tiistai 29. lokakuuta 2013

29.10. Kuulepas nyt Vladimir, Dimitri tai Vanja-eno, kuka nyt olitkaan

 photo pp_zpsbdb3633f.png

Me olimme eilen kuolla ja se on kokonaan sinun vikasi!

Suomessa on sellainen omituinen asia kuin liikennesäännöt. Ne saattavat tuntua naurettavilta maassa, jossa tiestö on keskimääräistä paremmassa kunnossa, mutta usko tai älä, ne on laadittu ihan meidän kaikkien parhaaksi. Ja myös tarkoitettu ihan kaikkien meidän noudatettaviksi. Sinunkin, vaikka et asu täällä ja maksa euroakaan siitä, että teitä hoidetaan paremmin kuin siellä, mistä olet tulossa.

Esimerkiksi eilen sinun oli ihan pakko ohittaa meidät, vaikka asfalttiin oli siihen kohtaan piirretty yhtenäinen keltainen viiva. Se tarkoittaa, että ohittaminen on kielletty, vaikka miten tekisi mieli jättää taakseen edellä sallittua nopeutta ajava. Samaan aikaan vastaan tuli täysperävaunullinen rekka, jolle tuli täytenä yllätyksenä, että näyttämättä vilkkua melkein vaihdoit kaistaa. Melkein tarkoittaa sitä, että autosi kylki hipoi meidän automme sivupeiliä eli ajelit ohitsemme rehvakkaasti kahdella kaistalla miettimättä lainkaan sitä, että jos sekä me että rekkakuski emme olisi onnistuneet hätäjarruttamaan, olisi jossain Hauholla nyt rutosti ruumiita. Rekan perässä kun tuli kuorma-auto ja toinenkin.

Koska olemme nukkeja, emme ota kantaa siihen, minkä jatke auto on. Tai no sanotaan suoraa, että egon. Kun tyhjässä itäisessä päänupissa ei ole mitään varsinaista toimintaa, siirtyy sen yhden kallossa poukkoilevan aivosolun aiheuttama liike-energia kaasujalkaan ja saa sen painamaan poljinta. Ainoa aivosolu ei tajua, että ohitustilanteessa tulisi varmistaa kaikkien tielläliikkujien turvallisuus eli tiedoksesi Vladimir: meillä Suomessa ei ohiteta siinä vaiheessa, kun etäisyyttä rekkaan on enää sen verran, että ohitettava erottaa vastaantulevan ajoneuvon kuljettajan nenäkarvojen värin.

Lisäksi tässä maassa on sellainen outo tapa, että ohitettaessa ihan reippaasti siirrytään viereiselle kaistalle eikä kokeilla, miten lähelle toista autoa voi kurvailla irrottamatta sen sivupeiliä. Moinen poikamainen leikillisyys saattaa sopia alkeellisemman ajokulttuurin maihin, mutta me suomalaiset emme halua kokea autonpeltien hipovia ja kähmiviä kylkikoskituksia sateisten syyspäivien liikenteessä. 

Aikuisten oikeasti kokemuksemme oli karmea. Ensin havaitsimme sivusilmällä linja-autopysäkille persoonallisesti pysähtyneen auton (eli 90 asteen kulmassa suhteessa tiehen, hieman hankalasti auton perä ajokaistan puolella). Muutama kilometri myöhemmin näimme peilistä sen lähestyvän meitä kohtuutonta vauhtia ja jännityksen ylläpitämiseksi luonnollisesti ilman ajovaloja. Koska tiessä sekä mutka että keltainen viiva ja vastaan näytti tulevan rekka, emme osanneet odottaa seuraavaa liikettä eli sitä, että rekisterikilpien mukaan venäläinen auto oli vierellämme melkein pelti pellissä kiinni ja samaan aikaan myös rekka oli melkein kohdallamme. Reipas jarrutus ja henkikulta säilyi, mutta meille olisi voinut käydä myös erittäin huonosti.

Ohitus ei muuten auttanut mitään, meidän edellämme noin 200 metrin päässä oli kolmen rekan letka, joka ei ollutkaan ohitettavissa yhtä ylimielisesti kuin me. Saimme siis ajella pitkän tovin peräkkäin, me ja Vladimir. Emme ajatelleet kauniita asioita vaan enemmänkin sellaisia, joita ei pidä blogiin kirjoittaa. Tänään pystymme ajattelemaan jo kuten kaukainen sukulaisemme aikanaan neuvoi eli tyhmiltä ei pidä odottaa liikaa, tyhmiltä ei itse asiassa kannata odottaa mitään. Laitoimme tosin tyhmän tilalle erään toisen sanan. Pikkiriikkisen olemme myös nostattaneet henkilökohtaista talvisodan henkeä.

Vaatteina meillä on punaista ja kirjavaa. Asuvalinnalla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. 

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

27.10. Entä jos meitä vakoillaan?

 photo 5df8e230-f4cc-40cd-9f3c-b00c5c5e7683_zps3f6c4997.jpg

Olemme olleet epätavallisen hiljaa, sillä meillä on ollut runsaasti muuta tekemistä. Epäilemme, että meitäkin vakoillaan (kuten melkein kaikkia ranskalaisia ja sitä yhtä saksalaista naista, joka vaikuttaa varsinaiselta kännykkäaddiktilta), joten olemme viettäneet tuntitolkulla tyhjentäen puhelimen muistista sinne taltioituja äärimmäisen salaisia viestejä, joiden sisältönä on vaihtelevasti joko "OK" tai "Hyvää yötä". Epäilemme, että niidenkin perusteella kansainväliset tekstiviestejä seulovat organisaatiot ovat päässeet liiankin hyvin perille siitä, millaista elämää oikeastaan vietämme.

Lisäksi olemme lukeneet blogejamme salakirjoitusavaimen kanssa ja huomanneet, että olemme täysin tahattomasti tulleet kirjoittaneeksi epäilyttäviä viestejä, jotka voivat johtaa vähintäänkin kansallisiin selkkauksiin. Esimerkiksi edellisessä blogikirjoituksessa olimme välittäneet tulkinnanvaraisen salaviestin "Ei Alois Miken lipuista ole  vaan ase amme", mikä tarkoittanee sitä, että joku ranskalainen ei ole kiinnostunut jonkun britin lipusta vaan siitä saippuakuplatykistä, jota käytetään kylpyhuoneessa siinä vaiheessa, kun pitäisi peseytyä, mutta ei viitsi. Uskomatonta, miten sitä tuleekin naputelleeksi näppäimistöltä kaikenlaista, mikä saattaa herättää kiinnostusta vakoilijoissa.

Toisaalta on aina omituista ajatella, että jossain ihan oikeasti luettaisiin tai edes skannattaisiin läpi jokainen lähettämämme sähköposti. Ei niin, että lähettelisimme mitään kovin arkaluontoista materiaalia tai salaisuuksia minnekään, mutta noin niin kuin periaatteen tasolla se tuntuu ankealta. Jossain on ihan oikeasti joku, jonka täytyy kuitenkin lukea ne viestit, jotka automatiikka on havainnut jotensakin epäilyttäviksi ja sitten sille lukijalle selviää, että kyseessä ei olekaan terrori-iskun suunnittelu, vaan joku kertoo isoäidilleen koirasta, joka on oikea hajupommi. Siinä vaiheessa mahtaa lievästi harmittaa etenkin kun on joutunut sanakirjan kanssa kääntämään suomesta englanniksi koko kirjoituksen.

Emme ota kantaa muiden sähköpostien lukemisen moraaliseen puoleen. Muistutamme vain, että ihminen on utelias ja käyttää tilaisuutta hyväkseen aina kun siihen on mahdollisuus. Aikoinaan sentraalisantrat kuuntelivat täysin vaikka huonoa omaatuntoa niin paikallis- kuin kaukopuheluitakin eikä sähköpostien lukeminen tai tekstiviestien urkkiminen ole yhtään se kummallisempaa. 

Jos oikeasti on joku salaisuus, ei pidä käyttää yhtään mitään viestintävälinettä sen kertomiseen. Parasta on kuiskutella asia suoraa toisen korvaan sen sijaan, että puhelimessa kailottaa asiaansa tai - mikä vielä pahempaa - lähettää sähköpostia tai kirjeen. Jos on ihan pakko soittaa, kannattaa hankkia prepaid-liittymä ja käyttää salanimeä. Angela Merkel ei ole tähän tarkoitukseen erityisen hyvä, mutta aina voi kokeilla Iines Ankkaa tai James Bondia.

Vakoilijoilla voi olla pientä vipinää yrittäessään pysyä meidän perässämme. Tänään olemme pukeutuneet vaihteeksi perusväritykseltä tummansiniseen, jota Purjolla somistavat vihreät (tai olisiko tämä väri nyt sitten turkoosi) raidat ja Pirjolla valkoiset tähdet. Yritämme kovasti muistuttaa itsellemme, että talviaika alkoi tänään, ja vielä on muutamassa kellossa viisarit vääntyneinä kesäajan mukaisesti.

tiistai 22. lokakuuta 2013

22.10. Pirjo, Purjo ja Downton Abbey

 photo 1b9c919f-576e-4362-ac1b-4d097d7af325_zps3a9ea428.jpg

Tänään se taas jatkuu, ehdoton mielikkisarjamme, kriitikoiden kehuma ja katselijoiden ihastelema Downton Abbey. Me emme ole niinkään kiinnostuneita järisyttävistä juonenkäänteistä tai kipeistä ihmiskohtaloista vaan hienostuneista leningeistä ja sisustuksellisista yksityiskohdista, jotka hakevat vertaistaan vaan eivät löydä.

Olemme pukeutuneet illan televisiotuokiota varten asianmukaisesti hieman juhlavammin kuin normaalisti. Olemme ottaneet vapauden yhdistellä paljettia ja pitsiä rohkeudella, joka hipoo tyylittömyyttä, mutta pysyy kuitenkin hyvän maun rajoissa. Mekkojemme kirjottu sifonkikangas löytyi aikoinaan uskonnollispohjaisen yhteisön ylläpitämältä kirpputorilta, ja meillä on syytä uskoa, että kankaasta on alunperin tehty heimoasuja. Pirjon asun yläosasta näkee, miten osa kankaasta oli kirjonnan lisäksi somistettu välkehtivillä paljeteilla, jotka sointuvat huomattavasti halvempaan paljettikankaaseen satumaisen hyvin. Salamavalolla otetuissa kuvissa tuo helman vuoritus näkyy turhan terävästi läpi, mutta tosielämässä nämä ovat varsin hurmaavia asukokonaisuuksia suurempaankin juhlaan kuin televisiosarjan seuraamiseen.

Downton Abbeyta kuvataan ihan oikeassa kartanossa, jossa on ihan oikeita kirjastoja ja portaikkoja ja todennäköisesti myös salakäytäviä. Kartanon puisto on ikuisesti siistissä ojennuksessa, vaikka kertaakaan emme ole nähneet kenekään palkollisen siellä ahertavan. Puista ei putoile lehtiä rajummallakaan tuulella eikä yksikään hiekkakäytävä näytä siltä kuin rikkaruohot aikoisivat vallata sen sillä hetkellä, kun kulkija kääntää päänsä poispäin. Kaikesta päätellen kartanoiden nurmikentät osaavat kasvaa sillä tavalla, että niitä ei tarvitse leikkurilla niitellä eikä paikallisista piilipuista, tai mitä ne nyt lienevätkään, putoile rahvaanomaisia lehtiä sotkemaan maisemaa. Olisi varmaan hienoa asua sellaisessa ympäristössä!

Meidän vaatekomeromme sisällön puolesta voisimme olla aitoja kartanonneitoja. Meiltä löytyisi aamupäiväpuku ja iltapäiväkävelypuku ja asu, jota pidetään sen kävelyn jälkeen, mutta ennen päivällistä. Harmi, että nykyisin ei ole tapana pukeutua yhtä ahkerasti erilaisiin tilaisuuksiin, vaan osa pitää oikeutetaan ilmestyä tilaisuuteen kuin tilaisuuteen rennosti verkkareissa. Moinen hunsvottius ei onnistuisi Dowton Abbeyssa! Eikä kyllä meidänkään juhlissamme. Huomauttaisimme heti ja oikein piikikkäästi.

Hyvää TV-sarjailtaa!



 

lauantai 19. lokakuuta 2013

19.10. Meidän lempivaatteemme

 photo 642e637e-d662-47ce-9c0c-959344eacf58_zps0c1ddd32.jpg

Olemme saaneet huomautuspostia, jonka mukaan väärinkäytämme tyylibloginimikettä: meissä ei kirjelmöijän mukaan ole yhtään tyyliä. Lisäksi kirjoitamme asioista, jotka eivät liity vaatteisiin tai sisustukseen tai muotiin mitenkään, joten olemme varsin epäkelpoja yksilöitä kaikin puolin. Olemme kuulemma erehdyttäneet monia lukemaan mukahauskoja juttujamme, joita pitäisi ensisijaisesti hävetä. No niin hyvät lukijat: hävetkää nyt hetkinen tykönänne, meillä ei oikein ole aikaa.

Tänään puhumme sitten sydämemme kyllyydestä vaatteista eikä mistä tahansa, vaan nimenomaan lempivaatteista. Sellaisiakin meillä on muutama ja uusimpina esittelemme nämä potkupuvut, joissa ei ole mitään moitteen sijaa. Nämä ovat hyvät päällä, helpot pukea, pehmeät pinnaltaan ja väreiltään iloisenkirjavat. Näissä on hyvä olla kotona vielä talvellakin, sillä varpaita ei palele. Ihmisvaihtoehdossa laittaisimme silti lahkeisiin resorit, se tekisi asuista muille kuin meille käyttökelpoisemmat.

Oikeastaan meidän lempivaatteitamme ovat kaikenlaiset prinsessamekot, mutta ei niitäkään joka päivä jaksa ihastella. Vähiten pidämme pistävistä ja karheista ruudullisista kankaista ommelluista hameista tai haalareista. Sellaisissa tulee kiemurrelleeksi koko ajan jo siitä pelosta, että kohta pitää raapia selkää tai kylkeä. Jostain syystä se raapimiskohta sijaitsee aina niin, että siihen ei yllä ilman jotain apuvälinettä kuten harjaa tai sukkapuikkoa.

Talvella pukeudumme fleecehaalareihin myös kotona, koska meillä on vanhanaikainen talo, joka hengittää ihan itse ilman mitään keinotekoisia sisäilmahengityskoneita. Talvella se ilmenee lievänä viimana, joka syntyy siitä, kun paleleva ilma tunkeutuu sisälle lämmittelemään. Nykyaikaisissa supertiiviissä taloissa sellaista ilmiötä ei ole, mutta niissä taas kostea ilma ei pääse ulos kuivumaan, joten syntyy homeita. Me pidämme mieluummin hämähäkit (viihtyvät terveissä taloissa) ja pienet ilmavirtaukset kuin lehmänhenkäystä muistuttavan sisäilman.

Näissä trikooasuissa on kuvioina elefantteja, jotka tuntuvat olevan pöllöjen ohessa hyvin suosittuja lastenvaatteissa. Sinänsä hauskaa, koska aika harva lapsi on tosielämässä koskaan nähnyt kumpiakaan.

tiistai 15. lokakuuta 2013

15.10. Joku tyhjensi vesijohdot!

 photo 278b7510-c3b6-4f91-b4d1-976f32d01abf_zpsdb75231b.jpg

Kun asuu kaukana kaikesta, oppii tulemaan toimeen omillaan. Meillä ei ole talonmiestä, joka lehtipuhaltimella usuttaisi vaahteranlehdet naapurin tontille. Meillä ei ole huoltomiestä, joka tulisi vaihtamaan kylpyhuoneen väsähtäneen lampun. Meillä ei ole vesijohtoa, jonne jostain kaukaisesta vesitornista tuupattaisiin uutta vettä tilalle sitä mukaan kun saamme edellisen käytettyä. Ehei, meillä on kaivo pihassa ja sen pohjalla noin 130 metrin syvyydessä on pumppu, jonka tehtävänä on nostaa vettä maan uumenista käyttöömme. Aina se ei onnistu.

Siksi me olemme oppineet, että joskus hanan vääntäminen  ei saakaan aikaan veden lorinaa vaan pelkkää korahtelua, huokailua ja pulputusta. Jos emme tietäisi, uskoisimme vahvasti, että jossain vesijohtoverkoston uumenissa asustaa ilmavaivainen mörkö. Yleensä vajaatoiminta on tilapäistä, mutta joskus - kuten tänä viikonloppuna - vedettömyydestä joutuu kärsimään päivätolkulla. 

Jos on aina asunut kunnallisen vesijohdon ulottuvilla, ei osaa edes aavistaa, miten jännittävä asia on oma kaivo, oma pumppu ja oma vesisäiliö. Silti emme ole varauksetta suosittelemassa tätä elämäntapaa muille, koska tiettyä kärsivällisyyttä ja pientä harminsietokykyä tämä vaatii. Lisäksi pitäisi osata ilahtua kaikenlaisista yllätyksistä, mutta kieltämättä vedetön aamu ei ole asia, joka saisi suupielet hymyyn.

Huolimatta siitä, että vesipula on enemmänkin tapa kuin sattuma, meillä ei ole pihassa vanhanaikaista vinttikaivoa, josta voisimme sangolla nostaa käyttövetemme. Valitettavasti pumpun ottaessa omaa lomaa me olemme ilman vettä siihen asti, kunnes sitä jostain ilmestyy pihalle säiliöautollinen tai vaihtoehtoisesti saamme aikaan tilapäisvirityksen kaukaisesta peltokaivosta. Sen vedessä on vain yksi ongelma - siinä on mineraaleja enemmän kuin olisi jatkuvassa käytössä elimistölle terveellistä. Lisäksi se tukkii pesukoneen herkät putket harmillisen tehokkaasti aikaansaaden hankalia tukoksia, joita ohittamaan tarvittaisiin kokonainen putkimiesarmeija.

Tosin vesipulan aikaan me emme edes haaveile pyykinpesusta vaan olemme iloisia, jos saamme illalla pestyä hampaamme ja pääsemme jossain vaiheessa päivää suihkuun. Sielläkin täytyy käydä vuorotellen tunnin välein, koska vettä riittää aina vain pätkittäin. Me kun emme ole tämän mäen suurimpia kuluttajia, vaan saamme käyttöömme ainoastaan sen veden, mitä naapurin noin 60 asukasta ei käytä. He ovat varsinaisia vesirohmuja!

Juuri nyt voimme kuulla putkien sisältä vienoa lirinää ja lorinaa merkkinä siitä, että vesisäiliö alkaa taas hiljalleen täyttyä ja huomenna aamulla voi olla keskimääräistä suurempi todennäköisyys päästä pesemään hampaiden lisäksi myös nenänpää. 

Tulevan talven kunniaksi olemme laittaneet päälle punaiset pallolliset fleecehaalarit. Näissä me näytämme omasta mielestämme aika lailla pakkasenpusemilta kärpässieniltä.

PS. Joillakin keskustelupalstoilla nimitetään meitä kammottaviksi, friikeiksi ja oudoiksi. Soo soo, toisia ei nimitellä! Millainen on se ihminen, jonka mielestä vauvanukke on karmiva?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

13.10. Ilmapalloisä

 photo ea7c9ada-0ad3-48a8-979b-e3b3f01bd8f4_zps81decdbf.jpg

Pakkohan meidänkin on ottaa kantaa viikonlopun ehdottomasti ravisuttavimpaan uutiseen eli siihen, miten Stockmannin vartija vei viattoman, enkelikiharaisen lapsen kädestä ilmapallon, jonka lapsen isä oli varta vasten omin pienin kätösin irrottanut jostain myyntitiskiltä merkitäkseen vilkkaan ja karkailevan lapsensa astetta näkyvämmäksi. Isä itse kertoi asiasta Facebookissa mainiten, että hän oli pyytänyt ja omasta mielestään myös saanut myyjältä luvan Hullujen Päivien somisteeksi tuodun ilmapallon ottamiseen omaan käyttöönsä, mutta yksikään myyjä ei ole uskaltautunut yleisön eteen myöntämään, että on tehnyt täysin toisin kuin mitä on ohjeistettu. Pallojahan ei anneta asiakkaille kesken myyntipäivien, koska jos yksi saa pallon, täytyy tasapuolisesti antaa muillekin omansa.

Aiheesta on keskusteltu puolesta ja vastaan. Ensin isä ja lapsi olivat vartijan mielivaltaisen ilmapallonvientisession viattomia uhreja, mutta vähitellen asiasta paljastui paljon sellaista, mikä kirvoitti keskusteluissa huimia näköaloja.

Miksi kukaan lähtee vapaaehtoisesti omien sanojensa mukaan vilkkaan ja meneväisen lapsen kanssa kauppaan, jossa tiettävästi on tiettyjen myyntipäivien aikaan niin ahdasta, että siellä pystyy hädin tuskin kääntymään? Ja miksi siellä kaupassa lapsi täytyy merkitä somisteilmapallolla, jollaisia on pitkin puotia: se liikkuva palloko paljastaa lapsen reitin. Meidän mielestämme vanhanaikainen tapa pitää lasta kädestä on edelleen varsin käyttökelpoinen. Kohta varmaan vaaditaan kauppojen oville ilmapalloarsenaalia odottamaan lapsiperheitä, sillä pitäähän kaikilla olla samanlainen oikeus kuin otsikon ilmapalloisälläkin merkitä lapsensa jollain kaupasta löytyvällä tuotteella. Halvemmaksi se pallo tulee kuin vaikka GPS-paikannin tai radiopuhelin.

Toinen keskusteluissa pohdittu asia onkin se, saako kaupasta ottaa omasta mielestään arvottoman esineen, sanoa myyjälle tarvitsevansa sitä lapsenvahdiksi ja poistua sitten tyytyväisenä tavaran (ja tietty myös lapsen) kanssa kotiin. Ajatus vapaasta ottamisoikeudesta avaa aivan uusia mahdollisuuksia vaikkapa joulusisustukseen, sillä voihan joku vanhempi kokea tarvetta merkitä lapsensa kaupassa vaikka näyteikkunassa somasti kimaltavalla ledvalonauhalla tai viidelläkymmenellä lasilinnulla. Teini-ikäisen voisi tehdä näkyvämmäksi sitomalla tämän selkään kaupan suurimman muovikuusen, josta varmasti on enemmän iloa kotona kuin koristeena tavaratalossa. Jos vartija saapuu paikalle epäilemään anastusta, otetaan kännykkäkamera esiin ja kuvataa koko ihmisarvoa alentava tapahtuma sekä luonnollisesti vaaditaan teinille terapiaa ja itselle korvausta pahasta mielestä.

Kolmas meitäkin kovasti mietityttänyt asia on se, onko koko tässä jupakassa rikottu ilmapallon yksityisyydensuojaa. Sehän on joutunut mukaan kiistaan täysin viattomana osapuolena. Sille oli sovittuna tavanomainen mainoskampanja muiden vastaavien pallojen kanssa, mutta yllättäen se huomasi olevansa iltapäivälehtien ykkösjulkkis, joka ohitti medianäkyvyydessä niin Heidi Hautalan eron jälkimainingit kuin muutaman luonnonkatastrofinkin. Epäilemme vahvasti, että ilmapallo on itse jotenkin aiheuttanut koko kohun ja sen napannut isä on vain omituisen salaliiton uhri. 

Kun itse menette seuraavan kerran kauppaan ja toteatte hedelmäosaston banaanitiskin yläpuolella roikkuvan koristeapinan olevan mitä parhain tapa merkitä villi lapsenne katoamasta näkökentästänne, niin miettikää kahdesti. Ehkä se apina haluaa ne kuuluisat 15 minuuttia julkisuutta, jotka meille kaikille on jossain luvattu. Heti kun koskette siihen, saapuu paikalle vartija, joka kohteliaasti odottaa niin kauan, että saatte kännykkänne esiin ja voitte kuvata koko episodin levittääksenne sen maailmalle. Tai ehkä tulette järkiinne ja muistatte, että lapsi pysyisi parhaiten lähellänne ihan vanhoissa perinteisissä valjaissa.

Meillä on päällämme ylitylsät täyskellot hameet, joihin Pirjo yhdisti yksivärisen puseron ja Purjo otti raidallisen. Jotenkin nämä olivat paljon hauskemmat pelkkänä ideana: tällainen hulmuhelman ja asialliset yhdistelmä ei vain toimi meillä.

torstai 10. lokakuuta 2013

10.10. Ja sitten me peruutimme auton päin puuta

 photo 4f9c7765-23fb-40eb-97e1-aadffd6fd2ed_zps92702cac.jpg

Huijasimme!

Se puu oli kyllä siellä auton takana, mutta emme törmänneetkään vaan koivu väisti viime hetkellä. Halusimme vain herättää huomionne tilanteessa, jossa meillä ei ole oikein mitään kerrottavaa, joten päätimme kokeilla räväkkää otsikointia, jossa ei ole totuuden hiventäkään. Ja jos olemme ihan rehellisiä, niin etäisyyttä koivuun oli lähes 2 metriä, joten edes hiipivästä ja hipaisevasta pellin ja kuoren kosketuksesta ei ollut kyse.

Olemme aikamme ratoksi tutustuneet väitöskirjaan, joka on kirjoitettu nukeilla leikkivistä aikuisista. Tohtoriksi väitellyt Katriina Heljakka selvitti, että jotkut aikuiset pukevat nuket muodikkaisiin vaatteisiin, kuvaavat näitä mielenkiintoisissa ympäristöissä ja pitävät jopa päiväkirjamaista blogia aiheen tiimoilta. Täytyy sanoa, että varsin omituista toimintaa! Luulisi täysikasvuisilla ihmisillä olevan muutakin tekemistä kuin moinen ajantappaminen. 

Meille oli aivan uusi tieto, että nuken (erityisesti japanilaisen nuken tai barbin) pitämä blogi on aivan tavallinen tapa kertoa elämästään. Pitänee jonain päivänä tosissaan louhia googlella blogien ihmeellistä maailmaa etsien sielunkumppaneita. Tosin tuon tutkimuksen mukaan aikuisten nukkeblogien pääosassa ei ole teksti vaan kuvat, joiden perusteella voisi päätellä tavallisen nuken olevan varsinainen seikkailija Indiana Jonesin tapaan. Me olemme todellisia lälläreitä verrattuna keskimääräisiin nukkeblogisteihin.

Sitä osoittaa myös pukeutumisemme taas kerran tähtiin: Pirjolla on paljon pieniä ja Purjolla muutama suurempi. Yhtä sädehtiviä.

maanantai 7. lokakuuta 2013

7.10. Siihen päättyi Marjatan taival eli Pirjo ja Purjo kohtaavat potentiaalisen kalmon

 photo 6374d6d9-f43a-44b6-bcfe-37b9351222c6_zps105c1f45.jpg

Meillä ei ole aavistustakaan, miten tilanteeseen oli päädytty, mutta lähtiessämme kerhosta näimme läheisen jalkakäytän kulmalle kerääntyneen ihmisjoukon, jonka keskellä oli joku. Koska yllättäen reittimme kotiin kulki juuri tuon kulmauksen kautta, astelimme muina nukkeina tapahtumapaikan ohi ja olimme olevinamme kuin emme huomaisi mitään erityistä. Emme missään nimessä halunneet liittyä niiden uteliaiden joukkoon, jotka seistä toljottivat paikoillaan katsomassa, miten kaksi avuliasta teki parhaansa uhrin olon helpottamiseksi, joten leikimme, että tarralenkkareidemme kengännauha oli auennut ja piti välittömästi solmia kiinni.

Siinä kyykistyneenä oli helppo tarkentaa kokonaiskuvaa. Maassa oli kumollaan punainen polkupyörä ja siinä pyörän vieressä makasi naisihminen sen näköisenä, että kaikki ei ole lähellekään hyvin. Matkassa olleet ostokset (wc-harja, hammastahnaa, kaksi pakettia kahvia ja siivousliinoja - pienet yksityiskohdat voivat olla tärkeitä!) olivat levällään uhrin ympärillä, tuulipuvun vetoketju oli auki ja takki levähtänyt auenneena kadulle peittäen meiltä todennäköisesti pahimmat näköalat. Vaatteista päätellen kyseessä oli hieman iäkkäämpi naisihminen, mutta kuten kirjoitimme, emme jääneet sen tarkemmin tuijottamaan.

Voihan olla, että etupyörä osui johonkin asfaltinrakoseen ja Marjatta menetti ajopelinsä hallinnan. Voihan olla, että vastaan tuli joku toinen pyöräilijä, joka suuntasi röyhkeästi ajolinjansa kohti Marjattaa väistäen viime hetkellä muistamatta, että vastaantulijan ikäpolven motoriset kyvyt ja reaktionopeus eivät ole ihan samanlaiset kuin 60 vuotta sitten. Voihan olla, että aurinko häikäisi. Voihan olla, että Marjatta oli käynyt paikallisessa pubissa parilla pitkällä ja oli nyt suuntaamassa kohti kotia, mutta tankojuoppous yllätti muuten niin kunnollisen perheenemännän. Ja voihan olla, ettei Marjatta edes ollut Marjatta, mutta yhtä asiaa me ihmettelemme: miksi ihmeessä hän ei käyttänyt pyöräilykypärää?

Olipa tapahtunut mitä tahansa, niin lopputulos olisi ollut toinen, jos permanenttikiharoiden peittona olisi pöyheän pipon sijaan ollut kunnollinen kypärä, joka olisi estänyt pään iskeytymisen asfalttiin. Nyt näytti siltä, että usko vuosikymmenten pyöräilykokemukseen, omaan varovaisuuteen ja tuttuun reittiin koitui ikävällä tavalla kohtaloksi. Eihän sitä nyt voi pyörällä kaatua ainakaan pahasti, kun on aina sitä osannut ajaa! Meille tuli koko kotimatkan ajaksi vähän paha mieli, vaikka siinä ennen poistumistamme paikalta näimmekin ambulanssin ja poliisinkin saapuvan paikalle.

Vähän Marjatan kunniaksi tai vakavan asian nyt ainakin on meillä asuina tällaiset retrot tai ainakin retrohtavat liivihameet, joilla yritämme nyt esittää, miten sama asu on ihan eri näköinen, kun valitsee puseroonsa pinkin sijaan turkoosin värin tai päinvastoin. Kangas löytyi aikoinaan kirpputorilta ja oli sitä ärsyttävää kokoluokkaa, josta ei saa tyynynpäällistä, mutta joka on liian iso penalitarpeisiin. Kahteen liivihameeseen se oli varsin passeli.


lauantai 5. lokakuuta 2013

5.10. Lihaton lokakuu?

 photo bdc358c0-7c2a-46cf-96bc-97925bfc799b_zpsb2629248.jpg

Lihattomasta lokakuusta pähistään nyt niin tiiviisti, että me päätimme (monen muun tavoin) laatia oman listamme siitä, mitä missäkin kuussa kannattaisi itseltään ja erityisesti kanssaeläjiltä kieltää.

Tofuton tammikuu on lihattoman lokakuun looginen jatke: jos lihansyöjät kieltäytyvät kuukaudeksi raateluhampailleen sopivasta ravinnosta, voivat kasvissyöjät hylätä kuukauden ajaksi soijajuustonsa.

Hyytelötön helmikuu sopii meille mainiosti, koska inhoamme kaikenlaisia tytiseviä ja tutisevia ruokia ja  niistä erikseen mainittuna eritoten aladobia. Sen on takuuvarmasti keksinyt joku, jolla on alhaisia sadistisia taipumuksia. Hyytelöttömän helmikuun aikana  myös geelin käyttäminen on ehdottomassa pannassa.

Mässytön maaliskuu tarkoittaa sitä, että kaikki erilaiset karkit mukaan luettuna metrilaku, salmiakki ja  pastillit on ehdottomasti kielletty. Vaihtoehtoisesti harkitsimme mämmitöntä kuukautta, mutta jos pääsiäinen osuu maaliskuulle, liian moni joutuisi vastustamattoman mämmihimon valtaamaksi ja rikkoisi lupauksensa mämmittömyydestä.

Hilloton huhtikuu on aika looginen vaihtoehto, koska tässä vaiheessa vuotta kellarin tulisi olla jo lähes tyhjä, mutta muutama mansikkahillopurkki sieltä vielä pitäisi löytyä. Niitä säästetään siihen asti, kunnes saadaan tuoreita marjoja.

Tahnaton toukokuu tulee aiheuttamaan ongelmia kaikille niille, jotka tekevät kevään juhliin voileipäkakkuja. Siitä huolimatta meistä kaikenlaiset tahnat ovat jotenkin epäilyttäviä: niihin on takuuvarmasti kätketty jotain sellaista, jota emme suurempina paloina söisi.

Kiivitön kesäkuu muistuttaa siitä, että aina ei tarvitse syödä tuontihedelmiä vaan voi vaihteeksi napsia vaikka ruusun terälehtiä. Jos siis ehtii ennen kuin lehtokotilot hyökkäävät paikalle.

Hiivaton heinäkuu aiheuttaa sen, että emme saa pullaa. Joudumme siis tyytymään mansikkakakkuun ja jäätelöön.

Eineksetön elokuu tulee olemaan monelle yhtä hankala kuin nyt meneillään oleva lihaton kuukausi. Suosittelemme keittämään kattilallisen mitä tahansa keittoa. Siitä riittää lämmitettynä moneksi ateriakerraksi ja voi leikkiä, että se on eines.

Soijaton syyskuu on vähän samoilla linjoilla kuin tammikuukin. Ihminen on Suomessa pärjännyt vuosisatoja ilman soijaa, joten eiköhän yksi kuukausi nyt 2000-luvulla onnistuisi vallan mainiosti.

Lihaton lokakuu voitaisiin korvata läskittömällä kuukaudella. Pekonia tai kyljyksiä voisi hyvin syödä, kunhan jättäisi läskiosuudet lautasen reunalle.

Möykytön marraskuu olisi erityisen haasteellinen kuukausi kouluruokailusta vastaaville. Perunasoseeseen ei saisi jättää yhtään suussa ällöttävältä tuntuvia möykkyjä, ja jokaisesta ruuasta pitäisi sen ulkonäön perusteella pystyä sanomaan, mitä se on.  Aina ei voi olla ihan varma, onko syömässä kasviksin höystettyä maksakastiketta vai indonesialaista punajuuri-possupataa.

Pitkän mietinnän jälkeen päädyimme siihen, että joulukuussa ei ole mitään ruokarajoituksia, mutta sen sijaan se voisi olla jäähytön ajanjakso. Silloin ketään ei istuteta nurkkaan miettimään tekemisiään, koska tontut joka tapauksessa kurkkivat ikkunoista ja näkevät, mitä tuli tehtyä.

Kaiken tämän eri kuukausiin kohdistuvan kieltojen keksimisen jälkeen olemme varsin uuvahtaneita, joten kävimme suihkussa ja esittelemme nyt uusimpia kylpytakkejamme. Ne ovat ohutta joustofroteeta ja malliltaan samanlaiset. Purjo halusi omaansa ruudulliset vinokaitalehuolittelut. Pirjo valitsi Hello Kitty -aplikaation. Ihanko vähänkö söpöjä.

 

tiistai 1. lokakuuta 2013

1.10. Sano täti päivää!

 photo 31c9e536-e019-49fe-b356-78eb73ad48b1_zps5263d74d.jpg

Meitä on viime päivinä piinannut Huokaileva Haiku. Hän on kerhossamme kipittävä täti-ihminen, jolle me olemme ilmaa tai jotain muuta näkymätöntä, kuulumatonta ja varmaan aika hajutontakin. Huokaileva Haiku kieltäytyy sinnikkäästi  tervehtimästä meitä, vaikka miten yritämme näyttää siltä, että meille voi sanoa vaikka "hei". 

Suomalaisista väitetään, että metsittyneenä väkenä emme ojenna kättämme, katso silmiin ja tervehdi reippaalla äänellä. Voi olla tottakin, mutta Huokailevan Haikun tapa kääntää päänsä poispäin ylittää reippaasti keskivertosuomalaisen huonot käytöstavat. Ja sen aikaa, kun hän ei piileskele nurkassaan välttelemässä kaikenlaista kontaktia, saamme kuunnella väsynyttä huokailuaan. Puuh ja huoh - oikein sitä masentuu jo pelkästä tylsistymisen äänestä.

Hauskinta on se, että muita kerhokavereita Huokaileva Haiku kyllä tervehtii, joitakin jopa ylenpalttisen innokkaasti. Muutamille hän suorastaan rupattelee ummet ja lammet ja varmaan pari jokisuistoakin, kertoilee lavein sanankääntein hassunhauskoista junamatkoistaan tai käynneistään harrastuksistaan, mutta meidän kohdallamme hän vaipuu jonnekin uhmaikäisen kiukkukäyttäytymisen alapuolelle, myrtistää suunsa kiinni ja on näkevinään katonrajassa tai lattialla jotain niin mielenkiintoista, että se peittoaa meidän habituksemme mennen tullen.

Asiahan ei muuten meitä häiritsisi, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voisimme lausua, että tästä ei hyvää seuraa. Meillä on vahva usko siihen, että parin päivän kuluttua meidät kutsutaan Ison Kerhotädin luokse, jossa meille luetaan madonluvut eli syytetään kerhokiusaamisesta, koska emme ole tervehtineet Huokailevaa Haikua riittävän ystävällisesti. Hänhän on jollain silmäripsen räpsähdyksellä tai sierainten värähdyksellä osoittanut huomanneensa meidät, mutta me olemme mykkinä ohittaneet moiset lähestymisyritykset. 

Sellaista se on tässä maailmassa: kun on tarpeeksi juoni, voi huokailemalla hallita kokonaista kerhoa, kunhan tekee pohjatyöt hyvin. Yksi lause sinne, toinen tänne, muutama epäilys tuohon suuntaan ja pari pahaa puhetta toiseen. Hillittyä käytöstä ja huokailua. En minä mutta kun muut. Sillä tavalla saa tyhmemmät kieputettua valheiden verkkoon ja pääsee onnettomana uhrina Ison Kerhotädin suosioon. Siihen kun vielä lisää toisilta varastetut askarteluideat ja pari ulkoa opittua laulua, niin paketti on valmis. Arvatkaa, kuka on seuraavan joulunäytelmän enkeli! 

Tunnelma kerhossa on niin jäätävä, että meillä on erikoisihanat pehmeät turkishaalarit, joissa näytämme kömpelöiltä jääkarhuilta. Ei se mitään, parempi olla pehmolelun oloinen kuin huokailemalla pilata koko ilmasto.