lauantai 28. helmikuuta 2015

28.2. 70

 photo 50caa834-3f57-4fe5-a8f9-59ea9ee315af_zpspwlua1hm.jpg

Olemme tänään viskoneet roskiin ja kirppiskoriin 70 esinettä, tavaraa tai roinaluonteista kapinetta. Emme osallistu mihinkään haasteeseen, koska ne ovat mielestämme vallan alimitoitettuja. Miksi ihmeessä luopua yhdestä tavarasta päivässä, kun voi samantien täyttää monta muovikassillista? Kuka muutenkaan viettää päivätolkulla jonkun komeron tai kaapin äärellä pohtimassa, että luovunko tänään korvattomasta kahvikupista vai kaakeleiden puhdistamiseen käytetystä hammasharjasta. Järkevämpää ottaa jätesäkki ja päättää, että tämä täytetään tänään. Sitten pitää vain ratkaista, että laittaako sinne roskia vai kierrätykseen lähtevää tavaraa.

Mistäkö olemme pääsemässä eroon? Roskiin on hakeutunut melkoinen määrä epäkuranttia tavaraa, joka on odottanut sitä, että niiden jälkeen hankittu hilavitkutin hajoaa ja halutaan ottaa se ylähyllylle sijoitettu hieman risa ja pikkiriikkisen huonosti toimiva lajitoveri uudestaan käyttöön. Kampa kolmella piikillä ei ole tullut tarpeeseen noin neljään vuoteen, joten katsoimme sen ajan luonamme olevan nyt päätöksessä. Saman kohtalon koki hiusdonitsi, joka on menettänyt joustavuutensa joskus ennen viime kesää tai mahdollisesti jo viime vuosikymmenenä. Lisäksi löysimme kokonaisen kolonnan käyttökelvottomia mustekyniä ja tusseja, aika monta paritonta sukkaa ja kolmet kengät, joita emme edes muistaneet omistavamme.

Joku saattaisi tästä kuvitella, että me emme siivoa kovin usein. Me taas vetoamme siihen, että meillä on paljon kaappeja, joihin voi sijoittaa hankintojaan. Jos nyt kenkäpari tai kaksi jää unholaan, niin se ei mielestämme ole ollenkaan vakava asia. Joskushan me joka tapauksessa löydämme ne ja ilomme on ylitsevuotavainen, kun hoksaamme, että nyt ei tarvitsekaan mennä kenkäkauppaan tuhlaamaan rahojamme. Uudet kevätkengät ovat majailleet luonamme jo pitkään, suorastaan kotiutuneet luoksemme, joten ne tulevat isosti ilahtumaan päästessään kanssamme kävelylle.

Oikeastaan me emme yleisellä tasolla ollenkaan ymmärrä tätä kamalaa hurmaa päästä tavarasta eroon. Miksi pitää ostaa kaikenlaista, jos ei aio sitä käyttää? Nämä omat roinamme ovat todellista turhuutta, siis (kenkiä lukuunottamatta) joskus käytettyjä ja sitten varmuudeksi säilöön laitettuja. Toisilla taas tuntuu olevan pois heitettäväksi tusinatolkulla tyynyjä, kummallisia koriste-esineitä, ylihintaisia kynttilöitä, joulu-, juhannus-, pääsiäis-, kevät- ja itsenäisyyspäiväverhoja, kaksi kertaa käytettyjä sohvia, somia säilytysrasioita ja ties mitä jo ostohetkellä turhaksi tiedettyä. Helpompaa olisi jättää heräteostoksen kauppaan sen sijaan, että ne raahataan kotiin ja laitetaan seuraavalla viikolla nettikirppikselle uusien ostajauhrien toivossa.

Vaatepuolella meillä on todellisia jätepalojen helmiä. Tulimme ostaneeksi (henkilökohtaisesta ja itse asetetusta kankaidenostokiellosta huolimatta) melkoisen määrän jonkun toisen ompeluksista jääneitä tilkkuja. Niistä saatiin Purjolle tennarikuvioinen paita ja Pirjolle paita pullollaan mustikoita.

torstai 26. helmikuuta 2015

26.2. Verkostojen positiivista pöhinää törmäyttämässä

 photo 01a09058-6166-4fe7-852f-fa5d38fb3e08_zpssljlrw3x.jpg

Otsikko on nykyaikaista virkamiessuomea. Tai ainakin kerhokaverimme sinnikkäästi meille niin väittää, vaikka meidän mielestämme kyse on siitä, että tyhjäpäät yrittävät keksiä vippaskonsteja muiden puijaamiseen. Virkamiestä ei kuitenkaan huijata, joten heillä on ihan omat taulukkonsa uudisterminologian suomentamiseen tai pitäisikö kirjoittaa että virkauttamiseen.

Me tiedämme, että törmäytyksessä syntyvä pöhinä voi olla eriasteista. Kaikkien lievintä on pikkuruinen kihinä, joka tuskin tuntuu eikä leviä ympäristöönsä sitten niin yhtään. Kihinä on paikallista ja sitä ilmenee usein kahvihuoneissa maanantaiaamuisin, joten sitä voisi kuvailla sanoilla laimea, käynnistymätön ja uuvahtanut.

Seuraava aste on sihinä, johon voi liittyä hieman pirskahtelua. Tämä on erityisen tärkeää verkostoissa, joissa tarkoituksena on levittää tietoa tai taitoa tai ilosanomaa tai kutsuja turhanpäiväisiin seminaareihin. Törmäytyksessä pirskahtelu on huomattavan paljon positiivisempi asia kuin purskahtelu, joskin pirskeet eivät yleensä leviä verkostossa kovin laajalle kun sen sijaan hallitsematon purskahtelu saattaa pahimmillaan aiheuttaa pisteittäistä suurempaa tuhoa. Tai siis piti kirjoittamamme, että pisteittäistä suurempaa verkostojen solmukohtien katvealueiden kuroumaa, kuten veijarimaiset projektipäälliköt asian leikkisästi ilmaisevat.

Sihinää vahvempaa pöhinää on suhina. Sen on tarkoituskin levitä kohtalaisen laajoille alueille törmäytysverkostossa, mutta toisaalta se on hyvin pinnallista ja perin lyhytvaikutteista. Suhina on sitä, mikä syntyy, kun projektisuunnitelmassa on tavoitteena, pyrkimyksenä tai tarkoituksena tehdä jotain, mutta oikeastaan ei tehdä yhtään mitään. Suhinaan liittyy usein köhinää, jolla on tarkoitus peittää se, että ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Joskus törmäytyksessä syntyy hölinää, mikä syntyy useamman kuin yhden tyhjäpään osuessa toisiinsa. Hölinä on häiritsevää, mutta vaaratonta, koska pääsääntöisesti kumpikaan ei kuuntele toista eikä toisaalta itsekään mieti, mitä tulee sanoneeksi. Tärkeintä on toteuttaa omalta osaltaan pöhinän kaavaa, jotta näyttäisi siltä, että jotain olennaista on tapahtumassa.

Mellevä pöhinä syntyy yleensä tilanteissa, joissa törmäyttely on oikea-aikaista, mutta kaikkea muuta kuin tavoitehakuista. Mellevään pöhinään liittyy tirskahtelu ja osapuolten kursailemattomuus. Vesistöjen läheisyydessä on kuultu tässä yhteydessä myös loiskahtelua, mutta sen ei ole todettu edistävän pöhinää, vaan se on enemmänkin yksilötason itseilmaisun muoto. Talvella loiskahtelua täydennetään eriasteisella hytinällä ja tytinällä.

Pahimmillaan positiiviseksi kuviteltu törmäytys on johtanut negatiiviseen rähinään, mikä on suurelta osin johtunut valittujen verkostojen arvomaailmojen erilaisuudesta. Pöhinään vivahtavia toimia suunniteltaessa kannattaakin varmistaa, ettei osapuolilla ole erilaisia astaloita, joilla tehostaa törmäytysten vaikutusta. Tarkoitus on heilutella sanan säilää tai korkeintaan muovista valomiekkaa, koska pöhinään ei kannata suhtautua liian vakavamielisesti. Loppupelissä se ei johda yhtään mihinkään, kunhan on hassunhauska tapa ilmaista, että emme keksineet mitään järkevää sanomista ja koska tyhjälle riville piti kirjoittaa jotain, niin keksimme tämän.

Meillä on näppärät pöhinävaatteet eli kaikkein räikeimmät joustofroteepuserot, mitkä ikinä kaapista löysimme. Näissä kelpaa törmäillä ja törmäytellä. Voi olla, että tömäyttelemme lisäksi kerran tai kaksi. Toisiamme.


 


lauantai 21. helmikuuta 2015

21.2. Saako läskille nauraa?

 photo e8926b75-d049-4e87-9038-8b7bfd7c7f26_zpsfpqsbres.jpg

Otsikon kysymys on kovasti päivänpolttava, koska jotkut pikkuläskit olivat nauraneet enemmänläskille vesijuoksijalle, josta kolmas osapuoli eli ei-ollenkaan-läski veti uimaräpylän nenäänsä ja tiedotti asiasta Facebookissa. Sen jälkeen viriteltiin tuohtunut keskustelu siitä, kuka saa nauraa ja kenelle ja missä. Lopputulema oli, että nauraminen on erityisen sopimatonta, jos naurajilla tai naurettavalla on uimapuku päällä. Niin että meitä ei nyt saa osoitella soo-soo-sormella ja kikattaa, että voi kamala sentään. 

Meistä tuntui ihan hassulta nostaa koko asiaa esille, koska oman (aika suppean) selvityksemme perusteella uimahallissa käy koululaisuintivuorojen ulkopuolella melkoinen määrä lihavia ihmisiä. Siksi joku pulskanpuoleinen vesijuoksija ei ole mikään poikkeus vaan sääntö, mikä on toisaalta vallan loogista. Kaikki hoikat nälkäkurjet kun ovat kansoittaneet kuntosalit, jolloin niveliä vähemmän rasittava vesijuoksu ja perhosuinti ovat jääneet niille, jotka eivät halua ähkiä ryhmäliikuntatunneilla kyykkyhyppelyjä tehden. Tästä taas seuraa se, että paksukaiset ovat julkisesti nähtävissä kipittäessään pesuhuoneesta altaaseen uimapuvuissaan, mikä saattaa olla epäesteettinen kokemus katsojille. Toisaalta pakkoburkhaa vaatineille pitänee huomauttaa, että kastunut kaapu on sen verran painava, että se päällä ei välttämättä selviä hengissä altaan päästä päähän. Joten kun liian paljon höllyvää lihaa on näkyvissä, voi itsensä ja mielenrauhansa pelastaa helpoimmin sulkemalla silmänsä eikä niin, että vaatii rubensmaisen kauneusihanteen mukaisia piiloutumaan muiden katseilta.

Uimapuku on muutenkin näppärä vaate näinä päivinä, jolloin taivaalta sataa varsin epähelmikuumaisesti räntää ja vettä. Toivoisimme, että lunta saataisiin lisää ainakin 10 cm, koska silloin emme näkisi kaikkea sitä roinaa, jonka epähuomiossa unohdimme ja osittain täysin harkitun laiskasti jätimme lojumaan puutarhaan viime syksynä. Leuto puhuri on sulattanut hanget korkeat nietokset ja piha muistuttaa lampea. Ehkä me joudumme ensi viikolla suorittamaan pienen vesijuoksulenkin noutaessamme aamupostin. Täytyy toivoa, että lehdenjakaja ei purskahda ivalliseen nauruun meidät nähdessään, vaikka emme mitään barbeja olekaan.





 

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

18.2. Riemahdusta Forssassa

 photo c3b51e1e-1e30-4f82-8f4f-bf3adfcbdefd_zpsiznv6lhx.jpg

Luitte otsikon aivan oikein: me olemme tänään käyneet Forssassa. Mikä mainio kaupunki! Se ei yhtään yritä olla mitään muuta kuin on. Ei mitään mukahauskaa talvitapahtumaa, johon osallistuminen saisi satunnaisen matkailijan tuntemaan sekä myötähäpeää että sisäsyntyistä noloutta. Ei pääkatua täynnä erimallisia lyhtypylväitä täynnä hassunhauskoja viirejä ja aikaa sitten uhohtuneita ilmoituksia siitä, että vuoden 2014 kesätapahtumassa on mukana ties ketä paikallisia tuntemattomuuksia. Ihan vain tavallinen päivä ja tavallisia forssalaisia ja ehdottomasti viikon paras ruokatuntilounas paikallisessa Scandic Hotellissa.

Lisäksi meitä hemmoteltiin melkoisella auringonpaisteella. Samasta kauniista päivästä nauttivat myös paikallisen päiväkodin lapset, jotka pääsivät riekkumaan torille kerättyihin lumikasoihin. Mikä mainio idea: koska lunta on joka tapauksessa johonkin pinottava, niin miksi ei niitä keskeiselle paikalle jätettyjä kasoja käytettäisi lumihuvikumpuina? Siellä taskukoiset huomioliivein somistetut nuorenpuoleiset vorssalaiset kiipesivät uudestaan  ja uudestaan lumivuorelle ja laskivat liukurilla turvallisesti alas. Tori oli muuten autio ja tyhjä, joten lapsista ei ollut haittaa kenellekään eikä toisaalta kenestäkään lapsille.

Me katselimme ilonpitoa hieman haikeina turvallisesti sisätiloista, sillä meillä oli kerhopalaveri, jossa piti istua tärkeänä ja vakavahenkisenä kommentoimassa rakentavasti muiden ihan vähän hassuja mielipiteitä. Onneksi olemme luontaisesti oikeassa, joten meitä ei lainkaan haittaa se, että saamme tämän tästä korjata muiden hupsuja väärinkäsityksiä ja tahallisia epäymmärryksiä. Lisäksi meille tarjottiin suklaakeksejä, jotka aina ilahduttavat ja taittavat terävimmän kärjen sanomisiltamme. Siksi maltoimme katsella ikkunasta, miten muilla oli selkeästi mukavampaa kuin meillä.

Asuvalintamme soveltuu erinomaisesti vorssalaiseen mäenlaskuun. Olemme värikkäitä ja varpaat ovat tiiviisti piilossa. Voi olla, että ensi kerralla sanomme kokouksille heipat ja lähdemme tervehenkiseen mäenlaskuun muistioiden syynäämisen sijaan.




 

lauantai 14. helmikuuta 2015

14.2. Taas prinsessapäivä

 photo c4770806-08a7-4d85-8be9-1bb2a1170b8b_zpszd95rdm3.jpg

Meistä on kehkeytymässä varsinaisia vanhojentanssieksperttejä. Vuodesta toiseen valmistaudumme niihin entistä perusteellisemmin. Tänäkin vuonna kävimme kahdella koululla seuraamassa valsin keinuntaa ja kikapon iloisia rytmejä. Hyvä on, oikeastaan olemme olleet katselemassa kauniita mekkoja, ei se tanssi meitä oikeastaan kiinnosta pätkän vertaa.

Oma erittäin suppeaan aineistoon perustuva havaintomme on, että vanhojentanssimekkojen helmat ovat kapenemassa eli  vähitellen ollaan siirtymässä tanssiaispuvuista iltapuvumpaan tyyliin. Meistä se on ehkä hieman harmillista, koska iltapuvut eivät tanssin pyörteissä hulmahtele ja leiju. Toisaalta tanssiparnerien elämä on helpottumassa, koska enää ei tarvitse pelätä hetkenä minä hyvänsä katoavansa tyllipilveen tai astuvansa helmalle, jota riittää kymmenkunta metriä.  

Väreissä oli tänä vuonna runsaasti pinkkiä ja puuteria ja niitä ryydittämässä esimerkisi tällaista pirteää turkoosia. Jo syksyllä uumoiltiin, että kimalle on tämän vuoden "se juttu" ja oikeassapa oltiin. Monella prinsessapäiväänsä viettävällä oli helmi- ja jalokivijäljitelmillä somistettu korsettimainen yläosa. Meidän mekoissamme on kimalletta säästämättä yhdistelty paljetteja, satiinia, hopeanauhaa ja rypytyksiä, joten voidaan sanoa, että olemme mukana muodin tuoksinassa.

Media otti alkuviikosta vanhojentanssit tekohampaisiinsa ja syyllisti ankaralla kädellä kaikkia niitä, joiden mielestä lukiossa voi yhteen päivään  valmistautua kunnolla vaivojaan ja mahdollisesti jopa rahojaan säästämättä. Kyse ei siis ole ylioppilaskirjoitusten äidinkielenkokeesta vaan näistä tansseista, joista tytöt haaveilevat enemmän kuin matematiikan laudaturista. Toimittajien mielestä oli väärin tuhlata perheiden vähiä rahoja kampaajaan, meikkaajaan ja rakennekynsiin, vaikka asiaa voidaan katsoa vahvasti kansantalouden kannalta. Ostamalla kotimaisia lähipalveluja osallistutaan sisämarkkinoiden tukemiseen ja siten edistetään työllisyyttä. Joku meitä fiksumpi voisi laskea, paljonko vanhojentanssipäivästä kilahtaa rahaa yhteiskunnankin pohjattomaan taskuun kaikenmoisten alvien ja kelvien muodossa.

lauantai 7. helmikuuta 2015

7.2. Myrskyä odotellessa

 photo 7a63e454-52c2-42ea-9e01-55ec4739d25e_zpshvw5refm.jpg

Jossain Norjassa uhoaa itsekseen hirmuinen myrsky, jonka on väitetty saapuvan ensi yönä Suomeen tai sitten ei. Sääennustukset ovat vähän mitä sattuu riippuen siitä, kuka meteorologi kulloinkin on tietokone-ennusteita tulkinnut. Me päätimme uhmata kaikkia pyryjä, tuulia ja ilmassa lenteleviä pahasisuisia mummoja ja laitoimme kuvaan tällaiset näppärät keltaiset uimapuvut. Harmi, että Purjon uikkarin koira ei ihan kokonaan kuvassa näy, vaikka se onkin sijoitettu tuohon mahan päälle periaatteella "korosta sitä, mitä et voi peittää".

Me olemme saaneet tätä talvena tuta valtion säästötoimet oikein konkreettisesti. Lähitiestö - siis juuri se, jonka hoitoon verovaroistamme osa menee - muistuttaa melko lailla syksyistä jäätynyttä kynnöspeltoa. Meillä ei ole mitään tarvetta lähteä minnekään lumilautailemaan tai kokeilemaan mutkamäkiä, koska paikallisia maanteitä ei ihmeemmin erota laskettelurinteistä paitsi siinä, että näissä ei välttämättä ole vaarallisia kaltevuuskulmia eikä erikseen mustalla merkittyjä kiellettyjä reittejä. Sen sijaan erilaisia uria, kuoppia, pieniä hyppyreitä, kohtalaisia lumilohkareita ja syviä uria löytyy ihan riittämiin. Tähän kun lisää veijarimaisen lumenauraajan villit koukkaukset melkein ojan puolelle ei olekaan ihme, että lähimmän kymmenen kilometrin osuudella on jo ainakin kuusi autoilijaa kokeillut, miten pehmoinen lumipenkka tekee yllättäviä tuhojaan. Ojanpohja löytyy hangen altakin, vaikka sitä ei ehkä uskoisi.

Moottorikelkkailijoita on näkynyt miellyttävän vähän. Osasyynä tähän on jäätymätön joki, joka ei toimi laillisena ajelureittinä. Läheisen sillan alla on musta, hyytävä avanto valmiina nappaamaan varomattoman kelkkailijan ja seuraava kunnolla sula kohta on vasta parin kilometrin päässä. Emme siis suosittele uhkarohkeaa ajelua joen jäällä, siinä käy uskomattoman huonosti. Pelloiltakin kehotamme pysymään poissa, koska sähköpaimenen piuha kaulassa roikkuen ei välttämättä ole mukava ajella ympäriinsä. Ainakin näyttää äärettömän typerältä, mikä tosin saattaa vain heijastaa sisäistä tyhmyyttä myös ulospäin. Kelkkailija pysyköön laillisella reitillä.

Vaikka meillä on nämä uimapuvut, niin avantoon emme ole aikeissa lähteä. Emme kaipaa sellaista elimistön pelästyttämistä, jonka jääkylmä vesi aiheuttaa. Meille riittää järkytykseksi se, että erilaiset tiaiset ovat aloittaneet keväiset laulelonsa. Hyvänen aika - pitääkö niiden visertää jo helmikuussa niin, että joutuu roskakakatokselle hipsiessään pitelemään korviaan! 

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

4.2. Kevättä ilmassa

 photo 084a168b-234e-4b12-93ce-4c121a6d9c1d_zpsreteevuc.jpg

Huijasimme!

Kevättä ei ole vielä missään muualla kuin näissä meidän mekoissamme, jotka ovat jotain muinaissuomalaista retrokangasta. Näistä jos tekisi verhot, näkisi painajaisia joka yö. Päivälläkin tekee pikkuruisen pahaa.

Me kirjoitimme koko tammikuun niin ahkerasti, että pelkäämme joidenkin sanojen jo loppuneen. Esimerkiksi ja-sanoja käytimme ainakin melkein sata, joten voi olla, että niitä ei enää tähän blogiin helmikuussa riitä. Se olisi harmillista. Sen sijaan kuitenkin-sanoja ei tule ollenkaan ikävä. Niitä me viljelimme niin, että itseäkin hämästytti.

Kirjoittamisen lisäksi me emme tehneet mitään. Hämmästyimme valtavasti, kun huomasimme, että pihalla on lunta niin paljon, että sinne suorastaan upposi. Ymmärsimme, että sisätiloissa on mukavampaa kuin nenänpää juuri ja juuri hangen yläpuolella. Eikä meillä edes ole kunnon ulkotamineita, sillä ompelukone on ryhtynyt itsepäiseksi ja kieltäytyy tekemästä kaunista ommelta. Epäilemme, että sillä on uhmaikä ja että se ihan kiusallaan haluaa lyhentää tikin minimimittaiseksi tai tehdä solmuja kankaan nurjalle puolelle. Ehkä viemme sen kasvatuslaitokseen eli ompelukonekorjaamoon vähän miettimään, miten tässä maailmassa oikein ollaan. Kun on ompelukoneeksi syntynyt, niin on syytä niitä ompeleita pukata maailmaan eikä yhtään ällitellä.

Ja koska me olemme syntyneet nukeiksi, niin me saamme keskittyä yleiseen hauskanpitoon.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

1.2. Pirjo ja Purjo pyrähtävät paikalle

 photo 34802295-44ef-4e0b-929d-f0451169c2f9_zpssw0egj9c.jpg

Tekstitön tammikuu saattaa vaihtua hölöttävään helmikuuhun, niin paljon meillä on mielenpäällä. Tänään siihen ei valitettavasti ole aikaa, sillä yritämme parhaamme mukaan raivata huoneemme täyttäviä paperikasoja johonkin säntillisempään malliin. 

Joka tapauksessa: olemme hyvissä hengenvoimissa ja vaikka olemme kirjoittaneet koko tammikuun, on vielä muutama sana käyttämättä. Niille on paikkansa tässä blogissa. Ehkä jo huomenna.