sunnuntai 30. syyskuuta 2012

30.9. Pirjo ja Purjo pohtivat makkaran syvintä olemusta

poro ja viidakko

Katselimme ja kuuntelimme aamulla, miten suunnattoman runsaslukuinen hanhiparvi suuntasi kohti länttä. Toivottavasti ne saavat uuden johtajahanhen ennen päätymistään Atlantin puoliväliin, sillä suunta oli valitettavan väärä. Yritimme huiskia näyttävästi etelän suuntaan, mutta eiväthän ne mitään huomanneet, onnettomat lintuset.
 
Sen sijaan että olisimme ihailleet siiveniskuja ja oikeaoppisesti ojennettuja kauloja, mietimme tykönämme, paljonko syötävää lihaa tuollaisessa parvessa olisi. Kaikki ornitologit varmaan hymähtävät nyt varsin paheksuvasti, mutta tuskin noin isoja ja tanakkoja lintuja on luotu ainoastaan siksi, että huononäköisinkin lintuharrastaja voisi tarkkailla edes jotain syysmuuttoa. Vakaasti olemme sitä mieltä, että kaikenlaiset kiljuposki- ja punakaulahanhet on ensisijaisesti tarkoitettu ravinnoksi ja vasta sitten kiikarilla ja kaukoputkella vakoiltaviksi.
 
Ei, meillä ei ole haulikkoa tai muitakaan pyssyjä, joilla olisimme harventaneet hanhiparvea saadaksemme paistin, joten turha osoittaa tänne millään syyttävällä sormella. Meistä nyt vain on tervehenkistä ajatella luomuruokaa aina silloin tällöin, ja mikä ettei myös jotain muutakin ruokaa, kuten vaikka hevosmakkaraa. Tiedämme, että monen tallitytön perheessä pelkkä ajatus ratsun päätymisestä mausteseokseksi luonnonsuolikuoreen herättää karmaisevaa vastustusta, mutta onko toisaalta oikein haudata paremmille laidunmaille lähetetty koni eli noin 500 kiloa lihaa jonnekin tontin takakulmalle. Sikaa tai nautaeläintä ei saa omin päin hävittää tai kuopata pihapiirin laitamille, koska niistä voi syntyä ties mitä ympäristöongelmia, mutta ei se hevonen meidän mielestämme ole oikeasti sen vaarattomampi. 

Nyt kun on muotia kehittää jokaiselle elintarvikkeelle tarina tai vähintäänkin painaa maidontuottajan kuva tölkinkylkeen, niin miksi ihmeessä ei tehdä hevosmakkaraa, jonka kääreessä kerrotaan valmistusprosessin kannalta tärkeän eläimen taustoja. Kaikkien proteiinien ja rasvojen jälkeen voisi mainita, että kyseinen ori Eri-Hidaste voitti tietyn määrän lähtöjä ja sitä myöten tienasi omistajalleen tietyn summan rahaa. Voisi siinä olla tietoja vaikka viimeisen lähdön totokertoimista ja muuta tarpeellista, joka herättäisi syöjien mielenkiinnon. Ehkä muutama valittu otos kantakirjasta voisi myös olla paikallaan, jolloin tuoteselosteen pohjalta voisi nopeasti päätellä, onko syömässä varsinaista raviratojen kuningasta vai mahdollisesti laiskanpulskaa ponia.

Valitsimme tähän pitkällisen ajattelusessiomme päätteeksi ainoat eläinkuvioiset asumme eli fleecehaalarit. Pirjon ulkoiluasussa on leopardin turkkia mukaileva kuosi ja Purjon vaatteessa poroja. Tosin niitä on hieman hankala tunnistaa, sillä Purjon käsi on hankalalla tavalla juuri poron pään edessä. Tosielämässä leopardi ja porot eivät voisi olla näin sopuisasti vierekkäin, sillä toinen on lihansyöjä ja toisella on pelottavat sarvet. Me melkein luulemme, että aikojen alussa porot karkottivat kaikki leopardit Lapista, joten ne muuttivat turvallisemmille seuduille.
 

perjantai 28. syyskuuta 2012

28.9. Kun elämä alkaa käydä tylsäksi

ruusutakit

 ... on aika hankkia siihen säpinää ihan itse. Niin mekin teimme, ja havaitsimme välittömästi, että sellainen tasainen, tapahtumaton elämä on paljon mukavampi kuin täynnä jännitystä ja vaarallisia tilanteita oleva päivien jatkumo. Seuraavassa on tylsyydenpoistoresepti, jota emme suosittele käytettäväksi missään olosuhteissa. Se on testattu ja pahanmakuiseksi havaittu.

Lähdetään johonkin kauppaan, kirpputorille, markkinoille tms. paikkaan, jossa on paljon hypisteltävää tavaraa. Ei oteta mukaan laukkua vaan pelkkä lompakko, jota pidetään tiukasti kädessä, jotta se ei katoa. Mukana ovat luonnollisesti kaikki mahdolliset pankki-, luotto-, etu- ja bonuskortit, joita ikinä keksii maailmassa olevan. Lisäksi muoviläpysköjen seassa voi olla epämääräinen määrä kuitteja, kolikoita ja muutama houkutteleva seteli. Astellaan pitkin puotia tai myyntitilaa (hätätilassa käy kirjastokin, jos ei muuta keksi). Aina välillä lasketaan se lompakko käsistä ja temmotaan esille puseroa tai kangaspakkaa tai tietosanakirjasarjan teosta numero 12. Ei osteta mitään eli palataan tyhjin käsin autolle. Ajetaan seuraavaan kohteeseen

Noustaan autosta ja tällä kertaa otetaan olalle laukku, koska aiotaan tehdä tosiostoksia ja asetutaan pankkiautomaatille. Huomataan yllättäen, että lompakko on kadonnut, se ei enää ole laukussa. Muistellaan, missä lompakko  on viimeksi nähty ja saadaan hysteerinen kohtaus: se jäi edelliseen puotiin! Rynnätään pois automaatin vaikutuspiiristä, palataan autolle ja kaasutellaan takaisin. Muistellaan matkalla, missä kadonnut rahasäilö on viimeksi laskettu käsistä jollekin hyllynkulmalle.

Kerätään hetki hetkeltä haurastuva mielentyyneys, kuljetaan ostosreitti päinvastaiseen suuntaan kuin edellisellä kerralla ja yritetään miettiä, mitä missäkin kohdassa on tehty. Kuikuillaan ympärilleen erittäin etsivän näköisenä ja herätetään jo myyjienkin huomiota. Saadaan kannoille yksi vartija. Todetaan, että mitään ei löydy.  

Käydään mielessä läpi, mitä kaikkea on menetetty lompakon myötä ihan yksinkertaisen ja puolustelemattoman typeryyden takia. Onko jossain kännykän muistissa tallessa se puhelinnumero, jonne pitää soittaa ilmoittaakseen pankkikorttinsa kadonneen? Miten pitkään mahtaa kulua, että saa uuden kelakortin? Tyhjentääkö joku tällä hetkellä tiliä löydettyään lompakosta automaatilla tarvittavan koodin, joka ihan varmuudeksi on teipattu maksukorttiin, koska on noloa, jos kesken näpyttelemisen unohtaa, että oliko se 2527 vai sittenkin 2572. (Tosin meillä kolikkopuolen sivulokoseen piilotettu koodi on vanha eikä toimi nykyisen pankkikortin kanssa, mutta mistä lompakkovaras sitä voi tietää, siellä se nyt naputtelee ottoautomaatilla hikisillä sormillaan toiveikkaana rahankiilto silmissään).

Siinä etsinnän tuoksinassa tajutaan, miten toivo löytymisestä hiljalleen hiipuu ja eletty elämä noin suunnilleen viimeisen puolen tunnin osalta lipuu ohi silmien. Miksi, voi miksi en ottanut mukaan laukkua vaan ajattelin pikaisesti käväistä ostoksilla ilman turhia tavaroita. Ja miksi en tunkenut sitä lompakkoa takin taskuun vaan lykkäsin milloin millekin pöydälle hetkeksi pois käsistä. Ja miksi ihmeessä en löydä sitä mistään! Veikö joku sen vai enkö vain osaa katsoa oikeasta paikasta? Lopulta on pakko kääntyä myyjän puoleen ja kertoa ongelmansa. Vastaukseksi saa runsaasti sympatiaa ja ymmärrystä, mutta hyvin vähän apua. Ei, kukaan ei ole tuonut löytötavaroita. Ei, kukaan ei ole yrittänyt maksaa epäilyttävästi pankkikortilla tietämättä tunnuslukua.
Palataan takaisin myyntipöytien äärelle ja apinan raivolla viskotaan tavaroita ympäriinsä ja yritetään viimeisillä voimilla löytää kadonnut lompakko. Entä jos se on pudonnut lattialle? Entä jos sen vei tuo verryttelyasuinen mies, joka ilmiselvästi pälyilee syyllisen näköisenä olkansa yli? Entä jos se on sittenkin unohtunut niiden kirjojen vierelle, joita ei edes selattu?

Tässä vaiheessa mielentyyneys on muisto vain. Jos elämä ympärillä ei varsinaisesti tunnu hajoavan, niin se joka tapauksessa rapistuu aika lailla. On aika hyväksyä tapahtunut, jättää yhteystiedot kassalle ja palata alistuneena autolle. Todennäköisyys lompakon löytymiselle on aika kirkas nolla, todennäköisyys tilin tyhjenemiselle ja noin 40 euron rahamäärän katoamiselle on noin 100 prosenttia. Siinä autolle taivaltaessaan sitä miettii, mitä kaikkia kortteja joutuu uusimaan ja minkä kaiken katoamisesta voi olla ikäviä seurauksia. Luonnollisesti sitä vannoo, että ei koskaan enää. Tästä eteenpäin luvataan kantaa lompakkoa kaulassa tai laittaa rahat vyötärölaukkuun, mutta enää ikinä ei unohdeta mitään minnekään.

Avataan auton ovi, lysähdetään istuimelle ja ihmetellään, miksi ikävät asiat aina tulevat samaan aikaan eli mikä ihmeen mötikkä on tehnyt istuimesta kuhmuisen ja epämukavan. Nytkö siitä on joku jousi katkennut? Nostetaan takalistoa sen verran, että voidaan tuskastuneena kokeilla penkin pintaa ja hapuillaan hetkinen. Nostetaan käsi silmänkantaman päähän ja todetaan, että kädessä on lompakko. Joka siis ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan kadoksisssa.

Tämän opettavaisen tarinan kuvituksena ja ehkä hieman itseaiheutetun pahanmielen lohdutuksena ovat meidän upouudet ruusufleecetakkimme. Näissä on mukava huppu, kätevä tarrakiinnitys ja somisteena satiinikukkia. Nämä ovat sellaiset näyteikkunaostostepastelutakit, joille olisi käyttöä sunnuntaisin, jos vielä jossain olisi kokonainen kadullinen ihan oikeita näyteikkunoita lumoavine somisteineen ihastelijoiden katsottavaksi. Koska sellaisia on nykypäivänä hankala löytää, saatte ihailla meitä eikä näyteikkunoita.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

26.9. Vinkeä virkistyspäivä

 09



Me olemme kirjoittaneet tästä jo pari kerta aikaisemminkin, mutta hyvä asia on syytä kerrata uudestaan ja uudestaan ihan siitä ilosta, että siitä löytää  joka vuosi uusia puolia.

Meillä oli kerhossa virkistyspäivä. Semmoisen päivän tarkoituksena on, että kohotetaan yhteishenkeä, ollaan yhdessä kerhon ulkopuolella ja esitetään, että kaikilla on kivaa, vaikka suurin osa inhoaa jokaista hetkeä. Olo on joskus vähän samanlainen kuin jos joutuisi kisaamaan niitä häitten myötähäpeää aiheuttavia, pakonomaisen lystejä leikkejä kokonaisen iltapäivän putkeen ja sen lisäksi kävelemään pitkin metsiä ja pusikoita hyytynyt hymy huulillaan. Kerhon ulkopuolella ei jostain syystä voi olla yhdessä, jos ei samalla ulkoilla. Jokavuotinen ideamme lähteä iltapäiväksi virkistäytymään Ikeaan teilataan välittömästi, vaikka meidän mielestämme siellä kulutettaisiin paljon mielekkäämmin aikaa yhdessä kuin rämpimällä syyskuisessa sademetsässä.

Niin, jostain syystä virkistyspäivä on aina sama asia kuin liikuntapäivä.  Yhteishenki ei millään kohoa, jos ei päästä pururadalle, urheiluopistoon tai vähintään mittauttamaan kuntoa UKK-kävelyssä. Mitä virkistäytymistä se oikein on, että hiki hatussa kiivetään mäeltä toiselle, huhkitaan juoksuradalla ja puuskutetaan jalkapallokentällä muka iloisesti pelailemassa? Joka kerta löytyy joku, joka ottaa sen pelin tosissaan ja kampittaa muita minkä ennättää vedoten reiluun urheiluhenkeen ja toinen, jonka on ihan pakko voittaa, vaikka koko muu porukka yrittää selittää, että ei ole tarkoitus olla paras tai edes parempi, vaan pelkkä peli riittäisi.

Emme suhtautuneet lainkaan suurella innolla ja odotuksenhuumalla tähän päivään, vaikka jokaisen piti varata ulkoiluvarusteet ja ohjeen mukainen reipas mieli. Jostain syystä virkistyspäivänä pitää aina esittää, että jokainen on pirteä ja positiivinen ja rakastaa yli kaiken yhteistä hölkkäämistä kuraisilla kinttupoluilla. Lisäksi piti etukäteen kertoa, aikooko syödä miten monta makkaraa, koska virkistyspäivää kuuluu olennaisena osana laavu ja nuotio, jonka äärellä juodaan haaleaa laihaa mehua ja syödään sisältä kylmää makkaraa. Tietysti pitää muistaa myös kertoa ruokarajoitteistaan, mutta sillä tarkoitetaan vain niitä virallisia rajoituksia kuten laktoosi-intoleranssi ja keliakia eikä suinkaan sienikammoa ja avokadoinhoa. Sillä ei ole väliä, mitä väittää karttavansa, sillä tarjoilu on joka vuosi ihan sama.
 
Siinä makkaransyönnin lomassa pitää katsella ympärilleen ja kehua syksyn värejä sekä etenkin sitä, miten ihanaa on olla ulkona luonnossa sateen piristävästi piiskatessa vaakatasossa eikä suinkaan mukavassa, siistissä, lämpöisessä kerhossa säältä suojassa. Virkistäytymiseen kesken kerhopäivän kuuluu olennaisena osana se, että kokee konkreettisesti olevansa osa luontoa: vaatteet ovat märät, kumisaappaiden suojassa olevat varpaat ovat ainoa kuiva kehonosa ja taukopaikalta autoille on kahden kilometrin kävely, vaikka periaatteessa sinne laavulle olisi päässyt bussilla ihan vierelle. Mutta ei, koska on virkistyspäivä, niin sitä virkistäydytään niin perusteellisesti, että sen tuntee säärissään vielä seuraavanakin päivänä.

Olennaisena osana yhteistä päivää on joku lystikäs kisa, joka on niin hauska, että sitä juontajaksi valittua henkilöä naurattaa jo etukäteen. Hän jakaa hassut hatut tai hyppynarut tai kyniä ja paperia ja sitten pitää leikkiä leikki, jonka perimmäinen tarkoitus on osallistujien nolaaminen. Kukaan ei kuitenkaan saa kieltäytyä olemasta mukana, koska sellaista henkilöä pidetään hankalana vastarannankiiskenä. Niinpä virkistyspäivä aiheuttaa paljon enemmän traumoja kuin mitä se onnistuu osallistujia virkistämään, koska aina löytyy joku, joka ei osaa piirtää sikaa, vaikka miten yrittää. Kisassa parinsa sitten arvuuttelee, että se omituinen möykky paperilla on kivi tai lantakasa tai komposti, vaikka pitäisi nähdä jo korvalla, että possuhan se siinä. 

Päättelitte aivan oikein, me inhosimme päivän jokaista minuuttia. Lopulta kapusimme ruosteisille tikapuille katselemaan maailmaa uudesta suunnasta. Meillä on tälläiset hieman tylsät collegekangashaalarit, joissa ehdottomasti tärkein asia on huppu. Maasto-osuudella olimme sadetamineissa, mutta kuvanottohetkellä oli tilapäinen poutahetki, joten näissäkin pärjäsi. Siellä Ikeassa olisimme voineet tepastella siisteissä mekoissa, nyt piti tyytyä pitämään itsensä edes kutakuinkin kuvauskelpoisena.

maanantai 24. syyskuuta 2012

24.9. Vedenpaisumus

uikkari

Tänä aamuna hieraisimme silmiämme kahteen kertaan katsoessamme takapihalle. Kotimme oli muuttanut järven rannalle! Muutaman päivän taukoamaton sade oli tehnyt tepposensa ja vesimassat olivat vyörynneet joesta pellolle. Luontoäiti yritti näin kovakouraisesti tehdä ohrasta riisiä, sillä viljasta oli vedenpinnan yläpuolella enää muutama vihne. Siellä se huojahteli somasti aaltojen tahtiin.

Lisäsimme hankintalistalle ilmatyynypuimurin. Tavallisella puimakoneella ei pellolle ole asiaa pitkään aikaan, vaikka järvi toivottavasti ymmärtää ujuttautua takaisin jokeen mahdollisimman nopeasti. Kyllä me ymmärrämme kevättulvan, mutta syystulva on jotain maailmankäsitykseemme totaalisesti sopimatonta. Tähän aikaan vuodesta on tapana kerätä sato, ei suinkaan säilöä sitä veteen.

Kotoa poistuessamme koimme toisen ison kummastuksen. Tien reunaan oli isketty varoituskolmio, jonka alla olevassa lisäkilvessä kerrottiin, että pysykää poissa, ottakaa snorkkeli käyttöön, vesi on katkaissut tien. Tai voi olla, ettei siinä ihan näitä sanoja käytetty vaan ainoastaan luulemme niin, sillä olimme välittömästi varsin täpinöissämme ja valmiita lähtemään seikkailulle. Moista ihmettä piti päästä heti katsomaan, sillä edes meillä ei hiekkatien hukuttautuminen ole ihan jokavuotinen asia. Petyimme todella pahasti, sillä vaikka kilometrin verran vaelsimme, ei tie ollut missään kohdassa poikki. Joko kyltti oli keskivahvaa liioittelua tai sitten se vasta ennakoi tulevaa tilannetta.

Vettä on silti liikaa. Sitä on puutarhan sammaleissa, pihatiellä ja hiekkalaatikossa. Katsomme, että uimapuvut ovat mitä mainioin asu esiteltäväksi tällaisena päivänä, jolloin sade ropisee ja joka suuntaan katsoessaan näkee lätäköitä, puroja, lampia ja valtavia vesimassoja valmiina hyökkäämään. Ei siis hätää, me olemme varautuneet näillä perhosuimapuvuillamme. Kangas on samaa, mutta resorien väri vaihtelee vähän sen mukaan, millainen perhonen on osunut näkyvälle paikalle vatsan päälle.

lauantai 22. syyskuuta 2012

22.9. Pirjo ja Purjo kohtaavat Taiteilijan

abc1

Ensin me kohtasimme Taiteilijan takaliston paikallislehden etusivulla. Sisäsivun jutussa Taiteilija kertoi elämästään ja siitä, millaista on olla oikea taiteilija ja elää taidettaan kokonaisvaltaisesti välittämättä muiden mielipiteistä. Jaha, me ajattelimme, Taiteilija ei siis taaskaan ole saanut apurahaa, joten hänen täytyy egoaan pönkittääkseen luoda jokasyksyinen oman elämänsä performanssi lehtien palstoilla.

Taitelija oli tällä kertaa päättänyt olla yhtä Äiti Luonnon kanssa. Siksi hän oli vähentänyt vaatteensa minimiin ja halusi koskettaa ihonsa jokaisella solulla ympäristöään. Jos lehtikuvaa oikein tarkasti katsoi, saattoi nähdä olkapäällään aika ärhäkän paarman, joten nähtävästi myös luonto oli hyvillään Taiteilijan alastomuudesta. Elämä ilman vaatteita liittyi jotenkin johonkin projektiin, jossa Taiteilija pääsi toteuttamaan syvintä olemustaan kokemalla kokonaisvaltaisesti jokaisen hetken ilman paitojen ja housujen luomaa ankeaa vankilaa, joka muulloin kahlitsi Taiteilijan sielun niin, ettei luomistyöstä ollut tulla mitään. Kuvassa oli kyllä pelkkä Taiteilijan pinnallinen olemus, joskin tarkemmin ajatellen sekin oli meille ihan tarpeeksi ellei peräti liikaa.

Pari päivää myöhemmin kohtasimme Taiteilijan IRL eli ilmielävänä ja meidän onneksemme myös pukeutuneena, eli nähtävästi Äiti Luonto oli sen verran jäätävällä tuulella, että pakarat oli peitetty ja paitakin löytänyt paikkansa. Lisäksi Taiteilija oli sujauttanut jalkansa muovisiin feikkicrocseihin. Mutta millaiset jalat! Likaiset, saviset ja suorastaan sontaiset. 

Me yritimme ajatella, että ne mustanharmaat mutavarpaat ovat osa elämää suurempaa taidetta, mutta valitettavasti ainoa ajatuksemme oli, että Taiteilija ei ole kuullut vedestä ja saippuasta tai edes jalkojen huuhteluun varatusta vesiastiasta porraspielessä. Me emme ole mitään pinttyneen lian erityisasiantuntijoita, mutta sen verran voimme sanoa, että niissä kintuissa näytti olevan melkein vuosikertasaastaa. Siinä Taiteilija heilutteli sääriään muutaman metrin päässä meistä ja saatoimme melkein kuulla rapinaa pikkuruisten rapapaakkujen varistessa säärikarvoista lattialle. YÄK!

Taiteilija on muuttanut kaupungista maalle, ja hän on useaan otteeseen kuvannut paikallista kantaväestöä pikkusieluiseksi, sisäänpäinkääntyneeksi, siltarumpupolitikointiin keskittyneeksi ja maailmaa kiertämättömänä hieman yksisilmäisesti asioita katsovaksi kyläkansaksi. Sen verran sivistystä alkuperäisasukkailla sentään on, että he osaavat pestä jalkansa ennen kuin lähtevät kotoa julkisiin tilaisuuksiin. Nähtävästi apurahaton taide antaa oikeuden olla kunnioittamatta muita tai sitten Äiti Luonto oli saanut niin vankan otteen Taiteilijan jaloista, ettei tämä millään hennonnut liottaa sitä irti. Ehkä jossain on peräti valokuvablogi, johon Taiteilija joka päivä kuvaa jalkansa herättääkseen katsojissa inhon tunteita. Suurin taide kun ei jätä ketään koskematta. Niistä alaraajoista se taide kyllä aika hanakasti leviää pitkin mattoja ja lattioita koskettaen lopulta jokaista, jos kukaan ei huomaa siivota Taiteilijan jättämiä jälkiä pois.

Kaiken tämän innoittamina asettauduimme lastenhuoneen boordin äärelle. Tässä on kauniita kuvia vaikka kenen katsella eikä tarvitse miettiä, mitä ne esittävät. Vaatevärityksemme on ruskea, koska se kuulemma on yksi syksyn lämpimiä sävyjä. Purjo otti kirahvipaidan, mutta Pirjo halusi ehdottomasti kukkia. Kukkapaita oli jälleen kerran kadoksissa, joten piti ottaa tämä raidallinen versio, johon on aplikoitu piparikukka.
 

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

19.9. Mukavuusalueen ulkoreunalla

abc

Kaikenlaisissa huuhaa-oppaissa neuvotaan, että ihmisen tulee mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle, jotta saisi kehittymiselleen tärkeitä kokemuksia. Me sanomme tähän, että täyttä puppua. Mukavuusalueemme ulkopuolella meistä tulee erittäin epämukavia emmekä suinkaan kohtaa tunteitamme ja sitä kautta kehity nukkeina niin että heikompaa hirvittää. Ehei, meistä tulee oikeita änkeröisiä, jotka ällittelevät antaumuksella kaikesta ja kaikille.

Tästä alkutekstistä voi päätellä, että meidät on omasta tahdostamme huolimatta työnnetty tekemään jotain asioita, joista emme välittäisi yhtään.  Meitä ei ole helppoa ylipuhua typeryyksiin, mutta joskus menemme vastaamaan näennäisen viattomiin tiedusteluihin myöntävästi, ja joudumme sitä tietä sellaiseen seurausten sekamelskaan, josta kukaan ei halua nähdä edes unta. Niin kävi tänäänkin eli tyhmästä päästä kärsi koko kroppa. Olisi aikanaan pitänyt kieltäytyä muka pienestä järjestelystä, josta parissa kuukaudessa kasvoi hukkakauran mallinen ryöstörönsy. Alkuperäinen muutama minuutti paljastui koko iltapäivän vieväksi tapahtumaksi, joka lyhensi tylsyydessään elämäämme varmasti paljon enemmän kuin mitä mukavuusalueen reunalla keikkuminen sitä pidensi.

Neuvomme siten kaikkia lukijoitamme: jos teille esitetään pikkuruinen, viaton, ihan mitätön toive, joka vivahtaa elämänne ryöstökalastukselta, niin kieltäytykää suosiolla heti. Älkää selitelkö mitään, älkää keksikö tekosyitä vaan sanokaa ihan napakasti että kiitos ei. Muussa tapauksessa saatatte huomata, että teidät raahataan mukavasta, leppoisasta ja sopuisasta elämästänne jonnekin kauas kaikesta tutusta ja kätevästä. Lopulta päädytte epämukavuusalueelle, jossa ei ole rattoisaa olla ja jossa oleileminen ei edes tee kenestäkään aikaisempaa parempaa ihmistä vaan ainoastaan äreämmän ja äkeämmän. Vältelkää kaikkea sellaista, mistä ette pidä, sillä uskokaa tai älkää, epämukavat asiat eivät kasvata ja kehitä kuin kiukkua, vaikka terapiakirjallisuudella elantonsa saavat muuta väittävät.

Onneksi päivän päätteeksi pääsimme rakastamamme moottoriurheilun pariin eli poseeraamme kuvassa ruohonleikkurin reunalla. Lehmusten lehdet ovat aloittaneet jokasyksyisen kilpalaskeutumisensa ja tuossa varpaittemme luona näette tämän vuoden voittajia eli nopeimpia varisijoita. Meillä on päällämme varsin kätevät sadeasut, jotka on vuoritettu kirjavilla kankailla. Pirjolla on vuorina Marimekon unikkoja, Purjolla Disneyn satuhahmoja, joista tietenkään yksikään ei kuvassa näy. Pirjon housutkin on vuoritettu samalla puuvillalla ja lahkeensuita käännetty sen verran, että näette kuviot. Purjon housunlahkeista pilkottavat resorit ihan vähäsen viitan alta. Kunnon sydvestit valuttavat sadevedet suoraa huppuun, jos ei pidä varaansa. Jos päivä kaikkineen olikin kaikkea muuta kuin mukava, olemme sentään edes erittäin tyytyväisiä asuvalintaamme. Sadeasulle on aina käyttöä sadepäivänä.

maanantai 17. syyskuuta 2012

17.9. Avoin kirje valkopaitaiselle naiselle Launeen Prismassa tänään klo 16.00

SS109114

Hyvä kanssaostaja!

Satuitko huomaamaan, että noin kolmevuotias lapsesi huusi kuin sumusireeni ainakin vartin verran tympeimmän töidenjälkeisostosruuhkan kurittamien kansalaisten keskellä? Me muut nimittäin huomasimme tämän mielenilmauksen, pudistimme päätämme ja pidimme sinua - usko tai älä - huonona kasvattajana, vaikka kaverillesi ihan muuta vakuutit. Sanoit nimittäin useaan kertaan, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, ja että jos lapselle antaa periksi, se pompottaa koko loppuiän.

Niinpä sinä et antanut periksi. Lapsesi ulvoi, karjui, nyyhkytti ja aneli pääsyä syliin, mutta sinä pysyit tiukkana. Kunnon kasvattaja ei anna periksi vaan pysyy päätöksessään eli kun tuli sanottua, että et pääse syliin, niin se tarkoittaa sitä, että et sitten pääse. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että lapsesi huuto kaikui jättimarketin seinistä kuin kidutetun ahman ulvonta (jota tosin emme ole koskaan kuulleet, mutta todennäköisesti kuuntelisimme mieluummin kuin lohduttoman pikkulapsen surkeaa anelua).  

Meille jäi äärettömän epäselväksi, miksi sitä lasta ei voinut ottaa syliin ja halata lohdutukseksi. Aika kapea on sen ihmisen maailma, joka pitää lapsen jokaista pyyntöä pompottamisen oireena. Me olisimme ymmärtäneet kieltosi, jos olisit ilmoittanut, että ei osteta karkkia tai kahdeksaa kiloa kaljamaltaita. Senkin me olisimme ymmärtäneet, jos olisit kieltäytynyt nappaamasta kärryihin jotain kassan luona killuvaa heräteostokseksi tarkoitettua heijastinta tai hiuspompulaa. Valitettavasti me emme ymmärrä, miksi ihmeessä halusit ehdottomasti ja vakaasti kieltää lapseltasi sylin suoman turvan.

Kanssamme päätään kummastuneina pudisti myös kassatoimenhaltija, jolle meitä edeltävä asiakas mutisi jotain itsepäisistä vanhemmista. Niin, aika moni huomasi, että kyse oli sinulle valtataistelusta ja inttävästä periaatteesta, vaikka todennäköisesti katsoit toimivasi korkeimpien äitioppaiden mukaisesti. Kun lapselle on sanonut jotain, niin sitten siitä ei lipsuta, vaikka mitä tapahtuisi. Ei edes silloin, kun tajuaa olevansa erittäin väärässä. Muiden huomioonottaminen tai kanssaeläjien arvostaminen olivat aika kaukana toiminnastasi.

Jos luit tämän, niin älä turhaan vastaa. Kerroit jo sille äitikaverillesi kaiken tarpeellisen eli esikoisesta on tullut pieni hirviö sen jälkeen, kun vauva syntyi. Et saa olla enää lainkaan rauhassa, lapsi roikkuu kotona koko ajan lahkeessa ja kaupassakäynnit tarhapäivän jälkeen ovat ihan kamalia. Olet jopa harkinnut, että pidennät hoitopäiviä siten, että lapsi haettaisiin vasta viideltä, niin jaksaisit paremmin. Esikoinen menee onneksi nukkumaan jo seitsemän jälkeen, joten iltaisin saatte olla yhdessä, sinä ja miehesi ja vauva, joka aurinkoisena lapsena täyttää kaikki päiväsi.  Haluatko, että väännämme rautalangasta lisää, vai älysitkö jo, mistä on kyse?

Meillä on kaupassakäyntiasut, joissa voimme tarvittaessa vaikka maastoutua siinä vaiheessa, kun joku hermonsa menettänyt shoppailija ei enää kestä järjetöntä älämölöä. Pirjon vaate on täynnä iloisia sammakoita ja Purjolla on jotain raidallisia ötököitä. Muistelemme, että sammakot on ostettu Eurokankaasta ja ötökät nettikaupasta, jonka nimi on Nimipyyhe. Sitä voimme vilpittömästi suositella, mutta Eurokankaassa (Tampereella) saimme viimeksi niin olematonta palvelua, että taidamme vältellä sitä muutaman kuukauden.

lauantai 15. syyskuuta 2012

15.9. Meillä ei ole sotkuista, meillä on meneillään muutos!

SS108583

Me emme ole erityisen siistejä. Tai tavallaan me olemme siistejä, mutta meidän tavaroillamme on taipumus hakeutua paikkoihin, joihin ne eivät varsinaisesti kuulu. Tunnemme tästä ajoittain suurta tuskaa ja jopa lievää noloutta, mutta onneksi kaikki sellainen on turhaa. Tänään meille selvisi, että kyseessä on täysin meistä riippumaton ja ainoa maailmankaikkeudessa ehdottoman pysyvä asia eli muutos. Sen avulla asiat edistyvät, sillä pysyvyys on pahasta. Se kun jumittaa kaiken, vaikka meidän mielestämme maailma voisi edes joskus vetää henkeä ja olla hetken ajan kutakuinkin valmis.

Muutoksen vuoksi meidän tuleekin vähän väliä (tai meidän tapauksessamme ihan koko ajan) elää jonkinlaisen kaaoksen keskellä. Tämä sekasotku on se, joka vie asioita eteenpäin. Emmepä olisi vielä eilen uskoneet, että nurkkaan unohtunut kerhoreppu, lattialle varmaan jo kaksi viikkoa sitten pudonnut pyyheliina ja rutattu pahvilaatikko ovat asioita, joiden ansiosta kohta tapahtuu jotain mullistavaa ja hienoa, kunhan tätä kaaosta ensin on kestänyt riittävän pitkään. Oudompi luulisi, että kyseessä on tavallinen tai jopa tavallista ankeampi epäsiisteys, mutta me tiedämme, että tämä on jotain suurempaa ja tärkeämpää. Tässä viedään maailmaa eteenpäin niin että heikompia hirvittää.

Muutos on pysyvä ja siksi kaaoskin on pysyvä, ei sille voi tehdä yhtään mitään tai meneillään oleva tärkeä käänne estyy ja kaikki jämähtää niille sijoilleen. Tosin tuo reppu näyttää sekin jämähtäneen paikalleen, koska kukaan ei ole vaivautunut kumartumaan ja nostamaan sitä pois. Nyt kun tiedämme, että sillä on oma tärkeä paikkansa kaiken etenemisessä, emme taida vaivautua koko viikonloppuna sitä pois siivoamaan. Sen sijaan katsomme reppua vähän väliä siltä varalta, että se itse heittäytyy muutoksen kouriin ja nousee itsekseen tuolille asti.

Vaikka me emme erityisesti välitä minkään muuttumisesta, tulee muutokseen erilaisten konsulenttien mielestä suhtautua positiivisesti, koska muuten se syö voimavaroja. Meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne ovat, mutta varat ja voimat vaikuttavat joltain aika vaaralliselta. Siksi olemme tänään ottaneet sen kannan, että koska kaaos kuuluu muutokseen ja muutos on kannatettava ajatus, niin lisäämme hieman sekaisuutta ja epäjärjestystä, jotta lopputulos olisi paras mahdollinen. Emme missään tapauksessa halua olla edistyksen tukkeena emmekä toisaalta erityisemmin välitä siivoamisesta, joten heittäydymme muutoksen pyörteisiin täydestä sydämestä.

Koska maailma joka tapauksessa on hieman päälaellaan, istumme jälleen kirjahyllyllä. Täällä on tyhjää, sillä emme halua olla muutosvastarintaisia vaan lisäsimme hieman kaaosta pinoamalla kirjat lattialle. Ehkä nostamme ne takaisin tai sitten ei. Vaatteet ovat letkeät ja rennot. Paidat ovat samaa trikoota, mutta näyttävät vallan erilaisilta, koska resorit ovat eri väriä. Purjo laittoi päähänsä hatun, joka on muuten ommeltu samalla kaavalla kuin edellisen postauksen vakosamettipäähine. 

torstai 13. syyskuuta 2012

13.9. Topakat turistit

SS109036

Olemme tänään kotimaanmatkailleet uudella ja mullistavalla tavalla eli ilman karttaa ja navigaattoria. Suosittelemme tätä kaikille niille, joilla on pitkä pinna eikä oikeastaan mitään erityistä etsittävää.

Oikeastaan turistituokiomme oli silkka vahinko. Purjo luuli, että Pirjo oli ottanut kartan mukaan ja toisaalta Pirjo oletti, että Purjo oli jättänyt navigaattorin paikalleen autonkuljettajamme iloksi. Eipä ollut kumpikaan luultua tehnyt, joten niin sitä oltiin keskellä Hämeenlinnaa ilman mitään tietoa siitä, missä oikeastaan piti olla. Kaiken lisäksi Hämeenlinnassa oli melkein kaikki kadut rikottu ja joka kulmassa seisoi joku haalaripukuinen huiskimassa oikealle ja vasemmalle sen merkiksi, että joko ei saa ajaa siihen suuntaa tai sitten pitää ihan välttämättä kääntyä osoitetulle taholle, vaikka sinne ei ollut mitään asiaa.

Niinpä me päädyimme turisteiksi outoon kaupunkiin. Katsoimme kaikille parhaaksi siirtyä jalkapatikkalaisiksi sen sijaan, että olisimme takapenkiltä osoitelleet oikealle ja vasemmalle yrittäen saada autonkuljettajaamme tajuamaan, että sinne ja tänne ovat ihan sama suunta ja kokonaan riippuvainen siitä, mistä kulmasta asiaa katsoo.  

Ensin me leikimme, että olemme Ruotsissa, sillä löysimme ne ihan samat vaatepuodit, joita on pitkin Tukholmaakin. Puhuimme keskenämme vieraita kieliä ja tervehdimme vastaantulijoita ystävällisesti sanomalla "skudaa". Se on ulkomaankieltä ja tarkoittaa, että päivää. Sitten me huvittelimme hetken esittämällä kipakkoja kaupunkiarkkitehteja. Arvuuttelimme, minä vuonna mikäkin rakennus on rakennettu, koska Hämeenlinnassa on sikinsokin eri-ikäisiä taloja. Olimme vahvasti sitä mieltä, että kaikki rumat laatikkotalot voisi kumauttaa nurin ja rakentaa tilalle kauniita. Mikä älli sekin on, että aina kun arkkitehti saa päättää, puretaan pois kaunis talo ja rakennetaan tilalle jotain mahdollisimman kamalaa vähän kuin muistuttamaan, että hukkaan meni sekin monen vuoden koulutus, kun ei ennätetty perehtyä kuin viivottimeen.

Turisteina löysimme tietenkin myös torille, jossa onneksemme jo purettiin myyntikojuja. Emme siis joutuneet ostamaan mitään matkamuistokrääsää. Hetken pohdimme, josko sittenkin tuhlaisimme rahamme pariin omenaan ja lähettäisimme ne terveisinä Hämeenlinnasta jollekin tutulle, mutta sitten muistimme, että Itella on hidas ja arvaamaton. Omenamme olisivat todennäköisesti tulleet perille joskus vähän ennen joulua vankasti mädäntyneinä tai ainakin muussiksi liiskattuina. Emme halunneet Hämeenlinnalle sitä häpeää, että sieltä lähetetyt terveiset olisivat vallan tahmeana soseena valuneet vastaanottajan postilaatikon pohjalle, joten jätimme perinteisen muistamisviestin väliin.

Kuvan otimme erään puutalon kupeessa. Puutaloja Hämeenlinnassa on vallan valloittavan paljon jopa keskustassa, josta innokkaat viivasuorien linjojen tasakattolaatikkoarkkitehdit eivät ole ihan kaikkia ennättäneet tuhoamaan. Seisomme tässä melkein portinpielessä laskevan auringon kajossa silmiämme siristäen. Purjolla on kangaskauppa Wexlerista ostetusta flanellista ommeltu liivihame ja sen alla pallollinen trikoopusero. Pallot tosin eivät näy kuvassa. Pirjolla on vakosamettiliivihame ja samasta kankaasta lierihattu. Omasta mielestämme soinnumme tähän pylväikköön oikein hyvin, niin että skudaa vaan teillekin, lukijamme. 


tiistai 11. syyskuuta 2012

11.9. Suru puserossa

SS108974

Otsikossa emme viittaa näihin päällämme oleviin puseroihin, jotka ovat vähän niin kuin vastaisku kaikille tummasävyisille eläintrikoille, joita tänä syksynä on näkynyt vähän siellä ja täällä. Nämä ovat ohutta collegekangasta, joka on ostettu kangaskauppa Wexleristä. Kuvioina on jotain isonokkaisia lintuja, joiden sävyt varsin mainiosti sointuvat trikoohousuihimme. Mekö emme olisi pienten pukeutumisyksityiskohtien taitajia!

Suru tuli puseroon tänään kerhossa, kun yksi pitkäaikaisista kerhokavereistamme sanoi reippaasti heihei ja muutti pois toiselle paikkakunnalle. Tietysti me pidimme läksiäisjuhlat ja annoimme lahjan ja kortin ja jotkut antoivat halauksiakin, mutta emme me, koska meidän mielestämme ketään ei pidä päästää kovin lähelle hönkimään, reipas kättely sen sijaan on varsin sopivaa. Sitten me muistelimme yhdessä kaikkia hauskoja tapauksia vuosien varrelta ja nauroimme aika makeasti monelle sellaiselle jutulle, jotka aikoinaan vähän harmittivat. 

Vaikka meillä leikisti oli ihan mukavaa, niin koko ajan me tiesimme, että tässä on nyt loppu ja piste. Kerhossa ei olisi koskaan enää samanlaista kuin ennen. Eväitä syödessä emme enää vertailisi välipalakeksejä, askartelussa emme lainailisi värillisiä papereita, loppulaulun jälkeen emme ryntäisi (se on muuten kiellettyä) eteiseen pukeutumaan kilpaa ulkotamineisiin. Vielä me olemme niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kyllä me seuraavan kerran kerhoon mennessämme saatamme matkalla tirauttaa kyyneleen tai pari ihan kaveri-ikävässä. Kenelle me nyt sanomme, että muistatko?

Lupasimme moneen kertaan, että vielä nähdään. Kyllä me tiesimme, että monelle muullekin on aikaisemmin sanottu ihan samalla tavalla, ja sitten puolin ja toisin unohduttu kokonaan. Olisi pitänyt samantien sopia, että koska nähdään ja missä, otettu kalenterit esiin ja laitettu oikein iso rasti sopivan päivän päälle. Siitä me olisimme muistaneet, että se on oikea merkkipäivä.

Joten meillä on nyt sellainen alakulo, joka valtaa mielen aina, kun jotain päättyy ja pitää vain jatkaa matkaa. Vaikka emme me siellä kerhossa minnekään ole menossa, vaan olemme ihan paikallamme. Tai siis meidän pitäisi olla, mutta aina joskus tulee kierreltyä ja harrastettua sellaista kiellettyä asiaa, jonka nimi on käytäväkeskustelu. Nyt niitäkin on vähemmän, kun kerhokaveri päivän päätteeksi pakkasi kassinsa, otti lahjakukat kainaloon ja suuntasi kohti ihan uusia seikkailuja. 

Tove Jansson sanoi kauan sitten, että “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." Me emme ole ihan varmoja siitä, mitä hän tarkoitti, mutta jos me olisimme saaneet valita, olisi kerhokaveri jäänyt eikä lähtenyt. Ehkä me emme valinneet ajoissa. Tai ehkä jonkun toisen valinta oli vielä vahvempi kuin meidän.
 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

9.9. Millaista on olla Riitta Väisänen?

SS108999

Me kohtasimme torstaina Riitta Väisäsen, joka näytti niin paljon Riitta Väisäseltä, että epäilemme hänen olevan tarkoituksellinen ja pitkään mietitty esitys. Riitta oli kaikesta päätellen ollut ostoksilla paikallisessa kauppakeskuksessa ja rupatteli shoppailuretken päätteeksi jonkun tuttavansa kanssa hevosista. Ensin me näimme työpäivään aika hankalasti sopivan eläinkuosisen liehumekon, sitten hurjan määrän hiuksia ja lopuksi kasvot, joihin oli sijoitettu melkoinen määrä kosmeettisia tuotteita. Ei, me emme tuijottaneet moukkamaisesti tai jääneet korvat hörössä kuuntelemaan ravivihjeitä vaan hipsimme ohitseen hiljaa vihellellen ja näyttäen siltä, että joka päivähän sitä Väisäsiä nähdään.

Mahtaakohan Riitta Väisänen aina aamuisin pohtia, että olisiko tänään "se" Riitta Väisänen vai tyytyisikö olemaan ihan tavallinen hiukset poninhännällä farkuissa ja collegepuserossa. Toisaalta, jos ei voi koskaan tietää, pyyhkäisevätkö toimittajat tänään paikalle, niin ehkä silloin kannattaa valita vaatekaapista jotain liehuvaa ja runsasta, mekkoja kahdella röyhelöllä ja rimpsuisia puseroita. Niissä saattaa olla hankala luoda lantaa, mutta ne ovat ihan näppärä asu, jos siinä median edustajia odotellessa huomaa vaikka sokerin loppuneen ja päättää piipahtaa kaupassa esittämässä Riitta Väisästä. Jostain syystä hän muuten laittaa aina silloin silmilleen oikein isot aurinkolasit ihan niin kuin kukaan loisteputkin valaistussa puodissa ei kummastelisi, miten pahimpaan kaamosaikaankin joku luulee tummien linssien jotenkin tekevän huomaamattomaksi.

Meillä ei ole mitään Riitta Väisästä vastaan, mutta meistä on jotenkin mielenkiintoista, että joku kykenee ulkoiselta habitukseltaan olemaan virallisen julkkisroolinsa ulkopuolella ihan samanlainen kuin julkkiksena. Eikö siihen kyllästy? Tai toteuttaako siinä huomaamattaan jotain performanssia, jossa pääosassa on osittain kuvitteellinen henkilö? 

Emme kuitenkaan toivo Riitta Väisäsen vastaavan meille, koska emme oikeasti halua tietää hänen syvimpiä tuntojaan, kunhan pähkäilemme. Saattaahan olla, että hän olisi torstaina halunnut meidän pysähtyvän tuijottamaan ja pyytämään nimikirjoitusta tai kaivelevan kassistamme ruisleipää hevosille vietäväksi äärettömän ihailijoitumisemme merkiksi. Me vain kävelimme ohi muina nukkeina ja saatoimme tahtomattamme aiheuttaa vahvan pettymyksen kokemuksen, joka akuuttina stressireaktiona nyt estää Riittaa olemasta "se" Riitta Väisänen.

Tuollasia emme uskalla edes ajatella etenkään nyt, kun esittelemme teille lempiasumme. Tämä nimi on kai nyt sitten se jumpsuite, jollainen kesällä piti olla kaikilla, mutta jota me emme käyttäneet. Käytimme näihin punaista ja kuviollista collegekangasta, jotka on hankittu kangaskauppa Wexleristä. Erittäin poikkeuksellisesti usutimme ompelijaamme vuorittamaan myös hupun, jolloin dinosaurukset kurkkivat aika mukavasti tuolta reunan alta, kun huppu on vedetty päähän.       

perjantai 7. syyskuuta 2012

7.9. Ei ihme, että naamat rupsahtavat

SS108674

Meikeistä on löytynyt raskasmetalleja! Ei siis ihme, että suupielet venyvät alaspäin ja posket repsottavat, sillä kenen kasvot kestävät vuodesta toiseen raskaita metalleja painonaan?

Viikolla oli meikitön päivä, johon emme periaatteesta osallistuneet. Meille jokainen päivä on meikitön, koska olemme luonnonsuloisia ja söpöjä ihan ilman puleerausta ja puutereita. Lisäksi meille on kerrottu kauhutarinaa kaukaisesta sukulaisestamme, joka sai kasvoilleen kunnon kerroksen  aurinkorasvaa lähtiessään ulkoilemaan. Muutaman viikon kuluttua kasvojen pinta kuivui ja rapisi pois, joten koko loppuikänsä hän joutui olemaan röpelönaamainen, koska ei käyttänyt nukeille valmistettua voidetta vaan mitälie perusvitalista.

Huomiomme ei kuitenkaan nyt kiinnity meikkeihin vaan siihen, että ne pitää joka ilta pestä pois, jotta tyynyliina ei tahriinnu. Voi siihen joku muukin syy olla, mutta me emme tähän hätään muuta keksi. Joka tapauksessa pesuveden mukana meikit valuvat puhdistamoihin ja edelleen vesistöihin. Sitähän voisi ajatella, että vaatimaton hippunen puuteria ja ripaus poskipunaa ei kovin vaarallista voi olla, mutta nytpä onkin selvitetty, että meikeissä on raskasmetalleja ja hitaasti luonnossa hajoavia kemikaaleja. Ne ovat hyvin,  hyvin vaarallisia päästessään takaisin maastoon. Outoa, että ne eivät ole yhtään vaarallisia siinä nenänpäässä vaan päinvastoin mainosten mukaan silittävät, kirkastavat, pehmentävät ja korostavat tai mitä nyt milloinkin pitää tehdä.

Ongelmallista tässä on se, että jos meikit ovat vaarallisia vesistöille, ovat ne takuuvarmasti sitä samaa kaikkialla muuallakin. Puuterihan pölyää ihan miten sattuu ja ripsiväriä voi rapsahtaa koska tahansa poskelle ja siitä edelleen maahan. Huulipuna se vasta vaarallista onkin, koska jokaisella henkäyksellä sitä voi irrota mikroskooppisen pieniä hitusia ilmakehään ja päätyä edelleen vaikka pelloille, joista se valuu sadeveden matkassa vesistöihin ja ketäpä silloin syytetään. Ei suinkaan sitä pakkelinaamaa, joka on tullut pellon laidalle viheltelemään helmiäishuulin vaan maanviljelijää, joka ei laita tikkua ristiin estääkseen kavalan raskasmetallin ujuttautumista jokeen.

Siksi vaadimme meikittömiä suojavyöhykkeitä peltojen ympärille. Älkööt kukaan naamaansa puleerannut tai ripsivärillä katsettaan kaunistanut menkö raskasmetalleineen sanotaan nyt vaikka 50 metriä lähemmäs peltoa, jotta ei syyllisty maaperän pilaamiseen ja sitä kautta ympäristörikokseen. Sama koskee myös kaikkia niitä, jotka ovat kajalilla silmänsä rajanneet tai loiskutelleet ylenpalttisesti parta- tahi tuoksuvesiä. Tämä kielto on voimassa myös talviaikaa, koska ei ole EU-säädösten mukaista levitellä lumisille pelloille yhtään mitään, ei lietelantaa eikä luomiväriä. Jos siis aikoo hiihdellä hankia hiljalleen, välttää käyttämästä mitään myrkkyjä naamassaan.

Lisäksi ehdotamme, että kaikenlainen ehostettuna liikkuminen on joka paikassa kielletty sadesäällä, koska silloin kaikki naamaan vaivalla taputettu, sivelty, töpsytelty ja hierottu valuu täysin puhdistamatta hulevesien mukana viemäriin. Siellä ne raskametallit painavat viemärin pohjaa niin, että se taipuu kaikesta ylipainosta ja vääntyy ihan kippuralle.

Me emme ole aikoihin esitelleet yhtäkään juhla-asua, joten nyt olisi vaihteeksi pastelliunelmien vuoro. Pirjolla on Zalekuan kimallehippupilkullisesta kankaasta mekko, jonka yläosa on hopeakirjottua neulosta. Vyötäröllä on solmittava nauha, josta saa taakse oikein näppärän rusetin. Purjo yhdisti kimaltavaa neulosta samansävyiseen organzaan. Kyllä näissä nukenvaatteissa nyt voi juhlia vaikka hieman me pohdimme, että entä jos nämä kaikki välkkyvät hiput nyt ovat niitä raskasmetalleja, joita olemme kovasti monen kappaleen verran vankasti vastustaneet.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

5.9. Omenoita yli oman tarpeen

SS108296

Tänä vuonna niitä taas on, omenoita nimittäin. Viime vuonna puutarhamme puut saivat yhdessä aikaan noin kolme omenaa, tänä vuonna tuotantoa on prosenteissa ja kappaleissa laskien huomattavasti enemmän. Katsokaa vaikka kuvasta, jossa kaikkein nuorin ja kokemattomin puu yrittää epätoivoisesti pyristellä runsassatoisena.

 SS108758

Pitäisi varmaan olla iloinen, että luonto näin runsaskätisesti jakelee antimiaan, mutta meille niin tyypilliseen tapaan asia synnyttää myös akuuttia marmatusta. Mihin oikein joudumme kaiken tämän tuotannon kanssa? Hedelmiä on niin paljon, että järkevämpi puristuttaisi ne mehuksi, mutta me emme siihen souviin lähde. Hirmuinen työ! Kerää, pese, pakkaa, kuljeta, kanna ja raahaa - ja tuossa on vasta se, mitä pitää tehdä omenoille ja pulloille, ennen sitä pitää ne pullot tai kanisterit hankkia tai pestä, kellarista raivattava säilytystilaa ja elämä muutenkin järjestettävä siten, että sovittuna aikana on sovitun omenamäärän kanssa mehustamolla. Sisäinen marttamme ei tähän aikaan vuodesta jaksa herätä vaan nukkuu varsin tyytyväisenä Ruususen unta siinä kohdassa, missä muut havahtuvat ilman prinssin suudelmaakin keittelemään hilloja ja soseita.

Meillä siis syödään omenoita sen sijaan, että niitä innolla säilöttäisiin. Omenapiirakoita on tehty reseptillä ja ilman. Erityisen helposti tuo viimeksi mainittu onnistuu kaupan valmistaikinasta. Lisäksi on kokeiltu uuniomenoita, kaurapaistoksia ja kaikki muitakin ehdottomasti terveydelle vaarallisia tapoja tuhota odottamattoman runsas omenasato. Koko ajan olemme hieman pelänneet, että terveysviranomaiset saapuvat meille ja kertovat soosoo -sormi ojossa, miten oikeaoppisesti tulisi toimia, jos luonnon tarjoilut ovat ylitsevuotavaiset tai tässä tapauksessa siis puusta putoavaiset. Ei vaniljakastiketta, ei kermavaahtoa, ei sokeria vaan omenoita sellaisenaan ja mielellään korkeintaan kaksi päivässä, sillä se määrä pitää lääkärin loitolla, mutta toisaalta ei vielä anna tuhoavan paljon hedelmäsokeria aivoja rappeuttamaan.

Kummallisinta tämän vuoden omenoissa on se, että niissä ei ole matoja. Mehän emme hoida hedelmäpuitamme mitenkään eli emme ruiskuta hyönteismyrkkyjä tai edes vaivaudu nuorennusleikkelemään niitä keväisin. Olemme suvaitsevaisia ja sallimme luonnon osallistua hedelmistä nauttimiseen. Joka tapauksessa nyt on muistimme mukaan ehdottomasti siistiomenaisin vuosi, joka saattaa johtua siitä, että viime vuoden kolme omenaa eivät riittäneet tyydyttämään omenatuholaisten ruokahalua. Ilman einestä jääneet öttiäiset kuolivat nälkään eikä seuraava sukupolvi ole vielä löytänyt valkean kuulaamme kuorelle.

Me olemme menneet piiloon siltä varalta että joku kuitenkin keksii ehdottaa mehunpuristustuokiota tai soseutussessiota. Vaatteemme ovat sopivasti valjun vaaleanpunaisia. Purjolla on paidallinen dalmatialaisia ja Pirjolla My little pony aplikoituna etumukseen.

maanantai 3. syyskuuta 2012

3.9. Miksi ruoka on niin vaikea asia?

SS108642

Otsikolla emme nyt tarkoita ruuan hintaa tai ostamista, vaan ihan yksinkertaisesti sitä, miten ruuasta on kaikenkaikkiaan tehty hurjan hankala asia. Ennen riitti, että teki vaikka riisipuuroa. Kaupasta sai riisit, lehmästä maidon ja sitten keiteltiin aikansa. Lopputuloksena oli puuroa. Riisiä oli tasan yhtä laatua. Nyt superhypermyymälässä on piiiiiiitkä riisihylly, jonka ääressä mielen täyttää melkoinen hartaus. Mistä sitä tietää, että täysjyvää vai hiottua, puuroutuvaa vai pelkästään puuroon sopivaa, irtonaista vai paakkuuntuvaa. Maidoissa sama juttu. Ennen lehmästä sai valkoista maitoa, mutta nykyisin maitokaapin luona mieleen hiipii epäilys siitä, että se muinainen lehmä ei edes osannut kuvitella, mitä kaikkia tuotteita maidosta voidaan tehdä ja vielä kutsua niitä kaikkia maidoiksi. On rasvatonta ja luomua, iskukuumennettua ja pastöroimatonta, kevyttä ja rasvaisempaa. Tee siinä sitten riisipuuroa, kun joudut moneen kertaan valitsemaan jo kahden periaatteessa yksinkertaisen ainesosan ruokaa laitattaessasi monen monta kertaa.

Eikä tässä kaikki! Muinoin kaupasta sai lanttua ja porkkanaa syksyllä, lehtisalaattia vain kesällä ja muutenkin ruokia suunnilleen siihen aikaan kun ne luontaisesti olivat valmiita maasta pois kaivettaviksi tai puusta poimittaviksi. Nyt on sinne tänne putkahtanut etnisiä ruokakauppoja, joista saa ympäri vuoden sellaisia äärettömän tärkeitä asioita kuten peuramakkaraa, katmandulaista maustesekoitusta ja pestoa jostain italialaisesta pikkukylästä. Miten sitä ihminen onkaan tähän asti voinut pysyä elossa ilman kaukomailta tuotuja säilykkeitä, jotka ruokablogien mukaan "kivasti piristävät syksyistä ateriaa". Näin siis silloin, jos haluaa tuhota makunystyränsä jollain yltiövahvalla mausteella, jonka alkuperäinen käyttötarkoitus lähtömaassaan oli peittää mätänevästä lihasta laitetun ruuan katku. Mutta kun ne ovat nyt muotia ja vain hyvin epäkulinaarinen ihminen tyytyy lihapulliin ja perunamuusiin.

Ruuasta on tehty epäinhimillisen tärkeä asia! Ihmiset vertailevat erilaisia riisejä keskenään tai kilpajuoksevat kauppahalliin kuullessaan, että sinne on tullut jonkun pikkuruisen transsylvanialaisen laakson ainoasta mehiläispesästä kerättyä hunajaa. Sianpotkien taustoja kartoitetaan kuin viinien ikään, sillä nykymuotiin kuuluu, että lihapaketin päällä on tiedot tuottajatilasta ja jonain päivänä varmaan youtube-osoite, josta voi katsoa, miten onnellinen se potka omistajineen oli kirmatessaan perhosten kanssa niityllä.

Ihmiset käyttävät ruuanlaittoon tuntitolkulla aikaa ja hankkivat äärettömän kalliita ja ihan yhtä turhia ruuanvalmistusastioita ja -hilavitkuttimia, joiden avulla aterian valmistamisesta tulee urheilusuoritukseen verrattava kokonaisuus. Viikonlopun aterian valmistaminen alkaa jo viikolla, jolloin suunnitellaan menu ja ryhdytään etsimään juuri oikeita raaka-aineita. Senkin ajan ihmiset voisivat lukea tai ommella tai tehdä palapelejä, mutta ei, kaupoissa pyöritään hyllyjen välissä kartoittamassa valikoimaa. Sunnuntailounasta ryhdytään tekemään jo lauantaina, jolloin alkaa vimmattu kuoriminen, raastaminen, pilkkominen, hauduttaminen ja marinointi, joka kaikki on vain kalpea alkusoitto sille, mitä sunnuntaina tapahtuu eli suunnilleen samat asiat, mutta toisilla raaka-aineilla.

Lopputuloksena on ateria, johon on käytetty käsittämätön määrä aikaa. Ja jos oikein hyvin käy, perheen alaikäinen jäsen toteaa, että tämä on pahaa (siinä hän on muuten pääsääntöisesti oikeassa, kaikesta vispaamisesta, hauduttamisesta, kuutioimisesta ja pariloimisesta huolimatta kaikki ruoka ei maistu hyvältä, vaikka ne raaka-aineet olisi tuotu Taka-Turkmeniasta ohi tullin). Samaan lopputulokseen eli vatsansa täyttämiseen olisi päässyt paljon vähemmälläkin vaivalla ja maailman luonnonvarojen tuhlaamisella, jos olisi noudattanut vanhaa suomalaista lähiruokaperinnettä ja katsonut ikkunasta ulos. Mitä siellä on juuri nyt sellaista, minkä voi syödä. Joskus se on fasaani, joskus hirvi ja joskus peruna, mutta ei koskaan keskikatmandulainen curry.

Me emme katsele ulos ikkunasta vaan seisomme kuistin kaiteella. Purjolla on perhoskankainen liivihame ja siihen erittäin hyvin sopiva lierihattu. Pirjolla on Marimekon kankaita yhdistelemällä aikaansaatu omenanvihreä liivihame. Puuvilla on materiaalina muuten mukava, mutta se rypistyy.



lauantai 1. syyskuuta 2012

1.9. Miksi me emme ole BB-talossa

SS108548-1

Otsikon ajatus on täysin hypoteettinen. Meillä ei ole pienintäkään hinkua päätyä moiseen paikkaan, mutta siltä varalta, että joku joskus sinne kaltaisiamme multilahjakkuuksia ehdottaisi, päätimme pohtia asiaa meille niin tuttuun tapaan varsin syvällisesti. 
 
Olemme tänä vuonna katsoneet BB-talon touhuja kolmen minuutin ajan, jonka jälkeen pidämme itseämme ohjelman jos ei ihan asiantuntijoina niin ainakin äänivaltaisina kommentaattoreina. Katsomassamme tuokiossa suurin osa väestä makaili sohvilla ja näytti laiskoilta, mutta siihen voi osasyynä olla se, että BB-talossa ei ole oikein mitään tekemistä. Ei sanomalehtiä, televisiota, kirjastoa, kangaspuita, ompelukonetta, polkupyörää, monopolia, palapelejä, piirustuspaperia, iskuporakonetta tai edes mopoa, jota viritellä aikansa kuluksi. Jos Big Brother olisi eläinkoe, se kiellettäisiin epäeettisenä rääkkäyksenä ja kettutytöt hyökkäisivät vapauttamaan koe-eläimiä. Koska kyse on ihmisistä, ei kukaan vapauta ketään. (Emme puutu ohjelman niihin vaatteistavapauttaviin osioihin, jotka ovat nukeille sopimattomia)

Emme ole mukana BB:ssä, koska meillä ei synkkää ja salaista menneisyyttä. Vaikka media miten tonkisi, ei meiltä löydy ylinopeussakkoja, lähestymiskieltoa tai edes ihan pientä kunnianloukkaussyytettä. Olemme siis äärettömän tylsiä, eikä sellaisia päästetä BB-taloon. Joutuisimme keksimään kaikenlaisia juttuja, joilla sitten yrittäisimme saada palstatilaa ja huomiota. "BB-Pirjo sotki vaatteensa - istui kerhossa eväsleivän päälle" tai "BB-Purjon tunnustus: yöpukuni on kukallinen" eivät todennäköisesti kiinnostaisi ketään. Politiikasta ja poliitikoistakin meillä on hyvin vähän kokemusta, paitsi että Pirjo on kerran nähnyt alati myöhästelevän Anni Sinnemäen ja Purjo kerran unta Sylvi Kekkosesta.

Toinen poissaolon perustelu on se, että me emme halua juontajiksi. Meillä ei siten ole sellaisia kuvitelmia, että viettämällä kolme kuukautta koko ajan kameroiden edessä me jotenkin pätevöityisimme laajemminkin TV-alalle, ja olisimme valmiita astumaan estradille vaikka hyvätekeväisyysgaalassa. Yhtä vähän kuin autotallissa käyminen tekee kenestäkään autoa, tekee BB-talo kenestäkään esiintymisen ammattilaista. Meistä ei olisi siihenkään, että tekemättä mitään päätyisimme vielä viidenkin vuoden kuluttua jonnekin roskalehden sivuille rehvastelemaan BB-Pirjoja ja BB-Purjona, joita kukaan ei oikeastaan muista siksi, että ei ole mitään muistettavaa.

Kolmas varsin hyvä syy pysytellä kaukana BB-talosta on se, että meillä on elämä, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Emme siksi joudu pakenemaan tylsiä ja tapahtumakoyhiä päiviämme televisioon, vaan elämme kokonaisvaltaisen täysipainoisesti ja joskus jopa hieman ylipainoisesti ruudun tällä puolella. Meille olisi kauhistus vain olla monta kuukautta. Nähtävästi osa on ihan päinvastaista mieltä eli näkee elämänsä tarkoituksena mahdollisimman laajamittaisen velttoilun ja vetkuttelun. Vielä oudompaa on se, että tälle oleskelulle löytyy satojatuhansia katsojia. Onko väki BB-talossa meidän sijaislaiskottelijoitamme, jotka tekevät sen, johon meillä ei ole aikaa?

Oli miten oli, me kiipesimme hyllylle katsomaan maailmaa vähän laajemmin. Kerrankin olemme asuissa, joissa ei ole minkäänlaista aplikaatiota, rusettia, pitsiä tai nauhaa. Paidat ovat maritrikoota ja housut collegekangasta.