sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

27.7. Pirjo ja Purjo kakkamatemaatikkoina

 photo 6773ba81-26ce-4bb5-94a6-f7185f48d432_zps6b4a2c7b.jpg

Kaikkea kummallista voi tehdä helteisenä kesäpäivänä, kun ei oikein ole mitään tekemistä. Päätimme joutessamme tarttua ajankohtaisaiheeseen eli helsinkiläisiä piinaavaan hanhien ulosteongelmaan, joka on kirvoittanut monia erilaisia mielipiteitä. Olennaisin keskustelusta suodattamamme sanoma on ollut se, että valkoposki- ja muutkin hanhet ovat osin vieraslajeina huomattavasti sulostuttaneet kotomaamme koko kuvaa, mutta Helsingissä niillä ei saisi olla samanlaisia ulostamisoikeuksia kuin muualla maassa.

Meillä ei ole aavustustakaan siitä, miten monesta tuhannesta rantoja riivaavasta hanhesta mahtaa olla kyse, mutta kaivelimme tiedostoistamme esille kuvia  pihapiiristämme viime syksyltä. Näiden kuvien perusteella voimme päätellä, että pääkaupunkiseudun hanhiongelma on pikkuriikkinen verrattuna siihen, mitä me olemme kohdanneet. Täällä kun on taas pian muutaman hehtaarin alueella satoja ellei tuhansia hanhia muuttomatkalla jostakin jonnekin.

 photo c07b3d37-fb85-422e-8220-19f8c949b1a2_zps505e85b7.jpg

Yrittäkääpä huviksenne kuvitella, millainen siipien suhina käy, kun tuhatkunta pulskaa kalkattajaa nousee siivilleen. Hitchcockin "Linnut" on kevyttä kamaa verrattuna siihen, mitä me joudumme kokemaan. Miettikää itse: yksi hanhi voi painaa jopa kuusi kiloa! Sellainen kun mäiskähtää päin auton tuulilasia tai päättää lentää kohti, niin voi olla naurussa pitelemistä ja tarvetta jalkojen kipitysvoimalle. Koska näistäkin suurin osa on rauhoitettuja, emme voi mennä paistin toivossa niitä metsästämään vaan joudumme sivusta seuraamaan puuhiaan jopa viikkojen ajan.

 photo 570d1c6d-ee3f-465d-8b59-f86f0f7a1840_zps6395c230.jpg

Laskeskelimme joutessamme, mitä tuollainen noin tuhannen linnun parvi saa päivässä aikaan sänkipellolla napostellessaan ruohoa tai mitä nyt syövätkin. Aterioidessaan hanhet ulostavat noin 20 minuutin välein ja sitä ulostetta kanadanhanhi saa päivässä aikaan 200 - 500 grammaa. Hetkinen - se tarkoittaa, että tuhat hanhea ulostaa pahimmillaan päivässä vaatimattomat 500 kiloa sitä itseään ja kahdessa viikossa kertyy yli 7500 kiloa kakkaa! Toki pienemmät hanhet tuottavat vähemmän jätteitä, mutta määrä on kyllä aika hurja etenkin kun se tuotetaan muutaman hehtaarin alueelle. 

Emme edes halua ajatella, paljonko fosforia hanhet pelloilla laiduntaessaan maahan päästelevät. Tai oikeastaan emme viitsi laskea sitä, koska kanadalaiset tutkijat ovat päätyneet niin hurjiin lukuihin, että jos viljelijä yrittäisi lannoittaa peltojaan samalla määrällä, kiikutettaisiin hänet välittömästi jonkun viranomaisen luokse perustelemaan tekojaan. Jostain syystä vieraslajiston linnuille hyväsytään asioita, jotka muilta on kielletty. Ja kaikki tämä vesistöihin valuva hanhenpaska (hyi, ruma sana) lasketaan maanviljelyksen fosforipäästöihin, vaikka sillä on maanviljelyn kanssa yhtä paljon tekemistä kuin haarukalla sopansyönnissä.

Joten siellä Helsingissä: olkaa tyytyväisiä siihen, että hanhimääränne lasketaan paikoittain korkeintaan muutamassa sadassa. Kun saatte parin tuhannen muuttohaluttoman paistiaihion parven rannoillenne, voitte miettiä oikeita ongelmia. Aamusta iltaan jatkuva taukoamaton rääkyminen ja täysin järjetön pyrähtely sinne tänne saa vahvimmankin luontoystävän miettimään, miten monta virhettä tapahtui, kun hanhea vasta suunniteltiin luotavaksi.

Meillä ei ole oikein mitään muita lintuihin vivahtavia asuja kuin nämä hempeät pikkutipuliivihameet. Helteestä huolimatta Pirjo halusi ehdottomasti myös raitahousut kuvaan mukaan, koska hänen mielestään vaatteet pitävät lämmön loitolla.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

25.7. Mansikkasota

 photo 2fa5ba4f-65c3-47ef-817c-252513a804a6_zpsb582f65b.jpg

Otsikko on provokatiivinen eli lupaa paljon enemmän kuin mistä kirjoitamme. Mistään sodasta ei varsinaisesti ole kyse vaan siitä, että tänä vuonna mansikkakojuihin on ilmestynyt 5 kg laatikoiden rinnalle myös 4 kg:n laatikot, mikä on merkinnyt suunnattomia matemaattisia ongelmia ostajille. Kun mansikat kaiken lisäksi ovat tuote, joka on huvenut myynnistä jo aamupäivän aikana, on iltapäivisin käyty melkoista sanasotaa niiden muutamien laatikoiden luona, jotka vielä myyntitiskillä odotavat ottajaansa. Ja voi olla, että myös aamulla on käytetty keskustelussa isoja kirjaimia, mutta me emme ole olleet silloin paikalla kuulemassa. Asiakkaan tulee saada tietää, onko viereisessä myyntikojussa myytävä mansikkalaatikko halvempi vai kalliimpi kuin se, mitä hän on havittelemassa! Ja jostain syystä nimenomaan myyjän on se osattava kertoa aivan kuin hänellä olisi tieto kaikissa kaupungin mansikanmyyntipisteissä myytävistä marjakiloista.

Vähän samanlaista marmatusta ovat saaneet osakseen myös rasioittain myytävät mansikat, sillä perinteisten litran ropposten vierelle on ilmestynyt 0.8 litran rasioita, joihin todennäköisesti mahtuu vähemmän marjoja kuin kokonaiseen litralliseen. Älämölöä on syntynyt siitä, että asiakkaille ei ole kissankokoisin kirjaimin kerrottu, miten iso se kyseisellä myyntipöydällä myynnissä oleva rasia oikein on. Kiireinen asiakas kun kuulemma päättelee, että rasiassa on aina litra, vaikka mikään puutarhatuotteiden säätelemistä rajoittava EU-direktiivi ei edellytä litraista rasiaa eikä viiden kilon laatikkoa. Eikä edes muinaismuistolaissa sanota, että "älköön mansikoita myytäkö muuta kuin virallisesti merkityssä litran kokoisessa purnukassa".

Jos joku asia on aina ollut jotenkin, niin sitten se ei saa milloinkaan muuttua. Kilon on pysyttävä kilona ja metrin metrinä ja rasiaan pitää mahtua yhtä monta marjaa kuin vuonna 1952, kun Helsingissä oli suuri urheilujuhla. Siinä ei auta 90-luvulla syntyneen myyjätytön selitellä, että kaikki hinta-ja mittatiedot on kyllä selkeästi merkitty myyntipöydän houkutteleviin mainoksiin, sillä itseään arvostava asiakashan ei sellaisia lue. Hän luottaa perinteen voimaan ja siihen, että rasian koko ei vaihtele. Tai jos vaihtelee, niin se kerrotaan hänelle hyvissä ajoin ennen ostopäätöstä.

Meidän mielestämme 4 kg mansikkalaatikko on siitä mukava, että siitä ei pienen napostelun jälkeen jää mitään säilöttävää. Kaikki katoaa parempiin suihin. Tosin tämänpäiväinen 38 euron hinta nousi jo sellaiselle asteelle, että katsoimme parhaaksi täyttää vatsamme jollain muulla. Tuohon hintaan saa muuten 19 kiloa kukkakaalia.

Mansikkakauden kunniaksi Pirjo etsi aiheeseen sopivan lierihatun ja mekon, jonka edustassa on mansikkapainatus. Purjolle kelpasi mikä tahansa punainen, joten käteen osui perhospaita ja punaiset housut. Tässä kuumuudessa ei ole mitään väliä sillä, miten on pukeutunut - koko ajan kuitenkin odottaa sellaista normaalia kesäsäätä, jolloin aivot eivät kiehu.

 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

20.7. Kesä on täällä

 photo 9e16c6e2-3613-46c8-951d-f2aa66e898a3_zpsb8becdf4.jpg

Emme valita hellettä, mutta ukkosta voisi olla vähän vähemmän. Kun aamulla jyliseen ja päivällä jyrisee ja illalla kumisee, niin ei oikein tiedä, mitä meteliä joutuu yöllä kuuntelemaan. Onneksi suurimmat säärintamat ovat armollisesti ohittaneet meidät kohtalaisen kaukaa, joten pihan  puut ovat pystyssä, sähköä tulvii pistorasioista ja pihan kukatkin ovat kohtalaisissa kasvivoimissa. 

Poikkesimme hetkeksi blogiimme kertomaan, että kangaskauppa Wexlerissä Lahden Vesijärvenkadulla myydään nyt trikoita kassikaupalla. Yhteen 25 euroa maksavaan muovikassiin mahtuu noin 11 metriä kankaita, joten voitte vain arvata, mitä ompeluhuoneelle on tapahtumassa. Aivan oikein, se halkeaa kohta liitoksistaan, sillä pitihän meidän hankkia talven varalle hieman lämpimiä sävyjä ja pikkuisen pinkkiä puhumattakaan joulunpunaisesta trikoosta. Heinäkuu on juuri oikea aika miettiä, montako tonttupukua tänä vuonna tarvitaan.

Koska on kuuma, olemme viettäneet koko päivän uimapuvuissa. Näissä on paljon pieniä tähtiä ja Pirjolla vatsan päällä yksi oikein iso. Purjo luottaa aina vain Hello Kittyn lumovoimaan.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

14.7. Puutarhakalusto

 photo f48e7110-076b-490a-a9f2-03f004d56db1_zpsbf6942cd.jpg

Ei, me emme ole ostaneet pihaamme mitään muovisia huonekaluja tai  käyneet Jyväskylässä asuntomessualueen laidalta kurkkimassa, mikä tänä vuonna on muotia. Emme ole edes tehneet mitään kyselyä aineesta "jos olisit pihakaluste, niin mikä pihakaluste olisit". Sen sijaan olemme joka päivä pariin otteeseen ajaneet Oikean Päiväkodin ohi ja miettineet, miksi ihmeessä sinne on hankittu puutarhakalusto. Ja miksi ihmeessä se on sijoitettu mahdollisimman kauas niin hiekkalaatikosta, keinuista kuin liukumäestäkin.

Nyt ei pidä kuvitella, että olisimme kateellisia tai edes aikeissa ilmoittaa aluehallintovirastoon, että kävisivät varmistamassa pöydän ja tuolien turvallisuuden päiväkodin pihakäytössä. Meillä on ihan omat kestävät ja pestävät puutarhahuonekalumme, joten emme aio käydä yön pimeinä hetkinä hankkimassa uusia, joten mistään tuommoisesta ei ole kyse.

Sen sijaan meitä ihmetyttää se, että ajelimme koska tahansa päiväkodin ohi, istuu siinä pöydän ääressä aina vain aikuisia, ei koskaan lapsia. Aurinkoisina aamuina aikuiset ottavat oikein mukavan lepoasennon kasvot kohti lämmintä säteilyä, joten oletusarvoisesti he eivät näe, mitä ympärillä tapahtuu. Iltapäivisin kokoonnutaan kaikesta päätellen kahvikupposten ääreen, mutta lasten välipalatarjoilua ei ulkona näy. Työpäivä vaikuttaa varsin rattoisalta etenkin kun puutarhakalusto on sijainniltaan edullinen aurinkoon nähden, ei suinkaan koko pihan vartiointiin.

Kun aikuiset istuvat kahvilla, jää pihasta ja lapsista iso osa katvealueelle. Siellä kulman takana voi vähäsen kurmuttaa pienempiään tai ainakin napata kuorma-auton kädestä. Päiväkahvitteleva varhaiskasvatuksen ammattilaiskunta ei korvaansa lotkauta, vaikka nurkan takaa kuuluisi siantappoa muistuttava ääni. Heillä on meneillään työehtosopimuksen mukainen virkistystuokio, joka ohikulkijoista näyttää kestävän hieman yli puolitoista tuntia kahdesti päivässä. Ei niin, että olisimme seisseet pusikossa vakoilemassa, mutta kuten jo totesimme - ajoipa päiväkodin ohi koska tahansa, istuvat aikuiset aina selin lapsiin. Jopa silloin, kun ajelemme siitä edestakaisin 10 minuutin välein kolmeen kertaan.

Tunnustamme pikkusieluisuutemme, koska ei löydy yhtäkään selvitystä, jonka mukaan pihassa tuolissa istuskeleva aikuinen olisi lapsen kehitykselle jotenkin vaarallinen. Toisaalta tuskin löytyy sellaistakaan, jonka mukaan varhaiskasvatuksen vankan perustan luomisen vuoksi päiväkodissa aikuisten on parasta pysytellä tiiviisti toistensa läheisyydessä kaukana lapsista antaen näiden keskenään puuhata melkein mitä tahansa. Eikä aikuisten lasten leikkejä pidäkään mennä sotkemaan, mutta koska Oikean Päiväkodin pihassa on samaan aikaan arviolta kolmisenkymmentä 0 - 6 vuoden ikäistä vipeltäjää, niin jonkinlainen vartiointi- ja seurantatyyppinen toiminta saattaisi olla paikallaan. Ja jos ei ole, niin miksi ihmeessä siellä on tarpeetomana liuta aikuisia nauttimassa kesäpäivästä, jos kerran lapset pärjäävät varsin hyvin ilman valvontaa?

Ehkä meidän pitäisi kääntää negatiiviset ajatuksemme astetta positiivisemmiksi. On hienoa, että on olemassa työpaikkoja, joissa voi aurinkoisella säällä nauttia kesästä ottamalla aurinkoa ja istuskelemassa kaikessa rauhassa mehulasi tai kahvimuki kädessä tuntitolkulla rupattelemassa ja suunnittelemassa seuraavan vuoden satoja retkiä, hienomotoriikkaa kehittäviä askarteluja ja erilaisia teemaviikkoja. Kyllä ne lapset keskenään sen aikaa pärjää, selvisihän ipanat aikoinaan hengissä vanhempien ollessa koko päivän heinänteossakin. Tuskin nykylapsi sen heikompaa tekoa on kuin esi-isänsäkään. Lasketaan lapset aamulla ja uudestaan iltapäivällä ja toivotaan, että luvut täsmäävät.

Meillä on tänään mekoissa kutakuinkin miljoona ruusua. Juhannusruusu on äitiynyt kukkimaan vasta nyt helteillä, joten nämä mekot ovat suorastaan ajankohtaisia. Molemmissa on somisteena polka dot -nauhaa ja edessä pari pientä laskosta. Pirjo tempaisi jostain sukkahousut ihan niin kuin hellettä ei olisi tarpeeksi.
 

lauantai 12. heinäkuuta 2014

12.7. Mansikkakatastrofi

 photo c3baf40e-a6e6-4127-9a57-4d95dab8a89e_zpsedd0c2ae.jpg

Otsikko on hieman harhaanjohtava, mutta niinhän ne meillä yleensä ovat. Odotamme kiihkeästi kutsua jonkun iltapäivälehden otsikkotoimittajaksi, koska keksimme kaikenlaisia puolitotuuksia ja melkeinvalheita, joilla pyrimme epätoivoisesti herättämään satunnaisen lukijan mielenkiinnon yleensä kuitenkaan onnistumatta. Ennen otsikoijan pestiä voimme kuitenkin hetken kauhistella mansikkatilannetta vähän joka kantilta.

Ensimmäinen hirveän haloon paikka on mansikoiden hinta. Viiden kilon laatikollinen - joka meillä menee pelkkinä syömämarjoina - maksaa 30 euroa. Ovathan ne marjat suuria ja maukkaita, poimijoiden pitää saada palkkansa ja muutama ropo pitää muistaa laskea kuljetuskustannuksiinkin, mutta silti! Viime vuonna hinta oli järjestään viisi tai jopa kymmenen euroa halvempi. Lisäksi meitä pelotellaan koko ajan, että pitkät kylmät säät ja niitä seuraneet kuumat päivät kypsyttävät kaikki mansikat kerralla. Jos et nyt niitä osta, saat koko ensi talven syödä kaupan pakastealtaasta noudettuja puolalaisia vatsanpuruja aiheuttavia marjoja, jotka täytyy keittää, kaltata, ryöpätä ja hiekkapuhaltaa ennen käyttöönottoa. Ja sittenkin joudut kolme seuraavaa päivää pelkäämään, että saat jonkun mystisen loissairauden, joka jäytää sisäelimesi tohjoksi ennen kuin ennätät kissaa sanoa.

Toinen haloo on meidän pakastimemme sisältö. Joku on tunkenut sinne 70 kiloa lihaa, joten pienille mansikkaisille pakasterasioille ei enää tunnu löytyvän riittävästi lokosia. Olemme konkreettisesti kokeneet, miten kaikenlaisella tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä tavaralla, mutta että marjoja varten siivottu ja tyhjennelty pakasti imaisee sisäänsä järkyttävän määrän eläinperäistä proteiinia - siinä on jotain mystistä. Edes kiihkein grillikausi ei meitä asiassa auta, sillä meillä ei ole moista käristyslaitetta käytössämme.

Kolmas haloo tulee mansikoista itsestään. Olemme ehkä vain osuneet hankkimaan pelkästään XXXL-kokoluokan marjoja, mutta tuntuu siltä, että jokaiseen viiden kilon laatikkoon mahtuu korkeintaan noin sata mansikkaa. Viileä alkukesä sateineen on turvottanut marjat sellaisiksi, että voisimme varsin hyvin kuvitella jonkun pienikokoisen puutarhatonttuperheen kaivertavan johonkin niistä kotinsa. Siksi katsomme hyvin tarkasti jokaisen suuhun tunkemamme marjan, jotta emme epähuomiossa söisi mitään ylimääräistä. Toisaalta olemme miettineet sitäkin, voisiko inha lehtokotilo asettautua taloksi mansikkaan ja edetä sitä tietä meidänkin suuhumme. YÄK! Tätä kohtaloa (itsellemme) emme halua edes ajatella.

Mansikkakauden kunniaksi meillä on mansikkaiset liivihameet. Pirjo laittoi sukkahousutkin, vaikka niitä ei oikeastaan olisi tänään tarvinnut.

PS. Kyllä me tiedämme, että mansikka ei ole marja, se on epähedelmä. Silti kutsumme sitä marjaksi. Ihan kiusallamme.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

8.7. Marssimurtuma ja muuta mukavaa

 photo 6fd3ce54-8249-4eb9-81e3-2c29aee07f1f_zps52a3312c.jpg

Pirjon jalka oli kipeä. Tuntui siltä, että kaksi varvasta haluaisi pudota pois, mutta mitään kuolioon viittaavaa jalassa ei näkynyt. Nilkka toimi mainiosti, polvi taipui, varpaita saattoi harotella miten halusi, mutta heti, kun jalan päällä seisoi, alkoi kipuilu, joka vain paheni kävellessä. 

Kuukauden verran Pirjo särkyä kesti, mutta sitten hän päättä mennä lääkärille. Omaksi onneksemme meillä on ikioma kerholääkäri, jonka luona saa käydä aina, kun jossain on pipi ja aika usein hän kutsuu luokseen, vaikka mitään vaivaa ei olisikaan. Kutsussa lukee silloin, että ikäkausitarkastus, mutta siitä me kerromme joskus toiste. No, joka tapauksessa Pirjo varasi ajan (kerholääkäri on siitä kiva, että sinne pääsee pienemmänkin vaivan kanssa yleensä jo huomenna), ontui vastaanotolle ja esitteli kutakuinkin toimivan, mutta ikävällä tavalla särkevän jalkansa.

Lääkäri suhtautui tilanteeseen asiallisesti, käänsi ja väänsi jalkaterää niin, että rutina kuului ja tarjosi lopuksi reseptin ja lähetteen. Reseptillä sai lääkettä ja lähetteen kanssa saattoi mennä mustavalkoiseen valokuvaan, josta ilmenisi, onko jalkaan pesiytynyt joku luvaton luupiikki tai muu inha asia. Siihen valokuvaankin pääsi samantien, joten koko sessio tervehtimisineen, tutkimuksineen ja kuvauksineen kesti vain 30 minuuttia. 

Kaksi päivää myöhemmin lääkäri soitti ja kertoi, että jalassa on marssimurtuma. Siis sellainen rasitusvamma, jonka saa, kun kävelee epätavallisen paljon. Pirjo ei kehdannut kertoa lääkärille, että hän kävelee epätavallisen vähän, koska ystävällinen lääkäri olisi varmaan huolestunut lisää. Onneksi hoitona on pelkkä jalkaisin tapahtuvan liikunnan minimoiminen, ja sen me jo osaamme ilman ohjeitakin.

Purjolla on tyystin toisenlainen kokemus terveydenhuollosta, mutta epäonnekseen hän valitsi julkisen puolen palvelut. Sieltä ei saanut lähetettä eikä reseptiä eikä lääkäristä nähnyt edes pientä vilahdusta. Kaikki alkoi siitä, kun Purjo heräsi yltyvään vatsakipuun. Koska aamu oli lähellä, hän päätti odottaa tuskissansa siihen asti, että voisi soittaa terveysasemalle tiedustellakseen, onko järkevää lähteä suoraa leikkauspöydälle vai onko jotain tehtävissä jo ennen sitä. 

Kuunneltuaan puhelimestaan tunnin verran odotusmusiikkia Purjo tajusi, että kukaan ei todennäköisesti vastaa, vaikka ohjeen mukaan ennen päivystykseen tuloa pitää soittaa ja varmistaa, että vaiva on riittävän suuri hoidettavaksi ja riittävän pieni, ettei se vie henkeä samantien. Niinpä lähdimme yhdessä terveysasemalle, jossa vastaanottohenkilön sijaan oli iso kyltti ja lihatiskeistä tuttu vuoronumeroautomaatti. Kyltissä oli kissankokoinen teksti, jonka mukaan päivystykseen tulevan asiakkaan pitää otta vuoronumero ja istua odottamaan pääsyä sairaanhoitajalle.

Teimme työtä käskettyä. Tunnin aikana sisään oli kutsuttu täsmälleen kaksi henkilöä ja jonossa ennen Purjoa oli vielä kahdeksan lisää. Lisäksi Purjon vatsavaiva oli hyvää vauhtia nousemassa ylemmäs eli hän oksenteli äänekkäästi korahdellen herättääkseen edes jonkun terveydenhuoltohenkilöstön jäsenen huomion ja päästäkseen kipuineen avun äärelle lepäämään. Ehei, mitään helpotusta edes paarien muodossa ei kuulemma anneta ennen kuin sairaanhoitaja on varmistanut, että ylipäätään on mitään syytä tulla paikalle.

Koska vaiva paheni ja jono seisoi, lähdimme välillä kotiin lepäämään. Sairas  kun ei jaksa terveysaseman kovalla tuolilla tuntitolkulla odotella. Valitettavasti palasimme takaisin liian myöhään: Purjon numero 43 oli aikaa sitten huudeltu ja sisään oli jo otettu numero 46. Seuraava automaatin sylkemä lappunen hehkutti lukua 63 eli edessä olisi taas ollut tuntien jonotus. Valkoinen, vapiseva ja oksenteleva Purjo päätti, että ei halua kupsahtaa terveysaseman lattialle vailla hoitoa ja kenenkään välittämättä. Mieluummin kärsimystä kotona vaakatasossa kuin julkisen terveydenhuollon uhrina kituminen.

Niinpä palasimme kotiin ja oksenneltuaan aikansa Purjo nukahti. Seuraavat kolme päivää hän oli vaisu ja kivulias, mutta selvisi kuitenkin koettelemuksesta. Jos koskaan uudestaan olemme samassa tilanteessa niin tiedämme, että jos terveysaseman palvelut on kilpailutettu ja jos sen kilpailutuksen on voittanut Attendo, niin sieltä kannattaa pysyä kaukana. Kannattaa mieluummin pysyä terveenä tai sitten valita kallis yksityinen lääkäriasema, josta saa apua eikä jonotusnumeroita.


lauantai 5. heinäkuuta 2014

5.7. Aika

 photo d682fc57-8e52-42e6-8473-13f52342752e_zpsbc942308.jpg

Aika on aika kummallinen vekkuli. Sitä ei ole ja sitä on. Viime kuukausina ja viikkoina meillä ei ole ollut sitä kuin nimeksi, siksi blogikin on jäänyt vähän sivummalle kaiken kiireen keskellä.

Yritämme parantaa tapamme, mutta emme lupaa mitään. On niin vaikea keskittyä itseensä, kun ympärillä on kaikenlaisia syntymiä ja konfirmaatioita ja kesäjuhlia ja nimipäiviä ja kesätöitä ja odotettavia matkoja. Kun kaikkea ei haluaisi paljastaa, ettei tulisi epähuomiossa kertoneeksi jotain sellaista, mistä ei ole sopivaa vielä puhua.

Otimme kuvaan mukaan kellon osoittamaan ajankulua ihan konkreettisesti. Tik ja tak itsellennekin.