26.2. Pirjo ja Purjo petankkia pelaavan oravan armoilla

Otsikko on jälleen tarkoituksella hämäävä ja herättää sellaista uteliaisuutta, joka saa kurkistamaan blogikirjoituksesta edes ensimmäisen lauseen.

Tarina menee suunnillen näin:

Kuten olemme joskus aikaisemminkin kertoneet, oleilee vintissämme pienoinen eläintarha, joka aiheuttaa ajoittain meteliä. Tänä talvena erityisen aktiivisia ovat olleet oravat, jotka ovat kaikesta päätellen syksyllä piilottaneet talvivarastonsa jonnekin välikaton lokeroihin tai kattotuolien risteyksiin. Tämä ajoittain lähes rasittava aktiivisuus ilmenee jokailtaisena ranskalaisen kuulapelin pelaamisena.

Ai että mistäkö tämän tiedämme? Olemme usein auringonlaskun jälkeen saaneet kuunnella, miten joku (todennäköisesti orava) heittää pienen marmorikuulan tai vaihtoehtoisesti tammenterhon hyppelemään iloisesti jossain päittemme yläpuolella sisäkaton suojissa. Pomp-pomp-pomp-pomp kaikuu täydellisessä hiljaisuudessa ja sen jälkeen raapivat reippaat pikkujalat juoksuaskelin lattiaa (tai kattoa, riippuen siitä, mistä suunnasta ääniä kuunnellaan). Sama toistuu uudestaan ja uudestaan, vaikka miten harjanvarrella naputtelisimme kattopaneeleja. Kyseessä on siis valitettavan sitkeä yksilö, joka ei luovu leikistään edes pienesti häirittynä tai vaihtoehtoisesti kokonainen uskalikkojen parvi, joka kokee yhteen liitouduttuaan olevansa meitä vahvempi.

Joskus kauan sitten olemme hetken asuneet kerrostalossa. Meillä on siten kokemusta yläkerran metelöivästä naapurista, mutta silloin saattoi kipittää portaita pitkin rimpauttamaan ovikelloa kertoakseen, että desibelejä on liikaa. Kamalimmasta metelistä saattoi tehdä isännöitsijälle kirjallisen kiukunpurkauksen. Oravat eivät pätkääkään välitä varoituksista tai huomautuksista tai edes siitä, että käymme vintissä huutelemassa mahdollisimman vihaisesti, että "nyt se riehuminen saa luvan loppua". 

Todennäköisesti joudumme kuuntelemaan välikaton kuulanheittoa siihen asti, kunnes kevät koittaa ja paikallinen oravien puulaakisarja on saatu päätökseen tai vaihtoehtoisesti kaikki tammenterhot syöty. Edes nämä meidän dinosauruspuseromme eivät saaneet tupsukorvaisia veijareita pelästymään niin paljoa, että ne olisivat luopuneet harrastuksestaan. Huomatkaa jälleen kerran, miten paljon vaate muuttuu, kun vaihtaa resorien värin oranssista vihreään. Oravat - nuo pienet typerykset - eivät sitä noteeranneet.

23.2. Pari piruettia

Talviolympialaiset on kutakuinkin kunnialla saatu päätökseen ja kaikkien suloliikkeisten taitoluistelijoiden kunniaksi viritimme päällemme kananpojankeltaiset balettipuvut. Näissä olisi värin puolesta äärimmäisen kätevä esittää ajankohtaista kevätesikkoa tai auringonsädettä. Huolimatta kalenterin väittämästä helmikuusta on pihassa jo pieniä kevään merkkejä puhumattakaan lähijoesta, joka heitti jäät pinnastaan pois suunnilleen puolitoista kuukautta normaalia aikaisemmin.

Meillä on ollut niin kiireitä, että ajatteleminen puhumattakaan kirjoittamisesta on jäänyt hieman paitsioon. (Lystisti nappasimme tuohon jääkiekkotermin ikään kuin osoittaaksemme, että olemme seuranneet pronssiottelua - emme muuten seuranneet, koska se ei sitten niin ollenkaan kiinnostanut meitä). Valitettavasti meillä ei ole vähään aikaan tiedossa parannusta asiaan, sillä kerhossa on yllättävän paljon kaikenlaista hauskaa tekemistä, joka syö aivojemme kovalevyiltä niin paljon kapasiteettia, että blogin kirjoittamiseen saati asujemme kuvaamiseen ei oikein ole olevinaan aikaa. 

Vaatepuolella tapahtuu silti taustalla koko ajan. Uusi kevätmallistomme odottaa jo ompelijan pöydällä ja näiden asujemme väri saattaa olla pienoista esimakua siitä. Tiedossa on ainakin palloja ja raitoja, mutta tämän kevään ykköshitti eli hapsulaukku jää meiltä erittäin todennäköisesti väliin jo siksikin, että emme oikein ole laukkuväkeä. Muuten tervehdimme ilolla kaikkia kirkkaita pastellisävyjä (luitte ihan oikein, kirkas ja pastelli peräkkäin), jotka odottavat pääsyä blogiimme osoittamaan, että 43 cm mittainenkin voi seurata muotia.

 

 

16.2. Muistellaan hetki menneitä

Menneillä tarkoitamme niinkin kaukaisia asioita kuin viime torstaita, jolloin penkkariajelijat huristivat pitkin ja poikin kuorma-autojen lavoilla ja viskoivat vimmatusti karkkeja ympärilleen.

Mekin olimme asettuneet erittäin hyviin tarkkailuasemiin tutkailemaan lähinnä lavojen somisteeksi laitettujen banderollien tekstejä, sillä tänä vuonna ei tietääksemme kukaan meille tärkeä huutanut ääntään käheäksi huomatessaan, että "aamuja nolla". Samaiseen kadunkulmaan saapui päiväkotiryhmä heijastinliiveissään ihmettelemään, mitä merkillistä oikein oli tapahtumassa. Ja koska kyseessä oli kadunkulma ja koska siinä oli lauma lapsia, päätyivät he ystävällisten abien toimesta suoranaiseen karkkisateeseen.

Vaan mitä tekivät hoitajat: kielsivät ehdottomasti lapsia keräämästä heille heiteltyjä makeisia. Ei, niitä ei saa ottaa, koska ne ovat maassa ja koska ne ovat likaisia ja koska niistä menevät hampaat hajalle ja tulee paha olo! Samaan aikaan muutama isoäiti lapsenlapsensa kanssa keräsi vierestä hiekkaämpärillisen herkkuja huomaamatta lainkaan, että käärepaperissaan maahan pudonnut karkki olisi jotenkin erityisen epähygieeninen ja siten täysin syömäkelvoton.

Päiväkodin lapset katselivat kyynel silmäkulmassa, miten muut napsivat namuset maasta, mutta heiltä napattiin kurahanskasta välittömästi jokainen makeiseen vivahtava hippunenkin pois. Kun on sovittu, että karkkia ei saa ottaa niin sitä ei saa ottaa ja sillä selvä.

Vaikka päiväkodin väki ei meidän tekstejämme lue, niin kysymme silti, että mikä ihmeen päähänpisto se oli lähteä niiden lasten kanssa abikulkuetta toljottamaan ja pitikö sitä asettua ehdottomasti kaikkein varmimpaan karkinheittelypaikkaan, jos tarkoitus oli vain katsella ja ihmetellä? Kadun toiselta puolelta olisi nähnyt autot paljon paremmin eikä sinne liikennejärjestelyjen vuoksi kovin montaa kourallista hedelmäkarkkeja viskottu. Korttelin keskivaiheilla olisi samoin ollut paljon hiljaisempaa, sillä siellä ei ollut liikennevaloja eikä herkunviskontaan kannustavaa pysähdystä. Miksi lasten kanssa oli pakko mennä sinne, missä kiusaus rikkoa sopimus oli enemmän kuin suuri? (ja oliko oikeastaan mitään sopimusta vai oliko ykskantaan ilmoitettu, että mitään ette maasta, ilmasta tai vedestä ota, ja jos karkki lentää taskuun, niin sieltäkin se pitää pois viskoa).

Meillä on vanhojentanssien kunniaksi vähän somempaa juhlamekkoa päällä. Nämä ovat ikiaikaista kuistin nailonverhoa, jota on tuunausmielessä koristeltu pitseillä ja nauhoilla. Pirjon mekossa on valkoinen vuori, Purjolla vaaleanpunainen.

11.2. Pirjo ja Purjo löytävät sisäisen putkimiehensä

Otsikko on jälleen kerran harhaanjohtava. Oikeastaan me emme löytäneet mitään, koska olemme aina tienneet olevamme luontaisia viemärinavaajia ja jäätyneiden vesijohtoputkien sulattajia.

Muinaiset viimekuiset pakkaset jäädyttivät osan kotimme sadoista vesijohtometreistä. Emme antaneet sen haitata (no hyvä on, pikkuisen harmittelimme ja aika paljon pohdimme asiaa, mutta emme ryhtyneet tekoihin). Kehittelimme tosin kaikenlaisia lämpöpuhallinsysteemejä, mutta emme edes kaivaneet hiustenkuivaajaa esiin.

Ja turhaahan se olisi ollutkin, sillä lämpimät säät sulattivat putket itsekseen, joten aamulla saatoimme kuunnella tuttua pulinaa ja kurlutusta veden loristessa uomissaan ja tyhjiksi liruteltujen putkistojen täyttyessä. Osasyynä saattoi olla sekin, että taloa on viime päivinä lämmitetty hieman enemmän kuin normaalisti, joten perinteinen lämpöä harakoille -menetelmämme saattoi olla myös polttelemme jäitä -prosessi.

Ilomme oli aavistuksen verran ennenaikainen, sillä vähälle käytölle jäänyt suihkusta vettä poiskuljettava viemäri oli joko jäässä tai muuten vain tukossa (uskokaa tai älkää, täällä melkein kaikki on mahdollista). Meitähän ei moinen pikkuseikka lannistanut! Kiehautimme kattilallisen vettä ja kaadoimme sen lattiakaivoon odottaen joko pihahdusta tai sihahdusta riippuen siitä, millaiseen esteeseen neste törmäsi. Emme ole täysin varmoja ääniefektistä, mutta muutaman minuutin kuluttua oli sekin ongelma poissa päiväjärjestyksestä ja taas saatavilla sekä tulevaa että menevää vettä. 

Tietenkin siellä suihkussa piti sitten lotrata vedellä oikein antaumuksella, koska oma pesuhuone on aina oma. Joku saunan yhteydessä oleva parilla hanalla varustettu yhteistila ei mitenkään voi vastata pikkuruista rauhallista rajattujen ja valikoitujen yksilöiden käyttöön tarkoitettua suihkuhuonetta. Esittelemme siksi tällä kertaa vesijohtojärjestemämme kunniaksi kylpytakit, jotka on ommeltu ohuesta joustofroteesta, huoliteltu vinokaitaleella ja somistettu aplikoidulla kuviolla, jotta tunnistaisimme omamme. Purjo näyttää hieman ikääntyneeltä judokalta, mutta kyseessä on kokonaan valokuvaajan taitamattomuudesta johtuva virhekäsitys.

7.2. Pirjo ja Purjo yöpyvät kennelissä nimeltä Sokos Hotel Caribia

Aluksi on sanottava, että Turku on hieno kaupunki, turkulaiset ovat mukavia ja jokainen Turussa syntynyt on melkein yli-inhimillisen ihana, mutta siitä huolimatta saimme kokea vuoden typerimmän ja epäasiakaspalvelullisimman kokemuksen juuri Suomen Turussa.

Yövyimme siellä kylpylähotellissa, joka mainostaa itseään paikkana, jossa voi rehtoutua lomallaan. Tarjolla piti olla hemmottelua mielelle ja keholle, ja vihjaistiinpa sivulla, että päiväunetkaan eivät heillä ole mitenkään epätavallisia. Lemmikeistä mainittiin sen verran, että nämä ovat lämpimästi tervetulleita. Siitä ei verkkosivuilla ollut sanaakaan, että todellisuudessa koirat olivat tervetulleempia kuin muut asiakkaat.

Saimme oikein soman, joskin hieman kulahtaneen huoneen hotellin toisesta kerroksesta. Jo saapuessamme panimme merkille, että vastapäisessä huoneessa majaileva vahtikoira räksytti lajityypilleen ominaisesti ohittaessamme huoneensa oven, mutta ajattelimme, että ärhentely ja haukunta olisi tilapäinen ilmiö. Ei ollut. Sama reipas koiramaisuus toistui joka kerta, kun joku ohitti oven eli illan mittaan aika usein. Hiljaisuutta ei tullut yölläkään, vaan valpas vahti hoiti tehtävänsä mallikkaasti, piti rosvot loitolla ja samalla meidät hereillä.

Keskiyön tienoilla olimme niin täynnä kenneltunnelmaa, että kävimme receptionissa kertomassa, että emme oikein ole tyytyväisiä huoneeseemme. Vastaus oli "No voi voi". Ei mitään turhaa asiakaspalveluun vivahtavaa pahoittelua tai osanottoa puhumattakaan siitä, että puolityhjästä hotellista olisi annettu joku toinen hiljaisempi huone, jonne eläinmaailman äänet eivät kantautuisi.

Palasimme nukkumaan varsinaista koiranunta, sillä majoituslaitoksille tyypillisesti käytävällä oli liikennettä aamutunneille asti. Normaalisti emme olisi olleet tästä tietoisia, mutta räksyttävä rakki antoi meille aivan uudenlaisen kokemuksen. Suunnilleen klo 3.00 olimme valmiita tekemään siitä hansikkaat tai vähintäänkin pölyrätin. Harkitsimme myös myrkyttämistä tai edes tainnutuspistoolia.

Aamulla väsyneinä poislähtiessämme yritimme vielä vikistä, että yöpymiskokemus ei ollut mitenkään miellyttävä. Vastauksena oli, että ei ollut tarkoituskaan: meidät oli majoitettu sellaisen käytävän varrelle, jossa olivat kaikki eläinten kanssa matkaavat. Jokainen tietää, että siellä on luontoperäisiä ääniä yötä myöten. Jostain tuntemattomasta (nähtävästi siivousteknisestä) syystä meille ei haluttu antaa mukavaa ja rauhallista huonetta ihmisten läheltä vaan varausta hoitava virkailija tulkitsi Purjon jonkinlaiseksi eläimeksi ja osoitti meille majapaikan koirien keskeltä. Mitään muuta perustelua emme hotellin harjoittamalle räksytyskidutukselle keksi. Henkilökunnan mielestä kaikki oli kunnossa eivätkä he ymmärtäneet närkästystämme lainkaan.

Maksoimme siis noin 100 euroa siitä, että nukuimme kennelissä. Emme todellakaan suosittele vastaavaa kokemusta kenellekään. Pahaa mieltämme ja järkyttävää uupumustamme olisi edes hieman lieventänyt se, jos tapahtunutta olisi osattu pahoitella, mutta sellainen ei kuulu nykyaikaiseen asiakaspalveluun. 

Voimme vakuuttaa, että emme aio palata! 

Kuvassa (joka ei liity Turkuun mitenkään) olemme samasta kankaanpalasta ommelluissa haalareissa. Meillä ei oikein ole varmuutta siitä, kumman vaatteessa on nurja puoli päälläpäin, koska Pirjon punainen haalari on pinnaltaan samettimaisen pehmeää, harjattua puuvillaa ja Purjolla puolestaan asun pinta on tuulipukumaista, ruutukuvioon kudottua kangasta. Molemmille on etumukseen aplikoitu pöllökuvio.

2.2. Hyvää kaksostenpäivää

Kyllä, juuri tänään eli 2.2. juhlivat kaksoset omaa erityistä päiväänsä. Vaikka emme varsinaisesti kuulu moiseen kunnioitettavaan ryhmään, päätimme kuitenkin ilahduttaa itseämme osallistumalla siihen pukeutumalla kerrankin tismalleen samalla tavalla kukallisiin vakosamettiliivihameisiin ja neulospuseroihin. Salamavalo vääristää värejä sen verran, että ette ikinä saa tietää mekkojen olevan oikeastaan punertavia eikä tuollaisia laimean kylmänkalsean lilahtavia.

Kalenteri on täynnä kaikenlaisia joutavanpäiväisiä juhla- ja teemapäiviä, mutta kaksosten oma sunnuntai kyllä puolustaa paikkaansa. Ja nimenomaan kaksosten oma päivä, ei heidän raskasta tuplataakkaansa valittavien vanhempiensa urputuksen kunniaksi keksitty rieha. Kaksosuus kun on jotain ihan muuta kuin kaksosten vanhemmuus, vaikka omaan erinomaisuuteensa tikahtuvat isät ja äidit  niin mielellään haluavatkin kunnian lastensa erityisyydestä itselleen ottaa ja siten kohottavat itsensä täysin perusteettomasti jalustalle.

Kaksosia syntyy vuosittain suunnilleen kaksi paria päivässä, joten tänään juhlijoita on paljon enemmän kuin vaikka Markkuja (joilla on jopa omat kokoontumisajonsa) tai Aleksis Kiviä (joka on saanut liputuspäivän). Valitettavasti emme ole huomanneet minkään tahon sponsoroivan tätä päivää, joten nyt olisi erinomainen hyvän tahdon osoittamisen paikka. Joku taho voisi tarjota kaikille alaikäisille kaksosille vaikka jäätelöt ja täysi-ikäisille ihan tasapuolisuuden vuoksi älypuhelimet. Tämä ehdotus on täysin vapaasti käytettävissä, vaikka toki on tunnustettava, että lähdemme mielellämme moisen kampanjan keulakuviksi.

Vielä kerran suunnattomasti onnea, iloa ja riehakasta mieltä kaikille todellisille kaksosille.