lauantai 25. lokakuuta 2014

25.10. Pirjo ja Purjo ovat (taas) ostamassa vanhojentanssimekkoa

 photo 05f28eca-ae4f-4162-9862-8298274b748f_zpsfaff077d.jpg


Kyllä, olemme taas heittäytymässä vanhojentanssihysteriaan. Meistä on hurjan hauskaa olla mukana, kun etsitään sitä ainoaa ja oikeaa, suorastaan täydellistä mekkoa. Siitä frakkipuolesta me emme niinkään välitä.

Lähdimme ihan Helsinkiin asti ja olimme hyvissä ajoin varanneet sovitusajan kolmeen eri liikkeeseen. Ensimmäisessä Mannerheimintiellä sijaitsevassa juhlapukuihin erikoistuneessa puodissa meitä ei odotettu olleenkaan, vaan huomasimme olevamme suorastaan ei-toivottuja asiakkaita. Laajan valikoiman esittelyn sijaan meidät ohjattiin alevaatteiden osastolle ja henkilökunta osoitti todella selvästi, että olimme haitaksi ja häiriöksi. Läsnäolomme esti heitä tekemästä jotain tarpeellisempaa kuin myyminen kuten vaikka uusien ryppyisten asujen höyryttäminen sileiksi. Näin blogin välityksellä tiedoksi Zazabellaan: se vähän yli 500 euron hintainen  joka suuntaan kimaltava leninki melkein ovensuussa olisi kyllä päätynyt uuteen kotiin, jos olisitte vaivautuneet antamaan sen edes muutamaksi minuutiksi sovitettavaksi.

Toisessa kaupassa kohtasimme huomattavasti parempaa palvelua. Saimme pujotella monen tanssimekkoja täynnä olevan rekin välissä valitsemassa asuja ja sen lisäksi saimme hyvin asiantuntevaa palvelua sopivien vaihtoehtojen löytämiseksi. Se melkein oikea asukin löytyi, mutta valitettavasti ei sellaisenaan vaan yhdistelmänä kahdesta eri hörhellyksestä. Mutta koska tämä liike keskittyi hyvään palveluun, olisimme voineet tilata tismalleen haluamamme leningin. Jäimme miettimään asiaa.

Todennäköisesti olisimme palanneet tilaamaan ihan itse suunnittelemamme omanlaisen asun, jos emme viimeisessä liikkeessä olisi löytäneet sitä täydellistä. Mekon lisäksi täydellistä oli myös palvelu: ystävällistä ja luontevaa. Tämä myyjä tuntui löytävän sekavasta vähän joka suuntaan polveilevasta selityksestämme sen olennaisen punaisen langan (tai tässä tapauksessa turkoosin), joten rekistä napattiin nähtäväksemme vanhojentanssipuku, jota emme itse olisi ikinä kaikkien tylliröyhelöiden keskeltä huomanneet esille ottaa. Hetkessä olimme myytyjä ja niin oli mekkokin. Ja mikä parasta: kaikki tämä tyrkyttämättä tai huokailematta, että "näitä ei kohta enää riitä, jos ei tänään päätä niin voi jäädä ilman". 

Virittäydyimme itsekin ensi vuoden vanhojentanssien tunnelmaan tällaisissa kullanvärisissä mekoissa. Kimaltaminen on "se juttu", joka tulee olemaan muodissa joten me kimallamme nyt kokonaisvaltaisesti. Asuissamme on paljetteja ja kultalankaa niin paljon, että aurinkoisella säällä säteiden heijastukset saavat pään särkemään.

PS. Edellisen postauksen lainauskielto perustui joihinkin täysin omituisiin rinnakkaiskortin maksamattomiin laskuihin suunnilleen vuodelta 2009. Me emme edes tienneet, että meillä on ollut rinnakkaiskortti, joten jos joku tietää siitä jotain, niin meihin kannattaisi ottaa yhteyttä. Emme päätyneet vankilaan eikä edes sormenjäljistämme kiinnostuttu, mutta saimme vähän soo-soo-sormen heristystä ja tiukan määräyksen palauttaa tästä eteenpäin kirjat ajoissa.


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

19.10. Pirjo ja Purjo päätyvät lainauskieltoon

 photo 590b3a47-2759-4335-8e56-cf2e05bdbb83_zps59be6758.jpg

Meillä ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtunut. Yhtäkään kirjaa ei ole palautettu myöhässä, yksikään lainaussakko ei ole maksamatta, yhteenkään kirjaston kirjaan emme ole piirrelleet omituisia kuvia emmekä ole edes pureskelleet kirjankansia reikäisiksi. Silti olemme lainauskiellossa ainakin huomiseen asti, jolloin käymme aggressiokäyttäytymässä kirjastossa vaatien selitystä, anteeksipyyntöä ja kolmea ilmaista lainauskertaa. Paitsi että ne ovat ilmaisia joka tapauksessa.

Toisaalta voi olla, että meitä huomenna kohdellaan kuin rikollisia. Ehkä olemme tietämättämme rikkoneet jotain erityistä sääntöä, lukeneet vaikka jännitysromaanin viimeisiltä sivuilta loppuratkaisun ennen varsinaisen tarinan aloittamista tai ehkä virkailijat kirjastossa ovat saaneet tietää, että emme ole edes kokeilleet niitä ruokia, joita lukuisissa kotiin kantamissamme keittokirjoissa on esitelty. Olemme varsinaisia kirjaston turhakäyttäjiä, koska emme välttämättä edes lue kaikkia lainaamiamme kirjoja vaan katsellemme vain kuvat.

Lainauskielto on rasittava asia, koska sen takia joudumme huomenna henkilökohtaisesti kipittämään kirjastoon, selittämään asiamme, kuuntelemaan ihmettelyä (ei, ei ole mahdollista saada lainauskieltoa ilman syytä, mutta täältä koneelta ei nyt näy, miksi ette saisi lainata, varmuudeksi kuitenkin haluamme kirjastokorttinne, sormenjälkenne, listan kotoanne löytyvistä vinyylilevyistä ja kolmen luotettavan henkilön allekirjoittaman todistuksen siitä, että lupaatte parantaa tapanne ja muuttaa sen asian, jonka vuoksi ette tällä hetkellä ole toivottu asiakas). Loppupelissä syyksi nimetään kuitenkin joku tietokoneohjelmointivirhe eikä meiltä edes pyydetä anteeksi vaan tuhahdellaan, että asian olisi selvittänyt soittamallakin, miksi te tänne tulitte meidän vaivoiksemme.

Olemme jo valmiiksi erityisen turhautuneita, joten etsimme vaatekomerosta tällaiset vähän söpöstelevät asut, jotka tuovat mieleen joulun. Tai no ainakin nämä housut ovat punaiset. Purjon tunikassa kannattaa panna merkille helman pallotikkaus, joka vaihteeksi on varsin onnistuneesti ommeltu.

 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

15.10. Elääkö se vielä?

 photo e3ef8f01-69fc-493b-b081-fbcc7be0c402_zps3d0ec74e.jpg

Ihan joka päivä emme syö eväitä kerhossa. Joskus lähdemme seikkailemaan ja pääsemme syömään ihan oikeaan ravintolaan, siis sellaiseen, jonka nimessä on lounas tai kahvila tai pizzeria tai trattoria tai ruokala. Emme sentään etsiydy keskellä päivää mihinkään ihan oikeaan ravintolaan, jossa hovimestari ohjaa pöytään ja viulisti vinguttaa laimeaa taustamusiikkia.

Tänään pääsimme vähän juhlavampaan paikkaan, jossa on kangaspöytäliina (puhdas) ja tarjoilija kantamassa pääruokaa pöytään. Olimme juuri päässeet aterian puoliväliin, kun viereisen pöydän kikattavan tyttönelikon kimeä-äänisin kirkaisi niin, että täysi ravintolasali vaikeni kokonaan. Hiljaisuuden tuhosi viaton, joskin selkeästi kauhistunut kysymys: "Elääkö se vielä?".

Lautasella oli kaikesta päätellen sellaista lihaa, joka oli yllättäen ottanut jalat alleen ja väisteli kiivaasti kohti hyökkäävää haarukkaa. Hämähäkki, koppakuoriainen, etana (no sillä ei ole jalkoja) - emme koskaan saa tietää, kuka oli keittiössä hypännyt rucolan sekaan ja viattoman ruokailijan lautaselle, sillä tarjoilija kiikutti annoksen keittiöön. Toki hän tarjosi toisen samanlaisen tilalle, mutta täysin ymmärrettävästä syystä löydön tekijä ei uutta halunnut. Itse asiassa koko salillinen ruokailijoita tonki tuossa vaiheessa omia annoksiaan etsien salamatkustajia salaatinlehdistä ja paistinperunoista. Hankala sanoa, olimmeko enemmän toiveikkaita löytämään viattoman muurahaisen kuin järkyttyneitä siitä mahdollisuudesta, että löytäisimme jotain ylimääräistä.

Eniten hämmennystä meissä herätti se, että tarjoilija ei erityisemmin pahoitellut tilannetta ikään kuin heillä olisi ihan normaalia jättää annoksiin öttiäisiä ja liikkuvaa syötävää. Emme kuulleet edes vihjettä siihen suuntaan, että talo tarjoaa erityisjälkiruuat koko pöydälliselle (ja mielellään myös meille siihen viereiseen pöytään, koska olimme  niin lähellä kriisialuetta). Laskutuksestakaan ei sanottu mitään, vaikka tarjoilijan olisi olettanut sanovan pilaantuneen annoksen saaneelle samantien, että tätä ei tietenkään tarvitse maksaa. Ehkä hän lopulta jätti laskun tuomatta, hankala sanoa, koska poistuimme paikalta suunnilleen siinä vaiheessa, kun pöytäseurue vielä pohti valintaa kahvin ja teen välillä.

Lähiruoka on muodikasta, mutta me emme halua, että ruoka kävelee luoksemme lautasella. Siksi olemme vielä kotona tarkkailleet jokaista suupalasta siltä varalta, että se haluaakin syödyksi tulemisen sijaan kipittää omin jaloin kauas pois. Olemme kokemuksestamme traumatisoituneet jopa siinä määrin, että pohdimme siirtymistä uppopaistettuun ruokaa. Jos selviää rasvakeittimestä elävänä, saa hyvällä syyllä tepastella lautasella.

Koska meiltä ei löytynyt yhtäkään sellaista vaatetta, jossa olisi kuvana todennäköisesti ruuan seasta löytyvä eläin, etsimme jotain ylipäätään eläimellistä. Pirjon puserossa on kilpikonna ja Purjon mekossa jotain epäsuomalaisia lämpimässä ilmanalassa viihtyviä luontokappaleita.

PS. Jos joku nyt taas haluaa sanoa, että turhasta valitatte, niin olemme samaa mieltä. On ihan normaalia tilata lihapullia ja saada eteensä lautasellinen jauhotoukkia. 



 

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

12.10. Tiedoksi sinne ABC:lle: meillä ei vielä ole dementiaa

 photo d59d3833-1179-4c7c-8e32-a562d1933de6_zps8736cb2d.jpg

Olemme hankkineet itsellemme vihreän kortin, jota kassalla vilauttamalla voi kerätä bonuksia. Olemme erittäin tietoisia siitä, että kauppaketju kerää meistä tietoa ja jossain joku analysoi epätoivoisesti, miten epäloogisesti käyttäytyvät  Pirjo ja Purjo ostavat aina maanantaisin maitoa, mutta samaan syssyyn keräävät kärryihinsä laktoosillista rahkaa. Siellä on tietokannassa selvyys siitäkin, että kaksi kuukautta sitten hankimme ulkomaalaisen muotilehden ja viime viikolla kilon kahvia ja paistinlastan. Näitä tietoja ei kuulemma aiota käyttää meitä vastaan, muuten vain mainontaa kohdistaakseen keräilevät kauppakuitin tiedot itselleen talteen. (Sinne markkinointiosastolle tiedoksi: turha mainostaa meille enempää niitä paistinlastoja, ostimme yhden ja hyvän ja uskomme, että se kestää kyllä aika pitkään ottaen huomioon sen, että hutkimme sillä lihanpalasia vain satunnaisesti.)

Käydessämme korkeintaan kerran kuukaudessa ABC:lla olemme ottaneet tavaksemme pysähtyä nauttimaan keskinkertaisesta elämästä muiden tavallisten kanssa. Niitä bonuksia kerätäksemme olemme esitelleet vihreän korttimme viivakoodia maksumasiinalle. Muutamaa päivää myöhemmin olemme saaneet tekstiviestin, jossa kerrotaan, että "hei, kävit ABC:lla, kerro saamastasi palvelusta" tai jotain samanmoista. Me emme todellakaan tarvitse tällaista jälkikäteismuistutusta, koska meillä on vielä pikkuisen aivotoimintaa jäljellä ja muistamme asian ilman tekstiviestiä. Lisäksi meille käynti maantienvarren kahviossa ei ole niin iso asia, että siitä pitää itseään päivätolkulla muistutella ja asian parissa aikaansa käyttää. 

Jos meillä on jotain huomauttamista palvelusta, sanomme sen heti ja erittäin äänekkäästi. Silloin ei jää ollenkaan epäselväksi, mistä on kyse. Jos kaikki menee hyvin, emme ryhdy ylenpalttisesti kiittelemään, koska oletusarvoisesti itsepalvelulla toimiva kahvila ei palvelutasollaan mitään viittä tähteä edes tavoittele. Emme siis mene edes pyydettäessä osuustoimintaliikkeen nettisivulle olemaan enemmän tai vähemmän jotain mieltä jostain, mikä ei merkinnyt meille elämää suurempaa kuivakänttykokemusta.

Olemme nyt lopettaneet asiakasomistuksemme todentamisen ABC:lla käydessämme ja hykertelemme tyytyväisinä miettiessämme sitä analyytikkoa, joka on jo muutaman kuukauden ajan ihmetellyt, miksi emme enää käy tienvarsien monopolikahvilassa. Kohta varmaan laittavat tekstiviestin ja kysyvät, että "hei, missä mättää, olemme kaivanneet sinua, korpuksi  kuivunut voipullasi odottaa sinua täällä. Vastaa ensin kyselyymme". No emme vastaa, emmekä halua mitään muistutusviestejä siitä, että olemme käyneet jossain kesken matkan. Ettäs tiedätte.

Me otimme ihan kiusallamme tämmöiset turkoosit ja siniset asut, koska meistä nämä ovat keväiset. Purjo löysi jostain päähänsä jopa hatun, vaikka tämä taitaa olla enemmänkin pipoaikaa.


 

torstai 9. lokakuuta 2014

9.10. Se hirvi tuli oikealta

 photo 18222296-da2c-469e-8725-ce3f68651447_zpsade5f7d3.jpg

... ja jatkoi matkaa tien vasemmalle puolelle pysähtyen pellolle odottamaan perhettään. Ja koska me olimme aamupöpperössä matkalla kerhoon, emme tajunneet katsoa tarkasti sinne vasemmalle mahdollisen perässä kulkevan lauman suuntaan, vaan tuijotimme vallan pöllämystyneinä noin kymmenen metrin päähän pysähtynyttä suurehkoa paistiaihiota. Totuuden nimissä on sanottava, että niin tekivät muutkin, koska aamuhämärän autoruuhkassa hirvieläin on kuitenkin kohtalaisen epätavallinen näky etenkin kun ympärillä oli metsäkaistaleiden lisäksi pääosin isoja teollisuushalleja. 

Vältyimme kolarilta, se ei ollut edes melkein lähellä. Silti olimme koko loppupäivän vähän kuin helpottuneita siitä, että mitään ei tapahtunut, vaikka kaikki suurkatastrofin ainekset olivat olemassa. Ehkä tämä oli varsin tarpeellinen muistutus siitä, että arvaamattomat luontokappaleet voivat hyvinkin lymyillä tuotantorakennusten katveessa kaava-alueella valmiina sujahtamaan valtatien yli juuri silloin, kun se heille sopii, tuli autoja tai ei. Oikeastaan tuntuu aika hauskalta ajatella, että jossain Itellan ylisuuren postinlajitteluhallin kupeessa kirmailee hirviperhe, joka ei pätkääkään välitä siitä, että sitä ei ole suunniteltu lastaussiltojen ja teräväreunaisten nurmikkoalueiden keskelle. Siellä se silti käy syömässä muutamat tarkasti määrätylle paikalle istutetut jalopuut ja pari toimiston ikkunan alle istutettua pelargoniaa aivan kuin kertoakseen kaavoittajalle, että piirrä sinä niitä viivojasi ja laske rakennusaloja, me urbanisoidumme ihan kiusallamme cityhirviksi.

Vaatteista meillä ei ole tänäänkään mitään sanottavaa. Kunhan on taas aamulla etsitty päälle jotain helppoa ja mukavaa.

lauantai 4. lokakuuta 2014

4.10. VR on aina yhtä luotettava

 photo bc020826-f26b-47d0-a419-0ff3126d5afd_zpsea3efbbb.jpg

Kävimme viime viikolla Helsingissä. Vierailun päätteeksi vietimme tunnin verran ylimääräistä matka-aikaa istuskelemassa junassa jossain päärautatieaseman ja Pasilan välissä kuunnellen konduktöörin kuulutus kuulutukselta alakuloisempaa tiedotusta siitä, miten käämit ovat palaneet, ohjaamo on täynnä savua ja apua yritetään saada paikalle. Ehjät ja terveet junat ohittelivat meitä oikealta ja vasemmalta  kuin kiusallaan, mutta me vain kököttelimme lukkojen takana vaunussa miettimässä, miten toisenlaisella valinnalla olisimme jo jossain muualla.

Jotenkin me pystyimme kestämään sen, että olisimme tunnin verran myöhässä sieltä, minne nyt menimmekin. VR on vuosi vuodelta luotettavampi eli on todennäköisempää olla myöhässä kuin aikataulun mukaisesti missään. Yhtenä syynä tähän voi olla se, että säästösyistä on vähennetty henkilökuntaa vähän sieltä ja täältä. Teknisiä tarkastuksia tai edes pikkukorjauksia ei enää tehdä yhtä usein kuin ennen ja osa kalustosta liikkuu kiskoilla enemmän tuurilla kuin hyvän kuntonsa ansiosta. Jatkuvat säästöt kostautuivat juuri siinä kohdassa ratapihaa.

Sitä me emme sen sijaan kestäneet kovinkaan hyvin, että junavaunussa oli mukana Kaikkitietävä Mies. Tunnette varmasti tyypin: eläkeikäinen tai sitä vahvaa vauhtia lähestymässä, rento ja letkeä seuranpitäjä, joka rakastaa omaa ääntää enemmän kuin mitään muuta. Lisäksi hänelle on annettu kaikki maailman tieto, eikä hän suinkaan ujostele kertoa sitä kaikille, halusivatpa nämä tai sitten ei.

Kaikkitietävä Mies saapui vaunuun tuohtuneena ja ryhtyi heti kertomaan kanssamatkustajille, miten oli joutunut poistumaan edellisestä osastosta, koska siellä molotettiin ulkomaankieltä ja haistiin mausteilta. Sossupummeja koko vaunu täynnä, ei siellä suomalainen mies voinut istua kuuntelemassa. Veturin poksahtamiseen asti saimme kuunnella neljän penkin päähän asti, miten ulkomaalaisilta pitäisi kieltää matkustaminen ruuhkajunissa.

Kun matkantekomme katkesi, oli Kaikkitietävä Mies samantien kartalla asioista. Hän kertoi, että pysähdyimme odottamaan pohjoisesta saapuvaa pikajunaa. No, niinhän ei ollut, vaan hetken kuluttua konduktööri kuulutti veturiviasta. Tätä tiedotetta oli hankala kuulla, koska Kaikkitietävä Mies hekotti ja kikatti (kyllä, kikattava eläkeikäinen mies, semmoinenkin ihme on nyt kohdattu) äänekkäästi. Hohhohhoo, vai käämit palaneet, hihihhii, kylläpä on hassua, käkätikäkätikäkäti, tyhmä konduktööri, kun ei enempää tiedä.

Sama toistui jokaisen kuulutuksen kohdalla. Kaikkitietävä Mies oli tikahtua kaikkitietävyyteensä ja teki erittäin selväksi, että kunhan hän soittaa muutaman puhelun, niin juna saadaan kyllä liikkeelle samantien, oli veturia tai ei. Kanssamatkustajien pienen kannustuksen jälkeen hän siirtyikin eteisen puolelle soittaakseen - numeropalveluun! Eihän siellä mitään "Helsingin lähiliikenteen ongelmista vastaavan päivystäjän" yhteystietoa löytynyt vaan Kaikkitietävää Miestä kehotettiin ottamaan yhteyttä netin kautta, vastaus annettaisiin aikaisintaan virka-aikana.

Valitettavasti Kaikkitietävä Mies ei tästäkään tajunnut vaieta, mistä johtuen inhosimme jokaista minuuttia matkastamme senkin jälkeen, kun paikalle oli saatu ajokelpoinen veturi ja matkasimme kohti pohjoista. Näiden asujen tarkoituksena on kertoa, että kanssamatkustajamme oli melkoinen pöllö eli turhanhuhuilija. Toivottavasti emme enää koskaa tapaa ja jos niin onnettomasti sattuu käymään, niin ryhdymme kiivaasti mongertamaan ulkomaakieltä ja haisemaan, jotta hän tajuaisi vaihtaa vaunua.