lauantai 27. elokuuta 2016

27.8. Puolukka putoaa kauas varvusta eli ajautuu muukalaisen ämpäriin

 photo 1115a59a-3307-4a4a-a713-c1db1d4a825b_zpsdnr1wafx.jpg

Täällä taas, tällä kertaa pihan puista on esillä omenapuu. Kuva on otettu ennen syysmyrskyä, joten tuulen raivotessa pitkin Suomea emme ole enää ollenkaan varmoja, onko yksikään omena enää paikallaan. Meillä on vaaleanpunaiset vaatteet ihan siksi, että löytäisitte meidät kaikkien näiden ylenpalttisten lehtien ja oksien välistä. Tarkka katsoja huomaa, että Pirjon paidassa on perhosia, Purjolla taas ei.

Olimme tänään aamulla puolukassa ennakoiden iltapäiväksi hurjistuneita tuulia. Meillä on ihan oma marjapaikka, jonne pitää ensin ajella metsätietä ainakin kolme kilometriä ja sitten vielä kävellä rasittavat sata metriä, mutta kun kaiken tämän on jaksanut tehdä, odottaa perillä melkoinen puolukkakeidas eli kokonainen mäki punaisenaan. Paitsi että tänään ei odottanut, koska siellä oli joku inha vieras poimija, joka ensinnäkin oli paikalla ennen meitä ja toiseksi käyttäytyi kuin olisi jotenkin ollut meitä enemmän oikeutettu mahtisaaliiseen.

Siellä me sitten könysimme eri puolilla mäkeä ämpäreinemme. Meidän sankomme oli ihan kovalla kolikkorahalla ostettu, mutta epäilemme, että muukalainen oli käynyt joutessaan jonottamassa omansa ilmaiseksi.  Me olimme panostaneet tuloksentekoon, joten käytimme poimurina nimekästä kotimaista lähes ammattilaiskäyttöön suositeltua vempainta, metsääntunkeutujalla oli mikälie vanha metallipoimuri. Hän tuhahteli ja huokaili ja vaihtoi marjamätästä tämän tästä kuin peläten, että me onnistuisimme ujuttautumaan niille parhaille apajille ennen häntä. Me taas annoimme poimurin viuhua emmekä tuskastuneet edes siitä, että ajoittain tuli kerättyä enemmän jäkälää kuin marjoja. 

Me emme tiedä, mikä on näissä tapauksissa virallinen marjaetiketti eli miten metsässä tulee käyttäytyä, kun juuri sillä omalla marjastuspaikallaan tapaa jonkun ahneen vieraan poimijan. Siksi emme käyttäytyneet mitenkään, vaan poimimme niin ahkerasti, että pelkäsimme pakastimen täyttyvän jo yhden päivän saaliista. Välillä jouduimme käymään autolla, koska ämpäri oli piripinnassa ja piti hakea toinen. Miettikää hetki: tunnissa olimme saaneet noin 9 litraa marjoja (ja jonkun verran neulasia, sammalta, koivunlehtiä, mustikoita, puolukanvarpuja ja hämähäkkejä) vain siksi, että emme olisi suoneet niistä yhtäkään kilpailevalle sangontäyttäjälle.

Lähtiessämme tunsimme silmät selässämme ja pitihän se arvata, että kun palasimme, oli vieras poimija ujuttautunut meidän puolellemme mäkeä. Se oli sodanjulistus! Niinpä meitä ei sitten yhtään hävettänyt asettua siihen, mihin olimme vähän aikaisemmin lopettaneet eli toisen poimijan puolilleen kerätystä sangosta arviolta viiden metrin päähän. Siinä kun sattui kasvamaan sen verran taajaan marjoja, että yhdeltä neliöltä saimme todennäköisesti kaksi litraa syötävää. Tai ehkä liitoittelimme hieman, mutta joka tapauksessa siinä oli niin paljon puolukoita, että toinenkin ämpärimme täyttyi hyvää vauhtia. 

Suunnilleen tässä  vaiheessa ryöstöpoimija (joka muuten oli iäkäs lippalakkipäinen ja lenkkikenkäinen mies, jos se teitä nyt kiinnostaa) väsähti,  otti oman sangon käteensä ja lähti verkalleen pois. Vähän aikaa hymyilimme voitonriemuisina, mutta sitten muistimme taas sen pakastimen, jonne todennäköisesti ei enää mahtuisi yhtäkään marjaa lisää kesäisen marttailuinvaasiomme johdosta. Ymmärsimme, että liika on liikaa säilönnässäkin, joten toinen marjaämpärimme sai jäädä hieman vajaaksi, kun lähdimme kotiin.

Koska haluamme aina ja kaikkialla tuntea iloa tai ainakin vahingoniloa, niin meitä ilahdutti koko kotimatkan ajan tieto siitä, että me saimme maastokävellä muutaman sata metriä, mutta tuo marjapaikallemme tullut  ketku joutui tarpomaan metsässä vähintään kilometrin päästäkseen takaisin tielle. Meillä kun oli taskussamme oman metsätiemme sulkevan puomin avain, sitä kautta ei kulkisi kukaan muu kuin me. Ai että miksikö olemme niin pikkumaisia, että emme halua muiden siellä kulkevan? No siksi, että metsäautotien reuna merkitsee liian monelle samaa kuin ilmainen kaatopaikka eikä meitä ilahduta enää yksikään sohva, jääkaappi tai vanha runkopatja, joka on jäteaseman sijaan tuotu metsään. Kun tiellä on puomi, ei sinne kanneta roinaa.

tiistai 23. elokuuta 2016

23.8. Luonto tunkeutuu kotiimme

 photo 5f2a3c87-9ca1-4716-bd44-b23cd5d29675_zpsyduzd8id.jpg

Joten me tunkeudumme luontoon ja jonkun pensaan pimentoon. Tällä on varmasti joku aito nimi, mutta me kutsumme tätä lymyksi ihan siksi, että täällä voi lymyillä. Pirjo on pukenut asunsa vähän huolimattomasti, joten kesäherkuttelun pyöristämä vatsa näkyy vallan veikeästi. Purjo taas tietää, että jos ei voi peittää, niin kannattaa korostaa. Tällä kertaa korostimena on Muumimamma-aplikaatio.

Kotiimme on tällä kertaa tunkeutunut sisilisko. Siinä se toljotti meitä keittiön lattialla, kun palasimme puutarhasta omenanhakumatkalta. Ehkä se oli kuvitellut, että kotimme on autiotalo tai että siellä saa vilistellä miten tahtoo, mutta me olimme eri mieltä ja vangitsimme sen läpinäkyvällä muovikulholla. Kyseessä tuntui olevan varsin paatunut rikollinen, koska se ei mitenkään järkyttynyt vapautensa riistämisestä, ei juossut villinä ympyrää tai yrittänyt raapia tietään ulos. Siksi uskaltauduimme ujuttamaan lattian ja kulhon välistä tanakan pahvin, jonka avulla lopulta saimme kotiintunkeutujan kannettua pihalle. Vasta jälkeenpäin kävi mielessä, että se saattoi olla joku etukäteen rikospaikkaan tutustuva sisilisko, joka ensi yönä vyöryy kaikkien kavereittensa kanssa tekemään pahojaan.

Ryhdyimme listaamaan kaikkia niitä kutsumattomia vieraita, joita kodissamme on nähty. Tietenkin täällä on ollut kauhistuttava määrä hämähäkkejä, kärpäsiä, hyttysiä, ampiaisia, mehiläisiä, kovakuoriaisia ja muita hyönteisiä. Osan olemme kylmäverisesti tappaneet ja osa on päässyt pakoon. Hiiriä on ollut kymmeniä ja niistä olemme päästäneet ilmat pihalle aina kun se on ollut mahdollista. Kuistilla oli kerran rastas ja kauan sitten vintistä tunkeutui kylpyhuoneen puolelle pääskynen, joka kaiketi kuvitteli ilmanvaihtoputken juuressa olevaa tilkitsemätöntä reikää sopivaksi pesäkoloksi. Harmi, että juuri siitä ujuttautuva putosi pesualtaaseen, jos ei osannut olla varovainen. 

Vintissä ovat mellastaneet ainakin oravat ja jo mainitut hiiret. Lisäksi siellä on harmillisen kukoistava lepakkoyhdyskunta, joka tässä vaiheessa vuotta alkaa hiljalleen etsiytyä kohti talvihorrospaikkoja. 

Ihan kutsuttuina meillä on joskus käynyt koira ja kutsumatta muutama kissa. Ne olivat siitä hankalia, että eivät suostuneet ymmärtämään puhetta, vaan yrittivät olla asettuvinaan taloksi. Itsepäisen katin karkoitus ei ole helppoa puuhaa, koska pahimmillaan sellaiset tarraavat ikkunanverhoihin ja sähisevät sieltä kuin kuvitellen olevansa jotenkin oikeutettuja raatelemaan tekstiilejämme. 

Kodissamme on siis ajoittain suorastaan eläimellinen meno, joten ei ihme, että hakeudumme sieltä pensaiden suojaan piiloon. Tosin täällä voi olla vaikka lehtokotiloita valmiina niljakkaina matelemaan paljaitten jalkojemme yli. YÖK!
 

maanantai 22. elokuuta 2016

22.8. Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella rikkaruoho

 photo a805ba88-adac-45ac-a6a6-d651c9de4752_zpsxmbtnjuw.jpg

Täällä taas! Varmaan jo luulitte, että olemme kokonaan unohtuneet jonnekin, mutta meillä oli sellainen mustikan, punaherukan, karviaisen ja puolukan kokoinen tauko, jonka aikana täytimme pakastinta kuin mallimartta ikään. Mansikoista emme nyt puhu, koska lehtitietojen mukaan ne olivat loppu jo juhannuksena, vaikka 5 kg laatikon saa edelleen 40 eurolla. 

Jossain vaiheessa kesää meillä oli kuvitelma siitä, että kuvauttaisimme itsemme erilaisten pihapuiden äärellä, näitä kun meillä riittää. Aloitimme tästä ihan tavallisesta kuusesta, joka on asettunut maantieteellisesti tarkastellen pihamme kaakkoiskulmaan. Vasta jälkeenpäin huomasimme, että sen ympärillä kasvaa varsin maittava voikukkayhdyskunta, joka antaa sellaisen oletuksen, että pihamme on yhtä rikkaruohoryöppyä.  Niin se muuten onkin, koska ruohonleikkuri koki äkkikuoleman vain noin 14 vuoden uskollisen niittotyön jälkeen. Kolme viikkoa ilman minkäänlaista ruohonlyhentäjää aiheutti sen, että talon ohi joskus ajavat EU-tarkastajat tutkailivat pihaamme pohtien, pitääkö pihapiiri heinäkasvuston vuoksi määrittää erilliseksi kasvulohkoksi vai ei. Mutta se on ihan toinen tarina se.

Me olemme siis voimissamme ja niin valmiita syksyyn kuin vain voi olla. Kesän hempeydestä muistuttavat vain pallolliset mekkomme, joihin on aplikoitu Hello Kitty -kuviot. Näissä voi hätätilassa esittää kärpässientä kaikille likinäköisille linnuille, joita lähitienoolle on uudisasutunut. Kuvitelkaa: lähinaapurinamme on hyvin äänekäs kurkiparvi, jonka joka-aamuisiin rutiineihin kuuluu mellakointi ja rähinä. Jos ne olisivat ihmisiä, olisimme aikaa sitten soittaneet poliisit paikalle, mutta viattomille luontokappaleille ei voi mitään. Esittävät kuitenkin tyhmempiä kuin ovatkaan.