keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

31.7. Pirjo ja Purjo ihastuvat postin pakettiautomaattiin

 photo 6f55fd03-f4f0-4735-9dbd-9de5b791dabe_zps627d7e02.jpg

Me lähetämme hyvin harvoin paketteja ehkä siksi, että postissa joutuu aina jonottamaan. Tietysti täytyy toisaalta iloita siitä, että edes joku palvelu on sellainen, että kiskurihinnoista huolimatta se yhä kansalaisia kiinnostaa, mutta toisaalta se odotteleminen jonossa on aika tuskastuttavaa. Kyllästymispistettä ei siirrä piiruakaan se, että ystävällisen postineidin (suurin osa tiskin takana työskentelevistä on naisia) täytyy puoliväkisin muistaa esitellä lähetysvalmiita suklaalevyjä ja pienipainoksisia erikoispostimerkkejä edistääkseen postitoiminnan kannattavuutta.

Koska asiakas postikonttorissa on pääasiassa kuluerä (elävä palveluntarjoaja on kallis sijoitus), löytyy nyt kaupoista ja muista ajanviettotiloista pakettiautomaatteja, joiden avulla voi sujuvasti laittaa lähetyksensä matkaan ilman, että joutuu edes puhekontaktiin ihmisen kanssa. Me olemme tänään käyttäneet yhtä tällaista masiinaa ja huvittuneet kovasti kokemuksestamme.

Periaatteessa automaatin käyttö on yhtä helppoa kuin sähköpostin lähetys. Paketin päälle ei laiteta vastaanottajan osoitetta vaan pelkkä puhelinnumero. Lähettäjästä pitää muistaa myös osoite, mitä meistä on lievästi omintakeinen ratkaisu, mutta kaiketi siihen on olemassa syynsä. Kone haluaa tietää vastaanottajan puhelinnumeron sekä sen postin tai automaatin, josta paketti noudetaan.

Tästä alkaa Itellan maantieteellisen oivalluksen opintojakso. Lähettäjän täytyy tietää, missä päin maata vastaanottopaikka sijaitsee. Pakettiautomaatin näyttöruudulta täytyy kyetä valitsemaan oikea alue, mutta missään ei kerrota, mitä jo mahdollisesti olemassa olevaa mallinnusta käytetään. Ruudulta voi valita Länsi-Suomen tai Itä-Suomen, mutta kone ei kerro, ovatko kyseessä läänit vai mahdolliset postipiirit tai muuten vain sujuvasti yhdistetyt jakelualueet. Paketin lähettäjä joutuu myös kohtalaisen tuskaisena miettimään, onko Salo Länsi-Suomessa vai Etelä-Suomessa puhumatakaan vaikka Pielavedestä, jonka sijoittumista kartalle joutuu tosissaan miettimään. 

Kun oikea alue on valittu, pitää valita oikea kunta ja taas täytyy muistaa, että esimerkiksi Iitissä ei ole pakettiautomaattia, mutta kuntakeskuksessaan Kausalassa on. Melkoisia veijareita nämä itellalaiset, joiden lähetyslogiikka ylittää kaikki kieroutuneimmat odotukset. Ehkä he elävät jossain tuntemattomassa postinumeromaailmassa, jossa normielämän todellisuus ja lainalaisuudet eivät toimi.

Kun paketin päätepiste on selvitetty (se voi muuten olla ihan tavallinen postikonttori tai asiamiesposti, sillä pakettiautomaatteja ei ole läheskään kaikilla paikkakunnilla), on aika maksaa. Sitä varten täytyy ujuttaa sirullinen pankkikortti paikalleen, näpytellä tunnuslukuja ja summia. Jos kaikki sujuu hyvin, antaa automaatti armollisesti tiedon siitä, että saa valita sopivan kokoisen lähetyslokeron, jollainen aukeaa ihan itsekseen. Tulee ihan agenttimainen olo, kun piilottaa ruskealla käärepaperilla suojatun paketin lokeroon, painaa luukun kiinni ja tietää, että siellä on huikea salaisuus matkalla vastaanottajalleen.

Niin, tässä on nyt systeemin heikko puoli. Itellan kun pitäisi saada se paketti lokerosta rullakkoon, sieltä edelleen jakeluautoon ja postin jakelukeskukseen. Harmillisesti nämä vaiheet paketin kulussa eivät enää sujukaan yhtä sutjakasti kuin koneen näytön näppäily. Paketeilla on taipumus jäädä jonnekin matkalle päiväkausiksi. Tuskin maltamme odottaa sitä aikaa, kun Itella siirtyy kokonaisvaltaiseen itsepalveluun eli ensin asiakas näpyttelee vastaanottajan tiedot, paketin koon ja muut jutut koneelle, maksaa postimaksun ja lähtee sen jälkeen omalla kyydillä viemään pakettia perille. 

Kuvassa ei ole mukana mitään automaattia vaan mattoteline, jonka päälle olemme asettuneet kannustavasti juna- ja helikopteripuseroissa. Näin yritämme hienovaraisesti vihjailla, että liikettä niveliin siellä postinjakelussa. Joku odottaa pakettiamme ja jos nyt kuhnailette, joutuu hän odottamaan vielä pitkään.


 

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

28.7. Pirjo ja Purjo kummastelevat häätapoja

 photo 07a41333-32f1-40a4-87ff-60ea0e8ac25b_zps208f0f80.jpg

Kyllä, kesän toiset häät on nyt juhlittu ja niiden myötä meistä on tullut varsinaisia spesialistihäävieraita. Olemme nähneet leikin jos toisenkin ja saaneet hämmästellä asioita, joita muut pitävät luonnollisina ja suorastaan perinteisinä.

Ensinnäkin on tämä morsiamen luovutus siinä jossain kirkon käytävän puolivälin tienoilla. Edellinen sukupolvi marssi papin pakeille rinnakkain, tasa-arvoisesti. Näin saattoi varmistaa, ettei ylkä tai morsio pääse karkuun häämarssin ensitahtien jälkeen. Nykymorsiamilla on kirkon ovelta kohti alttaria kävelykumppanina isä, joka taluttaa tyttärensä käytävän alkumatkan verran ja sitten armollisesti luovuttaa kumartelevalle sulholle suunnilleen siinä kohdassa, missä on suurin ja painavin kynttiläkruunu uhkaavasti valmiina putoamaan niskaan. Tämä luovutusjuttu tapahtuu sillonkin, kun hääpari on asunut vuosia yhdessä eikä siltä isältä ole suhteen alkuvaiheessa kysytty sanallakaan, että kelpuuttaako hän moisen epelin tyttärensä puolisoksi. Ja jos on niin onnettomasti, että isä on oman vainajoitumisensa tai muun syyn takia estynyt olemasta paikalla, haalitaan joku muu luovuttamaan se morsian ihan niin kuin nykynainen ei kykenisi astumaan avioon ilman moista manööveriä. Mitä vikaa on siinä, että vakaasta tahdosta ja tarkoituksella saapuu kirkkoon yhdessä sulhasen kanssa ja poistuukin tilaisuuden päätteeksi tämän kädestä kiinni pitäen?

Me emme ihan oikeasti ymmärrä tätä nykytapaa. Tiedämme, että se on rantautunut ihan Amerikoista asti, mutta siitä huolimatta siinä on joka kerta jotain käsittämättömän hilpeää. Jos kerran ajatellaan, että siinä isä luovuttaa tyttärensä miehen sukuun, niin miksi ei alttarin tuntumassa ole vastaanottavaa anoppia, joka avosylin toivottaa miniän tervetulleeksi  kädessään perheen salainen lihapullaresepti. Miksi siellä odottaa vain jännityksestä tutiseva sulhanen ja muutama yhtä kalpea bestman tulevan anopin istuessa suu viivana omalla paikallaan etupenkissä.

Toinen kummallinen asia on vihkisormus. Me tiedämme, että kädet hikoavat, sydän hakkaa ja kaikki mahdolliset tunteet tunnetaan samalla hetkellä, joten sormuksen laittaminen morsiamen sormeen ei suju helposti ja yksinkertaisesti. Siellä "tämän seurakunnan" keskuudessa jännitetään melkein henkeä pidätellen, että sopiiko se rengas vai ei, joten voisiko vihkitilaisuudessa käyttää mitä tahansa ylisuurta rinkulaa, joka pujotetaan nimettömään tuosta vain. Sen voisi sitten tilaisuuden jälkeen vaihtaa siihen oikeaan, papin siunaamaan sormukseen. 

Kolmas häissä kummastelemamme asia ovat lapset. Joskus aikaisemmin vastustimme ankarasti lapsettomia häitä vedoten siihen, että pitäähän niiden alamittaisten joskus opetella perusjuhlien kaavat. Sitten (ei tosin tänä kesänä) osuimme muutamiin sellaisiin hääjuhliin, joissa lapset saivat tehdä mitä tahansa ja vanhemmat vain levittelivät käsiään, että ei niille mitään voi. Siksi lapsettomat häät ovat ehdoton valinta silloin, jos vähääkään epäilee aikuisten vieraiden kykyä kasvattaa jälkikasvuaan. Mieluummin muutama vieras vähemmän kuin tusinan verran yltyviä itkupotkuraivareita puhumattakaan hyökkäysvaunujen armadasta, joka tietenkin tulee telakoida keskelle kulkuväylää estämään muiden sujuva liikkuminen.

Neljäs ankaraa pohdintaa aiheuttanut asia ovat paljaat selät. Jos kirkon penkissä istuva vaikuttaa siltä, että hänellä ei ole mitään päällään eli asunsa on niin avonainen, että sitä ei selkänojan yläpuolella näy, on se ehdottomasti liian paljastava. Tilannetta ei pätkääkään paranna se, jos siihen selkään on tatuoitu vaikka aurinko tai lemmikkikoiran kuva. Vuosien varrella ja selän hiljalleen salakavalasti levetessä on se aurinko laajennut tummien luomien kera suoranaiseksi aurinkokunnaksi ja koiran ilme vaihtunut valppaasta irvistykseksi. Vaikka se olkaimeton mekko tuntuu hellepäivälle sopivalta valinnalta, voisi armahtaa takanaan istuvien mielikuvituksen laukkaa asettamalla edes vihkitilaisuuden ajaksi olkapäilleen huivin.

Onneksi vähään aikaan ei ole tiedossa vastaavia juhlia, joten voimme tykönämme miettiä näitä asioita vaikka koko syksyn ajan . Nyt olemme asettuneet kuvaan sopivasti keskelle kukkapenkkiä. Tarkkaavainen huomaa lehtokotiloiden syömäjäljet lähes jokaisessa lehdessä. Asumme ovat kierrätyskamaa eli vanhat nailonverhot uudessa kuosissa. Purjon mekon vuori on pinkki ja Pirjon valkoinen, vaikka ei sitä tästä kuvasta erota. Pirjolla on lisäksi pinkkiä pitsiä niin helmassa kuin kaula-aukossakin.
 

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

24.7 Ihan kamala hellesää ja kuvaan mahtumaton traktori


 photo 17b1f160-b4f3-46cc-ab2b-a4c6390f03a3_zpsa1958bfe.jpg

Kuten kaikki ovat huomanneet, oli tänään säätiedotuksissakin moneen kertaan varoiteltu kamala hellesää. Lämpömittarin lukemat huitelivat jurjissa lukemissa yhdeksäntoista asteen tienoilla, taivas oli pilvessä ja ainakin aamulla tuulikin teki kaikkensa, jotta olisi ollut oikein kylmää. Mihinkään ei voi siis enää uskoa, ei edes iltapäivälehtien lööppien kissankokoisin kirjaimin varoittelemaan kesäsäähän.

Me laitoimme aamulla päälle uimapuvut osoittaaksemme, että osaamme varautua säiden ääri-ilmiöihin. Nämä ovat trikoota ja oikeastaan aika mukavat, joskaan eivät lainkaan riittävän lämpimät tällaisille keleille.

Mukanamme meillä on mainosmuki, jossa on niin iso traktori, ettei se mahtunut yhteen kuvaan. Siksi otimme kaksi kuvaa havainnollistaaksemme, miten valtavasta vempaimesta oikein on kysymys. Uteliaille tiedoksi, että meillä ei ole ainuttakaan tällaista todellisen kokoista pihassamme vaan kyseessä on todellakin pelkkä markkinointitarkoituksessa käyttöömme saatettu kupponen. Sen antaja kaiketi kuvitteli, että jos joka aamu näkisimme sanomalehden ääreen haketuessamme kuvan Massey Fergusonista, niin noin sadan katselukerran jälkeen meille tulisi vastustamaton halu sellainen hankkia. Ainakin toistaiseksi olemme pidättäytyneet traktorikaupoista, mutta muki on aktiivikäytössä. Ollakseen täysin suunnittelematon halpistuote on siinä erittäin käteenkäyvä korva, josta saa napakan otteen.

PS. Jos joku kokee, että häntä olisi pitänyt tänään onnitella, niin voi voi. Kyllä me melkein muistimme. Riittääkö se?

 photo 50fc3ac7-5cd9-4d04-a3f5-29506c95627e_zps9a7d622e.jpg


 photo c078e79e-2bff-4bf3-b897-d58093c8c7d2_zps9699b074.jpg

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

21.7 Kirkollisia tiedotuksia


 photo ac80268e-0d09-4647-8fec-3661196ee1bf_zps2a6e1bb6.jpg

Taas on se aika vuodesta, kun me juhlamekkoihimme pynttäytyneinä  kipitämme kirkkoon sanankuuloon ja hämmästelemään kaikkea sitä, mitä maallistumiseksi kutsutaan. Me olemme kesän ajan kohtalaisen avaralla sydämellä kuunnelleet mielipiteitä uskosta ja luterilaisuudesta ja Päivi Räsäsestä (suosittelemme Hesarin kolumnia aiheesta, kirjoittajana Annamari Sipilä). Siitä huolimatta tosielämä iski aika lailla rajuna vasten hempeitä kuvitelmiamme konfirmaatiotilaisuudesta.

Kyllä me tiedämme, että konfirmaatio ja ripillepääsy ovat nykyisin nuorille synonyymisia mopokortin saamiselle ja oikeudelle käyttää olkaimetonta sifonkimekkoa. Nuoruuteen kuuluu ja saa kuulua kaikenlaista kapinaa ja oman paikan etsintää, johon liittyy vanhojen perinteiden kyseenalaistamista. Siksi emme kohottaneet vasenta kulmakarvaamme, vaikka alban alta vilkkuivat farkunlahkeet tai ylikorkea tolppakorot. Sen sijaan meistä oli perin kummallista, että rippilasten vanhemmat eivät vaivautuneet olemaan aikuisia edes kirkossa!

Luterilaisiin kirkonmenoihin kuuluu nykyisin kaikenlaista ylös-alas -voimistelua sekä reipashenkisiä virsiä. Jotenkin sitä kuvittelisi, että neljääkymmentä lähentelevät ihmiset kykenisivät suoriutumaan kaikesta muusta kirkonmenoihin kuuluvasta istumalla hiljaa paikallaan ja vaikka lueskelemalla kaikessa rauhassa virsilyriikkaa. Hätätilassa he olisivat voineet hiljaa mutustella rusinoita ja värittää värityskirjoja, kuten noin neljävuotiaat lajitoverinsa tekivät kyllästyttyään.

Ehei, meidän takanamme istui sellainen tapakristittyisä, joka oli päättänyt tehdä kaikille lähellään istuville selväksi mielipiteensä niin kirkosta ja  luterilaisuudesta kuin papista ja saarnastakin. Muiden veisatessa kovaa ja korkealta uskosta ja nuoruudesta lauleli hän mielenosoituksellisesti elefanttimarssia ja Baddingin Paratiisia, joista viimeksimainittu nimensä puolesta sopi tilaisuuteen, mutta oli sisällöllisesti lievästi arveluttava. Vierellä istunut vaimo kihersi ja kikatti ja hykerteli myöntelevästi ja muisti aina välillä sanoa, että "sä olet kauhee, hihihihii". Saarnan aikana mies rupatteli kovaäänisesti homoliittojen tarpeettomuudesta ja kirkollisveron kalleudesta suhteessa hänen henkilökohtaisesti saamaansa hyötyyn. Kolehdinkerääjälle piti tietenkin huomauttaa erittäin äänekkäästi, että varastaminen on syntiä ja kerääjä näytti pikkurikolliselta, jolle ei kannattaisi antaa euroakaan.

Koko konfirmaatio oli tämän isän mielestä turha, koska viiniä sai liian vähän ja albat peittivät rippilapset niin, ettei aikuiselle miehelle jäänyt kuin arvattavaa.  Ylipäätään kaikki papin kertomat Jeesus-jutut olivat pelkkää satua ja pitkittivät poispääsyä kovan kirkonpenkin ahdingosta. Edes oman lapsen siunaaminen alttarilla ei saanut armoa: kummi oli kuulemma lihonut ja pappi liian pienikokoinen ollakseen uskottava.

Me emme ymmärrä, miksi piti vaivautua paikalle, jos kaikki oli huonosti ja oli ollut ihan yhtä huonosti jo muutama vuosi sitten perheen esikoisen konfirmaation aikoihin. Jos kyseessä oli pienen ihmisen protesti isoa kirkkoa kohtaan, niin miksi ihmeessä häiritä seurakuntalaisia jumalanpalveluksessa eikä mennä virka-aikana rohkeasti keskustelemaan papin kanssa uskonasioista. Ai niin, on paljon hauskempaa huudella saarnan aikana papille, että "älä viitti, et voi todistaa" kuin kertoa kantansa aikuisesti ja rakentavasti.

Meillä on kierrätysmekot eli Pirjon leninki on ommeltu vanhasta verhosta, jota on koristeltu pitsillä ja kuvionauhalla. Purjo yhdisti vuorisilkkiä (yläosa), värjättyä pitsiverhoa (hihat) ja tähtikimallekangasta (helma). Pisteenä iin päällä on navan kohdalle (ei napaan asti) ommeltu satiinikukka. Sillä huonostikäyttäytyneellä isällä oli muuten kaksi kokoa liian pieni kauluspaita,  somasti vyön yli vyörytetty roikkuvatsa sekä lötköfarkut. Hänestä meillä ei ole kuvaa. Harmi.

Päivän kuppi on vuonna 1999 jonkun kauppaketjun keräilyastiastosta. Siksi siinä ovat nuo numetot 2000 - oli olevinaan jotenkin hienoa kerätä astioita, jotka on koristeltu vuosiluvulla. Ihan nätti kuppi, ei siinä mitään, mutta vähän identiteettikriisinen. Kahvikupiksi turhan iso, teekupiksi aavistuksen verran liian pieni.

 
 photo 3f640838-b8bf-4a0c-b78c-931161e812a2_zps10c423ae.jpg

perjantai 19. heinäkuuta 2013

19.7. Missä on Hesarimme?



 photo 36032420-d1d0-44ea-a412-ff5118418a80_zpsd83c4d8f.jpg


Olemme vahvasti kriisiytyneet ja kaiken mahdollisen psyykkisen ja henkisen avun tarpeessa. Hesari ei tullut tänään! Eikä tässä vielä kaikki - se jäi jo viime viikolla kahdesti tulematta eikä soitoista jakelupäivystykseen ole yhtään mitään apua. Siellä istuu sellaisia henkilöitä, joiden tehtävänä on kauniisti pahoitella, ottaa kamalasti osaa ja kertoa, että ei hätää, me lähetämme lehden lisäkannon yhteydessä. Ei meidän pihaamme mitään ylimääräistä kantoa ole tuotu eikä sen puoleen sanomalehteäkään, vaikka koko iltapäivän istuimme tuijottamassa toiveikkaina postilaatikolle.

Yksi kerta voi olla vahinko, toinen on paha tapa ja kolmas on sodanjulistus. Meitä on nyt läimäisty märällä hanskalla päin naamaa (tosin vain kuvaannollisesti, oikeastaan kukaan ei ole tullut lapasella lätkimään). Olemme vuosia urheasti maksaneet sanomalehden tilausmaksun ja uskoneet, että tilaussopimuksen molemmat osapuolet pitävät siitä kiinni eli kun me maksamme, lähettää lehtiyhtiö aamuöisen lehdenjakajan kantamaan sen aviisin postilaatikkoomme.

Olemme olleet erittäin väärässä! Tilausmaksun maksaminen ei tarkoita, että me saisimme lehden vaan se tarkoittaa ainoastaan sitä, että me saamme sen silloin, kun lehdenjakajasta siltä tuntuu. Tähän asti kuvittelimme, että riittää kun kelit ovat suotuisat, tulva ei ole vienyt sivuteitä mennessään eikä lumi estä liikkumasta. Ehei, vielä tärkeämpää on se, millä tuulella lehdenjakaja sattuu olemaan eli viitsiikö hän nähdä kaiken ylimääräisen vaivan ja tuoda lehden perille vai onko hänellä paha mieli ja kiire kotiin. Silloin ei millään ennätä ihan jokaisella postilaatikolla käväisemään, joten osan lehdistä voi vaikka viedä suoraa paperinkeräykseen.

Nyt te heristelette sormeanne ja muistuatte, että lehden voi lukea netissä. Niin voikin, mutta kun me emme saa syödä tietokoneen ääressä, niin koko aamupalahetki menee ihan pieleen, kun täytyy päättää, että syökö vai lukeeko ruudulta. Molempia ei saa tehdä samaan aikaan. Sen sijaan sanomalehti ei mene pilalle siitä, jos sen päälle sattuu kaatumaan hieman mehua eikä käyttökelvottomaksi siitä, jos siihen epähuomiossa hieroo hieman voita leivästä. 

Sanokaa meidän sanoneen, niin huomennakaan Hesaria ei meille ilmesty. Sen kappalehinta on muuten tilattuna noin 0.94 euroa ja irtonumerona ostettuna  2.8 euroa. Jos me huomenna joudumme lähtemään turvallisesta kodistamme lehtiostoksille, maksaa matka lähimmälle R-kioskille alinta verottajan hyväksymään taulukkohintaa käyttäen noin 7.5 e. Siten yhdelle Hesarille tulee "noutohintaa" yli 10 euroa. Ihanan kallista!

Jos Aatos Erkko eläisi, soittaisimme hänelle tulikivenkatkuisen puhelun. Koska hän on vainaja, joudumme ottamaan yhteyttä ystävällisääniseen jakelupäivystäjään, joka taas kerran lupaa hoitaa kaiken kuntoon, mutta ei tee sitten niin yhtään mitään sen eteen, että me saisimme maksamamme lehden. 

Vihapäissämme etsimme kuvaan tylsimmän kuppimme eli perus-Arctican. Tästä me emme tarjoaisi lehdenjakajalle edes laihaa teetä. Pirjo halusi kokeilla puserossaan, voiko pallollista satiininauhaa ja tähtikuvioita yhdistää. No voi, mutta eipä tuo kaksiselta näytä tuokaan puhumattakaan Purjon yhden norsun kokoisesta puserosta.

PS. Käykää katsomassa, lisäsimme viimeinkin 29.6.2013 postaukseemme kuvan juhlamekoistamme. Olemme siinä pyrähtämäisillämme tanssiin, emme suinkaan hillumassa humalassa.


 photo 1fc1e030-d51b-48d4-92df-7aed03826ec5_zps4efc0a34.jpg

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

17.7. Elämä on laiffii!

 photo c183a183-2447-4366-a0e4-d7222724702e_zps42c1fc3c.jpg

Tänään me liitymme tuhansien Matti Nykästä onnittelevien joukkoon ja pukeuduimme siksi ihan tarkoituksella sinivalkoisiin. Tunnustakaa pois, tähdistä huolimatta näissä asuissa on sellainen isänmaallinen ja urheilujuhlallinen olo. Puuttuu vain siniristilippu kädestä ja hurja huiskiminen sekä kannustushuudot: Onnea Matti 50 v. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Näinä erilaisten dopingkohujen aikoina täytyy nostaa hattua (tai siis trikoomyssyä) miehelle, joka hyppeli Suomen maailmankartalle ilman mitään kepulikonsteja. Nykästä ei ole edes epäilty hemohessistä, veritankkauksista tai kielletyistä aineista, sillä hän on erittäin julkisesti käyttänyt alkoholia niin paljon, ettei sinne vereen muutaman harhailevan punasolun lisäksi ole todennäköisesti ajoittain oikein paljon muuta mahtunut. Emme ihaile vahvaa viinankäyttöä ja siitä seuranneita lieveilmiöitä, mutta muistutamme, että Matilta ei ole tultu mitaleja pois vaatimaan epäurheilijamaisen käytöksen takia. Joku muistanee, että mitalit eivät enää edes ole Matilla, koska hän aikoinaan panttasi ne, mutta alleviivaamme edelleen, että ei suinkaan kiellettyjen aineiden hankkimista varten vaan ylenpalttisen hurvittelun vuoksi.

Matti Nykänen on ehdottomasti uppoamaton hahmo, sillä tapahtuipa melkein mitä tahansa, ponnahtaa hän uudestaan ja uudestaan pinnalle. Meistä on hienoa, että nuoruudessa mäkihyppyrin nokalla hankittu ponnistusvoima on edelleen käyttökelpoinen ja tarpeen, joskin hieman enemmän kuvaannollisesti kuin konkreettisesti. Tosin jossain syntymäpäivähaastattelussa Matti kertoi saaneensa kutsun Sotsin olympialaisten koehyppääjäksi ymmärtääksemme siksi, että Putinilla on samoihin aikoihin jotain taisteluja tiikerien kanssa tai joku kurkiparvi johdatettavana pesimäpaikoilleen. Muuten Vladimir olisi leiskauttanut jonkun superhypyn, mutta antaa nyt siis tilaa Nykäselle. 

Me valitsimme laajasta kahvikuppikokoelmastamme tänään asujemme sävyihin sopivan herkkäkuvioisen yksilön, jossa on ohuet, hieman poimutetut reunat ja asetti, jossa ei ole kirjontaa säästetty. Näissä vanhoissa kupeissa kuvioita on myös sisäpuolella, mikä on sikäli mukavaa, että ns. maitovara voidaan määrittää selkeästi niiden mukaan. Kahvia ei pidä kaataa niin paljoa, että soma ornamenttikuvio peittyy nesteeseen. Ja jos Matti sattuisi tulemaan kylään, niin ehkä meiltä löytyy jotain, mitä ottaa kahvin kanssa. Kuten esimerkiksi suklaakeksejä.


 photo 605c18d7-7a3e-4a3f-a3e7-c628fd7affca_zps4d9e7439.jpg

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

14.7. Pirjo ja Purjo löytävät Varma-Laitteen

 photo 05c2576a-93c0-4f5e-b8cb-49aa430a9f11_zpsd1a7f9a8.jpg

Kaikkea sitä löytää, kun tarpeeksi ullakolla aikaansa viettää. Meidän piti ihan vähän järjestellä, mutta eihän siitä taas(kaan) mitään tullut, koska löysimme salaperäisen rasian, joka sisälsi Varma-Laitteen. Tutustuimme tuotteeseen perinpohjaisesti ja otimme hieman litistyneestä pahvilaatikosta esille kaksi muovinpalasta, jotka sai liitettyä toisiinsa kuin Kinder-munien koottavissa krääsäleluissa konsanaan.

 photo e58f36c2-0dc0-437a-acda-200ea9f1ba07_zps20f44193.jpg

Tässä kuva vekottimesta eli kuten huomaatte, se on varsin yksinkertainen ja suorastaan hillitty ja pelkistetty kokonaisuus verrattuna nykyaikaisiin plastiikkitilpehööreihin. Punaiseen suorakulmion malliseen pohjaan on kiinnitetty sininen muovinpala, jossa on onkalo. Varma-Laitteen tarkoituksena on pujottaa lanka neulansilmään, kuten seuraavasta seikkaperäisestä ohjeesta voitte tykönänne lukea.


 photo 7f1d4df0-79ae-41c7-a9b1-3db67b8422d7_zps2e6e6a63.jpg

Kokeilimme kerran jos toisenkin ja totesimme, että täydellinen onnistuminen edellytti parsinneulan käyttämistä. Pienempiin ei liipasimesta laukeava metallipiikki suostunut lankaa ujuttamaan. Pidämme keksintöä kuitenkin varsin kehityskelpoisena ja miellyttävänä, koska siinä ei tarvita paristoja eikä sillä toisaalta voi satuttaa itseään kovin helposti.

Meillä on taas päällämme uimapuvut, koska kaikki muuta vaatteemme ovat kohtalaisessa hämähäkinseittisotkussa. Ullakolla ei ole edes siedettävän siistiä ehkä siksi, että emme koskaan ennätä aarrejahdiltamme oikeasti siivoamaan. Näissä uikkareissa on  aplikoituina keskosuosikit Hello Kitty ja My little pony, joista viimeksimainittu taitaa jo olla menossa pois muodista. Tuo muovirengas on sellainen neonväriä hehkuva turhake, josta ei tule muuta kuin riitaa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

11.7. YÄÄÄÄÄK! Ne tuhoo meitin!

 photo 1b623975-6d98-418b-a1fc-d5419e4e9061_zps8b1db888.jpg

Ne ovat täällä - limaiset, iljettävät, salakavalat lehtokotilot. Kuvaa emme itse kyenneet inholtamme ottamaan, joten nappasimme makuja.fi -sivulta tähän havainnollisen otoksen nilviäisestä, jonka biljardit kaverit ovat vallanneet pihamme. Miettikääpä itse: pahimmillaan nämä venyvät lähes 5 cm mittaisiksi lötköiksilimaklönteiksi.



Viime vuonna kohtasimme muutaman satunnaisen yksilön, mutta tänä kesänä talomme on ollut kuin kauhuelokuvasta: jos eivät naakat ole asettuneet katolle tarkkailuasemiin, on pihassa möyrinyt lehtokotiloarmeija, joka on painovoimaa ja hyviä käytöstapoja uhmaten kiivennyt pitkin seiniä ja tuhrinut ikkunoita eritteellään. Äärettömän turhaan olemme keränneet satoja yksilöitä etikkavesikanistereihin. Muutaman päivän kasvit keräävät voimia ja yrittävät kukoistaa, mutta sitten saapuu jostain ruusupensaiden alta uusi vaitonainen kotiloparvi nakertamaan kaiken elävän tai jo vainajoituneen vihreän, ruskean ja harmaan.

Nämä ovat siitä iljettäviä veijareita, että niillä ei oikein ole luontaisia vihollisia. Raukkamaisesti naakkaparvi ei ole näistä kiinnostunut vaan hakeutuu helpommin sulavien eväiden pariin. Ankat tai hanhet kuulema söisivät kotilot, mutta samassa saattaisi menettää pihasta jotain muutakin ja saisi portaille ystävällisesti lahjoitettua lannoitetta. Myrkyt eivät toimi, jos on virallisia lähteitä uskominen. Hyviä keräysvinkkejä on pilvin pimein, joista vinkein oli ohje hankkia vesimeloni, halkoa se kahtia, tyhjentää sisus ja viedä puoliskot pihalle. Aamulla saisi sitten kumota etanat pataan joko keittääkseen ne ruuaksi tai tuhotakseen ne tulikuumalla vedellä, ihan miten tahansa. 

Toistaiseksi kaikki konstit ovat jääneet kokeilematta keräilemistä lukuunottamatta, mutta eiköhän tässä ole pakko aloittaa taistelu inhaa luontoa vastaan. Emme halua tulla kerhosta kotiin vain huomataksemme, että kuistin ovea pitkin vaeltaa satoja pettyneitä kotiloita, jotka eivät löytäneetkään valkoisesta ovesta makoisaa ravintoa. Ja koska ne syövät kuolleita lajitovereitaan, emme lainkaan ihmettelisi, vaikka ne kävisivät meidän kimppuumme, jos pysähdymme liian pitkäksi ajaksi.

Päivän esittelykuppi on ohuenohut japanilaistyylisesti kirjottu teekuppi, jossa ei ole mitään leimoja, joten meillä ei ole aavistustakaan sen alkuperästä. Vanha se on, siitä olemme varmoja, ja erittäin käyttökelvoton, koska näin ohutta esinettä ei voi laittaa astianpesukoneeseen ja me olemme erittäin laiskoja tiskaamaan käsin.

Päivän asut ovat jälleen kerran tähti- ja norsukuvioista trikoota, jota ompelijamme hankki laatikollisen miettimättä lainkaan, että kovin monelle samanlaiselle puserolle meillä ei oikein ole käyttöä. Pinkki on kiva väri, koska toivoaksemme lehtokotilot eivät ole tästä erityisen viehättyneitä.

 photo 434ad61d-470c-47d7-8c35-c5133c43a4e6_zps29803907.jpg

tiistai 9. heinäkuuta 2013

9.7. Pienimuotoisesti kesäasuista

 photo decf6146-644a-478d-bba8-d611e7977604_zps34a8f8eb.jpg

Aina joskus eli käytännössä melko usein me unohdamme, että tämä on nukenvaatteiden tyyliblogi, jossa pitäisi kertoa uusimpia tuulia nukenvaaterintamalta unohtamatta kaikkia niitä pieniä jippoja, joista voisi olla lukijoille hyötyä. 

Tänään ajattelimme kertoa siitä, että yksiosainen uimapuku on pääsääntöisesti näppärämpi kuin bikinimallinen, jos sattuu olemaan meidän tapaamme vähän villi ja pikkuruisen vapaa eli ei keskity makoilemaan auringossa vaan on enemmänkin tyyliä "juoksee-perhosten-perässä". Tällainen kätevä kunnon olkanauhalla varustettu uima-asu pysyy huomattavan hyvin päällä, vaikka sattuisi harrastamaan peräti uimista, mitä tosin kuulemma erityisen vähän enää kukaan tekee muualla kuin siihen pyhitetyissä halleissa.

Järkevä henkilö hankkii yksivärisen, korkeintaan parilla hallitusti sijoitetulla raidalla varustetun uikkarin. Me emme ole järkeviä, joten yleensä valitsemme mahdollisimman värikkään, suorastaan vimmaisen asun. Koska satumme olemaan kohtalaisen pieniä, kannattaa ne kuviot ehdottomasti pitää riittävän pieninä, jotta emme itse jäisi taka-alalle. Purjon kukallinen asu on tästä ehdottomasti hyvä esimerkki. Monta pikkuruista kukkaa on aina kauniimpi kuin yksi oikein iso, joka ikävällä tavalla saattaisi korostaa vatsamakkaroita, jos nyt jollain sattuisi sellaisia olemaan. 

Kukat ovat perinteisesti se uimapukujen tavallisin kuvio, jota on tarjolla runsaasti vuodesta toiseen. Se sijaan Pirjon uikkarin öttiäisiä voisi kutsua hyvinkin moderniksi valinnaksi, koska emme ole onnistuneet löytämään vastaavakuvioista uima-asua mistään. Pirjo on siten asullaan edelläkävijä vai pitäisikö sanoa, että peräti ensipolskija. Navan päälle asettunut keltainen möhkökuvio ei suinkaan korosta vatsaa vaan asettuu eräänlaiseksi asun keskiöksi, joka kerää huomion pois mahdollisesta pienestä pyöreydestä (jota meillä siis ei edelleenkään ole, kunhan annamme esimerkkejä siitä, miten sen voi piilottaa oikein valituilla asuilla).

Tärkeintä on kuitenkin uitavuus. Meille riittää pesuvadillinen vettä tähän harrastukseen,muut tarvitsevat altaan tai peräti järven verran nestettä ennen kuin lähtevät räpiköimään. Uima-asun kangas tulee valita niin, että märästä puvusta ei tule läpinäkyvää. Kyllä, tämä on tärkeää myös nukeilla, oikeus nolostuttamattomaan uintiretkeen se on meilläkin. Toiseksi asun tulee pysyä hyvin päällä, mikä meillä on varmistettu napakalla niskan taakse ulottuvalla olkanauhalla, jossa on riittävän pitkä tarrakiinnitys. Kolmanneksi asun pitää olla sellainen, ettei se herätä petokalojen kiinnostusta eli kimalletta emme suosittele: hauki voi luulla vaikka särjeksi ja yrittää haukata palasen pois!

Päivän kuppi on Arabian Arctica tällä kertaa kesäisellä kukkakuviolla. Tämä on oikeastaan teekuppi, mutta on meillä se kahvimallikin jossain laatikossa.


 photo 85018abf-38ea-46bb-9bc5-de09858654c9_zps44333036.jpg

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

7.7. Ilmapuntarikengät

 photo 6878dc4f-a371-4a5e-8edd-ce0b49d7773c_zps50655446.jpg

Otsikko ja kuva eivät vastaa toisiaan, mutta siitä me emme välitä. Sen sijaan haluamme jakaa kanssanne hankinnan, jota emme tienneet tehneemme.

Purjolla on ilmapuntarikengät (tosin ei juuri nyt jalassa) ! Kaupassa ne näyttivät ihan tavallisilta mustilta kävelykengiltä, joissa oli järkevä kumipohja, ja jotka monin eri tavoin muistuttivat ominaisuuksiltaan lenkkitossuja. Ne jalassa oli hyvä hypellä, hiipiä ja vaikka vähän roiskutella lätäkössä, kunha siinä on vettä korkeintaan yhden senttimetrin verran.

Ensin kengät käyttäytyivät kuin mitkä tahansa kengät, mutta vähitellen niiden varsinaiset ominaisuudet tulivat esille. Aluksi ilmaantui ajoittaista narinaa, jonka oletimme johtuvan vähäisestä kulumisesta. Sitten narina alkoi yhä useammin olla kirskuvaksi kitinäksi kutsuttavaa vaikerrusta muistuttavaa älämölöä, joka kuitenkin yhtäkkiä hävisi palatakseen muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Kummallisinta oli, että aurinkoisella säällä kengät olivat hipihiljaa, mutta aina ennen ukkosta ja vesisadetta ne ryhtyivät ääntelemään. Tyhjällä käytävällä ja parkkitalossa käveleminen oli yhtä tuskaa, koska siellä kenkien meteli kaikui seinistä kuin vaarallisen vesihirviön tuskanhuudot. Ennen viimeviikkoisia ukkosia Purjo saikin osakseen runsaasti hämmentyneitä ja huvittuneita katseita kulkiessaan kalossit kirskuen kerhoon.

Kaikenlaista yritettiin äänen vaimentamiseksi. Purjo opetteli kävelemään niin, että kengänpohjat koskettivat mahdollisimman vähän maata. Se näytti suunnilleen yhtä sulavalta kuin jos jääkiekkoilijat ryhtyisivät täysissä varusteissa telinevoimistelijoiksi. Hän myös vältteli kaikkia sellaisia pintoja, jotka erityisesti tuntuivat aiheuttavan narinaa eli suomennettuna vain hiekkatie piti jalkineet vähäpuheisina, muualla piti hyväksyä askel askeleelta vahvistuva kitinä.

Lopulta ymmärsimme, että kengät eivät tahallaan pitäneet ääntä, vaan että ne toimivat kuin ilmapuntari. Korkeapaineen aikana ne ovat äänettömät, mutta matalapaineen vallitessa jalkineet ilmoittivat asiasta korviaraastavalla kirskunalla. Me olisimme niin paljon onnellisempia, jos ne kertoisivat säätilan vaihtelusta vaikka vilkkuvilla värivaloilla, sillä sellainen ei herättäisi yhtä paljon ahdistusta kuin nirinä ja narina. Ja sekin olisi ollut mukavaa, jos kotimainen valmistaja olisi laittanut laatikkoon varoituksen, jonka mukaan "kenkien pohjamateriaali saattaa reagoida äänekkäästi matalapaineeseen". Olisimme jättäneet tämän hankinnan tekemättä, sillä meillä ei ole mitään halua olla arkipäivän äänekkäistä sääennustajia.

Kuvassa me hosumme ja huiskimme asian tiimoilta varsin näppärissä trikooasuissamme. Huomatkaa taitava värien käyttö eli resorit ovat jotain ihan muuta väriä kuin itse paitakangas. Kuvan kuppi on Pentikin varhaista mallistoa ja käyttämätön. Siitä ei voi juoda mitään, koska se on taloutemme ainoa tätä sarjaa ja aivan liian paksureunainen kahville tai mehulle. Kaakaolle tämä saattaisi sopia, mutta sitähän me emme juo.


 photo 98e51975-0d2a-4de7-b4c1-72d0b0692462_zpse65dc4cb.jpg



torstai 4. heinäkuuta 2013

4.7. Mummo takapenkille ja matkaan

 photo 67f4d4b7-6c49-4d19-8089-4224b6cd4c2e_zps772a3b78.jpg

Ja kun sinne matkaan on lähdetty, niin sitten painetaan kaasua sen verran, että ei olla tientukkeena!

Olemme tänään seikkailleet suomalaisilla maanteillä ihmettelemässä  kesäautoilijoita. Erityisesti kummastelemme kaikkia niitä matkustavaisia, jotka eivät ystävällisesti suostu ajattelemaan kanssaihmisiä ja teiden varsinaista tarkoitusta eli liikkumista paikasta A paikkaan B, vaan he käyttävät tietä jonkinlaisena omana yksityisenä toivioretkipolkunaan. Erittäin huonoksi onneksemme satuimme yhden tällaisen maantiematelijan lähivakutusalueelle, mistä syystä jouduimme etenemään etanavauhtia useita kymmeniä kilometrejä.

Onhan se mukavaa, että kerran vuodessa haetaan Milma-mummi palvelutalosta, puetaan päälleen kevyempi kukallinen krimplenemekko sekä palelemista estävät 70 denierin sukkahousut ja muistetaan ottaa matkaan mukaan vielä villatakkikin, vaikka lämpötila huitelee 25 asteessa. Sitten lähdetään ajelemaan näennäisen päämäärättömästi pitkin ja poikin lapsuuden kotipitäjää muistelemassa, millä pellolla se Pauno-Kullervo aikoinaan niitti kauraa ja missä on se iso kivi, jonka vieressä naapurin hulttiopojan mopo paloi vuonna 1962. 

Koska katsottavaa ja muisteltavaa on hurjasti, täytyy autolla ajella sellaista miellyttävää 63 km/tunnissa -nopeutta, vaikka kyseisellä tieosuudella saisi huidella reipasta ikäneitovauhtia eli tasaista kahdeksaakymppiä. Takanatulevissa autoissa voidaan kummastella, miten kotiseutumatkailijat huiskivat käsillä kaikkiin ilmansuuntiin, auto etenee milloin keskiviivan vieressä milloin pientareella ja hidastelee kaikissa mahdollisissa risteyksissä kääntymättä kuitenkaan minnekään. Inhimillisesti katsoen olisi reilua pysähtyä ihastelemaan kaunista luontoa vaikka linja-autopysäkille, mutta niinhän ei tehdä, koska tärkein ei ole päämäärä vaan liike. 

Liikennettä suuntaan jos toiseen oli tänäänkin aika lailla, joten meidän seuraamiemme muistelijoiden auton taakse kertyi jonoa, joka yritti purkautua kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä, koska ohitustilanteet ovat aina vaarallisia ja jonon ensimmäisen auton kuljettajan jalona tehtävänä on pyrkiä moiset vallattomuudet estämään. Niinpä vastaantulevien kaistan hohtaessa tyhjyyttään ja mahdollistaessa ohitukset, painoi kotiseutumatkalainen kaasua kiihdyttäen juuri ja juuri nopeusrajoituksen sallimaan vauhtiin. Jalka napattiin pois kaasulta lepäämään heti, kun joku tuli vastaan ja ohitusvaara oli ainakin hetkeksi saatu laantumaan.

Aikamme tätä seurasimme ja päätimme kaartaa ns. tuplaveetauolle eli vessaan ja virvokkeille. Harmiksemme myös hidastelija-autoilija oli päättänyt tehdä samoin, ja vaikka ajotyylinsä oli mallia ahdistava, poukkoili väki autosta ulos siihen malliin, että kihti ei vaivannut eikä rollaattoria kaivattu. Melkein epäkohteliaasti kiilasimme karkkihyllyn takaa eteensä kassajonossa, mutta kyseessä oli itsesuojeluvaiston ohjaama toiminta. Jos olisimme jääneet peräänsä, olisimme siellä varmaan edelleenkin, koska pohdittavaksi tuli oikean kahvi+pulla -kombinaation valitseminen. Ottaako tarjouksessa ollut voisilmäpulla vai panostaako peräti 20 snt enemmän ja ottaa kahvin kanssa viineri tai peräti eilisestä unohtunut kakunpala? Me olimme jo syöneet prinsessaleivoksemme ja juoneet mehumme, kun kassan luona mummon kanssa vielä mietittiin, miten suuri taloudellinen panostus tällä kertaa tehtäisiin vai mentäisiinkö läheiseen markettiin ja ostettaisiin kokonainen pussillinen pullaa sillä hinnalla, mitä kyseinen kiskuripaikka olisi ottanut yhdestä herkkuannoksesta.

Meillä on kuvassa mukana aito ja melkein alkuperäinen mummunkuppi. Purjon jalka ei muuten ole juoma-astiassa sisällä, vaikka siltä näyttää. Tämäkin kuppi on ikivanhaa Arabiaa ja kyseinen yksilö on hieman kärsinyt tiskikoneessa, koska kuviointi on hieman kulunut. Tällainen pitää jokaisella oikealla mummulla olla, koska kahvin juominen tästä lisää ehdottomasti mummumaista katu-uskottavuutta ja tuo mieleen nostalgisia muistoja. Emme ole ihan varmoja, onko asetti samaa sarjaa. Se ei ole kärsinyt yhtään mistään vaan on oikein tuoreen ja reippaan näköinen.

  photo e7b9d561-6b07-4262-afec-96844943c5e0_zps40905746.jpg


 

maanantai 1. heinäkuuta 2013

1.7. Pirjo ja Purjo eivät luota lihavaan elämäntapaohjaajaan



 photo 69999725-3f2c-4a6f-b633-1cd5ddab1214_zpsab4cf9c5.jpg

Olemme nukeiksi aika lailla avarakatseisia seikkailijoita emmekä pääsääntöisesti karta mitään sellaista inhimillistä, mikä ei satuta tai mistä ei tule näppylöitä. Me olemme kiipeilleet katolle, roikkuneet pää alaspäin omenapuun oksissa, uineet vaarallisissa vesissä ja maistaneet feta-pinaatti -piirakkaa. Näin äkkiseltään väittäisimme, että elämme vaarallista mutta vauhdikasta elämää.

Siksi on itsestämmekin kummallista, että olemme viime päivinä paneutuneet erilaisiin huuhaa-asioihin kuten elämäntaidonvalmennuksiin ja puhelimitse tehtäviin kannustuskeskusteluihin. Meidän elämässämme ei ole mitään vikaa, mutta joidenkin on, koska netistä löytyy vaikka millaista puoskaria valmiina kohtuullisesta rahasummasta puhumaan puutaheinää ja siten muka auttamaan itsensä löytämisessä. Kaiken lisäksi he nimittävät itseään diplomitiesmiksi ja vakuuttavat tarjoavansa hoitomuotoina vaikka niinkin tieteellisesti todennettavia asioita kuin ilmaan liittyviä seremonioita. Höpötystä, sanomme me. Saman asiantuntevan palvelun saa soittamalla summamutikassa satunnaiseen numeroon tai vaikka sellaiselle paljonparjatulle ennustajalle, joka markkinoi itseään kympin riveillä tyyliin "luotettava Merinda kertoo tulevaisuutesi, 3.99 e/min + ppm".

Koska olemme melkein tutkivien reportterien tapaan hankkineet materiaalia ja analysoineet sitä, olemme selvittäneet sen systeemin, jolla alalla toimitaan. Ensin joku hankkii jonkun hienon ulkomaalaisen koulutuksen tai pelkän diplomin vaikka varpaiden kutitusmanipuloinnista. Sen jälkeen hän kutsuu itseään vaku-valmentajaksi ja ryhtyy kouluttamaan muita, jotka myös saavat diplomin. Koska ulkomaankieli on aina tehokasta, lisää ensimmäinen vaku-valmentaja titteliinsä termin "tickling toes", joka sekä kasvattaa uskottavuutta että saa aikaan tunteen, että tämä henkilö on paneutunut asiaansa oikein perinpohjaisesti. Sitten kaikki muut opetuslapset kertovat hankkineensa hienon koulutuksensa sen ensimmäisen Tickling Toes -akatemiassa ja kas - on saatu aikaan varpaita kutittamalla elämänlaatua parantavien koulukunta, joka voi laskuttaa asiakkaita tyhjästä.

Elämäntaidonvalmennuksessa ylipäätään meitä kummastuttaa, miksi niin moni valmentaja ainakin kuvista päätellen on hieman eksyksissä oman elämänsä kanssa. Yhdellä on niin huono ryhti, että veri ei mitenkään voi päästä kiertämään aivoihin asti, toinen näyttää kärsivän univajeesta ja kolmas on selkeästi ollut kotona ruoka-aikaan. Hämmästyttää, miten kukaan voi luottavaisesti hakeutua etsimään apua ihmiseltä, joka on nauttinut niin runsaasti ruokapöydän antimista, ettei enää mahdu edes valokuvaan kuin puolikkaana. Ei meillä ole mitään erityistä pyyleviä, tukevia, tanakoita tai ylileveitä henkilöitä kohtaan, mutta jotenkin lihavan ihmisen tarjoamat elämäntaidonneuvot eivät tunnu erityisen luotettavilta. Jos ihminen ei ole saanut omaa elämäänsä edes kohtuullisen laajaan XL-kuosiin, niin miten hän voi vakavalla naamalla ohjata muita? Kun tarvitsee istuttavakseen kaksi normaalikokoista tuolia, eivät oman elämäntaidot ole kovin korkeassa kuosissa.

Kun on nukke, niin elämässä ei kovin isoja taitoja tarvita. Riittää, että ei ota muiden kädestä, ei tallo toisten varpaille eikä toisaalta anna muiden tulla niin lähelle, että siitä on vaaraa omille varpaille.  Näillä elämäntaidoilla me olemme pärjänneet varsin pitkälle emmekä ymmärrä, pitääkö siitä ihmisten elämästä tehdä niin hankala, että ei voi elää ilman höpökoulutuksen saanutta valmentajaa. Tai kääntäen: ehkä se oma elämä olisi elettävämpää, jos joku somalla näennäisdiplomilla armoitettu ei tulisi omine mielipiteineen siihen sivuun sorkkimaan.

Sorkista saimme aasinsillan päivän kuppiin, joka liittyy kaukaisella tavalla lehmiin. Joskus kerroimme, että on olemassa kahvimukeja, jotka eivät oikein osaa päättää, ollako kuppi vai muki. Tässä on nyt sellainen, lypsyrobottia kyljessään mainostava kahvijuoma-astia, joka on kupiksi suuri ja mukiksi pieni, mutta muuten varsin käypäinen astia. Ehkä me voisimme tämän kylkitekstin innoittamina julistautua agrikulttuuri-innovaattoreiksi ja jakaa itsellemme diplomin erinomaisesta elämäntapavalinnasta. Jos soittelette ongelmissanne tänne päin, niin laskutamme siitä 60 e/h ja uskokaa tai älkää, teidän on pakko kuunnella meitä ja ohjeitamme se kokonainen tunti!

 photo c2800dbb-d966-4ddb-8d78-cc0575aa1bb7_zps39dd480c.jpg