sunnuntai 30. marraskuuta 2014

30.11. Brunssilla nähtyä

 photo 2adf3ab9-fcce-48b9-b6a6-a05f634d3140_zps7d1d700f.jpg

Brunssi on sanakirjan mukaan aamupäivällä syötävä aamiaisen ja lounaan välimuoto. Me kävimme viikko sitten kokeilemassa moista kummallisuutta ja täytyy sanoa, että ensivaikutelma oli varsin miellyttävä. Paikka oli Ravintola Sunn keskellä Helsinkiä (itse he mainostavat, että parhaalla paikalla ja saattaa olla, että olemme varsin paljon samaa mieltä).

Ruoka oli hyvää, palvelu oli hyvää ja ikkunasta aukeava maisema oli vallan mainio sekin. Emme ottaneet kuvia kaikesta syömästämme, vaikka blogisteina meidän olisi toki niin pitänyt tehdä. Kuvia olisi tullut vallan valtavasti, koska vähän kaikkea lohimoussesta karpalojälkiruokaan piti maistella.

Kaksi asiaa vei huomiomme pois pääasiasta eli syömisestä. Ensimmäinen oli Senaatintori, joka avarana aukesi katseltavaksi toisen kerroksen ruokasalin ikkunasta. Yöllä oli satanut lunta, maisema oli valkoinen ja tori jalanjäljetön. Pitkin aamua paikalliset somiin villakangastakkeihin ja sukkahousuihin sonnustautuneet lapset kävivät telmimässä lumessa. Ilman muuta sen heille suomme, mutta mielessä kävi, että meillä maalla lapsilla on lumileikeissä haalarit, ei vain paksuja sukkahousuja. Onkohan siellä pääkaupungissa palattu jonnekin 50-luvulle, jolloin vedenpitävä, mutta hengittävä ulkoiluvaatekangas oli pelkkä utopistinen toive?

Mikään hyvä ei kestä koskaan pitkään, joten siinä kolmatta brunssilautasta tyhjennellessämme huomasimme traktorin keräävän lumen säntillisiksi keoiksi torin reunamille. Lapsista se oli jälleen kerran mukavaa: lumikasathan on tarkoitettu mäenlaskuun. Paikalle pelmahtanut aasialaisvoittoinen turistiryhmä tuntui kuvaavan yhtä paljon lumikekoja kuin viereisen kirkon ryhdikästä olemusta. Ehkä he olivat siihen mennessä nähneet aivan riittävästi eurooppalaisia kirkkorakennuksia, mutta meille niin tutut lumiröykkiöt olivat heille uutta ja eksoottista. Monessa Facebookin päivityksessä toisella puolen maapalloa nähtiin siten hymyileviä turisteja pikkukengissään seisomassa lumesta kolatulla torilla viittomassa kohti pienimuotoisia mäenlaskupaikkoja.

Toinen meitä tuijotuttanut asia oli brunssille saapunut lajitoverimme eli nukke, joka matkasi arviolta kaksivuotiaan tytön kanssa. Lapsi oli puettu oikein kauniisti, mutta voi kauhistus - nukella ei ollut päällä yhtään mitään! Jos nyt lapsi luet tämän, niin ota ihmeessä yhteyttä, lähetämme nukellesi lämpimän vaateparren, jotta hänen ei tarvitse palella pakkasilla. Mielessämme pohdimme, millainen aikuinen pukee lapsensa sävy sävyyn kauden muodikaimpiin vaatteisiin tyllimekosta alkaen, mutta unohtaa pukea tämän nukelle edes ylisuuren äitiysavustuspakkaushaalarin. Välinpitämätön omaan napaansa tuijottaja?

Me esittelemme tällä kertaa brunssille sopivat asukokonaisuudet. Pirjolla on vaaleanpunainen mekko, jonka yläosa on kuviollista flanellia. Purjolla on Hello Kitty -kankaasta liivihame (esitelty joskus aikaisemminkin) ja siihen sointuva pusero. Näissä kehtaa hakea lisää ruokaa vaikka kuudennen kerran.
 

lauantai 22. marraskuuta 2014

22.11. Pirjo ja Purjo puukottavat selkään

 photo 0f3147d3-010d-4589-92cf-4e9d1de1714e_zpsd51cfc9b.jpg

Joka syksy me saamme sähköpostiimme kerhohyvinvointikyselyn, johon saa vastata nimettömänä ja jonka vastaukset ovat ehdottoman luottamuksellisia. Kieli keskellä suuta rastittelemme, olemmeko enemmän vai vähemmän sitä mieltä, että meitä tuetaan tehtävissämme tai onko kerhosetien ja -tätien toiminta tasapuolista ja tukee tavoitteiden saatavuutta arvojen linjaamana. Se on kuin joku salaperäinen koodisto, jolla testataan nokkeluuttamme, sillä ihan joka vuosi me vastaamme väärin. 

Aina marraskuussa ennen joulukiireiden alkua tulokset käsitellään viikkoisessa kerhopalaverissa edelleen täysin luottamuksellisesti ja vain tiettyjen vastaajien hankaluutta alleviivaten. Salaperäinen tietokoneohjelma on suoltanut kaikkien kerholaisten vastauksista käppyröitä ja kaavioita, joita sitten vertaillaan muiden kerhojen vastaaviin ja niiden perusteella tehdään tärkeitä johtopäätöksiä koko kerhon tarpeellisuudesta. Todennäköisesti niiden pohjalta ainakin tänä vuonna päätellään, että kerhon tulostavoitteiksi asetetut työt eli ahkerasti väsäilemämme vessapaperirulla-askartelut, vuodenaikapiirustukset ja helmiompelut eivät ole riittävä näyttö kerhokelpoisuudestamme, koska joka vuosi vastaamme itsepäisesti päivänselvään ja selkeään kyselyyn täysin täyttöohjeiden vastaisesti.

Kyselyssä on seuraava asteikko:
1 = kaikki on pielessä ja siellä pysyy
2 = voi hyvänen aika, ei voi muuta sanoa
3 = ei sitten niin aavistustakaan ja koska en halua olla mitään mieltä, vastaan näin
4 = paistaa se päivä risukasaankin
5 = kaikki on niin hyvin, että paremmin ei voisi olla ja siitä kiitos ynnä kunnia olkoon taitavan ja ahkeran kerhonjohtajamme, jonka viitoittamalla tiellä saavutamme jälleen kerran kaiken sen, mitä olemme ikunansa osanneet halajata

Kysymykset puolestaan ovat tällaisia:
Mitä mieltä olet seuraavista asioista, vastaa asteikon mukaisesti 1-5
A. Kerhossa tehdään mukavia asioita ja kaikki tietävät, miksi niitä tehdään:
B. Kerhonvetäjä herra Puksu on reilu ja tasapuolinen:
C. Kerhossa ei kiusata:
D. Kerhossa on tarpeeksi askartelutarvikkeita:
Ja on niitä vielä jotain muitakin kysymyksiä, mutta emme onneksi enää muista, että mitä.

Joka tapauksessa meille ei etukäteen sanottu, että saa käyttää vain numeroa viisi, joten viskoimme sinne vastauksiin aika monta ykköstä, pari kakkosta ja vain yhden viitosen. Periaatteesta olemme aina jotain mieltä ja reilusti asteikon molemmissa päissä. Niin ei olisi saanut tehdä, sillä herra Puksun sanoin "nämä annetut ykköset ovat laskeneet keskiarvoa ja se on sama kuin minua olisi selkään puukotettu". Lisäksi hän kertoi tarkastelleensa vastausprofiileja ja olevansa aika varma siitä, kuka on pilannut hienon tilaston väärillä vastauksilla (se siitä luottamuksellisuudesta). Sitten hän katsoi meitä, emmekä me tajunneet edes hävetä. Mielipide se on huonompikin, ja jos ei halua saada sinne yhtäkään ykköstä, niin muuttakoon vastausten skaalaa siten, että saa antaa vain sen tuikitärkeän viitosen!

Eikä siinä vielä kaikki! Me olimme herra Puksun mukaan provosoineet muita mukaan mielenosoitukselliseen vastaustoimintaan, sillä myös muutama muu kerholainen oli täydellistä piittaamattomuutta osoittaen nakannut rastinsa ykkösruutuihin. He olivat tosin viattomia pulmusia, valheellisen agitaatiomme uhreja, koska yleisesti on tiedossa, että me yllytämme muita pahantekoon. Kerhohyvinvointikyselyyn vastaaminenhan se on sitä pahantekoa alhaisimmillaan, koska nyt kaikki muut kerhosedät voivat vaikka luulla, että herra Puksu on menettänyt otteensa värillisten kartonkipapereiden ja yliviivaustussien jakamiseen.

Nyt on kerhosedällä paha mieli ja me puramme hämmennystämme blogiin. Valitettavasti emme ota opiksemme, vaan ensi vuonna teemme samat vastausvirheet ja taas se keskiarvo ropisee alaspäin täydellisen tahallisen väärinymmärtelymme ansiosta. Katsokaa muuten vaatteitamme: voiko pastelliseen  hiirihaalariin ja -paitaan pukeutuneita nukkeja pitää kerhoyhteisön pahimpina uhkina? Tuhoaako rehellinen kyselyvastailu ihan oikeasti kaiken eikä vain tee niistä tilastoista hieman mielenkiintoisempia. Suora sydänkäyräkin kertoo jostain muusta kuin siitä, että tilanne on hallinnassa.


maanantai 17. marraskuuta 2014

17.11. Salasanasi pitää vaihtaa

 photo e5490315-090e-47cf-9f08-eaca0cc11163_zps61b988bb.jpg

Me inhoamme salasanojen vaihtamista! Erityisesti me inhoamme sitä silloin, kun kone hoputtaa meitä ja joudumme vaihtamaan salaisen sisäänpääsykoodiston samantien ennättämättä miettimään yhtään mitään muita sääntöjä kuin numeroita ja kirjamia ja isoja kirjaimia ja merkkejä eikä missään nimessä omaa tai kaverin koiran nimeä. Me haluaisimme, että salasanamme olisivat edes vähän sukua toisilleen, joten uuden tarpeeksi erilaisen ja eksoottisen keksiminen ei ole ihan helppoa.

Toki me tiedämme, että salasana ei saisi olla sana vaan merkkijono, mutta kuka kumma muistaa ulkoa vaikka pötkylän fftrdY4Ye8o ja vielä jaksaa vaihtaa sen uuteen yhtä päättömään merkkiyhdistelmään 90 päivän välein? Emme me ainakaan. Meille jo pankkikortin tunnusluvun muistaminen on tarpeeksi kauhistuttava asia, koska emme millään jaksa painaa mieleemme, että onko se sama kuin joulu- vai juhannusaatto eli 2412 vai 2406. Tosin voi se olla myös joku muu tärkeä päivä, koska sellaisella muistisäännöllä sen mieleemme painoimme, mutta unohdimme melkein samantien, mikä se juhla oikeastaan oli - Kerkon nimipäivä vai talvipäivän pyllähdys vai sittenkin tärkeä vuosiluku kuten 2014. Vaihtoehtoja on hurjasti ja kukkarossa varkaiden hämäämiseksi väärä koodi, joten jos löydätte rahamme (joita emme onneksi ole vielä kadottaneet), niin näpytelkää ilman muuta pankkiautomaatilla siellä kolikoitten seassa olevasta lapusta neljä numeroa niin saamme kortin nopeasti takaisin.

Koska emme ole mahdottomien merkkijonojen ylimpiä ystäviä, ovat meidän salasanamme  pääsääntöisesti mahdottomia yhdyssanoja kuten kissA22KATTIla tai Apu43rAPU. Niitä on hauska keksiä, mutta on melkein mahdotonta muistaa, mikä sanahirviö on käytössä missäkin. Olisi paljon mukavampaa, jos käytössä olisi vaikka nenänpäätunnistus, jolloin ei tarvitsisi rakennella muistisääntöjä tai kirjoitella käyttäjätunnuksia ja salasanoja jonnekin luvattomiin muistivihkoihin. Riittäisi, että nenällään tökkisi näyttöä ja tämän tunnistautumisen jälkeen pääsisi juuri niihin tiedostoihin, joihin haluaa tai on luvallista päästä.

Onkohan missään tutkittu, miten paljon vuodessa kuluu hyvää kerhoaikaa siihen, kun vaihdellaan salasanoja uusiin ja kummallisiin, unohdetaan parissa tunnissa koko vaihto ja vaihdettu salasana, pyydetään uusi ja vaihdetaan se paremmin mieleenjäävään ja taistellaan tietokoneen kanssa vain siksi, että kukaan ei ole keksinyt näppärämpää keinoa estää epäilyttäviä hyypiöitä pääsemästä salaisiin tiedostoihin. Ja vaikka on keksitty erilaiset luettavat kortit ja mikrosirut ja muut varmenteet, niin nekin haluavat ihan kuin kiusallaan vielä erityisvarmistuksena salasanan.

Vietettyämme koko päivän unohtelemalla uusinta salamerkkiketjua kiipesimme leipälaatikon päälle ja esittelemme täällä aika ihania velourasujamme. Näissä on vähän huijattu: vain etukappale on kuviollinen. Fuksia ja oranssi sopivat aika mukavasti yhteen.

 

torstai 13. marraskuuta 2014

13.11. Pirjo ja Purjo luulivat päätyneensä herätyskokoukseen

 photo f7ac2354-8204-4744-8969-7659dc2d3939_zps72272d10.jpg

Tai siis se olisi voinut olla herätyskokous, kaikki elementit löytyivät, mutta oikeastaan se oli vain mielenkiintoinen kutsuvierastilaisuus, jonne meidät sai lähtemään ohjelman viimeiselle riville printattu teksti "jälkiruuaksi suklaamoussea". Sitähän ei voi vastustaa, joten käytimme koko tiistai-illan hymyilemällä ystävällisesti sinne ja tänne, verkostoitumalla ties kenen kanssa ja aivan lopuksi syömällä sitä suklaavaahtoa, joka oli maultaan miellyttävän tummaa ja jonka rakennetta hauskalla tavalla täydensivät aidot suklaahippuset. Silti pahoin pelkäämme, että se oli jostain lisäainejauheesta vispattua, mutta väliäkö sillä. 

Sekavan alkukappaleen jälkeen menemme itse asiaan. Tilaisuudessa oli pääpuhuja, oikea ulkomaanelävä Michael, Peter tai Thomas, emme nyt ihan muista nimeä. Hän oli asiastaan innostunut ja karismaattinen hahmo, joka puhui amerikanenglantia keskieurooppalaisittain murtaen. Koska suuri osa kuulijakuntaa saattoi olla osa-aikakielitaidottomia, oli paikalla myös tulkki, jolla oli hämmentävä tapa tulkata asioita hieman sinne päin. Jos Michael - tai kuka hän nyt olikaan - sanoi (englanniksi), että "perheemme innostui tästä asiasta" niin tulkki käänsi sen kätevästi suomeksi "päätimme tehdä tästä maailman parhaan tuotteen". Ei ehkä ihan yksi yhteen, mutta aika lailla sinne päin. 

Aluksi Michael puhui yhden lauseen ja tulkki tulkkasi sen. Mitä pitemmälle ilta kului, sitä innostuneempi Michael oli asiastaan ja sitä pitempiä olivat hänen osuutensa. Välillä hän nosti kätensä ylös ja kysyi yleisöltä jotain itsestäänselvää ja aina silloin me odotimme, että nousisimme paikoiltamme ja lausuisimme yhteen ääneen "halleluja". Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka tilaisuus monin tavoin muistutti aitoa herätyskokousta, jossa innostetaan ja kannustetaan väkeä olemaan samaan mieltä. Michael kertoi erilaisista ihmeistä, joita oli kohdannut niin Iowassa kuin Baijerissa ja jopa Kiinassa. Hän näytti erittäin ammattimaisesti tehdyn virtuaaliesityksen, jossa monenmoiset tunnekuohuja aikaan saaneet ihmeet oli kuvattu tai ainakin käppyröiden avulla todeksi saatettu. Me kaikki yleisössä nyökkäilimme hänen havainnoilleen kuin olisimme itse olleet niitä mukana kokemassa. Totta kai ja halleluja!

Emme olisi lainkaan yllättyneet, jos lopuksi olisi kerrottu, että vaatenaulakon luona on myynnissä Michaelin aiheesta kirjoittama kirja todella edulliseen hintaan. Emmekä olisi senkään vertaa yllättyneet, jos puolet osallistujakunnasta olisi samantien mennyt ja tämän kirjan tai peräti CD-levyn kotiinviemisiksi hankkinut. Tosielämässä sieltä eteisestä sai ottaa mukaansa ihan ilmaiseksi punaisen kassin, pinokaupalla esitteitä ja tuoreimman Koneviesti-lehden. 

Lähes parituntisen palopuheen päätteeksi tarjolla oli hengenravinnon vastapainoksi polttoainetta myös keholle. Tämä olikin tarpeen, koska osa kuulijakunnasta oli torkkunut sen näköisenä, että he löytäisivät itsensä samasta paikasta vielä seuraavanakin päivänä, jos kukaan ei tule ennen sitä herättelemään. Me panostimme tavoillemme uskollisina enemmän jälki- kuin pääruokaan. Sen kunniaksi valitsimme vaatepinoista suklaisimmat mahdolliset vaatteet eli ruskeasävyiset apinaiset paidat. Pirjon apinat ovat siististi riveissä ja jonoissa, mutta Purjon paidan veijarit näyttävät kipittelevän vähän sinne ja tänne.



 

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

9.11. Vakavia vieroitusoireita

 photo b5e2a5d7-bd77-49e9-87c6-65c1d5846113_zpsf6269d81.jpg

Ompelukone on huollossa ja sen seurauksena meillä on keskivaikeita ja osin odottamattomia vieroitusoireita. Yllättäen kaikki sellainen, minkä piti rauhassa odotella ompeluvuoroaan, onkin noussut tärkeysjärjestyksessä ykköseksi aivan kuin aavistaen, että kahteen viikkoon ei ommella tikkiäkään. Ei jouluisia tyynynpäällisiä (meillä ei ole ollut sellaisia vielä koskaan, miksi ne juuri nyt putkahtivat mieleemme?), ei vaatteita meille (ei edes niitä keskeneräisiä valmiiksi), ei verhojen ylä- tai alakäänteitä eikä yksienkään farkkujen lyhennyksiä, helmojen pidennyksiä tai työvaatteiden paikkauksia.

Ensimmäiset kolme tuntia ilman ompelukonetta sujuivat hyvin, mutta sitten aloimme tämän tästä käväistä ompeluhuoneessa muka tarkistamassa, ettei siellä tapahtuisi jotain. Pöytä pysyi tyhjänä, uusia langanpätkiä ei ilmaantunut ja vain kaatumaisillaan olevat - ja sittemmin kaatuneet - kangastornit kertoivat siitä, mitä huoneessa oli tarkoitus tehdä. Tiedämme, että ompelija on piilottanut varakoneen vaatekomeron takanurkkaan, mutta toistaiseksi sitä ei ole otettu esille. Vaatii varmaan hirveän hyvää itsekuria olla virittämättä varavaihtoehtoa tai sitten hän ompelee salaa öisin. 

Olemme keksineet jatkuvan vaatteiden sovittelemisen sijaan erilaisia sijaistoimintoja, mutta ne eivät kiinnosta yhtään. Emme leivo, emme siivoa, emme erityisen varmasti ulkoile emmekä  katso edes televisiota, koska sieltä ei tule mitään meille sopivaa ohjelmaa meille sopivaan katseluaikaan. Emme lue, emme pelaa, emme laadi joululahjalistaa emmekä etsi kadonneita kirjaston kirjoja, vaikka meillä olisi kaikki mahdollinen aika käytettävissämme. Ehei, me olemme addiktoituneita ompelukoneen rauhoittavaan hurinaan ja sen suoltamien vaatekappaleiden sovittamiseen.

Näissä trikooasuissa ei ole yhtään mitään erityistä, kunhan on otettu pinosta kankaita, leikattu palasiksi ja taas ommeltu yhteen. Siitähän tässä hommassa pohjimmiltaan on kyse, paloittelusta ja yhdistämisestä. Joskus onnistuu ja joskus alalanka menee sykerölle. Silloin on syytä viedä koko masiina asiantuntijalle, joka uskaltaa kurkistaa ruuveilla suljettuun konehuoneeseen.

maanantai 3. marraskuuta 2014

3.11. Pirjo ja Purjo käväisevät Heurekan WC-tiloissa

 photo 64673604-e229-4895-915c-0d85157c885a_zps98a3ecc3.jpg

Ei olisi pitänyt! Siis käydä tilassa, jossa on kyllä äärettömän somat käsienpesualtaat myös lapsellisella korkeudella, hurjan hauskat kuivauspuhaltimet (kokeilkaa vaikka, miten iho näyttää hölskyvän puhurin voimasta) ja erilaisia ohjetekstejä usealla erilaisella kielellä. Kaiken tämän latisti tai oikeastaan roiski piloille tilojen käyttäjäkunta.

Kyllä me tiedämme, että joillakin ulkomaankieltä puhuvilla kansanosilla on tapana pelätä suomalaisten wc-tilojen bakteerikantaa jopa siinä määrin, että he kiipeävät wc-pytyn päälle, kiilaavat kengänkannat pytyn reunalle ja sieltä normaalia istumakorkeutta huomattavati ylempää suorittavat tarpeen tai vaikka kaksi. Jostain syystä emme vain ole koskaan uskoneet, että moista yököttävää tapaa joutuisi kohtaamaan myös niissä tiloissa, joissa joskus itsekin käymme.

Heurekan vessassa tämä kaikkea muuta kuin viehättävä perinne konkretisoitui avoimin ovin muutaman pikkutytön toimesta. Heitä opasti isoäiti, joka omasta eriöstään (onneksi suljetun) oven takaa huhuili ohjeita lapsenlapsille, jotka eivät lainkaan arastelleen sitä, mitä olivat tekemässä. Ehei, heistä tuntui olevan vain hauskaa kuraisilla kengillään seistä siinä, missä normaalit ihmiset tapaavat istua yksikseen seuranaan korkeintaan Aku Ankka tai mobiilipääte.  Julkisissa yhteisissä toilettitiloissa on kaiken lisäksi tapana pyrkiä mahdollisimman nopeasti luovuttamaan tila siistinä seuraavan hätäilijän käyttöön, joten luettavaa ei ole syytä varata kovin monia sivuja eikä lattia saisi olla siinä kunnossa, että edellisen kävijän DNA:n voi kerätä ilman UV-valolla varustettua apuvälinettä.

Emme voi väittää, että kansakunnan sivistys näkyisi siinä, miten käyttäytyy wc-tiloissa, mutta kyllä se jotain osviittaa antaa. YÄK sanomme me ja olemme harmissamme kaikkien niiden puolesta, jotka viettävät hauskan päivän Heurekassa, mutta joutuvat sitten törmäämään moiseen tavattomuuteen.

Koska asia ketuttaa meitä edelleen, valitsimme laajasta vaatevalikoimastamme kettuasut: Pirjolla vihreää ja Purjolla turkoosia. Kuva otettiin jo lauantaina, jolloin auringosta oli pikkuruinen häivähdys. Tänään on katseltu sumua ja kotimatkalla silmästä silmään itsepäistä hirveä, joka päätti rauhallisesti astella automme edestä suojatiettömällä metsätaipaleella. Automme jarrut on nyt testattu: ne ovat erinomaisessa kunnossa.