lauantai 28. syyskuuta 2013

28.9. Pienimuotoista hatutusta

 photo 137ef601-6901-40c1-ab91-da6d4614aa95_zps2e358395.jpg

Meistä on harmillista, että hattumuoti ei ole vieläkään rantautunut Suomeen. Olisi niin mukavaa, jos myssyjen ja pipojen ja epämääräisten huivipäähineiden sijaan käytettäisiin kukallisia lierihattuja tai sitten astetta asiallisempia yksivärisiä päähineitä, jotka jo omalla olemuksellaan kielivät tomeruudesta ja napakasta otteesta elämään.

Jostain internetin kätköistä voisi varmaan googlettaa tiedon siitä, mitkä kaikki syyt ovat vähentäneet hattujen käytön lähes olemattomaksi. Me emme voi uskoa, että vastauksena olisi tuulinen sää, joka riepottaa kaiken herkästi irtoavan mennessään ja siten pakottaisi siirtymään pipokantaan. Emmekä oikein voi uskoa sitäkään, että 80-luvun huima kampaustyyli olisi latistanut innon käyttää päähineitä. Laitoimme tähän ihan muistutuksena kuvan siitä, miltä hiukset silloin näyttivät. Kuvassa emme ole me eikä kukaan sukulaisemme, mutta voitte omin silmin todeta, että tuon kuontalon päälle ei kovin helposti hattua viritellä.
1980s hairstyles Women 2 

Koska meillä ei tänään ole erityisemmin asiaa, etsimme kuvan mielestämme ihanasta hatusta, joka sopii erinomaisesti kaikille niille, jotka haluavat olla hienostuneita kukkahattutätejä. Niiden iänikuisten ruusujen ja freesioiden sijaan voi vaihteeksi sommitella lierin päälle astetta eksoottisemman kokonaisuuden sävy sävyyn huulipunan kanssa.


 


Ja kaikille niille, jotka eivät nyt niin hurjan hienostuneita halua olla, vaan panostavat ensisijaisesti käytännöllisyyteen ja luovaa erilaisten kuosien yhdistelyyn, on meillä esitellä kuva Justiina Puupään 50-lukuisesta eleganssista, jossa hattu ei ole pääasia vaan piste iin päälle. Tuulisella säällä tämä pysyy päässä hattuneulan avulla, joten tällä mallilla voisi varsin hyvin korvata sellaisen ruman höttöpipon, joka roikkuu niskassa. 
 
 

 

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

25.9. Räntää, rakeita, sateenkaaria, hanhiparvia ja epäröivä hirvi

 photo b6b80f74-12e7-47e2-8551-c19c233c636d_zps3991c6b4.jpg

Tähän päivään on mahtunut kaikenlaisia sääilmiöitä oheistuotteineen alkaen syksyn ensimmäisestä oikeasta räntäkuurosta päätyen huikaisevaan sateenkaareen, josta meillä ei tietenkään ole kuvaa. Saatte siis kuvitella sen. 

Ennen visuaalisesti upeita kokemuksia aloitimme aamumme eläimellisissä merkeissä. Pikapikaa lähestyvä talvi on saanut hanhiparvet liikkeelle ja kerhomatkalla jouduimme ihmettelemään perinteisten auramuodostelmien sijaan taivaalle piirtyviä epämääräisiä suhrukuvioita. Nähtävästi hanhet haluavat matkata vaakatasoisen S-kirjaimen mallisissa ryhmissä, jotka naisvoimistelijoiden suurjuhlien kenttäkuvioiden mukaan aina välillä yhtyvät yhdeksi suureksi joukoksi erotakseen hetken kuluttua pienemmiksi parviksi. 

Me pysähdyimme vähäksi aikaa tiensivuun vain ihailemaan suurta muuttoa, joskin mieltämme kalvoi huoli siitä, voiko tuollaisella tuhlailevalla lentotyylillä milloinkaan päätyä perille. Nähtävästi hanhille ei ole kukaan käynyt pitämässä koulutusta tehokkuusajattelusta ja panos-tuotos -mallista, jonka ne voisivat soveltaa siivenisku-etenemismatka -malliksi. Suorin reitti perille ei nähtävästi ole niille se mieluisin tai sitten niiden opas on matkassa ensimmäistä kertaa.

Jatkettuamme matkaa kohtasimme pitkästä aikaa hirven. Onneksemme kyseinen eläin oli tullut havaituksi edellä ajaneen autoilijan toimesta, joten jarruvalojensa välkkeestä ymmärsimme, että edessä on jotain outoa. Pysähdyimme melkein niille sijoillemme ja tuijotimme ikkunasta, miten iso uroshirvi seisoi metsän ja pellon kohtaamispisteessä aivan pientareen reunassa katsellen oikealle ja vasemmalle. Se teki muutamia tienylitykseen suuntaavia askellusyrityksiä, mutta jäi kuitenkin epäröimään eikä uskaltautunut asfaltille. Aikamme siinä odotimme ja mietimme, päädymmekö lopulta varsinaiseen henkien taistoon hirven päättäessä pysyä paikallaan ja meidän arvaillessamme, voiko matkaa jatkaa edes melkein turvallisesti vai onko seuraavan mutkan takana odottamassa isompikin lauma.

Lopulta hirvi näytti kohauttavan olkiaan ja kääntyi poispäin piiloutuen lehtipusikkoon. Kovin kauas liikenteestä se ei vaivautunut lähtemään, vaan vaikutti siltä kuin se olisi jäänyt vaanimaan meitä varomattomampaa saalista, jonka tuulilasiin loikata. Koko loppumatkan katselimme tienvieriä erityisen tarkasti siltä varalta, että joku muuki sorkkaeläin olisi lähtenyt seikkailemaan. Aamuhämärissä voi tummanharmaa hirvi kadota luvattoman helposti osaksi erilaisia varjoja. Miksi ihmeessä luontoäiti ei aikanaan päättänyt, että hirvien turkki muuttuu neonväriseksi heti syyskuun alussa?

Aika hyvin katoaisimme mekin jonnekin lehtikasaan, koska olemme pukeutuneet ruskeaan fleeceen. Ainoastaan turkoosit täplät osoittavat, että emme ole luontokappaleita. Olemme kaikesta päätellen varautuneet siihen, että huomenna on oikeasti kylmä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

23.9. Viimeisen käyttöpäivän sukupolvi

 photo d05564a1-a82e-45a9-9fe8-ca968ec86b9b_zps2b9bd0ce.jpg

Ensin se löytyi ruokapakkauksista. Sitten se ujuttautui meikkeihin, pesuaineisiin, shampooseen, autonrenkaisiin, lasten turvaistuimiin ja kaikkeen, minkä voi kuvitella jonain päivänä härskiintyvän, haihtuvan tai muuten vain muuttuvan itsekseen ajan myötä käyttökelvottomaksi. Kyseessä on viimeisen käyttöpäivän kirjaaminen tuotteisiin.

Ikääntyneet henkilöt - siis he,jotka ovat eläneet silloin, kun porkkana kasvoi maassa eikä hevi-osaston laarissa - tietävät, että kaikella on käyttöikänsä, mutta sitä ei välttämättä tarvitse erikseen merkitä. Sen voi selvittää haistamalla, katsomalla, kokeilemalla ja lopulta vaikka maistelemalla, jos ei muuten ole ihan varma. Nykyhenkilöt ovat toista mieltä eli he katsovat tuotteeseen painetut numerot ja elävät niiden perusteella. Jos viimeinen käyttöpäivä on mennyt, ei edes kuivattuja herneitä voi enää käyttää, koska ei vain voi. Viis siitä, että ne olisivat syötäviä tai peräti kylvettäviä tuottamaan uutta satoa: viimeisen käyttöpäivän ohittaminen tekee niistä jätettä, josta on päästävä eroon. Järkipuhe ei tehoa, koska "siellä voi olla joku näkymätön homehippu" tai "ei niitä päiväyksiä turhaan laiteta".

Joskus mietimme, voisiko vaikka kirjoituspöytään liimata jo tehtaalla lapun, jossa kerrotaan kyseisen huonekalun olevan käyttökelpoinen korkeintaan 15.5.2015 asti. Luottaisikohan pöydän ostaja omaan järkeensä ja käsitykseensä huonekalujen kestävyydestä vai nakkaisiko mokoman sisustuselementin kyseisenä päivänä pois vain siksi, että kehveli valmistaja on äkännyt käyttää hyväkseen viimeisen käyttöpäivän taikaa. Todennäköisesti aika moni ihan oikeasti uskoisi, että huonekaluillakin on ennalta-arvioitava käyttöikä, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten niitä käytetään. Kannetaanhan jo nyt roskiin kassikaupalla ruokaa, joka aistinvaraisesti tutkittuna olisi syömäkelpoista, mutta jonka maaginen parasta ennen -hetki on ohitettu. Kai sinne voi pari kirjahyllyä ja sohvankin kantaa, jos olettaa niiden iän vuoksi olevan käyttökelvottomia.

Peili on ainoa esine, johon oikeasti kaipaamme viimeisen kurkistushetken varoitustarraa. Jostain syystä kuvastimilla on taipumus ajan myötä ryhtyä vääristämään katsojansa kuvaa, joten olisi vain inhimillistä, että niihin saataisiin kuluttajasuojaviraston suosittelema parasta ennen -päiväys. Tai vaihtoehtoisesti se päiväystarra iskettäisiin itseään peilailevan otsaan.

Olemme varsin aurinkoisella päällä eli vaihteeksi asuissamme on paljon keltaista.  Pirjolla on pallopaita, joka on leikattu liian pitkän T-paidan helmasta ja Purjon paitaan on aplikoitu oranssi unikko. Seisomme isossa muovisessa leipälaatikossa, jonka kylkeen on painettu teksti, jonka mukaan se on tarkoitettu vain leipomotuotteille. Ehkä me tänään olemme sellaisia.
 

lauantai 21. syyskuuta 2013

21.9. Pirjon ja Purjon luontoääni-ilta

 photo 23fe69de-a6e9-4ec0-b739-2ed6e1c4c9f2_zps910410cc.jpg

Tervetuloa Pirjon ja Purjon luontoääni-iltaan. Olemme asettuneet erinomaiselle kuuntelupaikalle eli nojailemaan haravanvarteen sulautuaksemme paremmin ympäristöön, mutta tarkemmin ajatellen sininen autokuvioinen fleece ei oikeastaan taida olla niitä maastouttavimpia valintoja.

Ensimmäinen kuulemamme ääni on kipakka kopsahdus, joka syntyy tammenterhon heittäytyessä kaikella voimallaan peltikattoon. Tuulisella säällä terhoja suorastaan ropisee, mutta näin tyynellä jokainen puusta hyppäävä saa rauhassa kuunnella, millainen on juuri hänestä lähtevä kolahdus ja sen jälkeen vierinnästä syntyvä ääni. Harmillisesti terhot jäävät ränneihin lepäämään, joten seuraava luontoääni on muovikourujen harjaamisesta syntyvä laahaava suhina yhdistettynä harjaajan ähkinään hänen pidellessään pitkävartista ränninpuhdistajaa epäergonomisessa asennossa.

Muita mielenkiintoisia ääniä ovat naakkojen varoitukset. Piti ihan kokeilla, mitä erilaisia ääniä ne saavatkaan aikaan meidän ravatessamme edestakaisin etu- ja takapihan välillä. Aina etupihalle mennessämme saimme aikaan raivoisaa rääkymistä ja kaakatusta, ja joka kerta  takapihalle kipittäessämme saimme kuunnella vartiolinnun tasaista raakuntaa. Silti naakat eivät vaivautuneet hätistelyistämme huolimatta lentelemään yhtään kauemmas, kunhan pitivät rahvaanomaista meteliään ja osoittivat sitä olevansa varsinaisia roskalintuja.

Erikoisuutena tänään on kuultavissa hillitöntä siipien havinaa, kun suunnilleen tuhat hanhea pelästyy meitä ja nousee samanaikaisesti lentoon lähipellolta. Muuttomatkalla olevat vesilinnut ovat onnistuneet naamioitumaan möykyiksi, joten emme kaikessa rauhassa kävellessämme huomanneet lainkaan, että sänkien keskellä oli kilokaupalla tanakoilla koivilla kävelevää siipikarjaa. Yllätys oli molemminpuolinen niiden päättäessä, että olemme heille ja hengelleen vaaraksi, joten lauma (noin isoista eläimistä ei voi sanoa, että parvi) nousi siivilleen ja lähti yhteisestä päätöksestä kohti pohjoista. Ehkä ne ajattelivat, että sillä tavalla hämäisivät meitä siltä varalta, että lähtisimme perään.

Viimeisin illan luontoäänistä on sateen ropina. Vettä on luvassa lisääkin ja sen myötä myös joku erikseen uutisoitu kummallinen käänne säässä. Me luulimme ihan oikeasti, että syksyllä on ihan tavallista, että yöt viilenevät, välillä tuulee ja voi olla vaikka yöpakkasia. Ehei, se mikä ennen oli normaalia, on nykyisin monen ihmetyksen ja pienen kauhistuksenkin aihe. Hyvänen aika: että päivällä ei enää ole 20 astetta lämmintä ja että aamulla kerhoon matkatessa voi käsiä paleltaa, voiko moinen olla tottakaan ja voiko tästä valittaa jollekin? 

Missä vaiheessa syksyn saapumisesta syyskuussa tuli uutinen?
 

tiistai 17. syyskuuta 2013

17.9. Meillä on Aapine!

 photo 1deefc06-e8a8-450c-a78f-510d56128632_zps8957377e.jpg

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Kirjamme on Aapine ja se on kirjoitettu murteella. Takakannen mukaan se on "Aapine niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast". Opusta ei siis ole tarkoitettu läheskään kaikille, mutta meille asiaan perehtyneille Heli Laaksosen kirja tuottaa suurta iloa. Lisäksi siinä on jotain sellaista, mitä emme olisi uskoneet enää löytävämme eli tuoksu. Menkää vaikka itse kirjakauppaan nuuhkimaan: täsä Aapises o semmone färi, misä on  haju fölis.

Erityisen ilahtuneita olimme P-kirjaimen kohdalle kirjoitetusta runosta, jonka lopussa sanotaan näin:

"Ei pulu mittäm putka joutunu.
Polisil ol kova kiiru kotti.
Pihatalkkois Pirjo paist plätei."

Alun saatte itse mennä lukemaan. Miettikää tykönänne, mitä ihmettä pulu on mahtanut tehdä, jos häntä selli uhkaa. Harmiksemme runossa Purjoa ei mainita lainkaan, mutta ehkä Aapisen seuraavassa painoksessa hänkin pääsee mukaan.

Vaatepuolella esittelemme tällä kertaa hempeää pikkukukkapuuvillaa. Pirjon asussa on vihreä yläosa ja vyötäröä korostamaan lisätty kukallinen joustonauha. Purjolla yläosa on pinkki ja edustassa on Hello Kitty -aplikaatio. Helman pitäisi olla somasti laskoksilla, mutta kuvassa näyttää siltä, kuin kangas olisi harmillisella tavalla ryppyinen. Kuva valehtelee, emme me.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

15.9. Pirjo ja Purjo päätyvät päivystyspoliklinikalle

 photo b63e524a-cad1-4520-a2a1-aed53c68ee3d_zpsc0b7cc25.jpg

Olemme viettäneet vaiherikkaan yön päivystyspoliklinikalla, jossa onneksemme oli erittäin rauhallinen viikonloppu. Saimme odottaa pääsyä lääkärin pakeille ainoastaan kolme tuntia, josta ajasta lähes tunnin ainoina odotushuoneessa istuvina asiakkaina, kaikki muut kun pääsivät kotiin tarkastuksen jälkeen tai päätyivät osastolle jatkamaan sairasteluaan.

Päivystyspoliklinikka on tarkoitettu vain akuuteille tapauksille. Siksi sinne mennessämme sairaanhoitaja varmisti, että olemme akuutteja. Ensin piti ottaa vuoronumero tähän tarkastukseen, josta positiivisen lajittelupäätöksen jälkeen saimme määräyksen siirtyä seuraavalle rastille eli poliklinikan sairaanhoitajien pariin. Seurasimme punaista viivaa ja päädyimme juuri sinne minne piti eli toimistoon, jossa selostimme samat asiat, jotka jo olimme kertoneet kertaalleen. Läpäisimme tämänkin testin, koska hoitaja totesi, että niinhän täällä koneelle merkityissä tiedoissa lukee. Sitä emme tiedä, miksi hän halusi sekä suullisen että kirjallisen varmistuksen asiasta, mutta saimme luvan jäädä odottamaan lääkäriä. Siirryimme siis rastille kaksi eli odotushuoneeseen.

Päivystyspoliklinikalla siinä ympärillämme oli sairaita ihmisiä ja huoneissa ympärillämme oli sairaita ihmisiä, mutta oikeastaan siellä oli odottamattoman hiljaista ja rauhallista. Oletimme, että petipaikan saaneet olivat vakiokävijöitä, jotka olivat ymmärtäneet tulla paikalle jo kymppiuutisten aikaan, jolloin saattoi vielä varata itselleen makuulavitsan. Me odotushuoneeseen ohjatut olimme kakkosluokan kansalaisia röhnöttäessämme kuka mitenkin tuoleissamme. Yksi potilas piteli päätään, toinen jalkaansa ja kolmas näytti ihan yhtä terveeltä kuin me. 

Opimme aika nopeasti, että meidät oli lajiteltu kaikkein epäkiireellisimpien jonoon, sillä emme kiinnostaneet ketään. Hoitohenkilökunta kävi säännöllisin välein ulkona, ja lasioven läpi saatoimme nähdä heidän pyydystävän tulikärpäsiä tai sitten he olivat vain tupakalla. Ambulanssimiehet toivat uusia potilaita, jotka pääsivät heti lääkärin käsittelyyn. Ymmärsimme pian, että palvelua saadakseen kannatti tulla kännissä paikalle. Siinä missä me odottelimme tuntitolkulla, pääsi humalainen otsaansa noin kolmen tikin haavan saanut känniääliö lääkärin vastaanotolle alle 15 minuutissa. Jopa sydänfilmiin pääsyä piti havaintojemme mukaan odottaa kauemmin. Hienoa, että potilaat priorisoitiin hoidontarpeen mukaisesti eikä suinkaan edes suunnilleen saapumisjärjestyksessä. Humalainen tappelupukari oli hänkin iloinen nopeasta palvelusta ja soitti samantien taksin ilmoittaen palaavansa sinne, missä "asiat jäivät äsken vähän kesken".

Kuten niin usein on havaittu, melkoinen osa vaivoista paranee sillä, että seuraa muiden sairauksien hoitotoimia. Kotona erittäin akuutti ja itkuttava ongelma alkoi hiljalleen hiipua siinä vaiheessa, kun uskomme lääkärin tapaamiseen ennen auringonnousua alkoi muuttua epäuskoksi. Huomasimme, että ainoa mahdollisuutemme selvitä päivystykseen vieneestä sairaudentilasta on ihmeparaneminen. Sen me sitten teimme ihan itsepalveluperiaatteella. Hoidoksi saimme siinä odotushuoneessa lähes tunnin verran musiikkivideoita, puolitoista jaksoa sarjasta "Ilman johtolankaa" sekä hiirenkorville luetun iltapäivälehden. Lopulta lääkärikin ennätti luoksemme kokonaista kolmeksi minuutiksi todetakseen, että emme ole vakavasti sairaita, koska kaksi tuntia aikaisemmin saatujen laboratoriokokeiden mukaan kaikki on kunnossa. Kieltämättä se oli helpottava tieto, vaikka joku pieni ääni kuiskasikin korvaamme, että olisiko se oikeasti ollut iso vaiva kertoa koko juttu jo silloin pari tuntia aikaisemmin. 

Olemme siis virallisesti terveitä ellei sitten vieressämme antaumuksellisesti tuberkuloottisesti yskineen potilaan bakteerikanta ole matkannut kanssamme kotiin. Kuvassa hämmästelemme kovasti suomalaista terveydenhuoltoa tai lähinnä sitä, miten moneen kertaan peräkkäin täytyy kertoa samat asiat. Se lääkärikin kun kyseli ihan samat jutut, jotka jo olimme kahdesti hoitajille kertoneet. Meillä on asuina syyspastellia eli hedelmäkuvoiset liivihameet ja vaaleanpunaiset puserot, jotka muuten eivät ole ihan samanlaisia, vaikka nopealla vilkaisulla siltä näyttääkin. Vähän väsyneitä me kieltämättä olemme, sillä kotiuduimme vasta siinä vaiheessa, kun lehdenjakaja jo oli käynyt kolisuttelemassa postilaatikon kantta.
 

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

11.9. Missä vaiheessa nilviäiselle selviää, ettei se olekaan perhonen?

 photo 57a74205-851c-45c3-b320-7fad1467fcaf_zps99a85ed4.jpg

Olemme suurten filosofisten ongelmien äärellä miettiessämme otsikon kysymykseen vastausta. Nilviäinen voidaan terminä korvata lehtokotilolla tai millä tahansa iljettävällä öttiäisellä, joka muistuttaa perhosen toukkaa, mutta ei koskaan koteloidu ja kuoriudu aitona kauneuden ilmentymänä vaan pysyy aina ällöttävänä limakasana. 

Voihan olla, että kotilo olettaa olevansa orastava perhonen, joka koska tahansa voi jatkaa muodonmuutoksessa seuraavaan vaiheeseen, koska kantaa siihen sopivaa kotia selässään. Pettymys mahtaa olla hirmuinen, kun se huomaa, että ei saakaan siloisia siipiä vaan joutuu tyytymään toukkamaiseen ryömimiseen loppuikänsä ja kaiken lisäksi se pikkuruinen yksiö keikkuu selässä hankaloittaen olemista. Tuskin kotilolla käy mielessä, että sinne voi aina asettua piiloon teräväkärkisen linnunnokan naputtelulta tai lepäämään muuten vain. Ehei, sen täytyy takuulla tietää, että siipien avulla voisi piiloutumisen sijaan esittää kukkaa ja siten hämätä ahnaita lintuja.

Olemme paneutuneet tähän lehtokotiloiden sielunelämään niin laajasti, että meitä voisi kutsua gastropodeiksi. Se on vähän niin kuin psykologi, mutta ihmisten sijaan keskitymme kotiloihin (tieteellisen luokituksen mukaan ne kuuluvat luokkaan "gatropoda"). Uskoaksemme lehtokotiloiden vimma syödä kaikenlaista vihreää ja etenkin kukkapenkkeihin istutettua tai kylvettyä kasvikuntaa juontaa juurensa niiden perhoskateudesta. Kotilot haluaisivat lentää ja olla kauniita, mutta koska ne ovat luvattoman rumia ja kömpelöitä, ne kostavat haaveensa kariutumisen upottamalla hampaansa - tai mitkä purukalustot niillä nyt onkaan - siihen, minkä olettavat kaunosiipisiä lentelijöitä kiinnostavan. 

Tämä selittää myös sen, miksi lehtokotilot kipuavat sateisena päivänä vimmatulla vauhdilla pitkin talomme keltaista seinää. Eivät ne pelkää vedenpaisumusta vaan etsivät sellaista paikkaa, jossa olettavat perhosen haluavan levähtää. Sieltä ikkunalaudalta on hyvä huudella ohiliihotteleville kaunokaisille, että ähäkutti, et pääse tänne, koska minä olen vallannut itselleni paraatipaikan. Voi olla, että muutama yksilö kokeilee uhkarohkeasti myös lentotaitojaan, mutta putoaa kopsahtaen maahan saaden epäonnistumisen kokemuksen, joka ajaa tuhoamaan lisää varjoliljan lehtiä.

Emme aio antaa lehtokotiloille mitään voimaannuttavia ohjeita siitä, miten itsensä hyväksymällä voi saada varsin hyvän elämän, vaikka selkeästi syrjäytymisvaaraisena viettääkin aikansa tuhoamalla muiden pihaistutuksia. Ehei, me neuvomme vain pysyttelemään poissa meidän kotikonnuiltamme, jotta ensi kesänä ei tarvitse suorittaa etsivää kotilotoimintaa keräämällä yli-innokkaita yksilöitä etikkaveteen.

Pelkästään kateutta aiheuttaaksemme pukeuduimme upeimpiin asuihimme, jotka ovat aitoa paksua morsiussatiinia. Purjon mekon helmaosa ja hihat ovat pitsiä ja somisteeksi on ommeltu metritolkulla satiininauhaa. Pirjolla helman röyhelö ja hihat ovat kimallekoristeista sifonkia ja korostamaan asun kermanvaaleutta on ommeltu koristeellinen vaaleanpunainen sydännauha. Meitä voisi mielestämme varsin hyvin verrata perhosiin, vai mitä?
 

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

8.9. Ei lämmin luita riko

 photo fcc27f2f-fc98-425a-aea2-a1bb0202f42d_zps5586febb.jpg

Syksy pysyttelee poissa ja aurinkoa riittää, mutta me olemme jo varautuneet kylmeneviin päiviin lämpimillä haalareilla. Kuvaushetkellä otsalla saattoi olla muutama hikikarpalo, niin kuuma näissä asuissa tuli.

Olo oli melkein kuin saunassa, paitsi että me emme koskaan sauno. Tiedämme, että tällainen toiminta on epäisänmaallista, sillä täällä Suomessa oletetaan automaattisesti jokaisen olevan saunahakuinen. Me emme ole. Meistä on kummallista ajatella, että pitäisi istua liian kuumassa huoneessa väittämässä, että tässä sitä rentoudutaan, vaikka oikeastaan keuhkoihin sattuu ja ainoana toiveena on päästä pois.

Suuressa osassa suomalaisia asuntoja on oma sauna. Rakennetaanpa nykyisin yksiöitä, joissa pesutiloja (laskemme saunan sellaiseksi) on neliöissä enemmän kuin muuta asuinalaa. Kun löylykamariin on käytetty niukoista tiloista suuri osa, pitää säästää jossain ja se säästö tehdään kummallisen usein säilytystiloista. Toisaalta aika harvalla lienee käyttöä asunnolle, jossa on suuri vaatehuone, reilun kokoiset pesutilat ja pikkuruinen yhdistetty olo-työ-makuuhuone, jonne mahtuu joko nojatuoli tai kirjoituspöytä, ei molempia. Makuutilakin pitää virittää parvelle ja ateriointi tapahtuu seisten, koska keittokomeroon ei mahdu pöytää saati istuimia. Silti se sauna on niihin vähiin neliöihin mahdutettava.

Jos joskus joudumme asumaan kodissa, jossa on meidän käyttöömme varattu saunahuone, teemme siitä välittömästi varaston. Kiuas pois ja lauteiden tilalle kunnon hyllyt! Näemme jo lukijoiden silmien laajenevan hämmennyksestä ja närkästyksestä, sillä saunahan on lähes pyhä, ja jos sitä ei tarvitse, niin se täytyy arvokkaasti jättää tyhjilleen eikä sitä sovi täyttää kausivaatteilla tai millään muulla yhdentekevällä. Miksi ihmeessä ei saisi ihan itse päättää, mihin kutakin huonetta käyttää? Syöväthän monet olohuoneessa, vaikka siellä pitäisi nimen mukaisesti vain olla.

Sitä paitsi pesutilat tuntuvat nykyisin olevan melkoisia homepesäkkeitä. Sauna sisällä talossa ilman ikkunaa ei voi olla terveellinen valinta. Oikeastaan aika hassua, että ensin kerrostalosauna lämmitetään kuumaksi ja sitten saunomisen jälkeen jollain huippuimurilla imetään kaikki lämpö ja kosteus oikein äkkiä pois, jotta mikään salakavala itiöiden elatusalustaksi sopiva ei hivuttautuisi tuhoamaan rakenteita. Muutaman kymmenen minuutin päivittäinen saunahurmio voi olla koko asunnon hometurmio!

Olemme silti avarakatseisia: jos joku haluaa saunoa, niin me emme paheksu ainakaan ääneen. Kukin valitsee ihan itse, mihin aikansa käyttää ja jos ehdottomasti haluaa oleskella lämpötilassa, jossa joulukinkku paistetaan, niin kuka me olemme sitä kieltämään. Silti keksimme löylyhuoneelle vain yhden ainoan järkevän käyttötarkoituksen. Se on mainio lämmittelypaikka sellaisina päivinä, jolloin aamusta alkaen vietetään aikaa järvessä polskien. Silloinkin suosimme rantaan rakennettua puulämmitteistä saunaa, jossa ehdottomasti on oltava ainakin yksi ikkuna, josta kurkkia ulos. Sisään ei sovi kuikuilla, se on varsin epähienoa käytöstä.

perjantai 6. syyskuuta 2013

6.9. Pirjo ja Purjo tulevat ulos kaapista

 photo fce05ba8-7ab2-49ec-8173-5e22a8295e1b_zps4c5cda16.jpg

Tällä kertaa loikkaamme esiin kirjakaapista, vaikka tietysti oletitte, että vihdoinkin avaamme vaatekomeromme oven. Meillä kirjat mahtuvat kaappiin, mutta vaatteita varten tarvitaan iso huone, jota me emme aio kuvata. Tulisitte vain kateellisiksi.

Nykyisin ei ole enää muodikasta lukea kirjoja paperille painettuna vaan pitäisi hankkia elektroninen versio. Sillä tavalla säästäisimme luontoa, tilaa ja siivouskertoja, sillä paperinvalmistus kuluttaa metsiä, kirjat vievät kodeissa käsittämättömästi tilaa ja opuksilla on kammottava taipumus kerätä pölyä. Kukaan ei muista, että se lukuväline eli läppäri tai tabletti (tai mikä se nyt kullakin on) vanhenee nopeammin kuin Eino Leino ennätti aikanaan kirjoittaa runon, eli kun pääse kaupasta ulos lukulaitelaatikko kädessäsi, on sen sisältö jo auttamatta vanhanaikainen. Lisäksi tabletti kuluu nopeammin kuin oikea kirja, joten parin vuoden kuluttua jäljellä on elektroniikkaromu, jolle ei löydy käyttöä edes tilapäisenä sängynpäädyn kohottajana flunssa-aikaan.

Me olemme äärettömän vanhanaikaisia, sillä haluamme lehtemme lehtinä, kirjamme kirjoina ja yllättäen myös mainokset mummoversioina eli postilaatikkoon kannettuina. Näin siksi, että emme osaa nähdä nettimainoksia. Silmämme sivuuttavat ne lähettämättä aivoihin mitään tunnistetietoa siitä, että tuossapa oli hyvä tarjous. Mainospostista sen sijaan löydämme välittömästi ne säilytyslaatikot, joita ilman emme yksinkertaisesti voi olla tai sen maton, jota emme ole edes osanneet kaivata, mutta jonka ostaminen tuntuu ainoalta järkevältä vaihtoehdolta talven paukkupakkasten lähestyessä hurjaa vauhtia.

Olemme tietoisia siitä, että mainokset ovat siirtymässä nettiin, mutta yhtä lailla olemme perillä siitä, että osassa selaimia mainokset voi poistaa näkyvistä. Siksi varmaan emme niitä aina edes huomaa, koska olemme sellaisen suoramarkkinointia estävän suodattimen koneelle asettaneet. Postilaatikkoon ovenpieleen voisimme laittaa lapun "mainoksia, kiitos" vastapainona kaikille niille naapuruston tarroille, joissa mainosten kanniskelu kielletään.

Emme me sentään nettimainospimennossa elä, joten meillä on omat inhokkimme silläkin sarallla. Eniten vastustamme niitä nettimainoksia, jotka leviävät koko näytölle. Silloin joutuu etsimmään kaikista nurkista, josko sinne olisi piilotettu "sulje tästä" -rasti. Seuraavaksi kurjimpia ovat pop up -mainokset, jotka putkahtavat lupaa kysymättä kesken kaiken näkyville (niitä tosin ei enää kovin usein ole kiusaksemme tehty). Tyhmiä ovat myös sellaiset kaupalliset tiedotteet, jotka vilkkuvat, välkkyvät ja kehottavat klikkaamaan, koska satumme olemaan juuri se satunnainen selailija, joka on valittu voittamaan iPod, Lumia tai jotain muuta mahtavaa. Emme mene halpaan, koska tiedämme, että klikkauksen ansiosta saamme itsellemme uuden kännykän sijaan paljon harmia. Tarjouslehden avaamisesta ei saa itselleen virusta vaan korkeintaan haavan sormeensa, jos on huolimaton.

Kirjat kirjoina, mainokset värikkäänä kiiltävänä paperina ja netti pelkkään huvikäyttöön, siinä meidän mottomme tälle päivälle. Vaatepuolella meillä on tänään vuorossa samalla kaavalla ommellut tunikat ja niiden seurana kapealahkeiset housut. Tai no oikeastaan näissä mitään kaavoja ole käytetty, ompelijamme leikkelee kankaita kohtalaisen vapaalla kädellä ja katsoo sitten, mitä palasista saa aikaan. Tällä kertaa tuli tämmöiset.
 

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

4.9. Kesäpinnistys

 photo 095a7cd3-7397-48fa-97d4-d8186c91d6a1_zps3dfa236c.jpg

Vaikuttaa siltä, että kesä yrittää pyytää anteeksi sitä, että ei ollut ihan täydellinen. Siksi aurinko keskellä päivää paistaa hehkuvasti ja on lämmintä, vaikka muutamaa tuntia aikaisemmin aamusumu tunkeutui luihin ja ytimiin. 

Tänään on kesän viimeinen uimapukupäivä. Pirjolla on omassaan yksi ainoa kukka, Purjolla satoja. Taustallamme ikkunan takana näkyy kuusama, joka on väkertänyt oksilleen melkoisen määrän marjoja. Ruusupensaatkin ovat olleet varsin tuotteliaita, mutta meillä ei ole käynyt edes mielessä ryhtyä ruusunmarjasosetta keittelemään. Toisaalta tuntuu mukavalta ajatella, että jossain on satoja hehtaareja ruusuja vain siksi, että joku kerää niiden marjat talteen. Siellä saattaa juhannuksen tienoilla olla aika juhlava tuoksu!
 
Juhannuksesta tulivat mieleen arkipyhien siirrot viikonloppuun. Oma ehdotuksemme on, että sekä vappu että uusivuosi siirretään lauantaille ja sunnuntaille. Niihin ei liity mitään kovin kirkollisia perinteitä vaan enemmänkin nestemäisiä asioita, jonka vuoksi viikonloppu olisi mitä oivin paikka kyseisille vapaapäiville. Todennäköisesti vuonna 2018 siirretään joka tapauksessa jouluaatto perjantaille ja itsenäisyyspäiväkin joulukuun ensimmäisen viikon sunnuntaille, joten se ja sama, koska vappua juhlitaan. Säästösyistä sen voisi tietysti yhdistää juhannukseen, mutta kuitenkin niin, että ylipitkän viikonlopun sijaan lauantaina olisi samanaikaisesti kaksi yleistä vapaapäivää, joita voisi sitten juhlia kaksin verroin enemmän.
 

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

1.9. Tästä neuvola vaikenee!

 photo b134e528-e292-455b-9e92-ce8664f9083c_zps7ac70abb.jpg

Ensimmäisestä neuvolakäynnistä alkaen tuoretta perhettä neuvotaan ja opastetaan kaikenlaisissa todella tärkeissä asioissa, jotka ovat odotettavissa ennen ja jälkeen lapsen syntymän. Yhdessä terveydenhoitajan kanssa keskustellaan niin raskauspahoinvoinnit kuin vauvalle tarpeelliset hankinnatkin. Äidistä ja odotetusta tulokkaasta pidetään kaikin tavoin hyvää huolta punnitsemalla, mittaamalla, ottamalla verikokeita ja vastaamalla asiantuntevasti kummallisiinkin kysymyksiin. Kaikki huolensa saa kertoa ja jos niitä ei ole, keksitään yhdessä muutama.

Sama systeemi jatkuu lapsen synnyttyä. Neuvolasta saa joka käynnillä nivaskan mainoslehtisiä, joissa käydään läpi niin lapsen kehitysvaiheiden selostaminen kuin imetyssuositukset, hampaiden puhkeamisen aiheuttamat oireet, tavallisimmat lastensairaudet, oikea-aikainen siirtyminen kiinteään ruokaan tai vaikka vauvan emotionaalisen kehityksen tukeminen ja varhaisen kiintymyssuhteen tärkeys. Tukea ja tietoa tulee kaikista mahdollisista tuuteista aina sinne asti, kun lapsi lähtee kouluun ja vielä sen jälkeenkin.

Oppaissa käsitellään sitä, miten lapsi tekee perheen ja miten kaikki mullistuu hänen saapuessaan. Siinä ohessa muistutetaan, että syöttötuoli on näppärä hankinta tai että mikään ei ole niin tärkeää kuin laittaa pistorasiansuojat paikalleen. Lapsen ystävyyssuhteitakin sivutaan (kannatettava asia, kavereiden kanssa olemiseen tulee kannustaa) ja eskari sekä kouluunlähtö kuvataan valtavana mahdollisuutena ja uutena maailmana. Ohimennen jossain oppaiden lopussa muistutetaan, että uhmaikä muistuttaa murrosikää, joka on tulossa sitten joskus monen vuoden kuluttua.

Mutta neuvolassa ei koskaan kerrota, että se innolla odotettu lapsi pakkaa jonain päivänä tavaransa, heilauttaa kättään hyvästiksi ja muuttaa pois kotoa. Siis ihan noin vain. Etukäteen lähtöön liittyy kaikenlaista levottomuutta ja jopa unettomuutta, mutta neuvolan oppaita hiirenkorvalle selaillut vanhempi huomaa, että oireet viittaavat vahvasti poskihampaiden puhkeamiseen. On ärtyisyyttä, kiukkua, epämääräistä touhukkuutta ja halua hieroa ikeniä vaikka syömällä hapankorppua. Siksi oireisiin ei yleensä kiinnitä sen enempää huomiota, korkeintaan miettii, vieläkö pakastimessa on tallessa viilentävä purulelu. Tämän vuoksi lähtö on hämmentävä yllätys, vaikka miten olisi nähnyt muuttolaatikoiden pinon eteisessä.

Se sama lapsi, jonka ensihymyä metsästettiin kameran kanssa viikkotolkulla ja jonka hiihtokilpailussa saatu muumimitali on edelleen kunniapaikalla kirjastohuoneessa, jättää jälkeensä paljon isomman tilan kuin mihin pinnasänky, syöttötuoli, sitteri, muutama vinkeä soittorasia, nukkekoti, parkkitalo, prinsessakatosvuode, ainakin kolme polkupyörää, lukuisia suksia, monoja ja luistimia, tietokone, jääkiekkopeli ja lukion kirjapino aikoinaan ujutettiin. Eikä siinä kaikki: myös sen lähtevän lapsen sisarukset tekevät aikanaan saman päätöksen. Autioissa huoneissa kaikuvat menneisyyden askelten äänet, mutta kukaan ei ole siellä enää eikä mikään ole kuin ennen. 

Meidän mielestämme neuvolassa tulisi alusta alkaen tehdä selväksi, että niin mukava tapaus kuin saapuva lapsi onkin, niin hän on tullut vain käymään. Ei lainaksi, koska laina on aina joltain otettu ja maksettava takaisin, vaan vähän niin kuin ilahduttamaan niitä, joilla muuten olisi tylsää ja jotka haluavat kasvaa ihmisinä. Mikään ei kasvata aikuista niin paljon kuin seisoskelu jalkapallokentän laidalla nappulaliigan ottelua katsomassa ja ylpeyden pidätteleminen jälkikasvun voittaessa taidekilpailun tai vaihtoehtoisesti vastahakoisen lapsen pukeminen toppahaalariin ja vatsatautiyön kahdeksannen oksennuksen siivoaminen sängystä. Silti sitä pysähtyy hiljaisessa talossa kuuntelemaan, miten joku tepsuttaa parketilla, ja jos oikein keskittyy, kuulee menneisyydestä irtipäässyttä kikatusta, joka on hetkeksi pyrähtänyt huoneisiin.

Me otimme kuvaan mukaan nukketalon, koska se jotenkin sopii teemaan. Päivän kysymys kuuluu, voittaako yksi pirjollinen sininen elefantti kokonaisen purjollisen norsulauman. Ei aavistustakaan.