10.2. Mitä tapahtuu Prisma-perheelle, kun lapset muuttavat pois kotoa?

Prisma-perhe on se mediassa kauhisteltu yksikkö, joka asuu koiransa kanssa omakotitaloalueella kaukana julkisesta liikenteestä ja jonka yhteiselon kohokohta on ajella joka viikonloppu Prismaan ostoksille ja elämystymään. Nyt noin parikymppiset eivät tuollaista elämää halua, joten he eivät perusta perhettä (ihan kuin siitä seuraisi yhdessä yössä se, että päätyy entiselle pellolle postimerkin kokoiselle tontille huteraan omakotitaloon).

Ihan sama se meille, onko tuollaisia perheitä oikeasti ja jos on, niin ovatko ne kidutuskammiota pahempi kohtalo. Me pohdimme tänään sitä, mitä tuollaiselle perheelle tapahtuu, kun lapset ovat lähteneet kotoa ja farmariauto vaihdettu johonkin kätevämpään kulkupeliin. Tai emme me oikeastaan pohdi, koska tiedämme, että se perhe tai enää siis pelkkä pariskunta siirtyy S-Marketin kassajonoon taivastelemaan, jäikö kuitenkin jotain ostamatta ja oliko ne omenat varmasti tarjouksessa.

Ai että mistäkö tiedämme? No siitä, kun kävimme tänään kaupassa katsomassa, miten laumoittain tuollaisia varhaissenioreja vietti aikaansa paikallisessa S-marketissa lukemalla maustepurkkien kyljestä E-koodeja ja toisaalta roikkumalla ostoskärryissä molemmin puolin kuin kaksi taaperoa ikään. Erona on vain se, että taaperokuljetuksen voi yleensä ohittaa, kahta talvitamineissaan keekoilevaa orastavaa vanhusta ei.  

Kun Prisma-perhe etsii elämyksiä ostamalla eksoottisia hedelmiä ja antamalla lasten painaa vaa'an numeroa kaksisataa jotain,  niin S-market pariskunta jumittuu viimeistä myyntipäivää lähestyvien juustojen äärelle pohtimaan, ostaako vai eikö ostaa. Kun toisaalta tekisi mieli ja suolakeksejäkin kotona olisi, mutta kun on se kolesteroli. Pitkän pohdinnan ja koko juustohyllyjen välisen tilan tukkimisen jälkeen päädytään siihen, että liian rasvaista on. Kärryyn napataan kuitenkin seuraavalta käytävältä kevyttä maksapasteijaa ja kylmäkaapista kermaista rahkaa, koska pitäähän sitä ihmisen jotain syödä. Näitäkään hankintoja ei tehdä puolihuolimattomasti päähänpistosta, vaan jokainen maksapasteijalaatu käydään yhdessä läpi, muistellaan aikaisempia kokemuksia ja mietitään, että oliko siellä Vesa-enon syntymäpäivillä tätä vai tuota toista maalaislaatua.

Kyllä jokainen saa kaupassa ostoskäyttäytyä ihan niin kuin itse tahtoo, mutta emme me ole koskaan ennen ajatelleet, että sellaiselle työssäkäyvän oloiselle pariskunnalle paikallinen market olisi elämys, jossa voi viihtyä toista tuntia. Tosin jos on ensin viettänyt monta vuotta Prismassa haahuilemalla pitkin pitkiä käytäviä ja kadottamalla lapset tämän tästä, niin ei välttämättä osaa päästää irti rutiineista, vaan siirtää ne vähän pienempiin puitteisiin. Sen puolisonkin ehtii moneen kertaan unohtamaan, jos ei koko ajan muistuta, että pidä kärryistä kiinni, ettet eksy.

Me viivyimme ostoksilla korkeintaan 20 minuuttia, emme sinä aikana lukeneet ainuttakaan E-koodia tai vertailleet rasvojen määriä.  Erityisen vähän me estimme muita pääsemästä kurottamaan hyllyiltä haluamiaan tuotteita, vaikka kieltämättä muutaman kerran mielessä kävi, että kyllä mekin osaisimme seistä tukkimassa kulkureittejä. S-market pariskunnat kun tuntuivat kaikki tuntevan toisensa ja ilmassa oli jonkinlaista yhteisöllistä kokoontumisajon henkeä. Valitettavasti se kulminoitui 3-4 kärrykunnan luomina "sumppuina", joita ei voinut ohittaa, alittaa, kiertää tai ylittää. Piti olla röyhkeä ja sanoa "anteeksi, mahtuisiko tästä" ja sitten tyynen rauhallisesti lykkiä omat kärrynsä juuri siitä, mistä halusi mennä. Ja piti kovettaa mielensä, että ei olisi sanonut mitään, kun joku huomautti, että "on toisilla olevinaan kiire näin lauantaina".

3.2. Varpaat piiloon

Pakkanen paukkuu ja nurkissa naksuu, mutta me olemme varautuneet kerrankin ajoissa. Näissä haalareissa ovat suojassa niin varpaat kuin niskakin. Huput kiskoimme korvien suojaksi ja seuraavaksi ovat etsinnöissä tumput. Me tiedämme että ne ovat täällä jossain, mutta ainakaan toistaiseksi ei sisätiloissa ole pakkasta, joten eipä niiden löytymisellä mitenkään erityisen kiire ole.

27.1. Jotkut ideat eivät ole hyviä

Esimerkkinä ei nyt niin kovin kaksisista ideoista esittelemme tällä kertaa nämä jotensakin 70-lukuvaikutteiset hörhellykset. Näistä piti tulla sellaiset kepeät ja samalla pikkuisen juhlavat asut, mutta lopputulos on lähellä sekametelisoppaa. On kukalliset trikoohousut, on brodyyrikangasta, on pallonauhaa, on röyhelöä. Jopa kädentiet piti mennä kuminauhalla röyhelöittämään, jotta lopputulos olisi ... runsas?

Toisaalta näiden ompelemisen ja etenkin esittelemisen jälkeen ymmärtää taas hyvin sitä onnetonta, joka jossain hikipajassa väsää rumia vaatteita vain siksi, että joku suunnittelija on saanut päähänsä, että nyt halutaan juuri tätä.  Äkkiseltään se suunnittelijakaan ei keksi, että kuka haluaisi, mutta kuningasidea täytyy toteuttaa ja pian. Sitten se lopputulos muistuttaa jotain tällaista eli periaatteessa OK, mutta kuka kumma ja missä ihmeessä kehtaa julkisesti esiintyä tämmöisissä. 

Vielä joskus perustamme rumien vaatteiden vastustuskomitean. Näiden kanssa me tosin olemme ongelmissa, koska emme osaa päättää, että ovatko nämä yksinomaan rumia vai ainoastaan liikaa. Onneksi omaan vaatekaappiinsa saa säilöä ihan mitä haluaa, joten seuraavan kerran nämä otetaan esille, jos joku järjestää 70's partyn. Ehdottomasti ei kovin pian.

24.1. Pirjo ja Purjo häätunnelmissa

Kukaan tuttu ei tiettävästi ole menossa naimisiin, mutta me olemme viettäneet enemmän kuin runsaasti aikaa katsomalla television hääohjelmia. Niissä kaikissa on samanlainen osanottajajoukko eli morsian, joka ei ole ollenkaan varma haluamastaan hääpuvusta ja sitten kavereita tai sulhanen tai äiti tai isoisä, joka on ihan eri mieltä koko asusta kuin morsian itse. Tietty mukana on läskiä tai ryppyjä tai jotain muuta, jonka vuoksi on kamalan hankala löytää sopivaa asua. Sitten niitä mekkoja sovitellaan ja itketetään ensin morsianta kertomalla, että se hänen unelma-asunsa on liian kallis tai ruma tai vähintäänkin siinä on selässä joku outo leikkaus, jonka takia sitä ei ikinä voi kuvitellakaan hankkivansa. Ja lopulta morsian itkettää kaikkia valitsemalla leningin, jossa hän tuntee olevansa morsian ja joka vastaa tismalleen sitä, mitä hän halusi, mutta ei ikinä tiennyt etsivänsä.

Ajoittain me ihmettelemme, miksi kiusaamme itseämme moisilla ohjelmilla. Varmaan siksi, että ehdoton suosikkisarjamme Satuhäät ei tule riittävän usein uusintoina, joten joudumme sen sijaan tyytymään amerikkalaisiin ja brittiläisiin sarjoihin. Samalla kiroamme sen, joka keksi, että morsiuspukujen sovittamisesta voi tehdä ohjelman. Tai oikeastaan kiroamme vasta sen, joka keksi, että samaa formaattia voi käyttää monessa eri maassa pienin vivahde-eroin. 

Toisaalta näiden ohjelmien ansiosta me tiedämme, että pitsi ei sovi kaikille ja että selkäpuolen vetoketjun voi vaihtaa nyöreihin, jos ei muuten mahdu mekkoonsa. Meillä on mekoissa selkäpuolella tarranauhaa, pitäisiköhän sen ilosanomaa jakaa morsiuspukuliikkeisiin. Lisäksi olemme oppineet, että kimalletta voi todellakin olla liian paljon (onneksi se koskee vain morsiuspukuja, ei meidän asujamme) ja että merenneitolinajaisessa puvussa ei voi ottaa kovin pitkiä askeleita. Siksi meillä ei ole yhtään sellaisia hankalia vasta nilkoista leveneviä mekkoja, vaan suosimme näitä tällaisia vyötäröltä asti oikein leveitä, joissa helmat heiluvat pahimmillaan 1,5 metrin verran.

Näihin mekkoihin on yhdistelty niin satiininauhaa, kimallekangasta kuin ohutta organzaakin. Eivätkä nämä kiristä tai purista mistään toisin kuin televisio-ohjelmien mekot, joista jostain syystä pääsääntöisesti se viimeisenä sovitettu on ainoa oikea. Muutenhan draaman kaari katkeaisi alkutekijöihinsä, jos heti ensimmäinen asu olisi sopiva. Eikä meidän tarvitse hankkia mekkoa vuotta ennen tilaisuutta, kuten niissä ohjelmissa tehdään: jostain syystä amerikkalaisia morsiuspukuja ommellaan kutakuinkin 12 kuukauden verran! Jos joku erehtyy kertomaan, että häät ovat jo saman vuoden aikana, niin myyjät pyörittelevät silmiään ja huokailevat kauhistuneina. 

Me emme pyörittele silmiämme vaan helmojamme. Ja hyvä niin.

5.1. Kevät on melkein täällä

Vasta kuvasta huomasimme, että Purjon haalarista on karannut muutama leppäkerttu. Ei kai se haittaa?

Tänään kaivelimme kaapin perukoilta mahdollisimman iloisia vaatteita, koska ankea harmaus ulkona alkaa vähitellen riittää. Iloinen on tässä tapauksessa synonyymi riemunkirjavalle, mutta onneksi me emme ole mitään värien konmarittajia, joille kelpaa vain musta ja valkoinen.

26.12. HUPS - joko se joulu meni?

Vähän myöhässä mutta sitäkin lämpöisemmin: joulua!

Kuvassa olemme luonnollisesti me sekä pikkuruinen muovinen joulukuusi, jonka valot lakkasivat toimimasta kriittisellä hetkellä. Eli juuri nyt. On se silti ihan kelpoisa kuusi ja saa ilahduttaa vielä monia vuosia, kunhan ensin löydämme siihen (alennusmyynneistä) uudet lamput.

12.12. Pirjo ja Purjo ottavat kummituskuvan

Muiden valokuviin ilmestyvät Jeesuksen kasvot tai Donald Trumpin hiukset, mutta me saimme kuvaamme ikuistettua kummitusherätyskellon! Katsokaa tuota kaikkein suurinta kameran linssille sulanutta pisaraa oikeassa yläkulmassa, eikö se teidänkin mielestänne ole ilmassa leijuva vanhanaikainen pärisevä herätyskello, joka näyttää kutakuinkin aikaa 16:55?

Meidän piti siis kuvata syksyn ensimmäistä kynttilälyhtyä hetkeä ennen vesisadetta, mutta nyt iltamme kuluu pohtiessamme kuvaan pujahtanutta lisäosaa. Mistä se on tullut, onko se pelkkä heijastus jostain vai putosiko pihaan  aikamittari. Ja mitä ihmettä se tarkoittaa, että kello tunkeutui juuri meidän satunnaiseen valokuvaamme. Ei kai sitä, että huomenna joutuu heräämään aikaisin?

Omat asumme ovat tänään mallia vauvahaalari eli hienommin sanottuna jumpsuit. Erityisesti toivomme, että panette merkille Purjon haalarin punaisen, valkohampaisen vetoketjun. Se on piste iin päälle.