31.7. Kuka vei heinäkuun?

Me emme suinkaan ole päätyneet leikkipuistoon, vaikka kuvasta niin voisi päätellä. Ehei, me olemme kangaskauppa Wexlerin leikkipaikalla, joka kieltämättä ylittää kaikki tähänastiset leikkinurkkakokemuksemme. Täällä ei ole tyypilliseen tapaan muutamaa terätöntä värikynää, sotkettuja piirustuspapereita ja revittyjä värityskirjoja vaan kokonainen autorata tunneleineen ja jyrkkine mäkineen. Mikä parasta: tämä leikkipaikka ei ole lattialla vaan mukavasti matalalla pöydällä, joten ei tarvitse kykkiä hankalasti missään matolla vaan saa kokeilla autojen huimaa mäenlaskua sopivasti pöydän ääressä seisten. Paitsi jos sattuu olemaan yli 160 cm, silloin kannattaa istua alas. Heikompijalkaisille vieressä on sohva, mutta se nyt ei meitä kiinnostanut pätkääkään.

Nökötämme näin hellepäivänä uimapuvuissamme, jotka ovat trikoota. Kangas on muuten ostettu täältä muutama viikko sitten. Purjo sai päähänsä lierihatun, vaikka Pirjo kyllä yritti selittää, että loistelamput eivät kovin pahasti päätä kuumenna. Me heiluttelemme tässä jalkojamme ja olemme äärettömän täpinöissämme siitä, että löysimme kerrankin sellaisen leikkinurkan, jossa on ihan oikeasti ajateltu lapsia.

Yleensä kaikki lapsiparkit ja mikä ettei myös miesparkit ovat aika surkeita. Ne ovat nuhjuisia ja kulahtaneita ja niistä oikein hohtaa ulospäin, että ajatus oli joskus ihan hyvä ja tärkeä, mutta muutamaan vuosikymmeneen emme ole vaihtaneet luettavia lehtiä tai lasten muovileluja. Sama olo tulee terveyskeskuksen odotustilassa, jossa edelleenkin on lehtitelineessä Tuulilasi vuodelta 2001 ja Me naiset vuosimallia 2003, kesän erikoisnumero. Molemmat muistuttavat siitä, että ei ole oikeastaan kenenkään asia siivota näitä, joten lojukoot paikallaan siihen asti, kunnes vanhuuttaan haurastuvat ja hapertuvat pois. Toisaalta voi olla, että jossain on suunnaton aikakauslehtivarasto, josta joka vuosi jaetaan odotushuoneisiin menneitten  vuosien lehtiä muistuttamaan siitä, että ei hätää, vaikka olette odottanut jo kaksi tuntia, asiat voisivat olla huonomminkin. Olisitte voinut päätyä jonottamaan omaa vuoroanne jo siinä vaiheessa, kun tämä lehti oli tuore.

Meidän mielestämme tällaisiin leikkipaikkoihin panostaminen on osa asiakaspalvelua. Tuskin kukaan tulee kauppaan pelkästään leikkimään (paitsi me), mutta koska useimmilla äideillä menee hurjasti aikaa valitessaan kankaita, on suorastaan inhimillinen teko vapauttaa lapset välillä tekemään tärkeämpiä juttuja kuin valitsemaan pinkin ja fuksian välillä. On paljon mukavampaa ajaa vaikka pienimuotoinen rataralli tai istua lukemaan pehmokirjaa siksi aikaa, kun aikuiset eivät osaa päättää ostoksistaan.

Mistä tuli mieleemme, että löysimme täältä Wexleristä kaksi äärettömän kaunista kangasta. No oikeastaan löysimme noin kaksisataa kaunista kangasta, mutta nämä ovat niistä suloisimmat. Tiesittehän, että koska joku vei heinäkuun, niin syksy on jo kohta tulossa. Pitää siis miettiä, millaisissa tamineissa kohta lähdetään kerhoon. Tässä ovat meidän syksyn sävymme:

    

Pirjoon vetoaa jostain syystä joka syksy tällainen luumunpunaisen ja violetin puolivälistä löytyvä väri, ja kun kuvioina vielä on kukkia ja elefantteja, on löytymisen ilo rajaton. Purjo puolestaan tarrasi kankaaseen, joka pari vuotta sitten olisi tuntunut ihan typerältä eli ruskean ja turkoosin yhdistelmän. Pehmoisena flanellina tämä on aivan ehdoton, parin viikon kuluttua saatte nähdä, millainen liivihame tästä syntyi.

Hyllyistä löytyi vielä erilaisia kepeitä kesäisiä sävyjä niille, jotka luottavat kesän jatkuvan. Syksyn uutuuksista osa oli jo löytänyt tiensä hyllyihin, mutta koska olemme vielä hetken kesätunnelmissa, niin emme ottaneet niistä kuvia. Vielä.

Ja koska talvi on tulossa, halusimmepa tai emme, tarttui matkaan mukaan jo jotain lämpöisempääkin. Tosin tunsimme itsemme hieman omituisiksi ostaessamme uimapuvut päällä pehmoista fleeceä, mutta tätä tarvitaan ennemmin kuin huomataankaan. Tämä on sellaista paksumpaa ja pehmoisempaa laatua, josta voisi tehdä vaikka torkkupeiton.

29.7. Silmitöntä salamoitsemista

Viime yönä me emme saaneet unta, sillä luonto oli järjestänyt ihan oman ilotulituksensa. Salamat vilisivät ja välkkyivät niin, ettei aina tiennyt, onko kyseessä ihan oikeasti näkyvä valoilmiö vai oikein paha migreenikohtaus.

Olimme onnekkaita, mitään ei mennyt rikki, lähitienoille ei osunut, sähkötkin kaiketi olivat lähes koko yön toiminnassa, koska pakastin ei ole sulanut. Saatoimme siis hengähtää helpotuksesta, vaikka television meteorologi kovasti yrittikin vakuuttaa, että kukaan ei ole turvassa.

Me olemme kovasti ihmeissämme nykyisestä uutisoinnista. Aikoinaan todettiin, että tulossa on ukkosta ja sadetta ja se siitä, sellainen se kesä on. Nyt pelotellaan ja perustellaan monin eri tavoin, että kyseessä on vuosisadan karmein myrsky tai vähintäänkin ihan hirmuinen sääilmiö. Luottavaisempi yksilö varustautuu kuin kolmen vuoden evakkomatkaa varten, laittaa vettä astioihin, hakee kuivia polttopuita eteisen puolelle, varmistaa taskulamppujen toimivuuden ja kantaa penkkejä kellariin. Sinne on tarkoitus mennä siinä vaiheessa, kun ukkospuuska vie talon päältä, sähköt katkeavat ja raekuuro kastelee.

Aikansa sitä sitten odottelee, että koska se alkaa, luvattu luonnontuho, jonka ennustaminenkin on niin vaikeaa, ettei varmasti osata sanoa, että mitä ja missä, pääasia, että jotain ja jossain ja voi kauhistus sentään. Netissä täytyy tämän tästä käydä varmistamassa, onko pelastuslaitos antanut suojautumisohjeita tai mitä näyttävät ukkostutkat, onko rintama lähestymässä kaakosta vai koillisesta. Lopulta sitä luvattua myräkkää ei tule vaan se menee taas jonnekin Savoon ja trombi vetää sileäksi muutaman saaren unohtaen meidät kokonaan.

Muutenkin kaikki uutisointi on mennyt niin sanotusti överiksi. Jo keväällä tiedettiin, että tulossa on kaikkien aikojen hellekesä, mutta eipä onneksi tullut. Sen jälkeen tiedotettiin naama vakavana, että tämän hyttyskesän vertaista ei ole ollut miesmuistiin. Nähtävästi käytössä on joku aika lyhyt muisti, sillä ei tämä hyttysmäärä nyt sentään niin paha ole ollut, että olisi pitänyt julistaa yleinen ulkonaliikkumiskielto. Suunnilleen samoja määriä hyttysiä on ennenkin ollut ihan ilman tiedottamista. Seuraavaksi joku keksi, että sinilevätilanne tulee olemaan vallan valtaisa jostain ilmasto-olosuhteesta johtuen. Toisin kävi, kylmä kesä on pitänyt levät rauhallisina. Ehdotamme, että uutisoinnissa pitäydytään tästä eteenpäin puhtaissa faktoissa eikä suurennella ollenkaan kärpäsistä härkäsiä, sillä meillä ei oikein olisi aikaa varautua kaikkeen mahdolliseen. Nytkin meillä on aurinkovoiteita litratolkulla ja hellehattuja ainakin tusina odottamassa sitä hirmuista auringonpaistetta, joka on ollut luvassa jo viikkoja.

Me olemme satunnaisen pilvisen hellepäivän kunniaksi uimapuvuissa. Oikein muissa asuissa ei tänään ole voinutkaan ulkona liikkua, sillä vaikka lämpötila ei ole kivunnut kuin nipin napin yli 25 astetta, on ilman kosteus sellainen, että hiukset menevät kiharalle. Siis niillä, joilla hiuksia on. Uimapukumme ovat trikoota ja näissä on Walt Disney -sarjakuvista tuttuja hahmoja. Siinä mielessä siis muistutamme edes pikkuisen Pohjois-Korean nykyistä johtajaa Kim Jong-unia, hänkin kun kuulemma on Nalle Puh-fani.

27.7. Olisiko aika käydä valtaamassa joku katu?

Tampereella vallattiin katu. Jotkut järjen jättiläiset päättivät, että he haluavat tilaa vapaalle olemiselle, epäkaupalliselle kulttuurille ja elämälle ilman autoja. Jostain syystä kaikki vapaus, epäkaupallisuus ja autottomuus piti toteuttaa keskellä ajoväylää aivan kuin mieltään osoittavat eivät yksinkertaisissa pienissä pääkoppasissaan olisi keksineet mitään kätevämpää paikkaa. Ai niin, ilman autoa oli hankala lähteä sataa metriä kauemmas kaljaa myyvästä marketista.

Vapauteen liittyi poliisiautojen potkimista, papattien räjäyttelyä, kaljoittelua, lasipullojen rikkomista kadulle, lievää törkeämpää roskaamista, hälytysajoneuvoliikenteen estämistä ja muuta pientä mukavaa, joka varmasti sai tilaisuuteen osallistuvat tuntemaan itsensä vankoiksi yhteiskunnan rakentajiksi. Lehtikuvista päätellen osallistujat olivat keskimäärin alle 30-vuotiaita eli juuri siinä iässä, jossa isi ja äiti vielä kustantavat elämisen ja olemisen, kun itseä etsitään yliopiston käytäviltä, työttömien työpajoista ja rähjäisistä bändien harjoitustiloista. Siis juuri niistä, joissa soitetaan omasta mielestä psykedeenistä ja uraauurtavaa musiikkia, mutta jonka kaikki muut osaavat ensikuulemalta tulkita tärykalvojen kiusaamiseksi.

Ja kun on tarpeeksi eksyksissä itseltäänkin, luulee olevansa iso ja mahtava mennessään istumaan keskelle katua kaljatölkki kädessä vastustamaan autoilua. Kaupunki kuuluu ihmisille, ei autoille. Jostain syystä ne ihmiset sitten jättävät jälkeensä lasinsirpalekasoja ja pizzalaatikoita ymmärtämättä ollenkaan sitä, että vapauteen kuuluu myös vastuu. Tai ehkä ei ole osattu kotona vaatia jokaista siivoamaan jälkiään, joten siellä kadulla sitten kuviteltiin, että tilaisuuden päätteeksi äiti tulee ja laittaa kaiken kuntoon kuten ennenkin.

Me kummastelemme uudestaan ja uudestaan ihmisten silkkaa itsekkyyttä, joka kätketään erilaisten mukahyvien päämäärien kaapuun. Mieltään osoittavat halusivat tilaa ollakseen vapaita, mutta samalla he halusivat kahlehtia muiden vapauden mahdollisimman kapeaksi. He halusivat tilaa epäkaupalliselle kulttuurille, joka olikin omaisuuden vahingoittamista ja sotkemista. He halusivat elämää ilman autoja, vaikka tosielämässä he ovat istuneet autojen kyydissä paljon enemmän kuin kävelleet. Oikeastaan he halusivat riidellä ja rähistä sekä tehdä muiden elämän mahdollisisimman epämukavaksi. Siinä sitä onkin elämälle tavoitetta kerrakseen!

Kyllä, me halveksimme heitä ihan avoimesti. Luulisi, että aikuiset ihmiset osaavat ajaa asioitaan rakentavasti eikä perstuntumalla istuskelemassa muiden esteenä ja sirottelemalla lasinsirpaleita suojateille. Melkein toivoisi, että joku ryhtyisi vastaiskuun. Sopiva tapa voisi olla vaikka suvivirren soittaminen uudestaan ja uudestaan valtavista ämyreistä opiskelijakylässä sunnuntaiaamuna klo 6.00.

Me voisimme myös mennä valtaamaan jonkun kadun. Se olisi ehdottomasti kävelykatu, jossa mopoilla huristelisimme vallan vimmausti jakaen lentolehtisiä, joissa olisivat meidän teesimme. Mepä haluamme kaikki kaupunkien keskustat tyhjiksi ihmisistä, koska valokuvat autioista kaduista ovat paljon mukavampia kuin sellaiset, joissa näkyy epämääräistä väkeä. Lisäksi vaadimme vapautta häkkeihin suljetuille mummoille eli nämä vouhkaajat voisivat mennä edes kerran viikossa vanhainkoteihin ohjatusti lykkimään vanhuksia pyörätuoleissa pihamaille. Siinä voisi se oma takalistoperspektiivi hieman laajeta eli tajuntaan iskostuisi ehkä hippunen ymmärrystä siitä, mistä tässä elämässä oikeasti on kyse silloin, kun vapaa oleminen aidosti on rajoitettu.

Meillä on mahdollisimman huomaamattomat asut siltä varalta, että osuisimme jonkun vastaavan kadunvaltauksen keskelle. Emme kerro, mitä tekisimme valtaajille, koska se ei ehkä olisi laillista. Molempien paidat ovat maritrikoota ja niihin on aplikoitu kuvioita eli Purjolle pikkuinen ooga booga -merkki ja Pirjolle miniunikko. Purjolla on collegehousut, Pirjon housut ovat puuvillaa ja niissä on vaaleanpunaiset tikkaukset.

25.7. Se on turha, mutta ihana!

Se on jäätelökone. Ensin se tuntui maailman turhimmalta lahjalta, mutta sittemmin se on osoittautunut erittäin käteväksi esineeksi, jota ilman voi elää, mutta harmittaisi koko ajan.

Ihmelaitteen mukana tuli monisivuinen ohjekirja, jossa kerrottiin, että koneella valmistettu jäätelö ei maistu samalta kuin kaupasta ostettu. Varoitus oli paikallaan, sillä tällä tehty jäätelö ei ole lähellekään samanlaista kuin tusinatuotettu einesjäätelö, jota pakastealtaista saa noutaa. Oikeastaan tällä tehty jäätelö ei ole vielä kertaakaan maistunut edes samalta kuin joku edellinen valmistuserä, mikä saattaa osin liittyä siihen, että hulvattomasti olemme kokeilleet erilaisia reseptejä pääosin sen mukaan, mitä kulloinkin on käteen osunut.

Olemme tehneet mansikkajäätelöä, jossa oli mansikkaa enemmän kuin kermaa. No joo, siitä tuli sorbettia. Olemme kokeilleet suklaahippujäätelöä, joka maistui suklaahippujäätelöltä. Niitä hippuja oli aika paljon. Kokeilimme ihan tavallista vaniljajäätelöä, joka oli aika äklöä, koska aitoa vaniljaa hulahti sekaan varmaan enemmän kuin olisi edes laillista. Testasimme, miltä maistuu mariannekarkkiraejäätelö ja tulimme siihen tulokseen, että emme tee sitä enää. Karkki karkkina ja jäätelö jäätelönä. Yritimme tehdä suklaajäätelöä lisäämällä sokeria ja kaakaota, mutta siitä tuli kyllä sokerikaakaojäätelöä. Kaikenlaista muutakin on kokeiltu kaapista löytyvistä aineksista, mutta ei sentään nakkimakkarajäätelöä tai pizzamaustejäädykettä. Sen sijaan jäädytetty jugurtti on muodostunut jonkinasteiseksi intohimoksi.

Tässä laitteessa on yksi ainoa huono puoli: sitä valmista kermaherkkua tulee kerralla ihan liian vähän, vain muutaman desilitran verran. Toisaalta valmistus on helppoa eli ensin jäädytetään valmistusastia, sitten laitetaan sinne tarvittavat aineet eli kermaa tai jugurttia ja sekaan mitä nyt kulloinkin on käsillä, sekoitin päälle ja sitten se itsekseen vatkaa jäätelön valmiiksi. Helpompaa kuin heinänteko. Suunnilleen vartin kuluttua jäätelö syödään, pestään astiat ja laitetaan valmistuskulho pakastimeen jäätymään ja odottamaan seuraavaa kertaa. Mikä on mahdollisimman nopeasti.

Sopivia herkkujentekoasuja ovat liivihameet, sillä tänään on ollut omituinen hellepäivä. Aurinko ei ole paistanut, mutta ulkona on olo kuin kasvihuoneessa eli lämmintä ja kosteaa. Oikea lehmänhenkäyskeli. Pirjolla on puuvillakankaasta apinainen mekko ja Purjolla neuloksesta vastaava asu, jossa on yhdistetty yksiväristä ja raidallista kangasta ja lopuksi vielä aplikoitu trikoosta leikattu ooga booga -kuvio etukappaleeseen.

23.7. Miljoonat mätänevät metsiin - mikset sinäkin?

Otsikko on suora lainaus muinaisesta iltapäivälehdestä, jossa liian ripeänäppinen kesäharjoittelija laati mahdollisimman informatiivisen avauksen. Meidän mielestämme se on niin hyvä, että siitä voisi tehdä ihan vuosikertaotsikon.                                                                 

Marjanpoiminta, tuo ikiaikainen jokamiehenoikeus, on taas päässyt keskusteluihin ja etusivuille. Suomeen on raahattu lentokonelasteittain thaimaalaisia poimijoita keräämään rivimäisessä rintamamuodostelmassa puolijuoksua edeten niin mustikat, hillat kuin myöhemmin puolukatkin Suomen metsistä. Meno ja meininki on kaukana muinaisesta yhden perheen tarpeisiin talveksi säilömisestä, sillä kyseessä on täysin kaupallinen toiminta, jossa marjamaat valjastetaan ekologisen sijaan ekonomiseen käyttöön.

Asutuksen läheisistä metsistä kerätään kaikki marjat poimurilla myyntiin siten, että seuraavina vuosina on turha samoille apajille yrittää. Poimuri kun repii mukanaan marjojen lisäksi varvut, lehdet, läheiset kävyt ja riuskempiotteinen saa sillä irtoamaan varvikon juuretkin maasta. Tulosta syntyy ja ämpäri täyttyy, mutta jälki on murheellinen. Ja jotta kaikki katastrofin ainekset olisivat valmiita, kerätään marjat raakoina, jotta kaupallinen ja metsän antimilla elantonsa hankkiva varmasti ennättää parhaille marjamaille ennen paikallisten asukkaitten ja maanomistajan saapumista paikalle sankoineen.

Aluksi tuntui vain reilulta, että omassa maassaan köyhissä oloissa elävä lennätetään Suomeen tekemään työtä, jota kukaan muu ei täällä tee. Meidät saatiin uskomaan, että paikallisten mummomarjastajien voimin ei kauppoihin saada riittävästi luonnonantimia, joten thaimaalaiset ja vietnamilaiset ja mitä näitä nyt onkaan ovat suorastaan välttämättömiä, jotta marjat eivät jäisi metsiin ja kansantalous joutuisi syöksykierteeseen.

Muutamassa vuodessa silmät aukenivat. Metsämarjojen kerääminen ei ole palkkatyötä eikä ansioista tarvitse maksaa veroja. Poimijat ovat siis metsissä turisteina, jotka jokamiehenoikeudella keräävät marjoja yrityksille, jotka - kiitos palkattoman työn ja siitä seuraavien olemattomien sosiaalikulujen - onnistuvat saamaan ihan kohtalaista voittoa. Maksu suoritetaan poimitun määrän mukaan, ei käytetyn työajan.

Jonkun mielestä kyse ei enää ole jokamiehenoikeudesta, joka aikoinaan luotiin pitämään kulkijat hengissä. Toisen maata sai muinoin käyttää kulkemiseen, jotta matka ei muodostuisi mahdottomaksi, toisen lähteestä sai juoda, jotta ei kuolisi matkalla janoon, toisen maalta sai kerätä marjoja nälkäänsä ja nuotionkin sai yösydämeksi kuivuneista risuista sytyttää, jotta ei olisi jäänyt susien ruuaksi. Hyötyä ei saanut kukaan muu kuin kulkija itse.

Sittemmin jokamiehenoikeus on hiljalleen hivutettu aika kauas vanhasta eränkäymiseen pohjautuvasta elämäntavasta. Nyt väännetään kättä siitä, saako toisen maiden halki perustaa maksullisen ratsastusreitin eli saanko ilmaiseksi käyttää naapurin maata oman elinkeinoni harjoittamiseen, jos kykenen osoittamaan, että kyseessä on jokamiehenoikeuteen verrattava asia. Toisaalta: jos saan sen ratsastusreitin niin eihän haittaa, vaikka rakennan tallini takapihallenne, kun omalla tontilla on ahdasta? Nykyaikainen jokamiehen  rakennusoikeus kun ulottuu rajapyykkien yli, jos kukaan ei huomaa kieltää. Saanko tuoda bussilasteittain ulkomaalaisia marjanpoimijoita kylien liepeille keräämään mustikoita puoliteollisesti, koska se on helpoin tapa kartuttaa yritykseni voittoa? Ahneet suomalaiset kun eivät poimimiaan marjoja halvalla myy, joten tuon poimijavoimat muualta.

Kaupallista marjanpoimintaa kannattavat vetoavat siihen, että ilman organisointia  miljoonat kilot hyvää ja flavonoidipitoista materiaalia mätänee metsiin. Suhtaudumme asiaan vahvalla epäilyksellä. Kokeilkaa vaikka: jättäkää tänä vuonna yhdestä punaherukkapensaastanne marjat poimimatta eli mätänemään. Katsokaa sitä pensasta syyskuun lopussa ja laskekaa pensaasta löytyvät mädät marjat. Todennäköisesti niitä on tasan 0, sillä mitä ei ihminen ennätä keräämään, sen syö luonto suuhunsa. Eivät ne

poimimattomat marjat mene hukkaan, paitsi silloin, kun syöjänä on susi. Mieluummin nälkäinen luontokappale pakkasenpureman puolukan kimpussa kuin ahne marjastaja raastamassa raakoja marjoja.

 

Me emme ole malttaneet mennä poimimaan mitään, mutta mansikoita on säilötty vallan hirmuisesti. Kuvassa näkyvät tyhjät laatikot. Vaatepuoli ei ehkä ole se säilöntäystävällisin, sillä mansikkaa ei hevin saa valkoisesta paidasta puhdistettua. Siksi Pirjolla on paidassaan kukkia ja Purjolla raitoja. Pirjo laittoi päähänsä oikein leveälierisen hatun siltä varalta, että aurinko paahtaisi liikaa.

21.7. Turistikierros tuppukylässä

Tänään on hieno päivä ihan ilman syytä!

Kuvitelkaa, kerrankin me olemme positiivisia emmekä ruikuta olemattomista, kuten yleensä. Aurinko paistaa ja teimme pienimuotoisen kesäretken pihan ympäri tässä polkupyörän korissa päivää paistatellen. Löysimme monia jo melkein unohtuneita asioita katsellessamme ympärillemme kuin kesälomailevat matkailijat  ikään.

Ensimmäiseksi kuulimme historian siipien havinaa kääntäessämme katseemme ylöspäin. Toisaalta miksi kuulee havinaa, jos näkee talon iloisesti esittelevän seinässään syntymävuotensa? Joka tapauksessa kohtasimme rakennusvanhuksen, joka säitä ja muita uhmaten on pysytellyt paikallaan jo kolmella vuosisadalla. Hän vaikutti vallan tyytyväiseltä tilanteeseensa, joten ihan turha sanoa, että tullakseen onnelliseksi pitää lähteä pois. Täyttä puppua, myös paikoillaan pysyvät voivat kokea elonsa täydeksi.



Seuraavaksi kurkistimme nurkan taakse ja löysimme oven, joka on aika mahdottomassa paikassa, koska sinne ei ole edes portaita. Kuka kumma on tarvinnut ovea, joka on yli neljän metrin korkeudessa?  Iso monsteritraktori änkeytyi kuvaan mukaan, emmekä millään saaneet sitä hätistettyä pois, mutta koska olimme epätavallisen auvoisia, emme tehneet asiasta sen isompaa numeroa. Olkoot nyt kuvassa, kun siihen vasiten vänkeytyi.

Uskaltauduimme pihapiirin ulkopuolelle ja kohtasimme ensitöiksemme myöhäisen kukkijan. Kohteliaasti jätimme kertomatta, että lajitoverit ovat kukoistaneet jo aikaa sitten. Ehkä tämä kyseinen yksilö halusi osoittaa mieltään muutaman kymmenen metrin päässä kasvaville jalostetuille puutarhakasveille, joita hoidetaan ja hyysätään, mutta jotka siitä huolimatta eivät vaikuta koskaan oikein tyytyväisiltä.

Aivan maitohorsman vieressä oli pelto, joka jatkui loppuun asti. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että silmänkantamattomiin.

Pellon takana puolestaan oli musta mökki, joka ilmiselvästi yritti ryömiä kuvausryhmäämme piiloon puiden katveeseen. Turha toivo, me ennätimme nappaamaan kuvan ennen kuin  tupa sukelsi hopeapajun alle lymyilemään.



Meillä molemmilla oli tällä kotimaanmatkailukierroksellamme samanlaiset punaiset liivihameet, joiden kangas on hankittu kangaskauppa Wexleristä. Koska aurinko paistoi armottomasti, suojasimme päämme lierihatulla, vaikka oikestaan kai olisi pitänyt laittaa pyöräilykypärä, koska matka oli vaaroja täynnä. Tai jos ei ihan vaaroja, niin kuoppia kuitenkin.

19.7. Pirjo ja Purjo rimadonnina

Me olemme joutuneet rakennushommiin. Tietysti tämä tapahtui kesän ainoana (?) aurinkoisena päivänä, joten täällä sitä nyt seistään sekalaisten lautojen kasassa ja yritetään saada näistä jotain tolkkua. Vaatepuoli ei ole lainkaan asiaankuuluva vaan enemmänkin päinvastoin, mikä osaltaan kertoo siitä, että meidät on pakotettu tänne. Mekot ovat omenanvihreää Marimekon appelsiinikangasta emmekä todellakaan suosittele niitä kenellekään muulle työasuiksi rakennustyömaalle.

Koska olemme erittäin kiukkuisia ja pahalla päällä, ajattelimme tänään neuvoa hieman siinä, miten pienin, hienovaraisin elein voi  tehdä kanssaihmisensä kaistapäiksi eli ärsyttää heidät vihan vimmoihin tai vähintäänkin raivon partaalle. Kimmokkeen olemme jälleen kerran saaneet lähiympäristöstämme.

1. Apua-huutelu yleisillä paikoilla

Tämä on etenkin näin kesällä yksi parhaita tapoja ärsyttää ympäristöään. Jatkuva apua-huutelu ilman mitään syytä sekä turruttaa kuuloelimen todellisilta avunpyynnöiltä että samalla  aiheuttaa vastustamatonta halua mennä sen avunpyytelijän luokse kertomaan, että nyt turpa tukkoon ja kita kiinni. Jos ei ole mitään hätää, ei apua huudella. Ja jos taas on oikeasti hätä, niin huudetaan vähän kärkkäämmällä äänenvärillä. Ja koska tähän syyllistyvät nimenomaan lapset, haluaisivat kanssaeläjät kertoa lapsen vanhemmille, että tarkistakaa nyt ihmeessä, miksi se koko ajan vikisee. Jos avunhuutaminen on ainoa tapa saada vanhempien huomio, niin jotain on pahasti pielessä.

2. Potkiminen

Siis ihan mikä tahansa potkiminen. Viereisen tuolin potkiminen, läheisen  seinän potkiminen, edessä olevan istuimen potkiminen. Tasainen jump-jump-jump ihan vain siksi, että jalan heiluttamisesta lähtee kiva ääni kengän osuessa pöydänjalkaan tai mikä vielä parempaa, jää seinään kiva jälki. Potkiminen muistuttaa muinaista kiinalaista vesikidutusta, jossa tasaisin väliajoin tiputettiin vesipisara samaan kohtaan uhria. Tämän ajantaju katoaa, ympäristö menettää merkitystään ja ajatukset pyörivät siinä, koska seuraava vesipisara putoaa. Potkimisen tekee erityisen ärsyttäväksi se, jos potkijan vieressä koko ajan hyssytetään, että "älä nyt viitsi" ryhtymättä kuitenkaan mihinkään toimenpiteisiin.

3. Tyhjänpäiväinen riekkuminen

Tätä näkee nyt jokaisena aurinkoisena päivänä aivan kuin sateen keskeytyminen jotenkin antaisi luvan hypellä, töniä vieraita ihmisiä, pyrähdellä, juoksennella ja siinä sivussa hieman kirkua ja kikattaa. Tämä koskee kaikkia ikäryhmiä ja molempia sukupuolia. Jostain syystä tätä ei ilmene sateella lainkaan, joten joudumme tässä yhteydessä toivomaan runsaasti lisää sateisia päiviä. Erityisen ärsyttävää riekkuminen on liikennevaloissa, joissa pitäisi seisoskella asiallisesti tarkkailemassa valojen vaihtumista eikä suinkaan pyöriskellä paikalta toiselle estämässä muita keskittymästä sulavaan kadunylitykseen.

4.Kadunvaltaaminen

Tällä tarkoitamme sekä erilaisten humpuukijärjestöjen järjestäytynyttä kokonaisten väylien valtaamista rummunsoittoon ja roskaamiseen että pienimuotoisempaa yksilötason kadunvaltausta esimerkiksi kaksilla rattailla tai rollaattoreilla. Hermojarepivän ärsyttävää tämä on niillä katuosuuksilla, joilla samanaikaisesti liikkuu feissareita eli henkilöitä, jotka muiden huonoon omaantuntoon vedoten yllyttävät laittamaan nimensä paperiin, jotta voi loppuikänsä maksaa veroluonteista maksua jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle. Kaltaisemme nokkelat pujottelijat selviytyvät vallatuista kaduista kuin esteradoista ikään, mutta siitä huolimatta ne herättävät ärtymystä.

5. Kuplamuovin poksuttelu
 

Tästä löytyy kaksi koulukuntaa. Toisen mielestä kuplamuovi on paras tapa ylläpitää työhyvinvointia eli tarjoamalla jokaiselle muutaman neliömetrin kuplamuovia rutistettavaksi tai poksutettavaksi antaa samalla mielekästä tekemistä ja hermojen lepuutusta. Toisten mielestä se poksuttelu on järjetöntä ajanhukkaa, joka tuhoaa työpaikan yhteishengen nopeammin kuin se, että jokainen rehellisesti kertoisi, mitä mieltä on muista. Kun me haluamme olla oikein ärsyttäviä, kaivamme kätköistämme kokonaisen rullan kuplamuovia ja poksuttelemme sitä raivokkaasti kupla kuplalta täysin tietoisina siitä, että alhaisempaa äänisaastetta saa hakea.

17.7. Pörisevä joukkoitsemurha

Muutaman päivän ajan seinän sisällä pörisi. Tai siis me kuulimme surinaa, mutta emme nähneet mitään, joten loogisina nukkeina päättelimme, että ääni ei synny itsekseen korviemme välissä vaan joku jossain näkymättömissä ja piilossa pitää pientä meteliä koko ajan. Tietysti etsimme kaikkialta mahdollista ampiaispesää tai ulkoseinään kaiverrettua käytävää, jonka toisessa päässä olisi vihainen kimalaisten armeija, mutta mitään ei löytynyt. Ei edes silloin, kun Purjo ihan varovaisesti irrotti jalkalistan ikkunan alta ja kurkki sen taakse nähdäkseen, ettei siellä olisi meneillään mitään salaista pörisevien hyönteisten kokoontumisajoa.

Mitään ei löytynyt, mutta tasainen hurina jatkui. Eilen se vaimeni, ja tänään löytyi kirjastohuoneen lattialta kymmeniä kuolleita kärpäsiä. Niitä oli kaikkialla pitkin huonetta eikä ainoastaan ikkunan edessä. Vaikutti siltä kuin kokonainen parvi olisi yhdessä päättänyt vainajoitua ja valinnut oudon kulttinsa toteuttamiseen meidän kotimme.

Mitään syytä ötököiden yht'äkkiseen kuolemaan emme keksineet. Viikonloppuna kerrottiin lehdissä Utajärven pierukilpailuista, joten hetken mietimme, onko joku  perustanut viimeistelyleirinsä kirjastoomme ja näiden harjoituspäästöjen seurauksena koettiin totaalinen hyönteistuho. Koska emme löytäneet yhtäkään ylimääräistä asukasta ja koska Purjo väitti, että hän se ei ainakaan ollut, jouduttiin tästä teoriasta luopumaan.

Seuraavaksi tarkastettiin kaikki muut mahdolliset myrkkylähteet. Niitä ei ollut. Kirjastohuoneessa ei saa edes syödä, joten emme voineet epäillä jonkun myrkyttäneen kaurakeksejä syanidilla (totta, olemme katsoneet liikaa neiti Marplea). Vaarallisia käärmeitä ei näkynyt eikä kukaan ole lähettänyt meille jauhekirjeitä, joista olisi pölissyt ympäristöön tappavia itiöitä. Kirjastossa ei ole yhtäkään pelargonia tai muuta kukkasta, joten lihansyöjäkasvien turmiollinen vaikutus voidaan sekin unohtaa.

Emme todennäköisesti koskaan saa tietää, mikä oli joukkotuhon syynä. Uhrit on jo imuroitu pois. Näin jälkikäteen miettien he olivat aika isokokoisia eli eivät mitään perinteisiä kiusallisia huonekärpäsiä vaan jotain ronskimpaa lajiketta. Kummallisinta on se, että ennen kuolemaansa he vain kuuluivat, mutta eivät näkyneet. Ja toiseksi kummallisinta on se, että vaikka he olisivat voineet levittäytyä avoimien ovien kautta talon jokaiseen huoneeseen, pysyttelivät he yhdessä ainoassa. Todella salaperäistä!

Synkkänä pilvipäivänä valitsimme salapoliisiasuihimme syksyisiä sävyjä. Vaatekauppojen heleät kesäiset värit ovat jo saaneet väistyä syvänpunaisen, violetin ja tummansinisen tieltä, joten mekin valitsimme kaapista synkintä, mitä löytyy. Pirjolla on valheellinen pusero-hame -yhdistelmä, joka oikeastaan on yksi ainoa vaate, vaikka näyttää puserolta ja liivihameelta. Purjolla on synkeänpunainen pallollinen trikooasu, joka muistuttaa siitä, että tänä syksynä isot pallot ovat tulossa muotiin. Pienet ovat kuulkaas ihan auttamattomasti out eli ulkona eli poissa pelistä.

15.7. Pärinäpojat ja surinasussut



Tässä me istumme skootterin päällä kuin vanhat tekijät. Kypärää ei ole kummallakaan eikä uimapukukaan ole se kaikkein suositeltavin ajoasu puhumattakaan paljaista varpaista, mutta toisaalta eipä tämä kulkupelikään ole liikenteessä vaan tukevasti paikallaan. Se on hyvä asia, sillä ei meistä olisi liikenteen melskeeseen ilman panssariajoneuvoa.

Meitä lähellä oleva henkilö kertoi mopokortinhankintaan liittyen kokemuksiaan kaupunkiajosta skootterilla. Autokoulunopettaja oli toki valistanut, että huolimatta kirkkaasta ajoasusta, värikkäästä kypärästä ja reippaanpunaisesta ajopelistä tulee skootterikuskista näkymätön heti, kun  hän uskaltautuu autojen sekaan. Ajoradalla autoilijat yrittävät kiilata eteen tai kylkeen, kolmion takaa voidaan huolettomasti ajaa skootterin eteen ja sielläkin, missä ei ole tilaa ohittaa, se tehdään, vaikka kevyemmän moottoriajoneuvon kuljettaja liiskattaisiin ohimennen liikenteenjakajaa  vasten. Ja juuri sellaista se rauhallisen iltapäiväliikenteen seassa oli ollutkin.

Vaikka nelikaistaisella katuosuudella ei olisi ollut kuin skootteri ja kaksi autoa, joista toisessa autokoulunopettaja, piti se toisen autoilijan ehdottomasti ohittaa skootteri kyynärpäätä hipoen ja tunkeutua autokoulun auton ja skootterin väliin kuin kiusallaan. Siinä sitten saattoi ajaa sumuvalot kiinni skootterin rekisterikilvessä osoittamassa, kenelle ajoväylät oikeasti kuuluvat. Nopeusrajoitusten mukaisesti ajavalle pienemmälle kulkupelille töötättiin, näytettiin kansainvälisiä käsimerkkejä ja parhaimmillaan yritettiin peruuttaa päälle parkkiruudusta. Liikenteessä näyttivät vallitsevan viidakon lait, joiden mukaan pienin on se uhrein, jos ei ymmärrä vilkkaasti pinkoa pakoon.

Tämän kaiken kuultuamme ymmärrämme erittäin hyvin kaikkia niitä mopoilijoita, jotka ajavat keskellä ajokaistaa turvallisella nopeudella vilkuilematta turhia sivuilleen tai antamatta tietä. Siitä kun ei hyvää seuraa. Pienikin ajautuminen kohti kaistan oikeaa reunaa aiheuttaa sen, että rinnalle tunkee joku autoineen ja sillä autolla onkin hyvä vähitellen työntää mopoilija sivummalle kivisen pientareen tai jalkakäytävän puolelle. Autoilija vetoaa siihen, että mopoilija ei näy, mutta kyseessä on silkka valikoiva sokeus. Kyllä näkyisi, jos sieltä ratin takaa katsottaisiin kunnolla vaikka vanhanaikaisesti päätä kääntämällä, jos ei peilejä ole osattu suunnata oikein.

Toisaalta me ymmärrämme sitä autoilijaakin vähäsen. Äkkivilkaisulla kun mopoilija ja moottoripyöräilijä näyttävät aika lailla saman kulkijaheimon edustajilta. Osa moottoripyöräilijöistä käyttäytyy aika röyhkeästi eli ajaa omaa kaistaansa kahden auton välissä, ohittelee oikealta puolelta pientareen kautta ja keksii ihan omia liikennesääntöjään varmaan siksi, ettei koskaan oppinut niitä oikeita kunnolla. Ei sellaista menijää tee mieli kunnioittaa.

Meidän uimapukumme eivät kuvassa oikein näy, mutta voimme kertoa, että Pirjon trikoouikkarissa on kuvioina omenoita ja Purjon raidalliseen uimapukuun on aplikoitu oogabooga-hirviö. Kaikille epäileväisille tiedoksi: tänäänkin paistoi aurinko, joten ei koko kesä ole sadetta ollut. Skootterilla on ikää enemmän kuin 10 vuotta ja se on enemmänkin pihan somiste kuin jokapäiväinen kulkupeli.

13.7. Pirjo ja Purjo löytävät salaperäisen oven ja päätyvät kangastaivaaseen

Joskus sitä löytää kaikenlaista, kun uskaltaa availla salaperäisiä ovia ja kurkistaa sisälle. Niin kävi meillekin. Se ovi näytti aika tavalliselta ja oli jo valmiiksi auki, joten päätimme pujahtaa sisälle etenkin kun luimme tekstin "Astu sisään kankaiden maailmaan".

Mehän otimme ohjeesta vaarin ja astuimme sisään suoraa kangastaivaaseen! Koskaan ennen emme ole nähneet niin paljon kauniita kankaita - pakkatolkulla ja suurina kasoina - ja me jos ketkä olemme kangaskauppa-asioinnin ylittämättömät asiantuntijat. Paikan nimi on Kangaskauppa Wexler ja se sijaitsee Lahdessa Vesijärvenkadulla. Me kipitimme sinne ihan omin pikkujaloin, mutta laiskempi voi viedä autonsa vaikka viereisen korttelin Syke-kauppakeskuksen parkkihalliin.

Me ostamme kankaita vaikka mistä. Joskus kaupoista ja joskus kirpputoreilta, mutta kaikkein mieluimmin me ostamme kankaita oikeista kaupoista. Niissä me voimme kokea ostoksemme kaikilla aisteilla. Voimme katsella värejä ja kuvioita, kuunnella kankaiden rapinaa (kyllä, kankailla on erilaisia ääniä, jos vain vaivaudutte kuuntelemaan), hypistellä sormillamme sileää tai nukkaista pintaa ja vaikka peräti kietoutua kankaanpalasiin miettiessämme, miltä joku mekko näyttäisi. Kankaissa on erilaisia tuoksuja, joita voi haistella, mutta maistelua sen sijaan emme suosittele, vaikka olemme joidenkin nähneet sitäkin tekevän.

Löysimme pöytäkaupalla pehmoista flanellia kaikissa sateenkaaren väreissä. Kuvan nappasimme keltaisimmasta pakkarivistöstä ihan siksi, että ulkona paistoi aurinko ja olimme kovin valoisalla mielellä. Näissä oli kuvioina kaikkia sellaisia sarjakuvahahmoja, joita emme ole vielä milloinkaan tavanneet, mutta vika voi olla meissä: emme katso aamuisin lapsille tarkoitettuja ohjelmia. Ehkä nyt olisi korkea aika aloittaa, jotta tietäisimme, keitä kaikki nämä koirat ja nallet ovat.

Hello Kitty -kankaita löytyi vaikka minkälaisia. Juuri näitä me olemme aikamme turhaan kaupoista etsineet ja täällä tulikin "ei oon" sijaan ongelmaksi valinnan vaikeus. Ottaako hempeää pastellia vai reipasta kirkaanpunaista vai pyytääkö sittenkin metrin verran prinsessakangasta. Tunnustamme: kotiin lähti vähän kaikkea.

Elämämme ensimmäisen kerran kaduimme sitä, että emme osaa tilkkutöitä. Täältä kun olisi löytynyt vaikka millaisia kankaita juuri siihen tarkoitukseen. Saimme kuulla, että osa kankaista tulee ihan Kaliforniasta asti eikä näitä samanlaisia löydykään kaikkialta. Ehkä meidän pitäisi hankkia jostain iso ripaus kärsivällisyyttä ja ryhtyä sittenkin tekemään vaikka torkkupeittoja tilkkuilumenetelmällä.

Unohdimme kaikessa ihastuksessamme kertoa tuolla ensimmäisessä kuvassa näkyvistä vaatteistamme. Yksiväriset trikookankaat on ostettu täältä kangaskauppa Wexleristä aikaa sitten, mutta Pirjon raidallisten shortsien alkuperää emme millään muista. Paitoihin on aplikoitu flanellikankaasta leikatut apinat. Kutsuisimme näitä vaikka "köyhän nuken Paul Frankeiksi", sillä vähän näissä on niitä matkittu.

11.7. Voi Kerttu minkä teit!

Oikeastaan Kerttu ei ole Kerttu vaan Suoma, mutta koska hän ei halua nimeään julkisuuteen, kerromme jatkossa Kertusta. Tosin jos olemme oikein tarkkoja, ei Suoma tai siis Kerttu tiedä lainkaan päätyneensä blogiimme päähenkilöksi, joten kovasti anteeksi, jos tunnistat tästä itsesi

Meillä on tapana kulkea kadulla korvat hörössä, joten nappasimme tämänkin tarinanpätkän suunnilleen kauppakeskuksen ja kirjaston puolivälissä siinä saksalaisen ruokakaupan kulmilla. Emme halunneet kuunnella, mutta koska edellämme vaeltava ikäihmisten muuri oli murtumaton, jouduimme  sovittamaan askeleemme hieman lyhkäisemmiksi kuin normaalisti ja nöyrästi kävelemään tulenpalavasti tuohtuneen mummoparven takana.

Keskivahvan pölinän pääosassa oli Kerttu, joka oli salakavalasti käyttänyt saamaansa kunnallista kuljetuspalvelua täysin väärään tarkoitukseen. Palvelua hän oli anonut asiointia varten, mutta olikin - mokoma ryökäle - tehnyt kesäkuussa muutaman huvimatkan hautausmaalle. Mummokööri suomi  tiukin sanankääntein kanssasiskoa, joka oli ottanut ohjat omiin  käsiinsä ja käynyt virkistäytymässä hautakivien katveessa sen sijaan, että olisi tilannut menopaluukyydin Kelan konttoriin ja takaisin.

Ikäihmisillä oli vahva pelko siitä, että jos Kertun kyytien todellinen sisältö paljastuu, joutuvat kaikki muutkin anotut reissut suurennuslasin alle. Osansa paheksunnasta sai myös taksinkuljettaja, joka oli todennäköisesti täysin ohjeiden vastaisesti kääntänyt pirssinsä kohti muistolehtoa ja Kertun puolison ynnä pojan hautaa, vaikka tiesi, että kyseessä ei ole mikään asiointimatka vaan piristystä kesäpäivään.

 

Kerttua moitittiin myös itsekkääksi. Muillakin olisi ollut tuttuja muisteltavia kirkkomaassa, mutta kun ei Kerttu pyytänyt mukaansa, niin ei päästy tarkistamaan, vieläkö seurakunnan istutukset ovat kunnossa vai joko pitäisi saada uudet kukat tilalle. Piti odotella lapsia ja lapsenlapsia kesälomalle, jotta kyyditään katsomaan, onko kaikki hoidettuna vai onko joku mennyt varastamaan leikkokukkia varten jätetyn lasipurkin. Kerttu se oli omin luvin käynyt haudoilla, mutta ei kuulemma vaivautunut tarkistamaan kuin oman sukunsa viimeiset leposijat ja niiden kunnon.

Pitkään eli ainakin sadan metrin verran mummot väittelivät ihan tosissaan, pitäisikö Kerttu erottaa koko porukasta itsepäisyytensä ja yleisten sopimusten rikkomisen vuoksi. Kyllä ikäihmisen tulee erottaa, milloin on menossa asioimaan ja milloin hauskapitoon. Hautausmaareissuja varten  ihminen on hankkinut muutaman lapsen, kyllä niiden luulisi pari kertaa vuodessa joutavan kuskiksi. Lopulta joku huomasi, että erottaminen ei käy päinsä, koska Kertulla on seurueen ainoa höyrypesuri, jota hän on ystävällisesti lainannut kaikille. Jos tehdään nimetön ilmianto kunnan tukien väärinkäytöstä, voidaan joutua tilanteeseen, jossa oman kylpyhuoneen kaakelinsaumoihin jää kalkkitahroja. Kerttu kun fiksuna ihmisenä huomaa varmasti, että nimimerkki "Joukko asiasta yleensä hyvin perillä olevia kansalaisia" ei voi olla kuin lähipiiristä, hän kun tuli kertoneeksi luvattomasta reissustaan salaisuutena parhaalle ystävälleen Elville, joka puolestaan mainitsi siitä Sirkalle, joka epähuomiossa tuli ottaneeksi asian esille vesijumpassa Mairen ja Katrin kanssa.

Näin paljon saimme selville hipsiessämme ohitustilannetta odotellen kirjallisuuspiiristä palaavien ikäneitojen ja -rouvien perässä. Mielikuvituksemme silmin näimme Kertun naamioituneena aurinkolaseilla, tekoparralla ja kukkahatulla soittamassa taksia ja edelleen matkaamassa popliinitakin kaulukset pystyyn nostettuna pahasti parjatulle ja niin luvatattomalle reissulleen ohi byrokratian kaikkien kiemuroiden. Samalla kohotamme mielessämme hurraa-huudon tämän maailman Kertuille, jotka uhmaavat tyhmyyttä ja kateellisia kanssasisariaan kaikissa muodoissaan.

Me asetuimme kuvaan pihan mummoimman kasvin eli pionin kanssa. Trikooasut soinnutimme kukan väreihin ja vasta jälkikäteen huomasimme, että puserot olisi ehkä kannattanut asetella siistimmin. Näytämme aika pönäköiltä, vaikka emme ole lihoneet viime kuvasta grammaakaan.

9.7. Viikon luontoääni: melkoinen mekkala

Tässä me kyyhötämme pihakeinussa keskellä yötä kiukkuisina kuin ampiaiset. Emme ole nukkumassa siitä yksinkertaisesta syystä, että pihassamme on hillitön meteli, basso jytisee ja rumpusoolot kaikuvat. Etäisyyttä äänisaasteen aiheuttajaan on suunnilleen kilometrin verran, mutta voimme yön synkkänä hetkenä kuulla sanasta sanaan, mitä solisti haluaa meille sanoa.

Palaamme kuvan myötä lauantain ja sunnuntain väliseen yöhön. Tai jos  olemme ihan tarkkoja, palaamme lauantai-iltapäivään, jolloin kaukana meistä alkoivat juhlat karmealla karjaisulla ja ämyreiden virittämisellä äärimmilleen. Ääni oli niin mahtava, että lehmät laitumella hakeutuivat viimeiseen  nurkkaan katoksen alle suojaan eivätkä uskaltaneet sieltä puoleen tuntiin pois. Saimme tahtomattamme kuulla musiikkia, jota älämölöksi kutsuisimme eli ei rytmiä, ei kunnon sanoitusta eikä kaiketi oikein melodiaakaan. Tai jos oli, niin se jäi jumiin välissämme olevaan mäkeen eikä kantautunut meille asti.

Ensin suhtauduimme asiaan rauhallisesti luottaen siihen, että kuka ikinä meteliä ilmoille viskoikin, niin hän huomaisi hyvin pian, että desibelejä on liikaa. Toiveikkaina odottelimme äänen vaimenemista inhimilliselle tasolle. Toiveemme oli täysin turha, sillä mekkala jatkui ja jatkui muuttaen välillä muotoaan eli joskus basso jyskäsi niin, että tanner sanamukaisesti tömisi ja joskus taas rumpuja hakattiin niin kuin joku olisi tosissaan niitä vihannut. Pihassa ei kuullut omia ajatuksiaan, mutta eipä tilanne sisätiloissakaan sen parempi ollut. Jos ikkuna oli pikkaisenkin raollaan, pujahti meteli sieltä sisälle ja ryhtyi hermostuttamaan. Tunnista toiseen tätä jatkui ilman mitään taukoja. kello tuli kymmenen, tuli puoliyö ja lopulta viisarit asettuivat näyttämään tasan kahta ja aina vain äänet vyöryivät pitkin pihaa piinaavina.

Luulimme, että jossain naapurissa olisi nuoriso ryhtynyt metelöimään paremman tekemisen puutteessa ja vanhempien lähdettyä mökille. Olimme harmillisen väärässä, sillä jälkeenpäin saimme kuulla, että muista täydellisen piittaamattomia olivatkin olleet ihan oikeasti aikuiset. He olivat järjestäneet bileet ja ilmoittaneet etukäteen lähinaapureille, että anteeksi nyt vaan tämä häiriö, mutta meillä juhlitaan ja siitä lähtee ääntä. He luulivat, että sillä vapautui kaikenlaisesta vastuusta ja sai pitää kulmakuntaa hereillä vaikka koko yön, mutta eihän se niin mene. Vaikka miten juhlii ja miten ilmoittelee ja miten pahoittelee, täytyy muut silti ottaa huomioon. Joku raja se on hauskanpidossakin.

Kuvassa olemme siis valvoneet reilusti yli normaalin nukkumaanmenoajan ja olemme niin kärttyisiä, että voisimme omin käsin mennä kiskomaan piuhat irti äänentoistolaitteista. Onneksi muutaman minuutin kuluttua kuvan  ottamisesta pihaan laskeutui kauan odotettu hiljaisuus. Ehkä joku vielä lähemmistä naapureista hermostui siihen, että astiakaapissa juomalasit tanssivat polskaa bassonjytkeessä tai että ei saanut metelin vuoksi selvää edes ajatuksistaan. Joka tapauksessa lähitienoo hiljeni, järjestys palasi pihaan ja sydämemme vaihtoivat vähitellen äkäisestä jumpsisjumputuksesta omaan rauhallisempaan rytmiinsä

7.7. Lievää synkempää muutosvastarintaa

Meillä on päällämme yöpuvut ihan siksi, että olemme yötä myöten opetelleet käyttämään tätä uutta blogipohjaa. Oman haasteensa antaa se, että emme turhia ohjeita selaile, vaan kokeilemme iloisesti tunnepohjalta, mitä mistäkin vipstaakista tapahtuu.

Tunnustamme, että emme oikein viihdy täällä Bloggerissa, vaan kaipaamme ja kaihoamme takaisin Vuodatuksen puolelle. Siellä osoitteemme oli http://pirjojapurjo.vuodatus.net/ ja myönnettäköön, viihdyimme siellä varsin hyvin siihen asti, kunnes palvelin pamahti. Meitä on turha tuijotella syyttävästi, emme ole muistaaksemme mitenkään osallisia siihen valitettavaan tapahtumaan, joka pimensi koko serverin.

Me emme pidä muutoksista. Meidän mielestämme ne ovat kohtalaisen tarpeettomia ja aiheuttavat sen, että joudumme opiskelemaan uusia asioita kuten nyt tämän blogipohjan käyttöä. Nytkin olemme ainakin viisi kertaa yrittäneet tasata tekstin siistiksi molemmista reunoista, mutta ehei, editori kiusaa meitä ja siirtää uudestaan ja uudestaan oikean reunan tasaiseksi ja pitää vasemman sivustan epäsiistinä. Tätä kirjoittessamme teemme takuulla itsepäisyyden maailmanennätyksen klikkaillessamme tasaus-näppäintä kerran toisensa jälkeen.

Kaikenlaiset muutokset ja etenkin turhat ynnä tarpeettomat muutokset saavat meidät epävarmoiksi, mitä on varmaan aika hankala kuvitella, sillä mehän olemme aina niin reippaita ja tiedämme tarkasti, miten maailman pitäisi olla, jotta kaikki olisi hyvin. Nii-in. Mutta kun maailma ei tottele meitä, vaikka miten selkeästi kerromme, mikä on hyväksi ja mikä taas enemmänkin vaivaksi.

Me emme pidä lähtemisistä emmekä saapumisista. Seikkailut saavat meidät tuohtumaan valtavasti, jos emme ole itse saaneet päättää, missä seikkaillaan. Yllätysvieraat aiheuttavat meille näppylöitä (ja me aiheutamme heille mahavaivoja tarjoamalla toissavuotisia kaurakeksejä osoittaaksemme, että emme erityisemme odottaneet ilmestymistään, mutta poistumisensa saattaa saada meidät hymyilemään).

Me emme erityisesti pidä lopuista, koska ne eivät yleensä ole yhtä mukavia kuin alut. Alkuun liittyy aina lupauksia jostain sellaisesta, jonka lopussa huomaa olleen pelkkää toiveajattelua. Alussa kaikki on uutta ja tuntematonta, kuten meillä nyt. Sitten sitä tupsahtaa todellisuuteen ja tajuaa, että emme koskaan saa aikaan ulkonäöltään yhtä suloisia blogeja kuin ne, jotka vaivautuvat paneutumaan asiaan eivätkä meidän laillamme hermostuneesti lähti kuvia sinne ja tänne.

Huomaatteko, me olemme vahvasti tuohtuneita siitä, että meidät on temmottu eroon juuriltamme. Yritämme sopeutua, mutta se ei todellakaan ole suurin vahvuutemme. Ai niin, kuvasta piti muistamamme kertoa, että siinä on taustana elämämme ensimmäinen tilkkupeitto, väreiltään herkkää pastellia.

Hengissä ollaan!

Olemme Pirjo ja Purjo, kaksi vaatteita rakastavaa babyborn-nukkea. Tulimme tänne Vuodatuksesta, joka meni nurin *humps* Tarkoituksena oli aikanaan tehdä nukenvaateblogi, mutta eihän siitä mitään tullut, kun meillä on niin hurjan paljon sanottavaa. Toistaiseksi olemme hieman eksyksissä, mutta eiköhän tämä tästä etene, kunhan emme turhaan tutustu ohjeisiin. Eli luvassa lienee parin viikon ajan asiaa ja asian vierestä nukenvaatteista, elämästä ja kaikesta siitä kummallisesta, jonka huomaa noin 43 cm korkeudelta. Laitoimme tänne kuvan vanhasta blogista, koska omasta mielestämme näytämme siinä suloisilta.