tiistai 29. tammikuuta 2013

29.1. Kirjallista pohdintaa

pink2

Olemme päättömissä pohdinnoissamme tänään miettineet sitä, miksi kirjoihin ei saa lisäosia. Emme tarkoita mitään trilogioita tai jatko-osia, joissa tarina jatkuu, ja voi seurata, mitä päähenkilöille myöhemmin tapahtui, vaan samanlaisia lisäpaketteja kuin tietokonepeleihinkin on saatavissa. Kirja olisi pelkkä perusjuttu, jonka sellaisenaan lukaisisi aika pikaisesti, mutta lisäosat kasvattaisivat sen kiinnostavuutta.

Esimerkiksi salapoliisiromaaneissa osa tärkeistä juonenkäänteistä ja johtolangoista olisi ostettavissa sivuromaanina, jonka ansiosta kirjaan tulisi aivan erilainen sisältö ja meno kuin alkuperäisteoksessa. Parhaimmillaan koko arvoitus ei ratkeaisi, jos ei hankkisi muutamaa lisäopusta tyyliin "Mitä tapahtui linnassa" ja "Tarkka selvitys von Knittenin suvun tapahtumista ennen rikosta". Pelkän perusteoksen pohjalta saisi selville vain tehdyn rikoksen ja mahdolliset syylliset, mutta varsinainen mysteeri jäisi ratkaisematta. Viimeisellä sivulla voitaisiin vihjailla ratkaisusta, mutta jättää se kuitenkin avoimeksi kertomalla, että eteenpäin pääsee ostamalla päivityksen.

Toinen vaihtoehto olisi viittailla koko ajan muihin teoksiin, jolloin lukijalle tulee tunne, että on lukemassa kirjasarjan ties monetta osaa. Jotta tietäisi päähenkilön karusta lapsuudesta, vuosista merillä ja jatkuvasti puheena olevasta aarteesta sekä sukusalaisuudesta, pitäisi käydä katsastamassa alaviitteessä mainittu kirja "lisää taustatietoja löydät Katalan kissan majatalon kolmannen luvun neljännestä kappaleesta". Tietenkään ei välttämättä tarvitse viitata kirjaan, jonka on itse kirjoittanut, vaan voi valita mielensä mukaan muiden kirjailijoiden jo keksimiä asioita. Eikä mikään estä varastamasta muista tarinoista pitkiä pätkiä, kunhan muistaa mainita, kuka on juonenkäänteet tai hahmon keksinyt. 

Tällä tavalla voisi kirjoittaa kirjoja, joiden loppuratkaisuun voisi itse vaikuttaa sen mukaan, minkä lisäosan hankkisi. Yhdessä versiossa syyllinen olisi odotusten mukaisesti hovimestari, toisessa puutarhurin Australiasta palannut veljenpoika ja kolmannessa kulkuri, joka oikeasti olisi hovimestarin sisaren parhaan ystävän kummisedän serkku. Ehkä yhtenä lisäosana voisivat olla kirjan henkilöiden monimutkaiset sukulaissuhteet.

Joskus me olemme miettineet sitäkin, että voisimme joutessame laatia jatko-osan jonkun aikoinaan kirjoittamaan kirjaan, jossa päähenkilö on lopuksi vaikka mennyt naimisiin tai jättänyt kaiken taakseen ja aloittanut uuden elämän. Esimerkiksi voisi varsin hyvin ottaa jonkun lälläriromaanin sankarittaren ja kertoa, mitä tapahtui kymmenen vuotta edellisen kirjan jälkeen eli miten prinssi osoittautui sammakoksi tai jotain muuta mukavaa. Muinainen Viisikko -sarja voisi olla hauska päivitettävä, koska muistaaksemme siinä syödään koko ajan täytettyjä voileipiä ja hilloa, joten jatko-osan nimeksi tulisi tietenkin Viisikko joutuu kiipeliin juututtuaan vyötäröstään tornikamarin ikkunaan.

Huomaatte varmaan, että meillä on liikaa aikaa pohdiskella turhuuksia. Vaatepuolella valitsimme asumme huolellisesti eli Purjolla on esittelyssä tällä kertaa Eurokankaasta ostetusta trikoosta ommeltu marakattipaita yhdistettynä trikoohousuihin. Pirjo luottaa Hello Kittyn lumovoimaan kokopinkissä asussaan. Pitäisi varmaan alituisen ajattelemisen sijaan joskus tehdäkin jotain, jotta kuvista ei tulisi näin tylsiä.

lauantai 26. tammikuuta 2013

26.1. Mystisen mykistävä Turku

pink

Ensin luulimme, että kyse on sattumasta. Kuulimme pelottavan tosielämän tarinan siitä, miten Turussa sijaitsevaan puhelimeen ei saatu moneen tuntiin yhteyttä, jolloin soittajan valtasi huoli ja hätä. Lopulta oli pakko hankkia apuvoimia paikalle, ja yhteydettömän tilan syyksi paljastui yllättävä ja kännykän ohjekirjan mukaan täysin mahdoton tila. Siinä kyseisen vempaimen näytön perusteella on kaikki kunnossa, mutta todellisuudessa tekninen laite on kuollut kuin avaruusromu, kunnes sitä PIN-koodin avulla herätellään henkiin.

Emme uskoneet asiaa, koska meidän mielestämme Turku ei voi olla noin tyly kaupunki. Lähetimme sinne oman agentin tutkimaan asiaa. Onneksi emme itse poistuneet kotoa, sillä lopputulos oli kamalampi kuin olisimme ikinä uskoneet. Agentti, itse asiassa Pirjon hyvä ystävä jo vuosien takaa, joutui erittäin pahaan kiipeliin siksi, että hänelläkään ei yhteydenpito puhelimitse onnistunut ja jo sovitun majapaikan sijaan hän päätyi yöksi hotelliin. Mikä ei sinänsä ollut ollenkaan mukavaa, koska emme antaneet tutkimusmatkailijalle  tiedusteluretkelle yhtään ylimääräistä rahaa. 

Turussa siis tapahtuu kännyköille jotain omituista. Ne menevät sisäisesti sekaisin eivätkä vastaanota puheluita, vaikka ulkoisesti kaikki on hyvin. Tiedetään myös tapahtuneen niin, että puhelin on omia aikojaan ryhtynyt äänettömäksi ja kieltäytynyt pirisemästä mitään soittoääntä tai edes vilkuttamasta näytössään valoja. Kuitenkin ne ovat reippaasti ottaneet valokuvia ja suosineet nettisurffailua, jolloin vain vanhanaikainen ääntelyyn perustuva yhteydenpito eli soittelu sinne ja tänne ei onnistu..

Epäilemme vahvasti, että syynä on joku uusimuotoinen Turun tauti. Agenttimme tosin pohti, että syynä saattaa olla se, että hänen kännykkänsä oli viikon sisään vieraillut Tampereella. Ehkä siihen ole asennettu Suomen alkuperäisen läntisen pääkaupungin rajalla joku nääs-esto, jonka takia verkkoon ei saa yhteyttä tai jos saa, ei vastaanottaja vastaa. Joka tapauksessa toimimattomat yhteydet Suomen Turussa aiheuttivat sen, että agenttimme poistui kyseisestä kaupungista huomattavasti suunniteltua aikaisemmin, huomattavasti suuniteltua köyhempänä ja kaiken lisäksi sekä kylmettyneenä että väsyneenä. Ehdotamme, että kyseisessä kaupungissa otettaisiin käyttöön jo unohtuneet lankapuhelimet ja jonnekin varastoihin tai kaatopaikoille raahatut puhelinkopit, jotta soittaminen ulkopaikkakunnilta ja ulkopaikkakuntalaisten soittaminen siellä Turussa onnistuisi. 

Koska tunnemme syvää sääliä länsirannikon viimassa tuntikaupalla palellutta agenttiamme kohtaan, laitoimme päälle lämpöiset fleecetakit. Näissä on koristeena runsaasti ruusuja ja koristenauhaa, joiden ansiosta tunnelma on kepeän keväinen. Tiedämme, että eivät nämä mitään lohduta tai alkavaa vilustumista poista, mutta meillä on näissä mukava olla.

torstai 24. tammikuuta 2013

24.1. Ei pääse tiikeri raidoistaan

tiikeri raidoistaan

Tänään me olemme hieman retrohtavia. Etenkin Pirjon haalari on kuin muinaiselta 1980-luvulta, jolloin edelläkävijäperheissä hurahdettiin joustofroteen ihmeelliseen maailmaan. Tosin siihen aikaan frotee oli paksumpaa ja tönkömpää ja sen kuivuminen kesti pitkään. Silti tällaisiin ruskeankirjaviin asuihin puettuja lapsia katsottiin suurella ihailulla: niin nykyaikaista! Purjon mekko on osoitus siitä, että Marimekkoa voi kätkeä mihin tahansa, sillä vaikka edustaan on aplikoitu hyvin hallitseva tiikeri suoraa Puolen hehtaarin metsästä, on itse mekko yhdistelmä klassista raitatrikoota ja oikein isoa unikkoa.

Olemme tänään pienessä mielessämme miettineet, mitä kaikkea voi blogissa kertoa ja sanoa. Hesarissa oli juttu naisesta, joka kirjoittaa omassa blogissaan etenkin öisestä elämästään hyvinkin avoimesti, ja on siitä syystä irtisanottu lastenhoitajan tehtävistä. Vanhemmat eivät pitäneet häntä sopivana hoitajana lapsilleen, sillä "mihinkä se tiikeri raidoistaan pääsee" edes työaikana, ties millaista esimerkkiä tarjoaa hoidettaville. Lehtijuttu oli mainiota mainosta kyseiselle blogille, jonka lukijakunta on todennäköisesti moninkertaistunut (kuten lienee tarkoituskin), mutta sai meidät miettimään asiaa astetta laajemmin.

Blogeja syytetään milloin siitä, että ne ovat täynnä kuvia bloggaajien lapsista kalliissa lainavaatteissa tai siitä, että niiden teksti on rasistista tai loukkaavaa tai muuten vain sellaista, että kunnianloukkauksen raja on aika lähellä. Ongelmahan on siinä, että netti on täynnä blogeja ja sen oman nostaminen ylitse muiden vastaavien on viikko viikolta vaikeampaa. Täytyy päästä esille, täytyy keksiä jotain niin erikoista, että siitä puhutaan vanhanaikaisissakin medioissa. Se ei onnistu kirjoittelemalla mukavia arkiasioita, vaan hätkähdyttämällä lukijoita jollain sellaisella, mitä he eivät olisi osanneet lainkaan odottaa. 

Vaikka joku miten kärttää lukijoita blogilleen ja pääsyä oman tyylilajinsa eliittiin, olemme sitä mieltä, että ihan kaikkea ei kannata kertoa, ei edes uhmapäissään. Joku ei niin kiva ihminen saattaa löytää sen tekstin vaikka vuosien kuluttua ja käyttää sitä kirjoittajaa tai kuvaajaa vastaan ihan yllättäen. Hankala sitä on silloin sanoa, että olin blogia pitäessäni vasta noin 15v ja kärsin äärettömästä maailmantuskasta ja koko maailmani oli mustavalkoinen ilman yhtäkään harmaan sävyä. Siksi tulin käsitelleeksi asioita, joita aikuisena en enää allekirjoita.

Meidänkin piti aluksi vain esitellä muutamia vaatteita, mutta sitten ote jotenkin lipsahti käsistä ja toinen toistaan oudompien tyylivinkkien sijaan päädyimme kummastelulinjalle. Onneksi olemme kaksi nukkea, joita kukaan ei voi haastaa käräjille sanomisista. Sehän osoittaisi, että vastapuoli ihan oikeasti kuvittelisi, että nuket voivat puhua, kirjoittaa ja ajatella. Mitä toisaalta ei ole toistaiseksi kyetty tieteellisesti osoittamaan epätodeksi.

tiistai 22. tammikuuta 2013

22.1. Rollaattori-ideoita

pallot

Olemme aikaisemminkin miettineet vanhusten hyötykäyttöä esimerkiksi yöllisinä katupartioina tai lumenauraajina, kunhan rollaattoriin liitetään hieman lisävarusteita (emme muista, koska sitä pohdimme, mutta elävästi muistamme niin tehneemme).

Tänään mietimme rollaattoreja yleisemminkin. Niitähän on vaikka millaisia malleja: osaan saa kätevän ostoskorin, osa taittuu kokoon automatkan tai säilytyksen ajaksi ja osassa on näppärä istuin siltä varalta, että kesken matkan pitää pysähtyä rupattelemaan kavereitten kanssa. Rollaattoreja löytyy kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta siihenpä niiden kehitys sitten näyttää pysähtyneen.

Me innovoimme joutessamme näihin pyörillä kulkeviin kävelytelineisiin kaikenlaisia käteviä lisäyksiä. Ensimmäisenä tuli mieleen vaunukoppa tai rattaat, sillä niin kovin moni isovanhempi joutuu nykyisin hoitamaan lapsenlapsiaan ensimmäisistä viikoista alkaen. Tukevaan rollaattoriin asennettava turvakaukalon tai -istuimen mallinen lapsenkuljetusosasto lisäisi kävelytelineen käyttöikää, sillä sellaisen lastenrattaita muistuttavan systeemin voisi antaa vaikka 50-vuotislahjaksi. Ensin se olisi lapsenlasta varten ja muutaman vuoden kuluttua istuimen voisi irrottaa ja laittaa tilalle vaikka tabletin.

Ja nyt emme tarkoita tabletilla mitään dosetista poimittavaa lääkettä vaan taulutietokonetta. Sille voisi rollaattorissa olla oma teline, johon laitteen voisi kiinnittää siten, ettei sitä kovin helposti saisi varas napattua. Tämän tietokoneen ansiosta matkassa kulkisi koko ajan kauppalista, kartta ja esimerkiksi sähköposti, jos kesken kävelylenkin vaikka muistuisi mieleen lähetellä viestejä jonnekin. Tietysti siinä olisi myös hurjasti pelejä, joita voisi pelailla aikansa kuluksi jonotellessaan pankissa tai apteekissa.

Venäläisissä autoissa on usein kamera, jolla videoidaan matkan aikana liikennetapahtumia. Rollaattorissakin sellainen voisi myös olla tarpeen. Silloin saisi kunnon kuvaa siitä koltiaisesta, joka yrittää ryöstää mummon käsilaukun tai videomateriaalia vaikka huonosti hoidetuista jalkakäytävistä tai suojatiellä ohi sujahtavista autoista. Enää ei olisi kaupunginjohtajalle tehtävä valitus pelkän oman puheen varassa, vaan voisi liittää mukaan liikkuvaa kuvaa.

Nykyisissäkin rollaattoreissa on kunnon tavarakori, mutta sen lisäksi tarvittaisiin ilman muuta kunnon kahvinkeitin, pikkuruinen kylmätila ja vaikka tarkasti mitoitettu tila viinipänikälle, jos sattuu olemaan siihen suuntaan kallellaan. Silloin voisi koska tahansa pysähtyä tauolle eikä olisi riippuvainen kauppojen ilmaisista markkina- ja synttärikahveista. Voisivat siinä Tyyne ja Elma loukkaantua, kun he joutuisivat seisomaan nykähtelevässä kahvijonossa toista varttia, mutta jonon vieressä luxusrollaattorin omistaja lorauttaisi kunnon presidentit pienestä keittimestä kokoontaitettavaan mukiin ja nappaisi päälle lääkelasillisen konjakkia sydäntä vahvistamaan.

Taas kerran vaatteillamme ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. Meillä on uimapuvut, koska pitäisi mennä uimaan. Ehkä menemme, ehkä emme. Saa nyt nähdä.
 

lauantai 19. tammikuuta 2013

19.1. Enimmän parhautta: Tampere!

tre

Koska viimeksi kirjoitimme Turusta, on tänään vuorossa sen sisarkaupunki eli Tampere. Kuten muistatte, Itella teki Purjosta muutama viikko sitten tamperelaisen, vaikka hän ei ole sinne ainakaan omasta mielestään muuttanut. Siksi päätimme kokeilla, millaista on yöpyä vaikka jossain Tammelantorin kupeessa eli keskellä paikallisia alkuasukkaita ja kokea jotain ydintarperelaisuudesta.

Valitettavasti meillä ei ole kuvia vierailustamme, joten siksi suosittelemme, että menette Tampereelle ihan itse. Kuljeskelkaa päämäärättömästi ympäriinsä, katselkaa rakennuksia kuin olisitte ulkomailla eli ihaillen ikkunoiden muotoja ja ovisyvennyksiä ja parvekkeilla vielä hetken välkkyviä jouluvaloja ja miettikää, miksi niin kovin harvoin tulee leikkineeksi turistia kotimaassa. Kaupunkilomille lähdetään halvoilla lennoilla Prahaan tai Lontooseen tai Barcelonaan, vaikka Iisalmessa, Varkaudessa ja etenkin Tampereella olisi hurjasti eksoottisia kokemuksia.

Esimerkiksi me kävelimme tänään aamulla tasan kello kahdeksan jo mainitun Tammelantorin poikki. Pakkasta eli niukat kaksikymmentä astetta, tuuli oli olematon ja koko kaupunki tuntui vielä nukkuvan. Manselainen maailma on hämmentävän autio, sillä näimme vain yhden ainoan kaduntallaajan. Luultavasti paikalliset asukkaat istuskelivat vielä aamukahvipöydässä sen sijaan että olisivat käyneet kokeilemassa pakkasenkestävyyttään. Hyvä niin, koska meille turisteille syntyi näin avainkokemus eli Tampere oli meille äärettömän hiljainen, rauhallinen ja postikorttimainen, vaikka rautatieasema oli muutaman kivenheiton päässä. 

Ei, me emme ryhtyneet viskomaan kiviä vaan rooliimme paneutuneita etsimme jonkun mielenkiintoisen puodin, jonka olemassaoloa hämmästellä vaikka Facebookissa tyyliin "Ette ikinä arvaa, missä kävimme!", johon siis pitäisi vastata, että "No kerro" tai "Onpa jännittävää, kerro heti vai onko se salaisuus". Sitten muistimme, että emme ole naamakirjassa, joten emme voi ryhtyä pelaamaan tuollaista peliä. Siksi kerromme nyt ihan tässä, että löysimme ihan etsimättä Vaarin varaston, jossa olisi myyty vaikka mitä meitä vanhempaa, jos se ei olisi ollut juuri silloin suljettu. Jos olisimme etsimässä mansikkaista kulhoa, tietäisimme nyt, mistä sen löytää.

Kävimme aamupalalla Café Aamuruskossa, jossa sielläkin oli aamutuimaan hyvin hiljaista, mutta vain hetken ajan. Saimme syödä rauhassa vain siksi, että olimme niin varhaisia. Kuten matkoilla niin usein, aikaero sotkee herkästi sisäisen kellon, joten siinä vaiheessa kun olimme juoneet viimeiset pisarat appelsiinimehustamme, saapuivat muut nälkäiset paikalle sen oloisina kuin oikea aamupala-aika alkaisi vasta silloin. Siinä vaiheessa meillä oli jo seuraava seikkailu mielessä.

Kuvassa meillä on mukana kenkä, joka ei kuulu prinsessalle vaan on symboloimassa matkaamme ja sitä, miten paljon lopulta kävelimme ristiin rastiin pitkin Tamperetta. No hyvä on, emme kävelleet kuin ihan vähän, koska joku raja se on meidänkin turismillamme. Pukeuduimme tällaisiin vähän safarityylivaikutteisiin asuihin eli Pirjolla on Marimekon unikkopuuvillasta liivihame ja Purjolla saman valmistajan trikoosta paita, jota somistaa kissaeläimen kuva. Housut ja hattu ovat lievästi kiiltäväpintaista puuvillasatiinia. Ulkona meillä oli lisäksi kunnon haalarit, siellä Pirkanmaalla on yhä talvi.

torstai 17. tammikuuta 2013

17.1. Saako hiihtotaidoton mennä ladulle vai pitääkö tyytyä pulkkamäkeen?

HelloK

Päivän pohdinta tulee Suomen Turusta, jossa on syvästi paheksuttu hiihtotaidottomien lasten ryntäystä laduille. Lukuisat kunnon hiihtovermeissä paahtavat oikeat urheiluharrastajat ovat ottaneet yhteyttä kaupungin liikuntatoimesta vastaaviin vaatimuksenaan saada lapsettomat ladut ja mielellään ihan kaikki muutkin liikuntapaikat. Kaikista amatööreista on vain haittaa silloin, kun muinaiset hiihdon pitäjänmestarit vuodelta 1984 tai 1986 haluavat kokeilla omia rajojaan ja upouutta alennusmyynnistä hankittua suksipakettiaan sekä hengittävää hiihtoasuaan.

Erityistä närkästystä on herättänyt se, että koulut ovat vieneet laumoittain lapsosia harjoittelemaan mäenlaskua sukset jalassa kaupungin suosituimmalle ladustolle. Siellä on ollut paljon niitä kuuluisia vähältä piti -tilanteita, joissa olisi voinut käydä huonosti alamittaisten harrastehiihtäjien aiheuttaessa ongelmia kaatuilemalla holtittomasti epätasaisessa maastossa tai puuskuttaessa haarakäyntiä mäkiä ylös niiden oikeiden hiihtäen yrittäessä lykkiä hartiavoimin heidän ohitseen. Pois hiihtotaidottomat muiden jaloista! Latuja ei ole tehty harjoitteluun vaan veren maku suussa kisaamiseen itsensä kanssa ja sen sinihaalarisen, joka menee jossain edellä, mutta joka täytyy saada kiinni, koska kilpailuvietti on niin kova.

Turusta on siis tulossa siitä kuuluisa kaupunki, että sen kasvateille täytyy esimerkiksi armeijassa ihan erikseen opettaa mäenlasku sukset jalassa tai antaa niiden tilalle pulkka, koska turkulaisille lapsille kaikki kaltevat pinnat ovat liian vaarallisia. Hiihtoa saisi kouluaikana olla vain tasaisella pinnalla. Sitä eivät lehdet kerro, missä vaiheessa sinne vaativimmille laduille mäkiseen maastoon saa mennä, jos ei missään saa opetella mäenlaskua. Tai ehkä Turkuun on tulossa koulujen yhteinen mäenlaskusimulaattori, jossa hyväksytysti laskettuaan saa kirjallisen kunnallisten latujen käyttöön oikeuttavan todistuksen. Sen näyttämällä pääsisi kokeilemaan ihan oikeaan mäkeen, jossa ei enää olisikaan vaaraksi oikeille hiihtäjille.

Meidän mielestämme koko ongelma poistuisi sillä, että kielletään koululiikunta kaikilta osiltaan. Uimahallissa koululaisryhmistä lähtee käsittämättömästi melua ja ne ruuhkauttavat kaikki pukeutumistilat ja suihkut puhumattakaan siitä, että altaaseen ei mahdu vesijuoksemaan rinnakkain Martan ja Tyynen kanssa, kun ne pahuksen lapset polskivat siellä. Koulujen jumppasalit täyttyvät lapsista päivällä, vaikka eläkeläisten sählykerholla olisi paljon suurempi tarve liikuntahallien käyttöön. Jos ei olisi näitä tarpeettomia urheilutunteja, olisi erilaisilla aikuisryhmillä päivälläkin käytössään liikuntatiloja eikä tarvitsisi sauvakävellä tuulessa ja tuiskussa. Jonkun kolmasluokkalaisten telinevoimistelutunnin sijaan voisi ihan hyvin olla seniorijoogaa. Lapset voisivat sinä aikana vaikka opetella ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä.

Jos kouluissa on ihan pakko sitä liikuntaa harrastaa, niin tästä eteenpäin valittakoon vain sellaisia lajeja, joista ei ole haittaa oikeille ihmisille eli aikuisille. Pulkalla ja kelkalla saisi laskea mäkeä vain jollain sellaisella alueella, jonne aikuisilla ei ole asiaa kuten vaikka koirapuistossa tai omassa pihassa. Jos on ihan pakko laittaa niitä lapsia sukset jalassa mäkeen, niin mäkihyppy olisi paljon parempi laji kuin hiihto, koska aika harvoin siellä hyppyrimäessä on mitään ruuhkaa ja yli 40 vuotta täyttäneitä hyppelijöitä häiriintymässä alaikäisistä. 

Helpointa tietenkin olisi, jos kouluihin hankittaisiin erilaisia urheilullisia konsolipelejä, joissa nappia painamalla voisi valita lajin keilaamisesta pujotteluun. Niiden avulla nuoriso saataisiin pysymään luokkahuoneissa poissa pahanteosta eli kaatuilemasta veronmaksajien kalliisti kustantamilla laduilla.

Meillä ei ole suksia eikä luistimia, joten ihan turha sieltä Turun suunnasta on tänne paheksuvasti katsella. Ei meillä ole hiihtotrikoitakaan vaan vihreää trikoota muuten vaan. Purjon paidassa on Hello Kittyjä oikein kohtalaisen iso lauma ja Pirjolla on vähän hippityylisiä kukkakiekuroita. Aika hyvin tälläinen sinivihreä ja fuksia sopivat väreinä yhteen, vai mitä.

tiistai 15. tammikuuta 2013

15.1. Orastava varhaisdementia

kylpytakit

Meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miksi olemme pukeutuneet kylpytakkeihin.

Se on yksi varhaisdementian hauskimmista puolista: koskaan ei muista, miksi mitäkin teki, ja oliko tekemisellä oikeasti jokin tarkoituskin. Nytkin me olemme ihan varmoja, että jotain piti tapahtua, mutta olemme varmaan kolmatta kertaa minuutin sisään iloisesti yllättyneitä siitä, että se jokin edellyttää kylpytakkia. Olisiko se uimahalli vai hartiahieronta vai lilluminen hajuvedessä jossain spassa?

Muistin haperoituminen ei oikeastaan ole mukavaa, mutta toisaalta sitä samalla unohtaa vähitellen kaikki kurjatkin jutut kuten sen yhden typerän epäkelpokerhokaverimme mikä-sen-nimi-nyt-taas-olikaan. Samalla kun ne uusimpien muistojen aivosolut kieltätyvät luovuttamasta tietojaan, alkavat vanhat toimia sitäkin aktiivisemmin. Muistamme tismalleen, miten aurinko läikitti valollaan kerhotilan lattiaa silloin joskus ihan ensimmäisenä kerhopäivänä tai miltä tuoksui ensimmäinen kohtaamamme persikka. Harmi, että näillä asioilla ei ole erityisemmin käyttöä siinä vaiheessa, kun löytää itsenä kadunkulmasta arpomasta etenemissuuntaa.

Me emme ole menettämässä muistiamme vanhuudenhöperyyden vaan paljon hienostuneemman syyn eli stressin takia. Täysin käsittämättömästi emme ole downshiftanneet (suomennos:laiskotelleet) riittävästi, joten ylirasittuneet kaksi aivosoluamme eivät oikein jaksa tehdä töitään. Tilanteesta on toisaalta runsaasti iloa, koska ihan tavallisistakin asioista tulee pieniä seikkailuja. Olemme ostaneet neljä paketillista perunajauhoja vain siksi, että olimme varmoja, että juuri siitä olisi puutetta ja olemme etsineet ruskeaa vyötä lukuisista kaupoista todetaksemme lopulta, että meidän ei pitänyt etsiä vyötä vaan huivia (mutta näimme todella mittavan valikoiman vöitä, se pitää tunnustaa). Nyt voimme tehdä kiisseleitä koko kevään, perunajauhoja kyllä riittää, mutta se vyö on yhä hankkimatta. Paitsi että se on oikeasti huivi, joka siis piti ostaa.

Hauskimpia muistamattomuusosuuksia ovat kuitenkin nimien katoamiset. Sitä voi kerhossa jollekin ihan tutulle selittää ummet ja lammet ja nimitellä häntä täysin väärin tajuamatta lainkaan, että jotain on hassusti. Lopulta sitä ihmettelee ääneen, että miksi sinä Senni olet niin hiljaa, jolloin Senni huomauttaa, että hän on Anni. Ja että Senni on heidän koiransa, kuten meidän pitäisi hyvin tietää. Hyvät naurut saimme myös silloin, kun väitimme junaa raitiovaunuksi ja laivaa "siksi laitteeksi, joka ei uppoa, vaikka olisi täynnä ihmisiä". Kaikki pitivät sitä vitsinä, mutta me kyllä tiesimme, että emme löytäneet sekavista aivokoppasistamme oikeaa sanaa, joten keksimme kiertoilmauksen tai ainakin sanan, joka on vähän sinnepäin. Niin tekevät muutkin varhaisdementikot.

Niin että meillä ei ole aavistustakaan, miksi sonnustauduimme kylpytakkeihin. Ne ovat ohutta joustofroteeta ja niissä on kätevät solmimisnauhat. Lisäksi nämä ovat aika mukavat päällä. Eiköhän se riitä, vaikka ei muistakaan, mitä piti tehdä.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

13.1. Hei, hei joulu!

nuutti

Sinne se meni, joulu. Kuusesta on kerätty koristeet pois, latvatähti ja joulupallot on laitettu siististi paikoilleen laatikkoihinsa ja sähkökynttilät suunnilleen vuodelta 1992 tarkastettu ja nostettu eteisen portaidenaluskomeron ylähyllylle odottamaan seuraavaa käyttökertaa.

Päätimme tänä vuonna hyvästellä joulun vähän juhlavammin. Meillä on kultapainetusta velourista ommellut juhlamekot. Kangas on kangaskauppa Wexleristä, mutta älkää menkö sitä enää etsimään, koska tämä oli sesonkituote ja seuraavan kerran myynnissä vasta melkein vuoden kuluttua. Molemmissa on vyötäröllä satiininauhaa, joka Purjon mekossa on oikeasti solmittava vyö, mutta Pirjolla pelkkää huijausta eli tästä ei saa mitään rusettia minnekään, kunhan on somisteeksi ommeltu kaitale.

 3nuutti

Tänä vuonna meillä oli kaksi joulukuusta. Ensimmäinen oli se perinteinen metsästä noudettu ja suurella hartaudella koristeltu ja se toinen tämä kuvaankin päässyt pahvikuusi, jonka ehdottomasti hienoin piirre ovat nämä lehmänkuvilla koristellut joulupallot. Tällaisia ei löydy ihan jokanuken joulupuusta. Lisäksi tämä on kevyt ja siisti, yhtää neulasta ei ole varissut, vaikka tätä on siirrelty huoneesta toiseen jo viidettä viikkoa. Tämä on juuri sellainen kuusi, jonka ympärillä on mukava tanssia piirileikkiä, joten voi olla, että otamme tämän esille taas juhannuksena. Mikä olisi se somempaa kuin tanhuta askel tai kaksi ikivihreän joulupuun katveessa yöttömänä yönä.

Näitä kuusiakaan ei taida enää saada, joten jos havittelette moista, niin emme valitettavasti voi auttaa. Eikä tämä oikeasti korvaa kunnollista joulukuusta, mutta on varsin lysti sisustuselementti. Jos meillä olisi sisistusblogi, olisimme kuvanneet pahvipuutamme joka suunnasta kymmeniä kertoja. Kaikkien onneksi emme anna sisustusvinkkejä, vaikka voisihan se olla hauskaa, jos joka toinen kotoilublogisti hankkisi tälläisen samanlaisen kuusen ja esittelisi sitä omana keksintönään.

perjantai 11. tammikuuta 2013

11.1. Tammikuussa on pakko laihduttaa

vempain

Lukekaa vaikka lehtiä: kun joulukuussa kaikkialla oli suklaakermahöttöohjeita, on nyt tyytyminen lanttupapupaistoksiin ja leselättysiin. Ohjatut liikuntatunnit ovat täpötäynnä ja kuntosalilla saa väistellä tuliteriin trikoisiin sonnustautuneita paremmasta elämästä uudenvuodenlupauksen tehneitä kanssakansalaisia.

Mekin päätimme esitellä uimapukujamme vaihteeksi jossain liikuntavempaimessa roikkuen. Tässä pitäisi käsittääksemme samaan aikaan huiskia käsillä hirveästi ja olla kävelevinään paikallaan, mutta ainakaan toistaiseksi emme ole keksineet, miten tällainen 43 cm mittainen nukke kykenisi  ulottumaan sekä polkimiin että kädensijoihin samaan aikaan. Siksi tyydymme käyttämään crosstraineria luovasti eli teemme kieppejä ja kokeilemme, voisiko tätä säätää jostain nukkeystävällisemmäksi.

Erilaisilla kuntosaleilla yleensä oletetaan, että käyttäjät tietävät, mitä missäkin laitteessa tehdään. Tietysti siellä aluksi kysellään, että oletko käynyt aikaisemmin ja luvataan, että pyydä apua, jos on ongelmia. Valitettavasti henkilökunnan kiinnostus lopahtaa usein siinä vaiheessa, kun kuukausikortti on maksettu, joten sitä ohjausta ja neuvontaa saa joskus pyydellä melkein rukoilemalla. Siksi olemme joskus päässeet havaitsemaan hyvinkin persoonallisia tapoja käyttää vaikka kuntopyörää. Tiesittekö, että niissä voi säätää satulaa eikä tarvitse kurotella varpaanpäillä polkimia? No nyt ainakin tiesitte, mutta älkää tulko meiltä kysymään, että miten. 

Samaan aikaan hillittömän punttisalipyrähdyksen kanssa on urheilukaupoissa ale. Suksipaketteja myydään niin paljon, että hitaimpia hirvittää. Myös luistimet ovat kysyttyjä, koska kouluissa on edelleenkin opinto-ohjelmassa sekä hiihtoa että luistelua, vaikka molempia ehdittäisiin kokeilemaan vain muutaman kerran.

Onneksi ei ole vielä keksitty, että oppilaat voisivat oikeastaan tuoda mukanaan kaikki muutkin urheiluvälineet eli jossain vaiheessa pitäisi raahata kahvakuulat kouluun tai löytää jostain oma koripalloteline. Telinevoimistelutunnilla olisi piha täynnä peräkärryjä, kun vanhemmat toisivat kotien autotalleista paikalle eritasonojapuita ja puomeja. Eli olkaamme onnellisia, että ilmaiseen peruskouluun ei tarvitse viedä kaikkia urheiluvälineitä vaan ainoastaan ne, joita kutsutaan henkilökohtaisiksi. Ne ovat myös niitä, joista ns. kasvaa ulos eli vuosi vuodelta täytyy hankkia isompia monoja ja pitempiä suksia. Kahvakuula painaisi sen 5 kg joka vuosi, eikä sitä tarvitsisi vaihtaa painavampaan. Ehkä.

Koululiikunnassa tärkeintä ei ole laihtuminen vaan se, että kokeillaan mahdollisimman monia eri lajeja ja löydetään liikunnan riemu. Sitten juostaan veren maku suussa cooperin testi, hypitään kilpaa telinevoimistelussa, pelataan koko talvi lento- ja koripalloa, käydään pari kertaa uimassa, jäädytään keskitalven kylmimpään aikaan jäällä tai ladulla ja kruunataan lukuvuosi pelaamalla kevät jalkapalloa. Mihinkään uuteen ja erilaiseen ei tutustuta, koska silloin pitäisi luopua opettajien suosimista paremmuusjärjestykseen asettelemisista. Liikunnan riemusta ei ole jäljellä yhtään mitään ellei sitten sellaiseksi lasketa sitä vahingoniloa, joka koetaan jonkun pudotessa kesken kaksoiskiepin tai potkaistessa pallon oman maalivahdin selän taakse.

Joten me saamme olla onnellisia voidessamme nyt tässä kieppua ihan vapaasti ilman, että joku ottaisi aikaa tai hoputtaisi koko ajan vieressä. Tästä voitte päätellä, että emme ole koulussa emmekä edes kerhossa.

tiistai 8. tammikuuta 2013

8.1. Hirveä eläinsuojelurikos: sängyn alta löytyi pentutehdas!

punainen auto

Olemme jo pitkään olleet ihmeissämme, miksi kotimme alkuperäisasukkaisiin kuuluva villakoiravaranto on kasvanut suorastaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Ennen joulua imuroimme vähän sieltä ja täältä, ja olimme muutenkin olevinamme puuhakkaan siivouksellisia. Järjestelimme tavaroita pinosta toiseen ja pöydältä kirjahyllyille ja sieltä edelleen lipaston päälle. Voimiemme tunnossa ulkoilutimme yhden räsymaton ja melkein hurrasimme itsellemme moisesta  ahkeruudesta. Heittäydyimme oikein hurjiksi ja pölyhuiskalla töpsötimme pari kristallikruunua, joissa saattoi olla perintönä muutaman sukupolven takaista valjua tomua. 

Kaikken näkyvän ylimääräisen riittävän hienojakoisen roinan imuroimme ärhäkän Philipsimme ahneeseen kitaan, mutta siitä huolimatta villi villakoiralauma tuntuu vain kasvavan joka päivä. Yhtenä aamuna ne kävivät jalassa olleiden sukkien kimppuun, takertuivat ahnaasti kantapään seutuville eivätkä päästäneet irti ennen kuin revimme ne pois. Huokaisimme helpotuksesta jäätyämme vaille vesikauhua tai jotain muuta sellaista, minkä pahansisuisten koirien puremista voi saada.

Tänään erehdyimme kurkistamaan vuoteemme helmalakanan taakse tarkoituksenamme kartoittaa toistaiseksi vähälle käytölle jääneitä alueita kodissamme. Sieltä paljastui karmea totuus: sängyn alla oli varsinainen kennel pentutehtaineen! Siellä oli villakoiria vilisemällä säilytyslaatikoiden väliin piiloutuneina hyvässä sovussa muutaman yön pimeinä hetkinä karanneen mykkyrälle sulloutuneen sukan kanssa. 

Olemme nukkuneet joka yö jo kuukausien ajan varsinaisen villakoiratarhan yläpuolella onnellisen tietämättöminä siitä, mitä karmeuksia allamme koko ajan oli tapahtunut. Todennäköisesti ravinnonpuutteen eli suoranaisen nälän takia ovat harmaat, takkuiset pölypalleroiset villakoirat pieninä laumoina karanneet pois suojastaan päätyen hämärästä kotipesästään ankaraan maailmaan. Ne yrittivät toki pysytellä huomaamattomina ryhminä toisistaan turvaa hakien nurkissa ja lipastojen alla, mutta tarkkavainuinen pölynimurimme oli saalistanut osan niistä täysin tunteettomasti.

On hirveää huomata, miten sinisilmäisiä me olemme olleet. Luotimme vuoteemme rehellisyyteen ja lainkuuliaisuuteen, joten sen kaikesta päätellen erittäin suunnitelmallinen villakoiratehtailu tuntuu nyt erityisen ikävältä. Tiesimme, että mankeloimattomat lakanat ja tyynyliinat ovat erityisen alttiita päästelemään kangaspölyä ja siten edesauttamaan hallitsematonta villakoirakenneltoimintaa, mutta silti emme ymmärrä, miten emme huomanneet itse mitään. Näin sitä joku läheinen, kuten meillä tämä vuode, voi osoittautua epärehelliseksi, kovasydämiseksi kelmiksi, jonka julkea toiminta on erityisen sydäntäraastavaa juuri siksi, että kokee tulleensa petetyksi.

Olkaa huoleti, olemme ryhtyneet tarvittaviin toimenpiteisiin pentutehtailun lopettamiseksi. Rikollinen on asetettu tarkkailuun ja se tullee päätymään yhdyskuntapalveluun.

Kuvassa me katsomme hyvin närkästyneinä (tai ainakin Pirjo on närkästynyt), miten villakoirakennel tuhotaan. Meillä molemmilla on näppärät haalarit. Purjon haalarissa on vetoketju takana ja edessä Marimekon kankaasta leikattu autonkuva. Pirjon haalarissa on vetoketju edessä eikä kuvia ollenkaan.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

6.1. Meidän Jukka on vähän masentunut

Yukka

Me emme ole mitenkään erityisen kaksisia viherpeukaloita, mutta jopa meitä huolestuttaa Jukkamme kohtalo. Hän vaikuttaa enemmän kuin lievästi masentuneelta, lähestulkoon kokonaisvaltaisesti uuvahtaneelta, vaikka yrittääkin muutaman vihreän verson verran esittää, että kyllä tämä tästä.

Olemme miettineet, mikä johti Jukan tähän murheen alhoon. Jätimmekö huomaamatta hänen epätoivoiset yrityksensä saada huomiota? Sivuutimmeko päivästä toiseen hänen säälittävän pyristelynsä ahtaassa kukkaruukussa? Tunnustamme, että kastelu unohtui turhankin usein eikä huonelämpötilakaan ole ollut optimaalinen, mutta sellaista se perhe-elämä on, ei siinä voi aina mennä sen herkimmän mukaan.

Annoimme Jukalla mahdollisuuden omaan aikaan, jos kyse oli vaikka siitä, että yhteinen nököttäminen kliivioiden ja parin sitruunapuun kanssa samalla kukkapöydällä oli sille liikaa. Tarjosimme mahdollisuuksia harrastuksiin kuten vaikka kukkimiseen, mutta se ei Jukkaa ihmeemmin kiinnostanut. Siirsimme hänet lattialle, josko maisemanvaihdos olisi piristänyt ja uusi näkökulma elämään auennut sitä kautta. Ehei, Jukka pysyi väsähtäneenä ja jotenkin nuhjuisena eikä suostunut kertomaan, mikä vaivasi, vaikka miten kyselimme. Tuntui, että hän vain käänsi meille selkänsä ja huokaili, vaikka periaatteessa kasvit eivät käsittääksemme ihmeemmin ääntelehdi. Joka tapauksessa Jukka liukui päivä päivältä meistä kauemmas ja tuntui vaipuvan jonnekin oman mielensä syövereihin. 

Perheenjäseninä olimme tietysti hyvin huolestuneita. Luimme kaikenlaisia viherkasvioppaita ja ymmärrä yrttejäsi -tietoteoksia ja hieman häpeissämme tunnustamme, että lopulta turvauduimme myös järeämpiin teksteihin eli etsimme apua anonyymien tahattomien kasvintappajien kotisivuilta. Toivoimme, että siellä joku vastaavaan tilanteeseen joutunut olisi omalla tarinallaan voinut meitä ja Jukkaa auttaa ennen kuin kaikki olisi liian myöhäistä, ja hän olisi tehnyt sen viimeisen epätoivoisen valinnan ja muumioitunut kokonaan.

Mitään varsinaista uutta apua ei ole löytynyt. Välimme ovat viilenneet samassa tahdissa kuin Jukka on muuttunut entistä etäisemmäksi. Keskusteluyhteys tuntuu kadonneen emmekä enää ymmärrä toisiamme, jos toisaalta emme ole koskaan oikein päässeet aidosti läheisiksi vaan välillämme on aina ollut ikään kuin jonkinlainen kasvi- ja nukkekunnan väline kuilu. Toivomme kuitenkin, että ostamamme ravinnepuikot piristävät Jukkaa ja hän olisi pian taas oma reipas itsensä.

Koska Jukka on vähän vaisu, on meillä päällä punaista. Pirjo otti Marimekon viskoositrikoisen raita-asun ja Purjo punaisen paidan ynnä liivihameen, joka näyttää sekin raidalliselta, mutta oikeastaan kyse on kaksivärisestä taskusta.

perjantai 4. tammikuuta 2013

4.1. Maailmanlopun jälkeistä pohdintaa


 keltainen

Tänään olemme ylen filosofisella tuulella. Kaikki alkoi maailmanlopusta 21.12.2012. Se oli niin pieni ja vaatimaton, että me emme huomanneet sitä oikeastaan ollenkaan. Nyt emme ole lainkaan varmoja, että tuliko maailmanloppua vai jäikö se jotenkin puolitiehen, koska meidän mielestämme mikään oleellinen ei ole muuttunut ja kaikki jatkuu vähän niin kuin ennenkin.

Tosin mistä me tiedämme, jos tämä kaikki nykyinen onkin pelkkää kuvitelmaa! Jos me olemme menneet ihan itseksemme keksimään kokonaisen elämän tai siis  tarkasti ottaen elämiä kaksin kappalein. Olemme pohdiskelleet tätä asiaa vakavan filosofisesti vanhan "jos metsässä kaatuu puu eikä kukaan ole kuulemassa, niin syntyykö ääni" -dilemman pohjalta tarkastellen asiaa monista eri näkökulmista. Onko ylipäätään mahdollista kaataa puu äänettömästi? Tai käykö koskaan niin, että metsuri etätyönä äärettömän äänettömästi ihan pelkällä tahdonvoimalla kaataa puun tai kaksi käymättä metsässä lainkaan? Ja kun tarkemmin ajattelemme, niin mille on yhtään mitään merkitystä sillä, kuuleeko kukaan puun kaatuvan. Puulle luonnollisesti asia on hyvinkin lopullinen, mutta haluaako se välttämättä jonkun paikalle kuuntelemaan romahdustaan? Ja ovatko kuuset jotenkin kuulijahakuisempia kuin vaikkapa koivut eli kaatuuko metsissä enemmän lehtipuita kaikessa hiljaisuudessa kuin kuusia, jotka eivät halua filosofeja pohtimaan tekemisiään.
 
Tämän lisäksi meitä on kiehtonut ajatus siitä, mitä jääkaapissa todella tapahtuu, kun ovi on suljettu. Meillähän ei ole mitään todisteita siitä, että juuri hankitut maitotölkit ja juusto ovat oven takana edelleen, koska emme voi niitä nähdä, kuulla tai haistaa saati koskettaa. Olemme ajoittain harkinneet riistakameran hankkimista, jotta voisimme edes kuvamateriaalin avulla todistaa, että nakkipaketti ei karkaa minnekään sillä välin, kun se on aistiemme tavoittamattomista. Toisaalta voi olla niin, että jääkaapin sisältö on sikäli ovelaa, että se syöttäisi kameralle väärennettyä kuvamateriaalia, jolloin emme sittenkään voisi olla täysin varmoja todellisista tapahtumista.

Muutenkin aistien tavoittamattomissa tapahtuu ihmeellisiä asioita. Esimerkiksi sukkien kohdalla joutuu usein toteamaan, että suljetussa pesukoneessa pyörähdelleestä sukkaparista palaa päivänvaloon vain toinen. Jotain siis tapahtuu, kun emme ole jatkuvassa näköyhteydessä molempiin sukkiin samanaikaisesti. Onko kyseessä samantapainen ilmiö kuin puun kaatuminen tyhjässä metsässä eli sukka ajautuu filosofiseen teleporttiin, jonka kautta se saavuttaa yhteyden johonkin korkeampaan voimaan ja katoaa ikiajoiksi aivan kuin tapahtuu sille mahdolliselle äänelle, jota kukaan ei ole kuulemassa. Missä ovat tallessa kaikki ne äänet, joita kukaan ei ole kuullut?

Toisaalta jos pitäydymme alkuperäisessä ihmettelyssä eli siinä, että mitään ei oikeasti ole, vaan kaikki on mielikuvituksemme tuotetta, niin silloinhan olisi mahdollista, että joku olisi kuvitellut meidätkin. Täytyy todeta, että sillä henkilöllä on kohtuullisen vilkas mielikuvitus, sillä emme aina itsekään usko, mitä kaikkea meille on tapahtunut saatika että joku pystyisi kaiken tämän omassa pienessä mielessään keksimään.

Me päätimme kuvitella, että on kesä ja aurinko paistaa ja vietämme aikaamme leikkimökin kuistilla. Mainio kuvitelma, josta saimme hyvän kuvankin napattua. Meillä on samoilla kaavoilla ommellut vaatteet eli trikoiset sukkahousut ja paita sekä puuvillainen liivihame. Purjon trikooasussa on kuvioina kaikenlaisia öttiäisiä, liivihame on ruudullinen. Täytyy hämmästellä, miten hyvin näinkin eri tavalla kirjavat vaatteet sointuvat yhteen, kun niiden kantaja on kaunis ja suloinen. Pirjon liivihame on Marimekon mansikkaista kangasta ja sen alla on saman valmistajan raitatrikoosta paita ja yksiväriset sukkahousut. Täytyy myöntää, että olemme vallan tyytyväisiä kuvitelmaamme siitä, millaista tänään oli.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

2.1. Kaikki se kestää tai sitten ei


 parkkitalo


Luimme kerran jonkun puolitieteellisen selvityksen siitä, että maailmankaikkeudessa samankaltaisella on taipumus hakeutua toistensa seuraan, oli sitten kyse positiivisesta varauksesta tai sotkuisuudesta. Osin uskomme tähän, sillä onhan meitä bloginpitäjiäkin tämän samankaltaisuusteorian mukaisesti noin kaksi. Sitä emme silti ole aikaisemmin uskoneet, että kun päivä lähtee huonosti alkuun, niin ikävyydet alkavat kasautua kuin ukkospilvet heinäkuiselle taivaalle.

Aivan ensimmäiseksi tänään sanomalehti ei löytynytkään laatikostaan eikä laatikon alta. Soitto jakelupäivystykseen kertoi, että meillä olisi vielä toivoa, sillä lumisohjoisten teiden vuoksi lehdenjakajat olisivat noin kolme tuntia aikataulustaan jäljessä. Toivo kuitenkin hiipui aamun aikana, joten jouduimme lähtemään kerhoon vailla tietoa siitä, missä koiranmakkara olisi  tarjouksessa tai paljonko joulunalusaikaista hintaa halvemmalla saisimme tänään nenäkarvatrimmerin. Postilaatikomme oli typötyhjä ja lehdenjakaja edelleen matkallaan.

Lunta ei ollut ainoastaan teillä vaan myös kotipihassa, jossa nastarenkaat imeytyivät vetisen lumikerroksen sisään niin, että ohjaus oli enemmänkin teoreettinen kuin käytännön toimi. Rattia sai väännellä vallan huolettomasti suuntaan jos toiseenkin, mutta auto puski tismalleen sinne, minne halusi. Onneksi tällä kertaa kohti ajotietä, joka siinä vaiheessa oli jo saanut tuta aura-auton kulun pinnassaan. Suomennettuna koko pihatien risteyksen peitti reipas sohjokasa, jonka läpäisy vaati sekä teknistä osaamista että duudsonmaista typerää hurjapäisyyttä. Meiltä löytyi molempia. Onneksi mistään suunnasta ei tullut ketään muuta, joten sekä me että auto olemme edelleen ehjät. Seuraava  pihaan pyrkijä voi sitten huristella meidän jättämiämme raiteita sinne kuistinpieleen asti tai mielellään ei ihan sinnekään vaan portaiden luokse.

Luulimme, että huono onnemme päättyisi siihen, kun kerhomatkalla edellämme puolisohjoisella tiellä mateli joku lippalakkipäinen herrasmies hurjaa 45 km/h vauhtia renkaat tukevasti kahdella kaistalla eli täysin ohittamattomana. Hän vaikutti siltä kuin olisi sisäistänyt tiedon ohitustilanteiden vaarallisuudesta, joten päättäväisenä miehenä hän teki kaikkensa estääkseen moisen etuilun. Miettikää itse, 15 kilometriä matelua vain siksi, että joku pelkäsi putoavansa tieltä.

Saavuimme kerhoon myöhässä ja havaitsimme parkkipaikan täydeksi, joten päätimme sijoittaa menopelin läheiseen pysäköintiluolaan. Se oli huono päätös, sillä ensimmäinen ajo-ovi oli liikenneteknisistä syistä suljettu. Sen eteen oli aura-autolla pyyhkäisty melkoisen mahtava lumivalli. Toinen ovi taas tuntui vieroksuvan sinisiä autoja, koska ei suostunut avautumaan, jolloin yksi harmaansininen ja kaikki sen perässä jonossa olleet viisi autoa peruuttivat pikkuruista kapeaa ajoluiskaa pitkin takaisin kadulle. Ilmassa oli ajoneuvon käsittelykokeen tuntua! 

Pysähdyimme kadunvarteen miettimään mustan keskiviikkomme etenemistä ja huomasimme kummastukseksemme, että parkkiluolan ovi avautui yhtään nikottelematta, kun sinne pyyhkäisi punainen auto, joten päätimme kokeilla onneamme ja kuljettajan peruutustaitoja uudestaan. Yllätykseksemme joku taikasana oli lausuttu, koska tällä kertaa pääsimme ujuttautumaan maanalaisiin kerroksiin ja löysimme jopa tyhjän paikan, johon kulkupelimme kerhopäivän ajaksi jättää.

Uskoimme vahvasti, että samankaltaisuuteen perustuva epäonnisuus päättyisi siihen, mutta ilomme oli ennenaikainen. Poispääsy parkkihallista kun oli suunnilleen yhtä hankalaa kuin sinne ajaminen, sillä erään näinä päivinä vahvasti mediassa mainitun valtion kansalaiset ovat saapuneet maahamme uudenvuodenjuhlintaan ja ostoksille. Heillä on hyvin erilainen ajokulttuuri kuin meillä, ja maksullisen pysäköinnin sijaan heillä on kokemusta ilmaisten, joskin liikennesäännöttömien, parkkitapojen kehittämisessä. Meidän epäonneksemme he olivat havainneet, että juuri pysäköintitalon uloskäynnin kohdalle saa sijoitettua useita kaupunkimaastureita ilmaiseksi.  Niiden välistä piti sitten puikkelehtia pois. Samalla saatoimme ihmetellä parkkipirkkoa, joka kadun toisella puolella sakotti suomalaisten autoja näiden renkaiden ylittäessä parkkiruudun valkoiset viivat kahdella millimetrillä. Ns. ulkopaikkakuntalaisten autot saivat huoleti tukkia kulkuväyliä, niitä ei edes vilkaistu.

Syvän tuohtumuksemme symboliksi otimme kuvaan mukaan parkkitalon ja tukimme ihan tahallamme sen kaikki kulkureitit. Meillä on mukavat siniset puuvillamekot, joista Purjon mekon kangas on aitoa retroa jostain 70-luvulta. Koristeena siinä on ruusujen väristä turkoosia nauhaa. Pirjolla on Marimekon erikokoisten unikkojen kankaista yhdistetty liivihame, neulosraitapaita ja sukkahousut. Purjon jalkoja ei palele, eihän nyt ole pakkastakaan.