitä nuoresta kun on oikeastaan silkkaa vaivaa kaikin tavoin! Se ei lue läksyjään, se ei muista syödä, se pelaa liikaa tietokoneella eikä ole ihmisiksi sen vertaa, että vanhemmat saisivat rauhassa katsoa televisiota.

Niin että ei se ole sen murrosikäänsä kuohuvan vika, jos ei kunnioita auktoriteetteja. Ehkä hän ei ole koskaan kohdannut ketään, joka olisi kunnioituksen arvoinen ja joka kunnioittaisi häntä itseään ihan sellaisenaan. Ehkä kukaan aikuinen ei ole koskaan ihan oikeasti nähnyt häntä!

Me olemme taas kovasti näkyvissä ja laitoimme kuvaan juhlavaatetta. Otimme kuvaan mukaan tuollaisen selkeästi itämaisen lampun, joka tosin voi olla teekannukin. Sen me joka tapauksessa nyt toivomme ottavan vastaan kolme toivomustamme, joita tosin emme lausu ääneen. Ne liittyvät peruskoulu-uudistukseen ja päättäjien aivotoimintaan, johon emme koskaan ole erityisemmin luottaneet.

Kuvasta voisitte muuten erikseen huomata, että Purjon alushameessa on pitsireunus ja että Pirjon mekossa kimaltavat pienet timantit.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

6.4. Miten pukeutuu kiinalainen veturinkuljettaja?

 photo 1728871b-83dc-448d-b5c2-92b572b77fd8_zpsef2b5e50.jpg

Käsittämättömässä sivistysvajepuuskassa olemme tänään paneutuneet Kiinan rautateiden tilanteeseen. Olemme huomanneet, että joskus kannattaa antaa luuloille huutia ja tutustua asioihin pintaa syvemmältä eikä vain tyytyä pelkkiin otsikkoihin.

Alunperin kiinnostuksemme heräsi luettuamme Kiinassa raiteita kiitävästä todellisesta pikajunasta, jonka vauhti on keskimäärin 350 km/h. Toisen lähteen mukaan se keskinopeus on vain 312 km/h, mutta me valitsimme tämän rohkeamman lukeman. Vertailun vuoksi ja lukijoiden yleissivistyksen laajentamiseksi kerrottakoon, että Kimi Räikkönen on F1:ssä ajanut kisoissa nopeimmillaan 370 km/h. 

Rautateillä ei ole samanlaisia pahoja mutkia ja kaikenlaisia pakollista hidastamista edellyttäviä shikaaneja kuin moottoriurheiluradoilla, mutta melkoisen huimalta tuo meno vaikuttaa meistä, jotka olemme turhan usein joutuneet kokemaan veturivetoisen kävelyvauhtisen kiskoliikehdinnän Pasilan ja Helsingin rautatieaseman välillä. Tietysti ylinopean junan rata on erikoisvalmisteinen ja siinä on ties mitä antureita, jotka mittaavat kaiken mahdollisen lämpölaajenemisesta sadeveden aiheuttamaan kitkan vähenemiseen, mutta siitä huolimatta moinen meno ei oikein vaikuta meitä, joille jo 120 km/h on hurjastelua.

Kun Kimi Räikkönen lähtee kisaan, pukeutuu hän ajohaalariin ja -kypärään, joissa kuka tahansa näyttää vähän kuin avaruusolennolta. Kimiä ei kuitenkaan kiusata siitä, koska kaikki muutkin kuljettajat ovat samanlaisissa hassunhauskoissa asuissa paitsi että toisilla on erilaisia mainoksia pitkin hihoja ja leuanalusta tai siis kauluksia. Ajohaalari on turvallinen vaate suurissakin nopeuksissa, sillä se peittää hyvin selän, jolloin tuima viima ei pääse kylmettämään istumalihasten yläpuolta kuten tapahtuisi, jos ajoasu olisi kaksiosainen ja takki olisi jäänyt liian lyhyeksi. Samanlaisia haalareita käyttävät pienet lapset ulkoleikeissään aina siihen asti, kunnes joku lällättää, että haalari on tyhmä ja typerä. Siinä vaiheessa täytyy hankkia kaksiosainen ulkoiluasu. Kypärää pienet lapset eivät käytä kuin pyöräillessään, vaikka päiväkodin pihan touhuja seuratessaan käy aika usein mielessä, että moni minimaalinen lapiolla hakkaamalla aiheutettu aivovaurio olisi estettävissä turvakypärällä, koska paikalla vaikuttaa niin kovin harvoin olevan estämiskykyistä aikuista.

Tämän pitkän alustuksen tarkoituksena oli johdatella lukijat varsinaisen kysymyksen äärelle eli mitä ihmettä maailman nopeimman junan kuljettajilla on päällään. Pukeutuvatkohan he mainostarroilla somistettuihin ajohaalareihin ja kirkasvärisiin kypäriin vai onko heillä perinteinen kuljettajan univormu eli sininen takki ja housut ynnä kovalippainen lakki. Junan nopeus huomioon ottaen kuvittelisimme, että formulakuljettajien asu olisi asiallisempi ja antaisi edes käyttäjälleen turvallisuudentunnnetta. Toisaalta mitä miettii matkustaja, joka näkee kahden marsilaiselta näyttävän suuripäisen olennon kipuavan veturiin ennen matkan alkua. Herättäisikö puvustus luottamusta vai epäilyä?

Kiinalaiset tuntien (tosin emme oikeasti tunne ainuttakaan) epäilemme vahvasti, että paikalliset veturinkuljettajat eivät ulkoasultaan poikkea muista kuljetustoimenhaltijoista. Tuskin he käyttävät edes turvavöitä, vaikka vauhti huimaisi päätä. Ihan varmoja emme ole siitäkään, että pitääkö heidän siellä veturissa tehdä yhtään mitään vai ohjataanko koko touhua keskitetysti joltain tietokoneelta. Junassa saattaa olla lentokoneiden tapaan automaattiohjaus, jolloin veturinkuljettajat voivat aikansa kuluksi ratkoa sanaristikoita ja lukea maailmankirjallisuuden klassikoita suomalaisten taksikuskien tapaan. Taksinkuljettajat tosin eivät lue ajon aikana vaan odotellessaan asiakkaita (mikä siis huomautuksena kerrottakoon siltä varalta, että joku pirssikuski nyt sattuisi meitä lukemaan ja hermostuisi siitä, että väitämme omituisia).

Takseista saimme oivaisan aasinsillan päivän asuihin. Meillähän on nukenvaatteita kokonainen tyyliblogillinen, joten ehkä myös pari sanaa vaatteista on paikallaan. Purjolla on Kärkkäiseltä (kyllä, juuri siitä kaupasta, jonka Megamagneetti-lehti herättää runsaasti keskustelua ja hilpeyttä) ostetusta autotrikoosta ommeltu paita ja myssy, jossa on kuviona ilmiselvä kuplavolkkari. Pirjolla on vanhanaikainen lappuhaalari, joka päällä voisi kuvitella voivansa vaikka korjailla polkupyöriä, jos sellaisen sattuisi omistamaan ja jos se sattuisi olemaan rikki. Haalarin alla on tänä keväänä niin muodikas tähtipaita.





n.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

3.4. Pirjo ja Purjo - huonojen TV-sarjojen lahjomattomat katsojat

 photo 0153529c-3be0-4b1a-830c-ffbb3ea388f3_zps7d5561c2.jpg

Jos koskaan mietitte, keitä varten tehdään kaikki ne sadat nolot ja typerät TV-sarjat, joita roskakanavat ympäri vuorokauden syytävät, niin me voimme kertoa, että ne ovat meille räätälöityjä. Olemme viimeisen kuukauden aikana löytäneet itsestämme huonon ohjelmamaun, joten voisimme katsoa tuntitolkulla yhdellä kameralla kuvattua tosielämän viihdettä, jonka ainoana tarkoituksena on aiheuttaa katsojissa puistatuksia ja myötähäpeää.

Erityisesti rakastamme suomalaisia sarjoja, vaikka ei niissä amerikkalaisissakaan mitään varsinaista vikaa ole. On vain jotenkin kotoisampaa katsella, miten epämääräistä nykykielimurretta puhuva tavallinen tallero avautuu omista asioistaan kameralle ja näkymättömälle selostajaäänelle sen varjolla, että etsii itselleen kumppania tai on sössinyt raha-asiansa tai ei osaa ajaa autoa.

Erityinen suosikkimme on Sinkkuristeily. Sen mainostetaan olevan deittirealitysarja, joka siansaksaa ymmärtämättömille suomennettakoon vaikka seurustelutodellisuussarjaksi, joka pikakäännös kyllä aika hyvin sitä ohjelmaa kuvaakin. Siinä kun ei yleensä seurustella tai aika vaatimattomista yrityksistä huolimatta löydetä uljasta prinssiä, joten aika todelliselta se vaikuttaa. Jos tarkasti miettii, niin joissakin jaksoissa päähenkilö ei sano sanaakaan kenellekään ulkopuoliselle vaan istuu tuppisuuna muiden joukossa vedoten siihen, että "mä nyt vaan oon tällanen". Missä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta mikä ihme saa yltiöujon ja hiljaisen lähtemään tv-kuvaaja kainalossa sinkkuristeilylle, jossa tarkoituksena ja jonkinlaisena ehdottomana tavoitteena on tutustua siihen vastakkaiseen sukupuoleen eli puhua sana tai kaksi tuntemattomalle.

Kyseisessä sarjassa meitä kiehtoo erityisesti laivan autius. Joka kerta, kun me olemme purjehtineen maailman merillä ja erityisestä Itämerellä, on laiva ollut tupaten täynnä väkeä, melkein joka paikkaan on saanut jonottaa ja tax free on pullistellut ostelijoita. Sinkkuristeilyllä on toisin! Käytävillä ei kuljeskele ketään, hissin saa samantien, kun kutsunappia painaa, ravintolassa ei näy muita kuin kunkin jakson päähenkilö ja lautasellinen tuttua ja turvallista perunamuusia. Kukaan ei laula karaokea, trubaduuri ei soittele haikeana kitaraansa pubin nurkalla eikä pallomeressä uiskentele kiukkuisia lapsia. Sellaiselle laivamatkalle mekin haluaisimme! Mikä olisi siellä kerrankin syödä kaikessa rauhassa tarvitsematta miettiä, että jälkiruokapöytä tyhjenee ennen kuin saamme viidennen lohirullamme katoamaan lautaselta ja on aika siirtyä pääruuan eli pannacottan pariin.

Purjo väitti, että laiva ei oikeasti ole autio. Väki vain kaikkoaa kameraryhmän saapuessa, koska kukaan ei halua julkisesti (oman matkansa itse maksettuaan) kertoa olevansa moisessa paikassa. Kun ohjelmana on ilta toisensa perään epätahtiin hyppelehtiviä tatuoituja miehiä ja ihan yhtä epätahtiin sipsuttavia vähäpukeisia naisia, ei sanoja hilpeä hauskanpito kannata käyttää. Ei etenkään siinä vaiheessa, kun jakson hieman pullea ja mitäänsanomattoman näköinen päätähti naama peruslukemilla julistaa, että täällä ei ole ketään, jonka hän voisi kelpuuttaa edes seuraksi baaritiskille saati pikatreffeille.

Me ihan oikeasti rakastamme näitä ohjelmia, joissa joku saa paistatella noin 15 minuuttia julkisuudessa. Niissä on jotain niin kiehtovaa, että taidamme taas katsoa joltain kanavalta talonstailausta ja etenkin sitä ihanan hämmästynyttä ilmettä, jonka talon omistaja kasvoilleen loihtii nähdessään muka ensimmäisen kerran koko lopputuloksen. Siis se sama henkilö, joka ensin on kaatanut väliseinät, purkanut katot ja lattiat, hankkinut sähkö-, putki- ja mitä-näitä-nyt-on -asentajat, ravannut rautakaupassa tarvikkeiden perässä ja lopulta maksanut koko lystin esittää, kuin uusi olohuone olisi täydellinen yllätys. Siinä on jotain kiehtovaa!

Meillä on asuina tälläista trikooperussettiä, josta ei oikein ole mitään sanomista. Mikä on sinänsä aika huono asia, jos me väitämme, että tämä on nukenvaatteiden tyyliblogi. Pitäisi varmaan hieman terävöittää profiilia tai tehdä jotain muuta konsulttimaista.