maanantai 5. syyskuuta 2016

5.9. Pirjon ja Purjon erehdys

 photo 8ea4ee87-4b43-44d1-bcc2-00e8ec8e9350_zpszwoc5aox.jpg

Tai oikeastaan se ei ollut meidän erehdyksemme vaan komisario Palmun. (klikkaa edellisiä sanoja ja pääset Helsingin kaupunginteatterin sivuille lukemaan, mistä on kyse).

Me olemme korkeakulttuurisia, ja juuri siksi kävimme Helsingissä asti teatterissa kokemassa katsomisen riemun. Olimme etukäteen lukeneet kirjan ja katsoneen mustavalkoisen elokuvan, joten tiesimme, kuka on murhaaja. Siksi saatoimme seurata esitystä turvallisin mielin, kunhan ymmärsimme varoa absinttia ja sateenvarjoa.

Näytelmä oli hyvä, olihan se käsikirjoittanut Mika Waltari. Monet dramaturgiset ratkaisut olivat suorastaan mainioita, joten saatoimme keskittyä pienten virheiden poimimiseen. Melkein kaikissa lukemissamme arvosteluissa muistetaan korostaa sitä, miten ohjaus ja kaikki muukin kunnioittaa alkuperäisteosta, mutta me emme ole noiden arvostelujen kanssa aivan sataprosenttisesti samaa mieltä.

Kengät. Luitte aivan oikein! Jos asu on muuten 30-lukuinen, sitä ei pitäisi mennä pilaamaan kengillä vuodelta 2016. Tai siis kengillä, jotka kaikessa kiiltävyydessään, mallissaan ja korkonsa korkeudessa huutavat, että hetkinen, minunlaisiani ette olisi voineet nähdä kenelläkään noin 80 vuotta sitten. Miksi ne siis oli tuotu näyttämölle?

Vuorosanojen unohtelu. Kyllä meidän mielestämme saa unohtaa, kunhan ei anna yleisön sitä huomata. Nyt jopa me huomasimme ja myötähäpeäkiemurtelimme tuoleissamme. Mikä oli todella helppoa, koska Hämeentien esityssalissa on miellyttävän paljon tilaa jaloille.

Näytteleminen. Produktio oli vielä tuore - ensi-ilta oli pari viikkoa sitten - joten näyttelijät eivät vielä esittäneet, he näyttelivät näyttelemistä. He eivät olleet neiti Vanne tai rouva Rygseck, vaan enemmänkin elokuvaversiosta Elina Pohjanpää ja Aino Mantsas. Kieltämättä se hieman häiritsi, mutta jos menette katsomaan näytelmän, niin pankaa merkille, miten vallan viehättävän karmeasti Aino Seppo esittää myrkytettyä kalmoa. Siihen ei kaima aikoinaan joutunut ulottumaan.

Insinööri Vaara. Haloo - miehen piti esittää suunnilleen kolmekymppistä umpirakastunutta insinööriä, ja rooliin otettiin melkein 55-vuotias Pekka Huotari (joka näyttelijänä on sinänsä ihan hyvä, mutta sopi tähän rooliin yhtä hyvin kuin ketsuppi laskiaispullaan ).

Melkein kaikki muu olikin sitten hyvää. Paitsi yleisön käytös poistuttaessa. Jostain syystä väki halusi avautua kokemuksestaan samantien ja suomalainenhan ei voi puhua ja kävellä samaan aikaan, joten teatterisalista poispääsy oli todella hankalaa aulatiloihin esteiksi asettuneiden henkilöryhmien takia. Tilaa oli muutenkin aika lailla pikkuruisesti, joten syvällä pienissä päissämme mietimme, että onko ihan pakko ja ehdottoman välttämätöntä jäädä juoruilemaan keskelle portaita. Ohi ei päässyt oikealta eikä vasemmalta ja jos yritti, sai osakseen tuiman katseen. Jälkeenpäin kävi mielessä, että jos teatterissa olisi syttynyt tulipalo, olisi 99% katselijoista kuollut pääsemättä ulos, koska ne ensimmäiset ulospyrkineet eivät olisi suostuneet siirtymään ovelta minnekään.

Ai niin, melkein unohdimme. Erityisen hauska oli seurata hovimestaria. Elokuvaversiossa hän ei saanut yhtään näin isoa siivua huomiosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti