sunnuntai 29. joulukuuta 2013

29.12. Siitä on vain rauniot jäljellä

 
 photo 0f538a9a-9c73-42b0-87f5-c9c0868c3f39_zpsc627c5cf.jpg
 
Tämän vuoden piparkakkutalo oli vaaleanpunainen ja makea. Jostain meille tuntemattomasta syystä se on jo syöty. Maulla saattoi olla tekemistä ripeän raunioittamisen kanssa...
 
Me olemme oikein kunnolla asettuneet joululomailemaan ja vietämme aikaamme löhöilemällä aamutakeissa.
 
 photo 5a1e432d-dab6-4760-aaeb-fefdea0ada9a_zps060987ba.jpg
 
Laitetaan nyt vielä toinenkin kuva tuosta pinkistä tupasesta, jota ei todellakaan hennonnut jättää pölyttymään, vaan se katosi parempiin suihin suunnilleen siinä vaiheessa, kun viimeisiä ikkunakoristeita vielä kiinnitettiin. Harmi, että teille ei jäänyt mitään maistiaisia.
 
 photo 
f88a9efb-e9fe-4474-94fd-edac23dd10be_zps60727a36.jpg

tiistai 24. joulukuuta 2013

24.12. Pirjo ja Purjo toivottavat kimaltavaa joulua

 photo c1dd8d70-6b09-48e5-a935-cb18d7a7edee_zps133f5503.jpg

Tällä kongin kumahduksella julistamme omalta osaltamme joulun alkaneeksi ja ryhdymme sitä asiaankuuluvalla hartaudella sekä runsaalla suklaalla kuorrutettuna nauttimaan. Ei haittaa, vaikka kinkku on ylikypsä, rahkahyytelö ei hyydy ja joku unohti ostaa homejuustoa. Me olemme olleet koko vuoden käsittämättömän kilttejä, mikä tarkoittaa sitä, että illalla saamme avata ainakin tsijoona lahjapakettia.

Olkaa tekin kiltisti. Jos ei koko vuotta, niin ainakin kaksi tuntia.

lauantai 21. joulukuuta 2013

21.12. Kaupan ekat, kaupan vikat - jee me likat!

 photo 12fc15f9-0b18-4326-bd0d-e8a57a340c63_zps5bdd6c24.jpg

Joulu on ostamisen kulta-aikaa ja hyvä niin, koska siten pidämme kulutusyhteiskunnan oravanpyörät pyörimässä. Me itse inhoamme shoppailua, mutta aina joskus sinne kauppaan on mentävä hankintoja tekemään. Otsikon mukaisesti olemme olleet tänään sekä ensimmäsinä että viimeisinä kaupassa, joten Se Suuri Jouluruuhka on kokematta.

Olimme aamulla jo klo 8.00 Kärkkäisen tavaratalon ovella valmiina hyökkäämään liukuportaisiin ja kirjaosastolle. Etukäteen mietitty reitti mahdollisti sen, että jo 40 minuuttia myöhemmin työnsimme täpötäydet kärryt tyhjän kassahihnan vierelle ja siirryimme maksamaan. Tässä vaiheessa vaikutti siltä, että koko kaupunki vielä nukkui, koska kaupassa oli tilaa ja eritoten parkkipaikalla tyhjiä ruutuja vallan mahdottomasti.

Täysin riehaantuneina (todennäköisesti viimeisestä koulupäivästä johtuvasta) hiljaisuudesta suunnistimme aivan kaupungin keskustaan asti havaitaksemme, että tavattoman rauhallista oli sielläkin. Olisimme ennättäneet ostamaan vaikka mitä, mutta pitäydyimme tällä kertaa ihmettelyssä. Suoritimme samalla myös pienimuotoista parkkisakkolaskentaa, koska sopivasti näköetäisyydellä oli laaja parkkialue, jonne saivat pysäköidä vain luvanhaltijat. Nähtävästi heitä ei ollut kovin monta, koska vikkelä sakottaja sai lykätä jokaisen auton tuulilasinpyyhkijän alle noin 40 euron hintaiset terveiset. Joulumieltä vain teillekin, jotka ette muka huomanneet ihan vain hetkeksi jättäneenne autonne kielletylle alueelle.

Rauhaa ja harrasta tunnelmaa riitti tismalleen kymmeneen asti: silloin tuntui, että jossain joku suma purkautui, sillä kadut täyttyivät ihmisistä ja autoja oli kaikkialla. Olimme äärettömän onnellisia voidessamme palata kotiin joutumatta jonottamaan yhtään missään. Säntäilkööt muut aamu-unisemmat aikansa keskenään, meillä virkuilla oli päivä jo puolessa.

Illalla teimme toisinpäin eli tähtäsimme ruokakaupoille hieman ennen sulkemisaikaa, mutta kuitenkin kassatoimihenkilöiden kannalta inhimillisesti ennen työajan päättymistä. Taas saimme kulkea kohtuullisen hiljaisessa puodissa kaikessa rauhassa täyttämässä ostoskoriamme eikä parkkipaikallakaan tarvinnut kierrellä ympäriinsä tyhjää ruutua etsimässä. Valikoima ehkä oli hieman kapeampi kuin mahdollisesti aamulla oli ollut, mutta emme olleetkaan hankkimassa tänään valmista rosollia tai graavilohta, vaan vähän arkisempia asioita.

Toistaiseksi olemme onnistuneet välttämään joulustressin välttelemällä joulustressaantuneita yksilöitä. Lahjoja emme hanki, koska meidän ei tarvitse, sellainen on tonttujen hommaa. Niitä ei ole onneksi näkynyt, koska ne eivät uskalla tulla kurkkimaan ikkunoista pelätessään isoa ja lihavaa kissaa, joka on asettautunut portaillemme vankkana aikomuksenaan pujahtaa sisään heti, jos emme ole varovaisia ja sulje kulkureittiään. Jos siis joltain on karannut ruskeavalkoinen todella vanttera ja laiskanpulskea, selkeästi ihmisten kanssa olemaan tottunut kissa, niin meiltä sen voisi noutaa ennen kuin siihen kokonaan hermostumme. 

Asumme ovat jälleen kerran tähdelliset. Pirjolla on tähtitunika, Purjolla samanluosiset housut. Ensin ne tuntuivat jotenkin hassuilta, mutta yhdistettynä koirakuvioisee paitaan niistä tuli oikeastaan aika kivat.

lauantai 14. joulukuuta 2013

14.12. Me ei koskettu siihen, se oli särki jo kun löysimme sen!

 photo 936e512d-dae4-47b9-bedb-dc5a285545ce_zps9b1c7853.jpg

Myrsky nimeltä Seija pyyhkäisi yli maan ja teki tuhojaan. Luulimme jääneemme johonkin katvealueelle, koska saimme sähkövirtaa lähes koko ajan, mutta olimme erittäin, erittäin väärässä.

Ensin näimme tämän ja ihmettelimme, missä pihassamme kasvaa mäntyjä.Se näytti ihan männyn oksalta, uskokaa pois. Mistä sitä voi muistaa, että meillä on ollut ihan näihin päiviin asti ilonamme pihtakuusi, joka kyllä tavallaan on mäntyjen sukua nimestään huolimatta. Joka tapauksessa pihaltamme ihan portaiden vierestä löytyi tällainen oksanpalanen.

 photo 4fd3e831-32c6-46e8-b631-a21042fc123f_zps377bc0ba.jpg

Ajattelimme, että tuuli on todella ollut melkoinen, jos jostain lähimetsästä on männynhavuja lennellyt pihaan asti. Sitten nostimme katseemme ja havitsimme, että jotain on mennyt todella pahasti rikki myrskyn ansiosta. Pihaan oli yllättäen ja täysin tilaamatta syntynyt tilataideteos.


  photo 99589e80-6208-4626-8b1e-5dddc37583ce_zpsc9ba6cfa.jpg

Pihtakuuset ovat usein kaksilatvaisia, ja tämä yksilö on nyt menettänyt toisen latvansa luonnonilmiön seurauksena. Maassa makaavan rungon uloimmat osat olivat kaatuessaan viistäneet ikkunaa, mutta armollisesti jättäneet sen ehjäksi. Pihaliikenteen joustavoittamiseksi on kuvanottovaiheessa jo hieman käytelty moottorisahaa ja siirrelty latvusta pois tieltä. 

Pankaa merkille vielä pystyyn jääneeseen runkoon syntynyt laaja repeämä: tuo somasti ruskeana hohtava kohta on enää puolet rungon paksuudesta, joten odotettavissa on toisenkin latvan romahtaminen ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti se tapahtuu ennemmin ja oli suunta mikä tahansa, rysähtää samassa yhteydessä joko sähkö- tai puhelinlinja, osa jonkun lähirakennuksen katosta tai joku pihapuu. Kaatajalla (jos siis sellaisen päädymme turvallisuussyistä hankkimaan) tulee olemaan edessään mission imbossible eli mahdoton tehtävä, ellei hän sitten kapua jollain nosturilla kohti latvaa ja paloittele runkoa yläpäästä lähtien. 

Ihan muuten vain ja koska tämä traktori sattui pihassa olemaan samaan aikaan kanssamme, otimme kuvan myös melkoisesta monsterista. Meidän mielestämme sellainen täytyisi löytyä jokaisesta tyyliblogista erilaisten Ferrarien ja pikku-Mersujen sijaan. Traktorilla ei siis ole osaa eikä arpaa puun hajoamiseen sen enempää kuin meilläkään, kunhan nyt sattui ohikulkumatkallaan tuohon pysähtymään ja ihmettelemään tapahtunutta.


  photo a78477eb-2d4c-465f-82db-f91767cc1a13_zps59223bb0.jpg

Asuina meillä on tänään joulukuulle sopivasti punaista trikoota ja omenaista ribbitrikoota. Purjon mekossa on kokeiltu, voisiko perinteisen resorin sijaan kaula-aukkoon ja hihansuihin käyttääkin asun omaa kangasta ja täytyy sanoa, että aika mukavasti se tähän kokonaisuuteen sopii. Omenoista tuli mieleemme, että emme huomanneet käväistä puutarhassa katsomassa, mitä tuhoja siellä on tapahtunut. Täytynee huomenna mennä tarkistamaan, onko yksikään viime vuosisadalla istutetuista yksilöistä enää juurillaan.

maanantai 9. joulukuuta 2013

9.12. Pirjo ja Purjo järkyttyvät vanhusten kohtelusta

 photo 586028a4-85b6-4f1b-a9e8-fa6b2b53c5fc_zpsd45d3a32.jpg

Tiedämme, että suomalainen vanhushuolto on kriisissä. Silti järkytyimme suunnattomasti lukiessamme valtakunnallisesta aviisista, miten alas yhteiskuntamme on vajonnut ikäihmisten hoitojärjestelyissä.

Lehdessä oli haastateltu palvelutalossa asuvia seniorikansalaisia eli vanhoja ihmisiä. Heiltä oli kyselty yleistä elämisestä ja olemisesta palveltavina eli vanhustenhoidon kohteina. Periaatteessa kaikki oli hyvin eli ruokaa riitti ja joskus hyvällä onnella saattoi voittaa muistisairaammat korttipelissä, mutta yksi kuvateksti pysähdytti meidät. Siinä herttainen haastateltu kertoi, miten henkilökunta oli laittanut hänen konjakkinsa ja suklaansa (!!!) lukkojen taakse, jotta vanhus ei saisi niitä käsiinsä ja edelleen kaataisi kurkkuunsa milloin tahansa.

Luitte aivan oikein: ikäihmiseltä takavarikoitiin suklaat. Mihin tämä maailma oikein on menossa? Konjakkipullon huostaanoton me juuri ja juuri voimme ymmärtää, mutta mitä ihmeen pahaa joskus itsenäisyytemme alkuaikoina syntynyt henkilö voisi saada aikaan suklaalla? Epäilläänkö, että ylenpalttinen naminmässytys aiheuttaa sellaisen sokerihumalan, että muut vanhukset ovat vaarassa? Onko suklaassa jotain sellaisia aineosia, että yhdistettynä kofeiinittomaan kahviin ja jauhettuun punajuureen ynnä kahteen desilitraan leivinjauhetta siitä saisi aikaan pommin? Aiheuttaako konvehtirasia sellaista kademieltä, että se on syytä laittaa kanslian alakaappiin piiloon karkkipäivänä varovaisesti vilautettavaksi?

Olemme ihan aidosti pöllämystyneitä ja melkoisen tuohtuneita. Suklaa on yksi perustarpeista, joten sen kieltäminen tuntuu hyvin sadistiselta touhulta. Mitä iloa on pitkästä elämästä, jos loppuun asti ei saa nauttia kaikesta kivasta ja makeasta vaan alistetaan suunnilleen kuusivuotiaan tasolle eli sänkynsä pitää itse pedata, mutta herkkuja saat vain silloin, kun se muille sopii.

Suosittelemmekin jokaista etsimään riittävän aikaisin eli esimerkiksi korkeassa kolmenkymmenen vuoden iässä sellaisen palvelutalon, jossa sallitaan elämän olennaisimmat paheet eli ympärivuotinen ja -vuorokautinen Fazerin sininen ja kesäaikainen mato-onginta läheisessä vesistössä. Joku torstaisin päivystävä jalkahoitaja tai maanantaiaamuinen tuolijumppa eivät takaa yhtä hyvää elämää kuin makoisa suklaa ja se tunne, jonka kokee ahvenen tarttuesa ahnaasti koukkuun ja kiskoessa kohon vedenpinnan alle. Kun sen hoitopaikan on löytänyt, on syytä asettautua jonoon samantien, sillä sinne pyrkii moni muukin.

Tänään oli iltapäivällä kirpakka pakkanen, joten meilläkin on lämmintä päällä. Pirjo potki taas kerran sukat pois samantien, kun oli tultu sisälle, siksi hänellä on paljaat varpaat. Purjolla on fleecehaalari, jossa on koristeena pallosatiininauhaa. Pirjon haalari on enstexiä ja kokonaan vuoritettu kuviollisella kankaalla, josta on taiteltu röyhelö vyötärölle. Nämä puhtaat värisävyt olivat haalareissa muotia suunnilleen vuonna 1996, joten jo on aikakin ottaa ne käyttöön.

perjantai 6. joulukuuta 2013

6.12. Melkein tuulipukukansaa

 photo ac4812af-2383-459a-b1ca-f73146c8f582_zps4da6eaa9.jpg

Itsenäisyyspäivän kunniaksi laitoimme päälle sinistä ja valkoista. Koska suomalaisten kansallisasuksi on jossain vaiheessa äänestetty tuulipuku, laitoimme päälle upouudet olohaalarit. Voi näissä pikkupakkasella ulkoillakin, kuten vaikka tänään, kun lunta on leijunut ihan elokuvamaisesti pitkin päivää peittämään armollisesti kaiken tarkoituksella unohtuneen vaahteranlehdistä vanhaan haravaan. Siellä se odottaa meitä ensi keväänä eikä tarvitse mistään vajan nurkasta lähteä etsiskelemään. Tosin niin odottavat ne syksyiset lehdetkin.

Näissä pehmohaalareissa jujuna on se, että molemmat ovat samaa kangasta. Pirjon haalarissa esillä on raitapuoli ja Purjolla raidaton. Koemme olevamme kovasti isänmaallisia ja ennen kaikkea reippaita. Näissä on käsittämättömän mukavaa reippaasti loikoilla sohvalla katsomassa televisiota

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Paitsi niille huligaaneille Tampereella, jotka jotenkin kuvittelivat tasavallan presidentin vastaanoton antavan heille oikeuden muiden omaisuuden tuhoamiseen ja väkivaltaan. Tuollainen on hirmu huonoa käytöstä ja osoittaa nololla tavalla alhaisen älykkyysosamäärän yhteyttä joukossa tiivistyvään typeryyteen.

maanantai 2. joulukuuta 2013

2.12. Joulunaluskiireissä

 photo 564eab15-1b79-4f34-a34f-42c83c3fb149_zps3a5d6ba1.jpg

Joulukuussa tapahtuu aina kaikenlaista hauskaa ja arvaamatonta. Esimerkiksi eilen meillä varsinainen toimintapäivä, koska ensin hajosi pesukone ja sitten pätkivät sähköt ja loppuillan kuuntelimme tuulen pahaenteistä ulvontaa koivukujalla, tosin tuossa vaiheessa jo sähköjen kera. Odotimme rytinää ja rysäyksiä, mutta tiettävästi yksikään puu ei ole heittänyt henkeään puuskien armoilla. Sen sijaan hämmästelimme sitä, miten ennen myrskyä varoiteltiin, ettei pidä mennä metsään (kuka ihan oikeasti sinne olisi pimeällä menossa?) ja eikös välittömästi muutama espoolainen jäänyt jossain lenkkipolulla kaatuvan lahopuun alle. Mikä älli se saa ihmisen uhmaamaan luontoa kaikista kielloista huolimatta?

Kaikessa kiireessä olemme jättäneet joulukortit hankkimatta koska olimme varmoja, että lakkoileva posteljooni ei niitä ikinä aio viedä perille. Olimme väärässä, joten jossain vaiheessa pitäisi paneutua niihinkin etenkin kun heti vuodenvaihteessa postimaksut nousevat suorastaan megalomaanisesti. Ensin valitetaan sitä, että kuljetetaan liikaa kirjeitä ja kun kaikki siirtyvät sähköiseen laskutukseen ja sähköpostiin, niin Itellassa itketään, että on niin kallista kiikutella muutamia kirjeitä harvaan asutuilla seuduilla. Päättäisivät nyt, mikä on sopiva määrä postia milloinkin.

Meillä on somat vaaleanpunaiset kylpytakit, koska jouluna on tapana tällaisia lahjaksi antaa niiden kamalien paituleiden ja lötköpyjamien ohessa. Meille kiitos ei mitään vaatelahjoja, vaikka niitä miten saa jo ensi viikolla alennuksella. Tämä siis tiedoksi tontuille, jotka norkoilevat jossain ikkunoiden takana, mokomat kielikellovakoilijat.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

27.11. Pirjo ja Purjo haluavat työsuhdesuurennuslasin

 photo 74340b26-0d3b-41bf-bccd-43d095ec1d07_zps5861a0ef.jpg

Oikeastaan me haluamme kerhosuhdesuurennuslasin, koska emme ole töissä.

Kaikki alkoi siitä, kun ekokerhotyöryhmä halusi meidän kaikkien kertovan, miten ekologisia olemme. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että egologisuutemme ylittää aika huimasti ekologisuutemme raja-arvot, joten varmuudeksi valehtelimme kyselyssä minkä ennätimme. Emme halunneet tunnustautua sähkösyöpöttelijöiksi tai paperintuhlureiksi, mutta toisaalta emme kokeneet ehdotettuja luonnonsäästöehdotuksia kovinkaan järkeviksi.

Aivan ensimmäiseksi meidän tulisi opetella sammuttamaan valot aina, kun poistumme huoneesta. Meidän mielestämme se ei ole järkevää, koska me poistumme huoneesta niin usein, että joku ulkopuolinen voi kuvitella valojen syttymisen ja sammumisen olevan morsetusta. Voi olla, että epähuomiossa välkyttelisimme valoilla tahtomattamme vaikka hätäviestin. Lisäksi meillä on sellaiset säästölamput, jotka ovat noin vartin verran aika himmeitä kunnes ne muistavat perustehtävänsä eli valaisemisen. Jos me sammuttelisimme valoja tämän tästä, joutuisimme askartelemaan puolipimeässä ja sen nyt tietää, mitä siitä seuraa eli pelkkiä liimaruttukasoja. Harkitsimme otsalampun hankkimista, jos ekokerhovalvoja ryhtyy aktiivitoimiin kerhotilojen pimentämiseksi.

Seuraavaksi meidän olisi opeteltava lajittelemaan jätteemme. Ongelmana on se, että kerhossa emme tuota huomattavammin jätettä lukuunottamatta paperipyyhkeitä, joihin kuivaamme kätemme. Täydellisen turhaan kerhon ruokailutilasta löytyvät niin metallin- ja lasinkeräysastiat kuin iso laatikko ruskeita kartonkipakkauksia varten. Meillä on melkein huono omatunto kaikkien tyhjien jäteastioiden takia, joten olemme harkinneet kantavamme kotoa niin ananastölkkejä kuin rahkapurkkejakin vain siksi, että olisimme yhteiskunnallisesti ja kerhokunnallisesti hyväksyttyjä jätteentuottajia.

Ankein ekokerhoasia on tulostaminen. Aina joskus tarvitsemme vaikka laulujen sanoja tai askarteluohjeita, joita hirmuinen Xerox-merkkinen masiina valtavan puuskutuksen ja ruksutuksen säestyksellä meille suoltaa. Uusien ohjeiden mukaan tulostusta tulee vähentää ja se tehdään printtaamalla samalle sivulle entistä enemmän. Koska minikokoisesta tekstistä ei saa selvää, vaadimme työsuhdesuurennulaseja, jotka auttavat meitä näkemään noin puolen millimetrin mittaisia kirjaimia, joista säästöjen nimissä on molemmin puolin paperia tulostettu. Ihan oikeasti emme ymmärrä, mikä kumma säästö syntyy siitä, että teksti on niin pientä, että jopa nukkekodin asukas pitäisi sen lukemista kärsimyksenä. Jos silmä ei kykene havaitsemaan, onko kyseessä kirjain vai kärpäsen tuottama läntti, on fonttikoko aivan liian pieni. Siinä ei paljoa säästöpuheet auta, jos ei näe, mitä meni tulostamaan.

Niin että joku roti kaikessa ekologisuudessakin. Ihan tahallamme ja provosointitarkoituksella valitsimme asuiksemme autopaidat, sillä ekokerhossa autot ovat hyvin, hyvin paha asia. Ohjeiden mukaan kerhomatkat tulisi tehdä joko kävellen, polkupyörällä tai julkisilla kulkuvälineillä. Hieno ohje, mutta päätimme, että se ei koske meitä. Jos noudattaisimme sitä, emme koskaan enää pääsisi kerhoon, sillä sellainen hankala ja usein unohdettu asia kuin välimatka olisi vakavana esteenä. Kävelkööt muut, se tekee heille varmaan hyvää. Me keskitymme sillä välin lajittelemaan värikyniä pitkiin ja lyhyisiin.

 

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

24.11. Pari mietettä lauantaikoulupäivästä

 photo 45afb0f9-308e-4354-8140-3ee9c565a74c_zpsab7bc21e.jpg

Meillä on edelleen kiire eikä vähiten siksi, että eilen oli koulupäivä. Alleviivaamme ja korostamme, että kerhopäivää ei ollut, joten meillä olisi ollut varsin hyvä syy nukkua pitkään, vetelehtiä aamupuurolla, tuijotella ulos ikkunasta joutilaana ja viettää kaikin tavoin mukava päivä. Solidaarisuussyistä nousimme kuitenkin varhain ja osoitimme kaikin tavoin empatiakykyämme kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuivat nyt kouluun, jotta saavat vastaavasti jonkun toisen päivän vapaaksi joulun tienoilla.

Lauantaikoulupäivistä voidaan olla hyvin monta eri mieltä ja koska meitä on kaksi, on mielipiteitäkin noin suunnilleen yhteensä muutama. Toisaalta on ihan oikein, että lapsilla ja nuorilla ja opettajilla on joskus lauantaisin erilaista kehittävää kärsimystä sen verran, että eivät totu pitämään vapaapäiviä itsestäänselvinä. Toisaalta monessa koulussa lauantaityöpäivästä on tehty jonkunlainen rieha, jossa on mukana kirpputoria, sormimaalausta, poniajelua, makkaranpaistoa ja muodon vuoksi joku näennäinen tunti vaikka liikuntaa. Mukaan on kutsuttu isät, äidit, sisarukset, kummit, serkut, isovanhemmat ja jossain myös perheen kotieläimet, jotta kukaan ei kokisi tulleensa jätetyksi ulkopuolelle. Oppilaat saavat ruokalassa oman ateriansa ja runsaslukuiselle sukulais- ja muulle oheisjoukolle myydään hernesoppaa omakustannushintaan vanhempaintoimikunnan soppatykistä.

On olemassa myös sellaisia perheen koulupäiviä, joissa oppilaan tilalle ihan normaalille tunnille voi mennä joko vanhempi tai tällaisen puuttuessa muu läheinen henkilö. Opettajat opettavat kuin muutenkin tekisivät, kuri luokassa olisi samanlainen kuin muulloinkin ja kurssilla edetään sillä oletuksella, että tunnille uskaltautunut vanhempi muistaa kertoa kotona, mitä tuli läksyksi. Luonnollisesti tunnin alussa kuulustellaan läksyt myös vanhemmilta, ja auta armias sitä isää, jonka virkamiesruotsi on niin ruosteessa, ettei hän muista adjektiivin pieni (liten) taivutusta.

Tällaisen koulupäivän paras anti on se, että kotiin palatessaan vanhempi on rättiväsynyt, koska ei ole tottunut siihen, että joutuu tunnin välein vaihtamaan aivotoiminnassaan aivan uusille alueille matematiikasta vaikka biologiaan. Koko ajan joutuu oppimaan vaikka mitä ja kaivelemaan aivosopukoista jotain vanhaa tietoa, mihin uuden liittäisi, ja juuri kun se on pulpahtamaisilleen pinnalle jostain muistin kätköistä, onkin aika vaihtaa oppiainetta. Ja tällaisen koulupäivän kamalin asia on se, että oppilaat eivät kotona suinkaan lepäile leppoisasti vaan syövät kynsiään kauhistellessaan sitä, miten pulpetissa istuvat vanhemmat kerran toisensa jälkeen nolaavat heidät.

Kodin ja koulun yhteistyötähän näillä päivillä yritetään rakentaa eli taustalla on ihan oikea suunnitelma. Harmillisesti suuri osa vanhemmista ei tätä tajua vaan luulee, että lettukestit kotitalousluokassa ovat heidän lapsilleen arkea samoin kuin hassunhauskat kisailut urheilutunnilla. Onneksi tai epäonneksi aika harva vanhempi jaksaa sinne koululle lauantaiksi mukaan lähteä ja oman selvityksemme mukaan into osallistua lapsen päivään korreloi aika suoraa sen kanssa, mitä mieltä kyseisen vanhemman lapsi on asiasta. Emme ole toistaiseksi tavanneet ekaluokkalaista, joka ei haluaisi vanhempiaan koululle emmekä toisaalta peruskoulun päättöluokkalaista, joka toivoo vanhempien sinne tulevan. Vanhemmilla on taipumus kasvaa yhdessä lastensa kanssa, joten melko vähissä ovat ne isät ja äidit, jotka vielä nuorensa yhdeksäntenä kouluvuotena jaksavat luokkaan asti raahautua. Eipä heitä siellä tosin vanhempainilloissakaan kovin sankkoina joukkoina näy. 

Meillä on kouluunkin sopivat asut, joissa säästäväinen ompelijamme on yhdistellyt viimeiset palat kuviollista punaista puuvillaa ja vihreää trikoota. Purjon tunika näyttää jotenkin omituiselta pallolta (onkohan Purjo lihonut?), mutta tosiasiassa tuossa asussa on edessä pari laskosta, joiden piti tuoda väljyyttä helmaan, ei vyötärölle.
 

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

17.11. Pätkäsähkön piinaamat

 photo 1772d886-254e-4229-8f4e-8b8316dff769_zps0a2fc917.jpg

Kyllä, me tiedämme, että maata piinaa raivoisa myrsky nimeltä Eino. Siksi on ihan ymmärrettävää, että piuhoissa ei virta kierrä kuten muulloin, mutta miksi ihmeessä myös täällä tyynemmällä puolella Suomea sähköä toimitetaan vain pätkissä? Ovatkohan energiayhtiöt niin solidaarisia toisilleen, että jos puoli maata on ihan pimeänä, niin pitää meiltä muiltakin ottaa joka tunnista viiden minuutin verran virtaa pois.

Tässä Einossa on sellainen lysti piirre, että vielä Norjan puolella puhkuessaan häntä nimitettiin Hildeksi, joka nimi ainakin meille tuo mieleen sellaisen ujohkon mustaan pukuun ja valkoiseen tärkättyyn esiliinaan pukeutuneen sisäkön, joka niiailee vähän väliä tarjoillessaan prikalta kaffetta. Tämä Hilde-myrsky oli kaukana ujosta ja vaatimattomasta, koska se viskeli kattoja sinne tänne ja nosti Norjan rannikolla meren pinnan korkeuksille, jossa se ei ole koskaan ollut. Rajan ylitettyään Hildestä tuli Eino, joka nimenä tuo mieleen vähän juron ja jäyhän renkipojan. 

Meistä tällainen nimellinen sukupuolenvaihdos on lähinnä huvittava. Aikoinaan täällä ei kelvannut kuninkaan nimeksi Carl Gustaf vaan piti väkisin vääntää siitä suomalaisittain Kaarle Kustaa. Onneksi Silvia sentään sai pitää oman nimensä eikä joutunut kulkemaan kansan suussa kuningatar Sylvinä. Nyt meille ei kelvannut naapurimaiden almanakoista napattu nimi Hilde, vaan piti lukea tästä meidän omasta kalenteristamme, että kenen nimipäivä osuu parhaiten myrskypäivälle. Harmi, että ei otettu eilistä Aarnea, siinä olisi ollut kohtalokkaan niskavuorelainen sointi.

Joka tapauksessa myrsky ei ole raivonnut, vaikka tuuli onkin lennätellyt lehtiä ympäriinsä täysin ennakoimattomiin suuntiin. Ulkona ei ole ollut edes keskivaikeaa tuulisäätä vaan ainoastaan sellainen tavallinen syksyinen ilma. Siksi meistä on käsittämätöntä, että lähes koko päivän on sähkönjakelu pätkinyt vähän väliä. Kertaakaan ei ole ennätetty kunnolla hermostumaan sulavia jäätelöitä ajatellessa, mutta jotain outoa tässä päällä-poissa-päällä-poissa -leikissä nyt on. 

Oi, me näemme sielumme silmin jo jonkun voimavirtainsinöörin innolla virittävän tulikivenkatkuista vastausta tähän kirjoitukseemme. Siinä kerrottaisiin virtapiikeistä ja muuntajista ja voimalinjoista ja iskunvaimentimista (paitsi että nämä taitavat olla autossa eikä sähkötolpassa). Joka tapauksessa asialle on joku looginen ja itsestäänselvä selitys, jota me emme todellakaan halua kuulla. Meille riittää kaikki se vaivannäkö, joka aiheutuu siitä, että netti pätkii, pesukonetta ei uskalla laittaa päälle (se ei pidä keskeytyksistä vaan viskoo virran taas palauduttua kaikki vedet pois ja aloittaa pesuohjelman päättäväisesti alusta) ja kynttilöitä joutuu sytyttämään ja sammuttamaan alvariinsa.

Päätimme kaikesta ankeudesta huolimatta ajatella positiivisesti eli pinkisti. Pirjolla on puuvillaliivihame, joka on täynnä Muumeja. Todennäköisesti tämä asu on nyt K18, koska Muumipapa on havaittu polttevan piippua ja sellainenhan ei ole nukenvaatteissa sopivaa. Outoa, että kyseisen tupakkatuotemainonnan havaitsemiseen meni kymmeniä vuosia. Purjolla on onneksi vaarattomampi tähtikuvioinen tunika, joka voisi oikeastaan olla mekkokin, niin pitkä se on. Vaan kun ei ole, se on kuulkaas tunika, koska sen kanssa on pinkit trikoot.

perjantai 15. marraskuuta 2013

15.11. Pirjo ja Purjo pettyvät ja päätyvät postimyyntiasiakkaiksi

 photo 1cf41542-6abc-4302-8ff3-d5e09a448164_zpseec133d1.jpg

Me halusimme pitkästä aikaa kilkutella puikkoja eli tehdä neuletyötä. Malli löytyi lehdestä ja jännittynein mielin etsimme googlen avulla paikallista lankakauppaa. Kaukana ovat ne ajat, kun jokaisen osuuskaupan leninkiosaston vierestä löytyi hyllytolkulla villalankoja ja myssytarpeet sai ostettua maitokauppamatkalla. Nyt paikallinen Anttilankin tarjoaa vain muutamaa Novitan perusmallia, mutta meidän mielemme kaihosi Rowan Angora Hazea. Oli siis suunnistettava laajemmille apajille tai vähintäänkin lankoihin erikoistuneeseen liikkeeseen.

Lankakaupan katuosoite löytyikin ja me kipimme sitä kohti miettien, että roosaa vaiko vihreää lankaa. Saimme miettiä aika kauan, sillä kauppa ei ollutkaan paikallaan vaan muuttanut muualle. Nähtävästi he olivat unohtaneet päivittää nettisivunsa, koska niiden mukaan osoite oli tismalleen oikea. Siinä me seisoimme pölyisen näyteikkunan äärellä hieman pöllämystyneinä. Ei luotu aloitussilmukoita sinä iltana, koska ei ollut lankaa.

Emme lannistuneet, vaan teimme muutamana iltana salapoliisitöitä ja facebookin avulla saimme selville uuden osoitteen ja sen, että puodissa oli vast'ikään pidetty avajaiset. Tiedossa oli tarjouksia! Lähdimme varta vasten toiselle puolelle kaupunkia ja löysimmekin oikean oven, mutta juuri sinä päivänä se oli tanakasti lukossa, koska muutto jatkui vielä jonkun osittain keskeneräisen remontin takia. Turhaan liiskasimme nenämme kaupan oveen ja yritimme katsoa, löytyykö juuri sitä toivomaamme lankaa jostain hyllystä.

Tänään päätimme, että nyt tai ei koskaan eli suuntasimme jälleen kohti lankakauppaa. Hienoa ajatus, mutta toteutus ei toiminut vieläkään, sillä tänään puoti oli suljettu siksi, että väki sieltä oli siirtynyt Tampereelle kädentaitomessuille. Varmasti heille todella mukava asia, mutta meille se oli seikka, joka katkaisi kamelin selän. Niin mielellämme kuin teemme ostokset paikallisista palvelevista pikkukaupoista, niin nyt näyttää siltä, että joku korkeampi voima ei halua meidän siellä asioivan. 

Äsken naputtelimme lankatilauksen nettikauppaan ja nyt odottelemme muutaman viikon, että saamme paketin kotiin asti. Jostain syystä suomalaiset nettipuodit ovat äääääärettömän hitaita, mutta emme me nyt niin hienoja ole, että tilaisimme 200 g angoralankaa jostain Brittein saarilta, mistä sen saisi parissa päivässä. Lankakaupan omistajalle tiedoksi: me yritimme ihan tosissamme tulla ostoksille, joten ihan turha vuoden kuluttua antaa lausuntoja siitä, miten asiakkaat eivät vaivaudu kauppaan vaan ostavat ties mistä postimyynneistä. Me kannatamme helppoutta, ja jos ostoksille pääseminen tehdään näin hankalasti, niin jopa itsepäisin asiakas lannistuu.

Vaatteina meillä on talvipastelliset aplikaatioilla koristellut trikoopaidat ja harmaat collegekangashousut. Paitakangas on muistaaksemme Marimekkoa, housujen kankaiden hankintapaikasta meillä ei ole sitten niin mitään käsitystä. Näissä asuissa ei ole tarkoitus ottaa kantaa yhtään mihinkään, mutta omasta mielestämme näytämme näissä kohtalaisen somilta.

maanantai 11. marraskuuta 2013

11.11. Saako lukiolainen käydä välitunnilla Lidlissä?

 photo 954f08f4-c0fc-4467-acb9-941bd2994f0b_zpsa4f33bca.jpg

Otsikkoon sisältyy päivänpolttava kysymys. Eräässä kaupungissa (joka ei halua nimeään julkisuuteen ja ymmärrämme täysin, että miksi ei) on ensin paikallinen oppilaitos kieltänyt oppilaitaan käymästä välitunnilla kaupassa ja sen jälkeen paikallinen saksalaissyntyinen puoti on ohjannut välipalatarpeita hankkineet lukiolaiset pois tiloistaan vedoten siihen, että koulun kanssa on asiasta sovittu. Hus pois senkin alaikäiset asiakkaat! Koululaisen tai opiskelijan ei ole suotavaa käydä kaupassa murkinanhankinnassa ennen kuin kello kilkahtaa 14 kertaa, koska koulu tarjoaa ravitsevan ja vitamiinipitoisen kouluruuaksi kutsutun mössön, jota ei sovi ylenkatsoa hakeutumalla einespizzan pariin. Toisena kiellon perusteena on halu rauhoittaa kauppa oikeille ostajille: ryhmästä meluisia koululaisia syntyy hyvin vähän katetta ja erittäin paljon häiriötä.

Ottamatta nyt kantaa sen enempää siihen, onko 17 vuotta täyttänyt henkilö riittävän iäkäs tietämään, tarvitseeko hän välipalaa koulupäivänä, joka kestää klo 8.00 - 16.00 tai ottamatta kantaa siihen, tulisiko koulun jotenkin tukea verensokerin kohtalaista tasaisuutta tilanteissa, joissa koulupäivän aikana ei kaupassa saa käydä, ulotamme tämän ajatusrakennelman täysin teoreettisesti muihinkin häiritseviin kansanosiin. 

Haluamme, tai siis oikeastaan vaadimme, että lapsiperheet eivät käy kaupoissa klo 15.00 - 18.00 välisenä aikana. Heistä lähtee huomattavasti enemmän ääntä kuin kolmesta lukiolaistytöstä tai laumasta juuri ja juuri 12 vuotta täyttäneitä poikia. Lisäksi lapsiperheet vievät erittäin runsaasti tilaa meiltä tosiostajilta ja viettävät turhauttavan kauan aikaa kassalla latoessaan siihen hihnalle kaikenlaista turhaa pientä tilpehööriä, jota kukaan oikea asiakas ei missään nimessä menisi ruuhka-aikaan ostamaan. Toivomme, että kauppiaat laittavat oville isot kyltit, joissa ilmoitetaan, että lasten kanssa kauppaan aikovat ymmärtävät noudattaa tätä aikarajoitusta, joka on meidän kaikkien kuluttajien hyödyksi.

Seuraavaksi esitämme, että eläkeläisiltä kielletään kaikenlainen pankkiasiointi klo 11.00 - 13.30 välisenä aikana sekä klo 15.00 jälkeen, jos nyt joku pankki sattuu siihen aikaan vielä asiakkaita palvelemaan. Havaintojemme mukaan seniorikansalaiset ruuhkauttavat rahalaitokset ikävällä tavalla juuri silloin, kun työssäkäyvät yrittävät pankissa asioida. Eläkeläisistä syntyy myös arvaamaton määrä meteliä, kun rollaattorien pyörät kirskuvat ja epäkuntoiset kuulolaitteen vinkuvat. Sellainen äänisaaste on omiaan karkottamaan kaikki ne asiakkaat, jotka haluaisivat keskustella sellaisista tärkeistä asioista kuin pankin omat kiskurihintaiset rahastot ja pitkäaikaiset matalakorkoiset sijoitustilit.

Kolmanneksi tahdomme, että kaikki isot autot pysyvät kaukana siitä osasta parkkitaloa, jossa meillä on tapana säilyttää omaa kulkupeliämme kerhopäivän aikana. Isot autot levittäytvät parkkiruutuun niin, että viereisessä ruudussa tuntuu ahtaalta ja epämukavalta. Lisäksi monsteriautojen kuljettajat ovat pääsääntöisesti isoja ja äänekkäitä korstoja, joista syntyy häiriötä muille asiakkaille jo pelkän näköhavainnon perusteella. Haluamme siis kieltää heidätkin.

Asuvalintamme ei tänäänkään liity mielipiteisiimme. Olemme vaihteeksi ottaneet pinkit fleecehaalarit joissa on vaihteeksi pallokuvio. Tuntuuko tutulta? Tänä talvena pallot ja pilkut ovat ehdotonta muotia etenkin meillä 43 cm mittaisilla. Te muut saatte tyytyä tylsiin yksivärisiin asuihin.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

6.11. Pirjo ja Purjo kummastuvat

 photo d63d754a-e7e8-495c-b54b-f8eaca54cf94_zpsc79cbb18.jpg

Maailmassa on aika paljon asioita, joita me syvästi ihmettelemme. Toisaalta maailmassa on myös aika paljon ihmisiä, jotka ihmettelevät meitä, joten tasoissa ollaan.

Tänään me olemme melkoisella antaumuksella kummastelleet tulevan isänpäivän alkutytinöissä jaettuja Vuoden isä -palkintoja.

Äitienpäivänä jaetaan mitaleja ansioituneille äideille, jotka ovat yksin kasvattaneet vähintään tusinan lapsia vedettömässä, sähköttömässä ja todennäköisesti myös ikkunattomassa mökissä keskellä korpimaita sen jälkeen, kun tuoni on korjannut aviopuolison inhimillisesti katsoen aivan liian varhain. Ansioitunut äiti ei ole tästä lannistunut vaan on hoitanut hatarassa navetassa todellisen kantakirjakarjan, käynyt kodin ulkopuolella töissä vähintäänkin keittäjänä ja tietenkin ennen tätä työrupeamaa hoitanut aamulehtien jakamisen ennen auringonnousua lykkien kahta nuorinta vaunuissa ja vetäen kolmea seuraavaa pulkassa perässään. Kaikkien lasten mentyä kouluun on äitikin lähtenyt opintielle ja valmistunut joko opettajaksi tai terveyssisareksi, koska "sitä joutoaikaa tuntui olevan niin paljon".

Äitienpäivämitalin saanut äiti on osallistunut monin eri tavoin yhteiskunnalliseen toimintaan, hän on ollut maatalousnaisten tai marttojen kantava voima, diakoniapiirin uupumaton ahertaja, kirkkokuoron helein sopraano ja kansalaisopiston kudontapiirin idearikkain räsymattoilija. Luonnollisesti hän on kasvattanut kaikki lapsensa kunniallisiksi kansalaisiksi ja kelpo veronmaksajiksi. Lapsilleen ja näiden puolisoille hän on aina ollut korvaamaton tuki ja kuuntelija, jonka kokemuksen syvällä rintaäänellä lausutut elämänviisaudet ovat kannustaneet niinä hetkinä, jolloin omassa elämässä on ollut tilapäisiä ongelmia.

Palkittu äiti on vuosien ajan jo olosuhteidenkin pakosta joutunut olemaan äärettömän säästäväinen, mutta hän on onnistunut kotipuutarhan tuotteilla ja kasvimaan antimilla varsin hyvin ravitsemaan kaikki lapsensa puhumattakaan siitä miten ansioitunut äiti on oppinut taitavasti ompelemaan isonveljen palttoosta pikkuveikalle siistin koulupuvun. Ja vaikka rahaa on ollut niukasti, on koti aina ollut niin siisti, että pölyhiukkaset joutuvat potemaan yksinäisyydestä johtuvaa masennusta. "Lasten ollessa pieniä en aina ennättänyt vuoteeseen asti nukkumaan, mutta levoksi riitti se, että suljin hetkeksi silmäni keitellessäni öisin ryynimakkaroita torilla myytäväksi.", kertoo palkittu äiti äitienpäivähaastattelussa paikallislehden toimittajalle, joka utelee typeriä jaksamisesta ja tuikitärkeästi omasta ajasta. 

Ja mistäkö ansioista saa sitten Vuoden isän tittelin? Riittää, että on pitänyt isyysvapaan ja isäkuukauden ja muistanut kertoa siitä julkisuudessa. Että niin vaativaa se on isillä!

Meilläkin on ihan kamalan vaativaa, sillä leikimme hippaa. Purjolla on maailman ihanin velourasu, joka on pehmeä ja lämmin ja kaunis samaan aikaan. Huomatkaa punainen vetoketju,jossa on valkoinen hammastus. Tällaisista pienistä yksityiskohdista meidät laadukkaat tyylibloggaajat tunnistaa. Pirjo otti  puseropinosta sinisen paidan, jossa toistuu Purjonkin asusta löytyvä Hello Kitty -kuviointi.

PS. Toki me arvostamme Vuoden isiä ja ymmärrämme, että on aika hankala löytää yhtäkään miestä, joka olisi edes hiukan yhtä ansioitunut kuin äitienpäivämitalin arvoiset naiset. Silti meitä ihan vähän naurattaa: mies lapsen kanssa kotona on mitalin arvoinen, nainen lapsen kanssa kotona on kansakunnan vihollinen nro 1, joka ei ole ymmärtänyt palata työelämään kantamaan korttaan kekoon bruttokansantuotteen kasvattamiseksi ja kauppataseen alijäämän hillitsemiseksi.

lauantai 2. marraskuuta 2013

2.11. Klassista pilkkua ja raitaa

 photo 55705e76-c01c-4682-8207-c93f2133650e_zpsf29eae9a.jpg

Kun meillä on kiire, kuten nyt, tyydymme leikkimään, että tämä on pelkästään tyyliblogi, jossa tosin esitellään nukenvaatteita, mutta emme anna sen häiritä itseämme. Jos se on jollekin satunnaiselle lukijalle liikaa niin ihan tiedoksi: missään ei ole määritetty, että tyyli kuuluisi vain niille, joilla on mittaa puolitoista metriä tai enemmän.

Raidat ja pilkut ovat aina muodissa, joten laitoimme vaihteeksi päällemme jotain oikein tavallista ja huomaamatonta, mutta samalla klassista ja melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen sopivaa. Purjon tunika helmaröyhelöineen yrittää esittää nyt niin muodikasta peplumpuseroa jossa tavalliseen puseroon ommellaan vyötärölle volanki eli liehuke, joka on juuri niin pitkä, että se peittää takamuksen. Tämä taitaa olla vähän pitempi.

Pirjo luottaa raidan lumoon. Vaihteeksi neljä eri väriä tuovat jotain uutta vaatekomeroomme, joka on aika täynnä Marimekon tasaraitapuseroita suunnilleen seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Nämä kapeat raidat sopivat aika hyvin tällaisille tasan 43 cm mittaisille malleille, koska jos raita on leveä ja nukke lyhyt, voi käydä niin, ettei sitä asua edes tajua raidalliseksi, koska koko vaatteen saa yhdestä raidasta. Toisaalta taas kapea raita oikein pitkän ihmisen päällä antaa sellaisen vaikutelman, että kyse ei ole raidoista lainkaan vaan huonosti meleeratusta pinnasta.

Kyllä se kiire meilläkin jossain vaiheessa hellittää, mutta juuri nyt näyttää siltä, että emme ehdi kovin aktiivisesti teitä ilahduttamaan. Harmi.



 

tiistai 29. lokakuuta 2013

29.10. Kuulepas nyt Vladimir, Dimitri tai Vanja-eno, kuka nyt olitkaan

 photo pp_zpsbdb3633f.png

Me olimme eilen kuolla ja se on kokonaan sinun vikasi!

Suomessa on sellainen omituinen asia kuin liikennesäännöt. Ne saattavat tuntua naurettavilta maassa, jossa tiestö on keskimääräistä paremmassa kunnossa, mutta usko tai älä, ne on laadittu ihan meidän kaikkien parhaaksi. Ja myös tarkoitettu ihan kaikkien meidän noudatettaviksi. Sinunkin, vaikka et asu täällä ja maksa euroakaan siitä, että teitä hoidetaan paremmin kuin siellä, mistä olet tulossa.

Esimerkiksi eilen sinun oli ihan pakko ohittaa meidät, vaikka asfalttiin oli siihen kohtaan piirretty yhtenäinen keltainen viiva. Se tarkoittaa, että ohittaminen on kielletty, vaikka miten tekisi mieli jättää taakseen edellä sallittua nopeutta ajava. Samaan aikaan vastaan tuli täysperävaunullinen rekka, jolle tuli täytenä yllätyksenä, että näyttämättä vilkkua melkein vaihdoit kaistaa. Melkein tarkoittaa sitä, että autosi kylki hipoi meidän automme sivupeiliä eli ajelit ohitsemme rehvakkaasti kahdella kaistalla miettimättä lainkaan sitä, että jos sekä me että rekkakuski emme olisi onnistuneet hätäjarruttamaan, olisi jossain Hauholla nyt rutosti ruumiita. Rekan perässä kun tuli kuorma-auto ja toinenkin.

Koska olemme nukkeja, emme ota kantaa siihen, minkä jatke auto on. Tai no sanotaan suoraa, että egon. Kun tyhjässä itäisessä päänupissa ei ole mitään varsinaista toimintaa, siirtyy sen yhden kallossa poukkoilevan aivosolun aiheuttama liike-energia kaasujalkaan ja saa sen painamaan poljinta. Ainoa aivosolu ei tajua, että ohitustilanteessa tulisi varmistaa kaikkien tielläliikkujien turvallisuus eli tiedoksesi Vladimir: meillä Suomessa ei ohiteta siinä vaiheessa, kun etäisyyttä rekkaan on enää sen verran, että ohitettava erottaa vastaantulevan ajoneuvon kuljettajan nenäkarvojen värin.

Lisäksi tässä maassa on sellainen outo tapa, että ohitettaessa ihan reippaasti siirrytään viereiselle kaistalle eikä kokeilla, miten lähelle toista autoa voi kurvailla irrottamatta sen sivupeiliä. Moinen poikamainen leikillisyys saattaa sopia alkeellisemman ajokulttuurin maihin, mutta me suomalaiset emme halua kokea autonpeltien hipovia ja kähmiviä kylkikoskituksia sateisten syyspäivien liikenteessä. 

Aikuisten oikeasti kokemuksemme oli karmea. Ensin havaitsimme sivusilmällä linja-autopysäkille persoonallisesti pysähtyneen auton (eli 90 asteen kulmassa suhteessa tiehen, hieman hankalasti auton perä ajokaistan puolella). Muutama kilometri myöhemmin näimme peilistä sen lähestyvän meitä kohtuutonta vauhtia ja jännityksen ylläpitämiseksi luonnollisesti ilman ajovaloja. Koska tiessä sekä mutka että keltainen viiva ja vastaan näytti tulevan rekka, emme osanneet odottaa seuraavaa liikettä eli sitä, että rekisterikilpien mukaan venäläinen auto oli vierellämme melkein pelti pellissä kiinni ja samaan aikaan myös rekka oli melkein kohdallamme. Reipas jarrutus ja henkikulta säilyi, mutta meille olisi voinut käydä myös erittäin huonosti.

Ohitus ei muuten auttanut mitään, meidän edellämme noin 200 metrin päässä oli kolmen rekan letka, joka ei ollutkaan ohitettavissa yhtä ylimielisesti kuin me. Saimme siis ajella pitkän tovin peräkkäin, me ja Vladimir. Emme ajatelleet kauniita asioita vaan enemmänkin sellaisia, joita ei pidä blogiin kirjoittaa. Tänään pystymme ajattelemaan jo kuten kaukainen sukulaisemme aikanaan neuvoi eli tyhmiltä ei pidä odottaa liikaa, tyhmiltä ei itse asiassa kannata odottaa mitään. Laitoimme tosin tyhmän tilalle erään toisen sanan. Pikkiriikkisen olemme myös nostattaneet henkilökohtaista talvisodan henkeä.

Vaatteina meillä on punaista ja kirjavaa. Asuvalinnalla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. 

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

27.10. Entä jos meitä vakoillaan?

 photo 5df8e230-f4cc-40cd-9f3c-b00c5c5e7683_zps3f6c4997.jpg

Olemme olleet epätavallisen hiljaa, sillä meillä on ollut runsaasti muuta tekemistä. Epäilemme, että meitäkin vakoillaan (kuten melkein kaikkia ranskalaisia ja sitä yhtä saksalaista naista, joka vaikuttaa varsinaiselta kännykkäaddiktilta), joten olemme viettäneet tuntitolkulla tyhjentäen puhelimen muistista sinne taltioituja äärimmäisen salaisia viestejä, joiden sisältönä on vaihtelevasti joko "OK" tai "Hyvää yötä". Epäilemme, että niidenkin perusteella kansainväliset tekstiviestejä seulovat organisaatiot ovat päässeet liiankin hyvin perille siitä, millaista elämää oikeastaan vietämme.

Lisäksi olemme lukeneet blogejamme salakirjoitusavaimen kanssa ja huomanneet, että olemme täysin tahattomasti tulleet kirjoittaneeksi epäilyttäviä viestejä, jotka voivat johtaa vähintäänkin kansallisiin selkkauksiin. Esimerkiksi edellisessä blogikirjoituksessa olimme välittäneet tulkinnanvaraisen salaviestin "Ei Alois Miken lipuista ole  vaan ase amme", mikä tarkoittanee sitä, että joku ranskalainen ei ole kiinnostunut jonkun britin lipusta vaan siitä saippuakuplatykistä, jota käytetään kylpyhuoneessa siinä vaiheessa, kun pitäisi peseytyä, mutta ei viitsi. Uskomatonta, miten sitä tuleekin naputelleeksi näppäimistöltä kaikenlaista, mikä saattaa herättää kiinnostusta vakoilijoissa.

Toisaalta on aina omituista ajatella, että jossain ihan oikeasti luettaisiin tai edes skannattaisiin läpi jokainen lähettämämme sähköposti. Ei niin, että lähettelisimme mitään kovin arkaluontoista materiaalia tai salaisuuksia minnekään, mutta noin niin kuin periaatteen tasolla se tuntuu ankealta. Jossain on ihan oikeasti joku, jonka täytyy kuitenkin lukea ne viestit, jotka automatiikka on havainnut jotensakin epäilyttäviksi ja sitten sille lukijalle selviää, että kyseessä ei olekaan terrori-iskun suunnittelu, vaan joku kertoo isoäidilleen koirasta, joka on oikea hajupommi. Siinä vaiheessa mahtaa lievästi harmittaa etenkin kun on joutunut sanakirjan kanssa kääntämään suomesta englanniksi koko kirjoituksen.

Emme ota kantaa muiden sähköpostien lukemisen moraaliseen puoleen. Muistutamme vain, että ihminen on utelias ja käyttää tilaisuutta hyväkseen aina kun siihen on mahdollisuus. Aikoinaan sentraalisantrat kuuntelivat täysin vaikka huonoa omaatuntoa niin paikallis- kuin kaukopuheluitakin eikä sähköpostien lukeminen tai tekstiviestien urkkiminen ole yhtään se kummallisempaa. 

Jos oikeasti on joku salaisuus, ei pidä käyttää yhtään mitään viestintävälinettä sen kertomiseen. Parasta on kuiskutella asia suoraa toisen korvaan sen sijaan, että puhelimessa kailottaa asiaansa tai - mikä vielä pahempaa - lähettää sähköpostia tai kirjeen. Jos on ihan pakko soittaa, kannattaa hankkia prepaid-liittymä ja käyttää salanimeä. Angela Merkel ei ole tähän tarkoitukseen erityisen hyvä, mutta aina voi kokeilla Iines Ankkaa tai James Bondia.

Vakoilijoilla voi olla pientä vipinää yrittäessään pysyä meidän perässämme. Tänään olemme pukeutuneet vaihteeksi perusväritykseltä tummansiniseen, jota Purjolla somistavat vihreät (tai olisiko tämä väri nyt sitten turkoosi) raidat ja Pirjolla valkoiset tähdet. Yritämme kovasti muistuttaa itsellemme, että talviaika alkoi tänään, ja vielä on muutamassa kellossa viisarit vääntyneinä kesäajan mukaisesti.

tiistai 22. lokakuuta 2013

22.10. Pirjo, Purjo ja Downton Abbey

 photo 1b9c919f-576e-4362-ac1b-4d097d7af325_zps3a9ea428.jpg

Tänään se taas jatkuu, ehdoton mielikkisarjamme, kriitikoiden kehuma ja katselijoiden ihastelema Downton Abbey. Me emme ole niinkään kiinnostuneita järisyttävistä juonenkäänteistä tai kipeistä ihmiskohtaloista vaan hienostuneista leningeistä ja sisustuksellisista yksityiskohdista, jotka hakevat vertaistaan vaan eivät löydä.

Olemme pukeutuneet illan televisiotuokiota varten asianmukaisesti hieman juhlavammin kuin normaalisti. Olemme ottaneet vapauden yhdistellä paljettia ja pitsiä rohkeudella, joka hipoo tyylittömyyttä, mutta pysyy kuitenkin hyvän maun rajoissa. Mekkojemme kirjottu sifonkikangas löytyi aikoinaan uskonnollispohjaisen yhteisön ylläpitämältä kirpputorilta, ja meillä on syytä uskoa, että kankaasta on alunperin tehty heimoasuja. Pirjon asun yläosasta näkee, miten osa kankaasta oli kirjonnan lisäksi somistettu välkehtivillä paljeteilla, jotka sointuvat huomattavasti halvempaan paljettikankaaseen satumaisen hyvin. Salamavalolla otetuissa kuvissa tuo helman vuoritus näkyy turhan terävästi läpi, mutta tosielämässä nämä ovat varsin hurmaavia asukokonaisuuksia suurempaankin juhlaan kuin televisiosarjan seuraamiseen.

Downton Abbeyta kuvataan ihan oikeassa kartanossa, jossa on ihan oikeita kirjastoja ja portaikkoja ja todennäköisesti myös salakäytäviä. Kartanon puisto on ikuisesti siistissä ojennuksessa, vaikka kertaakaan emme ole nähneet kenekään palkollisen siellä ahertavan. Puista ei putoile lehtiä rajummallakaan tuulella eikä yksikään hiekkakäytävä näytä siltä kuin rikkaruohot aikoisivat vallata sen sillä hetkellä, kun kulkija kääntää päänsä poispäin. Kaikesta päätellen kartanoiden nurmikentät osaavat kasvaa sillä tavalla, että niitä ei tarvitse leikkurilla niitellä eikä paikallisista piilipuista, tai mitä ne nyt lienevätkään, putoile rahvaanomaisia lehtiä sotkemaan maisemaa. Olisi varmaan hienoa asua sellaisessa ympäristössä!

Meidän vaatekomeromme sisällön puolesta voisimme olla aitoja kartanonneitoja. Meiltä löytyisi aamupäiväpuku ja iltapäiväkävelypuku ja asu, jota pidetään sen kävelyn jälkeen, mutta ennen päivällistä. Harmi, että nykyisin ei ole tapana pukeutua yhtä ahkerasti erilaisiin tilaisuuksiin, vaan osa pitää oikeutetaan ilmestyä tilaisuuteen kuin tilaisuuteen rennosti verkkareissa. Moinen hunsvottius ei onnistuisi Dowton Abbeyssa! Eikä kyllä meidänkään juhlissamme. Huomauttaisimme heti ja oikein piikikkäästi.

Hyvää TV-sarjailtaa!



 

lauantai 19. lokakuuta 2013

19.10. Meidän lempivaatteemme

 photo 642e637e-d662-47ce-9c0c-959344eacf58_zps0c1ddd32.jpg

Olemme saaneet huomautuspostia, jonka mukaan väärinkäytämme tyylibloginimikettä: meissä ei kirjelmöijän mukaan ole yhtään tyyliä. Lisäksi kirjoitamme asioista, jotka eivät liity vaatteisiin tai sisustukseen tai muotiin mitenkään, joten olemme varsin epäkelpoja yksilöitä kaikin puolin. Olemme kuulemma erehdyttäneet monia lukemaan mukahauskoja juttujamme, joita pitäisi ensisijaisesti hävetä. No niin hyvät lukijat: hävetkää nyt hetkinen tykönänne, meillä ei oikein ole aikaa.

Tänään puhumme sitten sydämemme kyllyydestä vaatteista eikä mistä tahansa, vaan nimenomaan lempivaatteista. Sellaisiakin meillä on muutama ja uusimpina esittelemme nämä potkupuvut, joissa ei ole mitään moitteen sijaa. Nämä ovat hyvät päällä, helpot pukea, pehmeät pinnaltaan ja väreiltään iloisenkirjavat. Näissä on hyvä olla kotona vielä talvellakin, sillä varpaita ei palele. Ihmisvaihtoehdossa laittaisimme silti lahkeisiin resorit, se tekisi asuista muille kuin meille käyttökelpoisemmat.

Oikeastaan meidän lempivaatteitamme ovat kaikenlaiset prinsessamekot, mutta ei niitäkään joka päivä jaksa ihastella. Vähiten pidämme pistävistä ja karheista ruudullisista kankaista ommelluista hameista tai haalareista. Sellaisissa tulee kiemurrelleeksi koko ajan jo siitä pelosta, että kohta pitää raapia selkää tai kylkeä. Jostain syystä se raapimiskohta sijaitsee aina niin, että siihen ei yllä ilman jotain apuvälinettä kuten harjaa tai sukkapuikkoa.

Talvella pukeudumme fleecehaalareihin myös kotona, koska meillä on vanhanaikainen talo, joka hengittää ihan itse ilman mitään keinotekoisia sisäilmahengityskoneita. Talvella se ilmenee lievänä viimana, joka syntyy siitä, kun paleleva ilma tunkeutuu sisälle lämmittelemään. Nykyaikaisissa supertiiviissä taloissa sellaista ilmiötä ei ole, mutta niissä taas kostea ilma ei pääse ulos kuivumaan, joten syntyy homeita. Me pidämme mieluummin hämähäkit (viihtyvät terveissä taloissa) ja pienet ilmavirtaukset kuin lehmänhenkäystä muistuttavan sisäilman.

Näissä trikooasuissa on kuvioina elefantteja, jotka tuntuvat olevan pöllöjen ohessa hyvin suosittuja lastenvaatteissa. Sinänsä hauskaa, koska aika harva lapsi on tosielämässä koskaan nähnyt kumpiakaan.

tiistai 15. lokakuuta 2013

15.10. Joku tyhjensi vesijohdot!

 photo 278b7510-c3b6-4f91-b4d1-976f32d01abf_zpsdb75231b.jpg

Kun asuu kaukana kaikesta, oppii tulemaan toimeen omillaan. Meillä ei ole talonmiestä, joka lehtipuhaltimella usuttaisi vaahteranlehdet naapurin tontille. Meillä ei ole huoltomiestä, joka tulisi vaihtamaan kylpyhuoneen väsähtäneen lampun. Meillä ei ole vesijohtoa, jonne jostain kaukaisesta vesitornista tuupattaisiin uutta vettä tilalle sitä mukaan kun saamme edellisen käytettyä. Ehei, meillä on kaivo pihassa ja sen pohjalla noin 130 metrin syvyydessä on pumppu, jonka tehtävänä on nostaa vettä maan uumenista käyttöömme. Aina se ei onnistu.

Siksi me olemme oppineet, että joskus hanan vääntäminen  ei saakaan aikaan veden lorinaa vaan pelkkää korahtelua, huokailua ja pulputusta. Jos emme tietäisi, uskoisimme vahvasti, että jossain vesijohtoverkoston uumenissa asustaa ilmavaivainen mörkö. Yleensä vajaatoiminta on tilapäistä, mutta joskus - kuten tänä viikonloppuna - vedettömyydestä joutuu kärsimään päivätolkulla. 

Jos on aina asunut kunnallisen vesijohdon ulottuvilla, ei osaa edes aavistaa, miten jännittävä asia on oma kaivo, oma pumppu ja oma vesisäiliö. Silti emme ole varauksetta suosittelemassa tätä elämäntapaa muille, koska tiettyä kärsivällisyyttä ja pientä harminsietokykyä tämä vaatii. Lisäksi pitäisi osata ilahtua kaikenlaisista yllätyksistä, mutta kieltämättä vedetön aamu ei ole asia, joka saisi suupielet hymyyn.

Huolimatta siitä, että vesipula on enemmänkin tapa kuin sattuma, meillä ei ole pihassa vanhanaikaista vinttikaivoa, josta voisimme sangolla nostaa käyttövetemme. Valitettavasti pumpun ottaessa omaa lomaa me olemme ilman vettä siihen asti, kunnes sitä jostain ilmestyy pihalle säiliöautollinen tai vaihtoehtoisesti saamme aikaan tilapäisvirityksen kaukaisesta peltokaivosta. Sen vedessä on vain yksi ongelma - siinä on mineraaleja enemmän kuin olisi jatkuvassa käytössä elimistölle terveellistä. Lisäksi se tukkii pesukoneen herkät putket harmillisen tehokkaasti aikaansaaden hankalia tukoksia, joita ohittamaan tarvittaisiin kokonainen putkimiesarmeija.

Tosin vesipulan aikaan me emme edes haaveile pyykinpesusta vaan olemme iloisia, jos saamme illalla pestyä hampaamme ja pääsemme jossain vaiheessa päivää suihkuun. Sielläkin täytyy käydä vuorotellen tunnin välein, koska vettä riittää aina vain pätkittäin. Me kun emme ole tämän mäen suurimpia kuluttajia, vaan saamme käyttöömme ainoastaan sen veden, mitä naapurin noin 60 asukasta ei käytä. He ovat varsinaisia vesirohmuja!

Juuri nyt voimme kuulla putkien sisältä vienoa lirinää ja lorinaa merkkinä siitä, että vesisäiliö alkaa taas hiljalleen täyttyä ja huomenna aamulla voi olla keskimääräistä suurempi todennäköisyys päästä pesemään hampaiden lisäksi myös nenänpää. 

Tulevan talven kunniaksi olemme laittaneet päälle punaiset pallolliset fleecehaalarit. Näissä me näytämme omasta mielestämme aika lailla pakkasenpusemilta kärpässieniltä.

PS. Joillakin keskustelupalstoilla nimitetään meitä kammottaviksi, friikeiksi ja oudoiksi. Soo soo, toisia ei nimitellä! Millainen on se ihminen, jonka mielestä vauvanukke on karmiva?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

13.10. Ilmapalloisä

 photo ea7c9ada-0ad3-48a8-979b-e3b3f01bd8f4_zps81decdbf.jpg

Pakkohan meidänkin on ottaa kantaa viikonlopun ehdottomasti ravisuttavimpaan uutiseen eli siihen, miten Stockmannin vartija vei viattoman, enkelikiharaisen lapsen kädestä ilmapallon, jonka lapsen isä oli varta vasten omin pienin kätösin irrottanut jostain myyntitiskiltä merkitäkseen vilkkaan ja karkailevan lapsensa astetta näkyvämmäksi. Isä itse kertoi asiasta Facebookissa mainiten, että hän oli pyytänyt ja omasta mielestään myös saanut myyjältä luvan Hullujen Päivien somisteeksi tuodun ilmapallon ottamiseen omaan käyttöönsä, mutta yksikään myyjä ei ole uskaltautunut yleisön eteen myöntämään, että on tehnyt täysin toisin kuin mitä on ohjeistettu. Pallojahan ei anneta asiakkaille kesken myyntipäivien, koska jos yksi saa pallon, täytyy tasapuolisesti antaa muillekin omansa.

Aiheesta on keskusteltu puolesta ja vastaan. Ensin isä ja lapsi olivat vartijan mielivaltaisen ilmapallonvientisession viattomia uhreja, mutta vähitellen asiasta paljastui paljon sellaista, mikä kirvoitti keskusteluissa huimia näköaloja.

Miksi kukaan lähtee vapaaehtoisesti omien sanojensa mukaan vilkkaan ja meneväisen lapsen kanssa kauppaan, jossa tiettävästi on tiettyjen myyntipäivien aikaan niin ahdasta, että siellä pystyy hädin tuskin kääntymään? Ja miksi siellä kaupassa lapsi täytyy merkitä somisteilmapallolla, jollaisia on pitkin puotia: se liikkuva palloko paljastaa lapsen reitin. Meidän mielestämme vanhanaikainen tapa pitää lasta kädestä on edelleen varsin käyttökelpoinen. Kohta varmaan vaaditaan kauppojen oville ilmapalloarsenaalia odottamaan lapsiperheitä, sillä pitäähän kaikilla olla samanlainen oikeus kuin otsikon ilmapalloisälläkin merkitä lapsensa jollain kaupasta löytyvällä tuotteella. Halvemmaksi se pallo tulee kuin vaikka GPS-paikannin tai radiopuhelin.

Toinen keskusteluissa pohdittu asia onkin se, saako kaupasta ottaa omasta mielestään arvottoman esineen, sanoa myyjälle tarvitsevansa sitä lapsenvahdiksi ja poistua sitten tyytyväisenä tavaran (ja tietty myös lapsen) kanssa kotiin. Ajatus vapaasta ottamisoikeudesta avaa aivan uusia mahdollisuuksia vaikkapa joulusisustukseen, sillä voihan joku vanhempi kokea tarvetta merkitä lapsensa kaupassa vaikka näyteikkunassa somasti kimaltavalla ledvalonauhalla tai viidelläkymmenellä lasilinnulla. Teini-ikäisen voisi tehdä näkyvämmäksi sitomalla tämän selkään kaupan suurimman muovikuusen, josta varmasti on enemmän iloa kotona kuin koristeena tavaratalossa. Jos vartija saapuu paikalle epäilemään anastusta, otetaan kännykkäkamera esiin ja kuvataa koko ihmisarvoa alentava tapahtuma sekä luonnollisesti vaaditaan teinille terapiaa ja itselle korvausta pahasta mielestä.

Kolmas meitäkin kovasti mietityttänyt asia on se, onko koko tässä jupakassa rikottu ilmapallon yksityisyydensuojaa. Sehän on joutunut mukaan kiistaan täysin viattomana osapuolena. Sille oli sovittuna tavanomainen mainoskampanja muiden vastaavien pallojen kanssa, mutta yllättäen se huomasi olevansa iltapäivälehtien ykkösjulkkis, joka ohitti medianäkyvyydessä niin Heidi Hautalan eron jälkimainingit kuin muutaman luonnonkatastrofinkin. Epäilemme vahvasti, että ilmapallo on itse jotenkin aiheuttanut koko kohun ja sen napannut isä on vain omituisen salaliiton uhri. 

Kun itse menette seuraavan kerran kauppaan ja toteatte hedelmäosaston banaanitiskin yläpuolella roikkuvan koristeapinan olevan mitä parhain tapa merkitä villi lapsenne katoamasta näkökentästänne, niin miettikää kahdesti. Ehkä se apina haluaa ne kuuluisat 15 minuuttia julkisuutta, jotka meille kaikille on jossain luvattu. Heti kun koskette siihen, saapuu paikalle vartija, joka kohteliaasti odottaa niin kauan, että saatte kännykkänne esiin ja voitte kuvata koko episodin levittääksenne sen maailmalle. Tai ehkä tulette järkiinne ja muistatte, että lapsi pysyisi parhaiten lähellänne ihan vanhoissa perinteisissä valjaissa.

Meillä on päällämme ylitylsät täyskellot hameet, joihin Pirjo yhdisti yksivärisen puseron ja Purjo otti raidallisen. Jotenkin nämä olivat paljon hauskemmat pelkkänä ideana: tällainen hulmuhelman ja asialliset yhdistelmä ei vain toimi meillä.

torstai 10. lokakuuta 2013

10.10. Ja sitten me peruutimme auton päin puuta

 photo 4f9c7765-23fb-40eb-97e1-aadffd6fd2ed_zps92702cac.jpg

Huijasimme!

Se puu oli kyllä siellä auton takana, mutta emme törmänneetkään vaan koivu väisti viime hetkellä. Halusimme vain herättää huomionne tilanteessa, jossa meillä ei ole oikein mitään kerrottavaa, joten päätimme kokeilla räväkkää otsikointia, jossa ei ole totuuden hiventäkään. Ja jos olemme ihan rehellisiä, niin etäisyyttä koivuun oli lähes 2 metriä, joten edes hiipivästä ja hipaisevasta pellin ja kuoren kosketuksesta ei ollut kyse.

Olemme aikamme ratoksi tutustuneet väitöskirjaan, joka on kirjoitettu nukeilla leikkivistä aikuisista. Tohtoriksi väitellyt Katriina Heljakka selvitti, että jotkut aikuiset pukevat nuket muodikkaisiin vaatteisiin, kuvaavat näitä mielenkiintoisissa ympäristöissä ja pitävät jopa päiväkirjamaista blogia aiheen tiimoilta. Täytyy sanoa, että varsin omituista toimintaa! Luulisi täysikasvuisilla ihmisillä olevan muutakin tekemistä kuin moinen ajantappaminen. 

Meille oli aivan uusi tieto, että nuken (erityisesti japanilaisen nuken tai barbin) pitämä blogi on aivan tavallinen tapa kertoa elämästään. Pitänee jonain päivänä tosissaan louhia googlella blogien ihmeellistä maailmaa etsien sielunkumppaneita. Tosin tuon tutkimuksen mukaan aikuisten nukkeblogien pääosassa ei ole teksti vaan kuvat, joiden perusteella voisi päätellä tavallisen nuken olevan varsinainen seikkailija Indiana Jonesin tapaan. Me olemme todellisia lälläreitä verrattuna keskimääräisiin nukkeblogisteihin.

Sitä osoittaa myös pukeutumisemme taas kerran tähtiin: Pirjolla on paljon pieniä ja Purjolla muutama suurempi. Yhtä sädehtiviä.

maanantai 7. lokakuuta 2013

7.10. Siihen päättyi Marjatan taival eli Pirjo ja Purjo kohtaavat potentiaalisen kalmon

 photo 6374d6d9-f43a-44b6-bcfe-37b9351222c6_zps105c1f45.jpg

Meillä ei ole aavistustakaan, miten tilanteeseen oli päädytty, mutta lähtiessämme kerhosta näimme läheisen jalkakäytän kulmalle kerääntyneen ihmisjoukon, jonka keskellä oli joku. Koska yllättäen reittimme kotiin kulki juuri tuon kulmauksen kautta, astelimme muina nukkeina tapahtumapaikan ohi ja olimme olevinamme kuin emme huomaisi mitään erityistä. Emme missään nimessä halunneet liittyä niiden uteliaiden joukkoon, jotka seistä toljottivat paikoillaan katsomassa, miten kaksi avuliasta teki parhaansa uhrin olon helpottamiseksi, joten leikimme, että tarralenkkareidemme kengännauha oli auennut ja piti välittömästi solmia kiinni.

Siinä kyykistyneenä oli helppo tarkentaa kokonaiskuvaa. Maassa oli kumollaan punainen polkupyörä ja siinä pyörän vieressä makasi naisihminen sen näköisenä, että kaikki ei ole lähellekään hyvin. Matkassa olleet ostokset (wc-harja, hammastahnaa, kaksi pakettia kahvia ja siivousliinoja - pienet yksityiskohdat voivat olla tärkeitä!) olivat levällään uhrin ympärillä, tuulipuvun vetoketju oli auki ja takki levähtänyt auenneena kadulle peittäen meiltä todennäköisesti pahimmat näköalat. Vaatteista päätellen kyseessä oli hieman iäkkäämpi naisihminen, mutta kuten kirjoitimme, emme jääneet sen tarkemmin tuijottamaan.

Voihan olla, että etupyörä osui johonkin asfaltinrakoseen ja Marjatta menetti ajopelinsä hallinnan. Voihan olla, että vastaan tuli joku toinen pyöräilijä, joka suuntasi röyhkeästi ajolinjansa kohti Marjattaa väistäen viime hetkellä muistamatta, että vastaantulijan ikäpolven motoriset kyvyt ja reaktionopeus eivät ole ihan samanlaiset kuin 60 vuotta sitten. Voihan olla, että aurinko häikäisi. Voihan olla, että Marjatta oli käynyt paikallisessa pubissa parilla pitkällä ja oli nyt suuntaamassa kohti kotia, mutta tankojuoppous yllätti muuten niin kunnollisen perheenemännän. Ja voihan olla, ettei Marjatta edes ollut Marjatta, mutta yhtä asiaa me ihmettelemme: miksi ihmeessä hän ei käyttänyt pyöräilykypärää?

Olipa tapahtunut mitä tahansa, niin lopputulos olisi ollut toinen, jos permanenttikiharoiden peittona olisi pöyheän pipon sijaan ollut kunnollinen kypärä, joka olisi estänyt pään iskeytymisen asfalttiin. Nyt näytti siltä, että usko vuosikymmenten pyöräilykokemukseen, omaan varovaisuuteen ja tuttuun reittiin koitui ikävällä tavalla kohtaloksi. Eihän sitä nyt voi pyörällä kaatua ainakaan pahasti, kun on aina sitä osannut ajaa! Meille tuli koko kotimatkan ajaksi vähän paha mieli, vaikka siinä ennen poistumistamme paikalta näimmekin ambulanssin ja poliisinkin saapuvan paikalle.

Vähän Marjatan kunniaksi tai vakavan asian nyt ainakin on meillä asuina tällaiset retrot tai ainakin retrohtavat liivihameet, joilla yritämme nyt esittää, miten sama asu on ihan eri näköinen, kun valitsee puseroonsa pinkin sijaan turkoosin värin tai päinvastoin. Kangas löytyi aikoinaan kirpputorilta ja oli sitä ärsyttävää kokoluokkaa, josta ei saa tyynynpäällistä, mutta joka on liian iso penalitarpeisiin. Kahteen liivihameeseen se oli varsin passeli.


lauantai 5. lokakuuta 2013

5.10. Lihaton lokakuu?

 photo bdc358c0-7c2a-46cf-96bc-97925bfc799b_zpsb2629248.jpg

Lihattomasta lokakuusta pähistään nyt niin tiiviisti, että me päätimme (monen muun tavoin) laatia oman listamme siitä, mitä missäkin kuussa kannattaisi itseltään ja erityisesti kanssaeläjiltä kieltää.

Tofuton tammikuu on lihattoman lokakuun looginen jatke: jos lihansyöjät kieltäytyvät kuukaudeksi raateluhampailleen sopivasta ravinnosta, voivat kasvissyöjät hylätä kuukauden ajaksi soijajuustonsa.

Hyytelötön helmikuu sopii meille mainiosti, koska inhoamme kaikenlaisia tytiseviä ja tutisevia ruokia ja  niistä erikseen mainittuna eritoten aladobia. Sen on takuuvarmasti keksinyt joku, jolla on alhaisia sadistisia taipumuksia. Hyytelöttömän helmikuun aikana  myös geelin käyttäminen on ehdottomassa pannassa.

Mässytön maaliskuu tarkoittaa sitä, että kaikki erilaiset karkit mukaan luettuna metrilaku, salmiakki ja  pastillit on ehdottomasti kielletty. Vaihtoehtoisesti harkitsimme mämmitöntä kuukautta, mutta jos pääsiäinen osuu maaliskuulle, liian moni joutuisi vastustamattoman mämmihimon valtaamaksi ja rikkoisi lupauksensa mämmittömyydestä.

Hilloton huhtikuu on aika looginen vaihtoehto, koska tässä vaiheessa vuotta kellarin tulisi olla jo lähes tyhjä, mutta muutama mansikkahillopurkki sieltä vielä pitäisi löytyä. Niitä säästetään siihen asti, kunnes saadaan tuoreita marjoja.

Tahnaton toukokuu tulee aiheuttamaan ongelmia kaikille niille, jotka tekevät kevään juhliin voileipäkakkuja. Siitä huolimatta meistä kaikenlaiset tahnat ovat jotenkin epäilyttäviä: niihin on takuuvarmasti kätketty jotain sellaista, jota emme suurempina paloina söisi.

Kiivitön kesäkuu muistuttaa siitä, että aina ei tarvitse syödä tuontihedelmiä vaan voi vaihteeksi napsia vaikka ruusun terälehtiä. Jos siis ehtii ennen kuin lehtokotilot hyökkäävät paikalle.

Hiivaton heinäkuu aiheuttaa sen, että emme saa pullaa. Joudumme siis tyytymään mansikkakakkuun ja jäätelöön.

Eineksetön elokuu tulee olemaan monelle yhtä hankala kuin nyt meneillään oleva lihaton kuukausi. Suosittelemme keittämään kattilallisen mitä tahansa keittoa. Siitä riittää lämmitettynä moneksi ateriakerraksi ja voi leikkiä, että se on eines.

Soijaton syyskuu on vähän samoilla linjoilla kuin tammikuukin. Ihminen on Suomessa pärjännyt vuosisatoja ilman soijaa, joten eiköhän yksi kuukausi nyt 2000-luvulla onnistuisi vallan mainiosti.

Lihaton lokakuu voitaisiin korvata läskittömällä kuukaudella. Pekonia tai kyljyksiä voisi hyvin syödä, kunhan jättäisi läskiosuudet lautasen reunalle.

Möykytön marraskuu olisi erityisen haasteellinen kuukausi kouluruokailusta vastaaville. Perunasoseeseen ei saisi jättää yhtään suussa ällöttävältä tuntuvia möykkyjä, ja jokaisesta ruuasta pitäisi sen ulkonäön perusteella pystyä sanomaan, mitä se on.  Aina ei voi olla ihan varma, onko syömässä kasviksin höystettyä maksakastiketta vai indonesialaista punajuuri-possupataa.

Pitkän mietinnän jälkeen päädyimme siihen, että joulukuussa ei ole mitään ruokarajoituksia, mutta sen sijaan se voisi olla jäähytön ajanjakso. Silloin ketään ei istuteta nurkkaan miettimään tekemisiään, koska tontut joka tapauksessa kurkkivat ikkunoista ja näkevät, mitä tuli tehtyä.

Kaiken tämän eri kuukausiin kohdistuvan kieltojen keksimisen jälkeen olemme varsin uuvahtaneita, joten kävimme suihkussa ja esittelemme nyt uusimpia kylpytakkejamme. Ne ovat ohutta joustofroteeta ja malliltaan samanlaiset. Purjo halusi omaansa ruudulliset vinokaitalehuolittelut. Pirjo valitsi Hello Kitty -aplikaation. Ihanko vähänkö söpöjä.

 

tiistai 1. lokakuuta 2013

1.10. Sano täti päivää!

 photo 31c9e536-e019-49fe-b356-78eb73ad48b1_zps5263d74d.jpg

Meitä on viime päivinä piinannut Huokaileva Haiku. Hän on kerhossamme kipittävä täti-ihminen, jolle me olemme ilmaa tai jotain muuta näkymätöntä, kuulumatonta ja varmaan aika hajutontakin. Huokaileva Haiku kieltäytyy sinnikkäästi  tervehtimästä meitä, vaikka miten yritämme näyttää siltä, että meille voi sanoa vaikka "hei". 

Suomalaisista väitetään, että metsittyneenä väkenä emme ojenna kättämme, katso silmiin ja tervehdi reippaalla äänellä. Voi olla tottakin, mutta Huokailevan Haikun tapa kääntää päänsä poispäin ylittää reippaasti keskivertosuomalaisen huonot käytöstavat. Ja sen aikaa, kun hän ei piileskele nurkassaan välttelemässä kaikenlaista kontaktia, saamme kuunnella väsynyttä huokailuaan. Puuh ja huoh - oikein sitä masentuu jo pelkästä tylsistymisen äänestä.

Hauskinta on se, että muita kerhokavereita Huokaileva Haiku kyllä tervehtii, joitakin jopa ylenpalttisen innokkaasti. Muutamille hän suorastaan rupattelee ummet ja lammet ja varmaan pari jokisuistoakin, kertoilee lavein sanankääntein hassunhauskoista junamatkoistaan tai käynneistään harrastuksistaan, mutta meidän kohdallamme hän vaipuu jonnekin uhmaikäisen kiukkukäyttäytymisen alapuolelle, myrtistää suunsa kiinni ja on näkevinään katonrajassa tai lattialla jotain niin mielenkiintoista, että se peittoaa meidän habituksemme mennen tullen.

Asiahan ei muuten meitä häiritsisi, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voisimme lausua, että tästä ei hyvää seuraa. Meillä on vahva usko siihen, että parin päivän kuluttua meidät kutsutaan Ison Kerhotädin luokse, jossa meille luetaan madonluvut eli syytetään kerhokiusaamisesta, koska emme ole tervehtineet Huokailevaa Haikua riittävän ystävällisesti. Hänhän on jollain silmäripsen räpsähdyksellä tai sierainten värähdyksellä osoittanut huomanneensa meidät, mutta me olemme mykkinä ohittaneet moiset lähestymisyritykset. 

Sellaista se on tässä maailmassa: kun on tarpeeksi juoni, voi huokailemalla hallita kokonaista kerhoa, kunhan tekee pohjatyöt hyvin. Yksi lause sinne, toinen tänne, muutama epäilys tuohon suuntaan ja pari pahaa puhetta toiseen. Hillittyä käytöstä ja huokailua. En minä mutta kun muut. Sillä tavalla saa tyhmemmät kieputettua valheiden verkkoon ja pääsee onnettomana uhrina Ison Kerhotädin suosioon. Siihen kun vielä lisää toisilta varastetut askarteluideat ja pari ulkoa opittua laulua, niin paketti on valmis. Arvatkaa, kuka on seuraavan joulunäytelmän enkeli! 

Tunnelma kerhossa on niin jäätävä, että meillä on erikoisihanat pehmeät turkishaalarit, joissa näytämme kömpelöiltä jääkarhuilta. Ei se mitään, parempi olla pehmolelun oloinen kuin huokailemalla pilata koko ilmasto.
 

lauantai 28. syyskuuta 2013

28.9. Pienimuotoista hatutusta

 photo 137ef601-6901-40c1-ab91-da6d4614aa95_zps2e358395.jpg

Meistä on harmillista, että hattumuoti ei ole vieläkään rantautunut Suomeen. Olisi niin mukavaa, jos myssyjen ja pipojen ja epämääräisten huivipäähineiden sijaan käytettäisiin kukallisia lierihattuja tai sitten astetta asiallisempia yksivärisiä päähineitä, jotka jo omalla olemuksellaan kielivät tomeruudesta ja napakasta otteesta elämään.

Jostain internetin kätköistä voisi varmaan googlettaa tiedon siitä, mitkä kaikki syyt ovat vähentäneet hattujen käytön lähes olemattomaksi. Me emme voi uskoa, että vastauksena olisi tuulinen sää, joka riepottaa kaiken herkästi irtoavan mennessään ja siten pakottaisi siirtymään pipokantaan. Emmekä oikein voi uskoa sitäkään, että 80-luvun huima kampaustyyli olisi latistanut innon käyttää päähineitä. Laitoimme tähän ihan muistutuksena kuvan siitä, miltä hiukset silloin näyttivät. Kuvassa emme ole me eikä kukaan sukulaisemme, mutta voitte omin silmin todeta, että tuon kuontalon päälle ei kovin helposti hattua viritellä.
1980s hairstyles Women 2 

Koska meillä ei tänään ole erityisemmin asiaa, etsimme kuvan mielestämme ihanasta hatusta, joka sopii erinomaisesti kaikille niille, jotka haluavat olla hienostuneita kukkahattutätejä. Niiden iänikuisten ruusujen ja freesioiden sijaan voi vaihteeksi sommitella lierin päälle astetta eksoottisemman kokonaisuuden sävy sävyyn huulipunan kanssa.


 


Ja kaikille niille, jotka eivät nyt niin hurjan hienostuneita halua olla, vaan panostavat ensisijaisesti käytännöllisyyteen ja luovaa erilaisten kuosien yhdistelyyn, on meillä esitellä kuva Justiina Puupään 50-lukuisesta eleganssista, jossa hattu ei ole pääasia vaan piste iin päälle. Tuulisella säällä tämä pysyy päässä hattuneulan avulla, joten tällä mallilla voisi varsin hyvin korvata sellaisen ruman höttöpipon, joka roikkuu niskassa.