5.9. Pirjon ja Purjon erehdys

Tai oikeastaan se ei ollut meidän erehdyksemme vaan komisario Palmun. (klikkaa edellisiä sanoja ja pääset Helsingin kaupunginteatterin sivuille lukemaan, mistä on kyse).

Me olemme korkeakulttuurisia, ja juuri siksi kävimme Helsingissä asti teatterissa kokemassa katsomisen riemun. Olimme etukäteen lukeneet kirjan ja katsoneen mustavalkoisen elokuvan, joten tiesimme, kuka on murhaaja. Siksi saatoimme seurata esitystä turvallisin mielin, kunhan ymmärsimme varoa absinttia ja sateenvarjoa.

Näytelmä oli hyvä, olihan se käsikirjoittanut Mika Waltari. Monet dramaturgiset ratkaisut olivat suorastaan mainioita, joten saatoimme keskittyä pienten virheiden poimimiseen. Melkein kaikissa lukemissamme arvosteluissa muistetaan korostaa sitä, miten ohjaus ja kaikki muukin kunnioittaa alkuperäisteosta, mutta me emme ole noiden arvostelujen kanssa aivan sataprosenttisesti samaa mieltä.

Kengät. Luitte aivan oikein! Jos asu on muuten 30-lukuinen, sitä ei pitäisi mennä pilaamaan kengillä vuodelta 2016. Tai siis kengillä, jotka kaikessa kiiltävyydessään, mallissaan ja korkonsa korkeudessa huutavat, että hetkinen, minunlaisiani ette olisi voineet nähdä kenelläkään noin 80 vuotta sitten. Miksi ne siis oli tuotu näyttämölle?

Vuorosanojen unohtelu. Kyllä meidän mielestämme saa unohtaa, kunhan ei anna yleisön sitä huomata. Nyt jopa me huomasimme ja myötähäpeäkiemurtelimme tuoleissamme. Mikä oli todella helppoa, koska Hämeentien esityssalissa on miellyttävän paljon tilaa jaloille.

Näytteleminen. Produktio oli vielä tuore - ensi-ilta oli pari viikkoa sitten - joten näyttelijät eivät vielä esittäneet, he näyttelivät näyttelemistä. He eivät olleet neiti Vanne tai rouva Rygseck, vaan enemmänkin elokuvaversiosta Elina Pohjanpää ja Aino Mantsas. Kieltämättä se hieman häiritsi, mutta jos menette katsomaan näytelmän, niin pankaa merkille, miten vallan viehättävän karmeasti Aino Seppo esittää myrkytettyä kalmoa. Siihen ei kaima aikoinaan joutunut ulottumaan.

Insinööri Vaara. Haloo - miehen piti esittää suunnilleen kolmekymppistä umpirakastunutta insinööriä, ja rooliin otettiin melkein 55-vuotias Pekka Huotari (joka näyttelijänä on sinänsä ihan hyvä, mutta sopi tähän rooliin yhtä hyvin kuin ketsuppi laskiaispullaan ).

Melkein kaikki muu olikin sitten hyvää. Paitsi yleisön käytös poistuttaessa. Jostain syystä väki halusi avautua kokemuksestaan samantien ja suomalainenhan ei voi puhua ja kävellä samaan aikaan, joten teatterisalista poispääsy oli todella hankalaa aulatiloihin esteiksi asettuneiden henkilöryhmien takia. Tilaa oli muutenkin aika lailla pikkuruisesti, joten syvällä pienissä päissämme mietimme, että onko ihan pakko ja ehdottoman välttämätöntä jäädä juoruilemaan keskelle portaita. Ohi ei päässyt oikealta eikä vasemmalta ja jos yritti, sai osakseen tuiman katseen. Jälkeenpäin kävi mielessä, että jos teatterissa olisi syttynyt tulipalo, olisi 99% katselijoista kuollut pääsemättä ulos, koska ne ensimmäiset ulospyrkineet eivät olisi suostuneet siirtymään ovelta minnekään.

Ai niin, melkein unohdimme. Erityisen hauska oli seurata hovimestaria. Elokuvaversiossa hän ei saanut yhtään näin isoa siivua huomiosta.

27.8. Puolukka putoaa kauas varvusta eli ajautuu muukalaisen ämpäriin

Täällä taas, tällä kertaa pihan puista on esillä omenapuu. Kuva on otettu ennen syysmyrskyä, joten tuulen raivotessa pitkin Suomea emme ole enää ollenkaan varmoja, onko yksikään omena enää paikallaan. Meillä on vaaleanpunaiset vaatteet ihan siksi, että löytäisitte meidät kaikkien näiden ylenpalttisten lehtien ja oksien välistä. Tarkka katsoja huomaa, että Pirjon paidassa on perhosia, Purjolla taas ei.

Olimme tänään aamulla puolukassa ennakoiden iltapäiväksi hurjistuneita tuulia. Meillä on ihan oma marjapaikka, jonne pitää ensin ajella metsätietä ainakin kolme kilometriä ja sitten vielä kävellä rasittavat sata metriä, mutta kun kaiken tämän on jaksanut tehdä, odottaa perillä melkoinen puolukkakeidas eli kokonainen mäki punaisenaan. Paitsi että tänään ei odottanut, koska siellä oli joku inha vieras poimija, joka ensinnäkin oli paikalla ennen meitä ja toiseksi käyttäytyi kuin olisi jotenkin ollut meitä enemmän oikeutettu mahtisaaliiseen.

Siellä me sitten könysimme eri puolilla mäkeä ämpäreinemme. Meidän sankomme oli ihan kovalla kolikkorahalla ostettu, mutta epäilemme, että muukalainen oli käynyt joutessaan jonottamassa omansa ilmaiseksi.  Me olimme panostaneet tuloksentekoon, joten käytimme poimurina nimekästä kotimaista lähes ammattilaiskäyttöön suositeltua vempainta, metsääntunkeutujalla oli mikälie vanha metallipoimuri. Hän tuhahteli ja huokaili ja vaihtoi marjamätästä tämän tästä kuin peläten, että me onnistuisimme ujuttautumaan niille parhaille apajille ennen häntä. Me taas annoimme poimurin viuhua emmekä tuskastuneet edes siitä, että ajoittain tuli kerättyä enemmän jäkälää kuin marjoja. 

Me emme tiedä, mikä on näissä tapauksissa virallinen marjaetiketti eli miten metsässä tulee käyttäytyä, kun juuri sillä omalla marjastuspaikallaan tapaa jonkun ahneen vieraan poimijan. Siksi emme käyttäytyneet mitenkään, vaan poimimme niin ahkerasti, että pelkäsimme pakastimen täyttyvän jo yhden päivän saaliista. Välillä jouduimme käymään autolla, koska ämpäri oli piripinnassa ja piti hakea toinen. Miettikää hetki: tunnissa olimme saaneet noin 9 litraa marjoja (ja jonkun verran neulasia, sammalta, koivunlehtiä, mustikoita, puolukanvarpuja ja hämähäkkejä) vain siksi, että emme olisi suoneet niistä yhtäkään kilpailevalle sangontäyttäjälle.

Lähtiessämme tunsimme silmät selässämme ja pitihän se arvata, että kun palasimme, oli vieras poimija ujuttautunut meidän puolellemme mäkeä. Se oli sodanjulistus! Niinpä meitä ei sitten yhtään hävettänyt asettua siihen, mihin olimme vähän aikaisemmin lopettaneet eli toisen poimijan puolilleen kerätystä sangosta arviolta viiden metrin päähän. Siinä kun sattui kasvamaan sen verran taajaan marjoja, että yhdeltä neliöltä saimme todennäköisesti kaksi litraa syötävää. Tai ehkä liitoittelimme hieman, mutta joka tapauksessa siinä oli niin paljon puolukoita, että toinenkin ämpärimme täyttyi hyvää vauhtia. 

Suunnilleen tässä  vaiheessa ryöstöpoimija (joka muuten oli iäkäs lippalakkipäinen ja lenkkikenkäinen mies, jos se teitä nyt kiinnostaa) väsähti,  otti oman sangon käteensä ja lähti verkalleen pois. Vähän aikaa hymyilimme voitonriemuisina, mutta sitten muistimme taas sen pakastimen, jonne todennäköisesti ei enää mahtuisi yhtäkään marjaa lisää kesäisen marttailuinvaasiomme johdosta. Ymmärsimme, että liika on liikaa säilönnässäkin, joten toinen marjaämpärimme sai jäädä hieman vajaaksi, kun lähdimme kotiin.

Koska haluamme aina ja kaikkialla tuntea iloa tai ainakin vahingoniloa, niin meitä ilahdutti koko kotimatkan ajan tieto siitä, että me saimme maastokävellä muutaman sata metriä, mutta tuo marjapaikallemme tullut  ketku joutui tarpomaan metsässä vähintään kilometrin päästäkseen takaisin tielle. Meillä kun oli taskussamme oman metsätiemme sulkevan puomin avain, sitä kautta ei kulkisi kukaan muu kuin me. Ai että miksikö olemme niin pikkumaisia, että emme halua muiden siellä kulkevan? No siksi, että metsäautotien reuna merkitsee liian monelle samaa kuin ilmainen kaatopaikka eikä meitä ilahduta enää yksikään sohva, jääkaappi tai vanha runkopatja, joka on jäteaseman sijaan tuotu metsään. Kun tiellä on puomi, ei sinne kanneta roinaa.

23.8. Luonto tunkeutuu kotiimme

Joten me tunkeudumme luontoon ja jonkun pensaan pimentoon. Tällä on varmasti joku aito nimi, mutta me kutsumme tätä lymyksi ihan siksi, että täällä voi lymyillä. Pirjo on pukenut asunsa vähän huolimattomasti, joten kesäherkuttelun pyöristämä vatsa näkyy vallan veikeästi. Purjo taas tietää, että jos ei voi peittää, niin kannattaa korostaa. Tällä kertaa korostimena on Muumimamma-aplikaatio.

Kotiimme on tällä kertaa tunkeutunut sisilisko. Siinä se toljotti meitä keittiön lattialla, kun palasimme puutarhasta omenanhakumatkalta. Ehkä se oli kuvitellut, että kotimme on autiotalo tai että siellä saa vilistellä miten tahtoo, mutta me olimme eri mieltä ja vangitsimme sen läpinäkyvällä muovikulholla. Kyseessä tuntui olevan varsin paatunut rikollinen, koska se ei mitenkään järkyttynyt vapautensa riistämisestä, ei juossut villinä ympyrää tai yrittänyt raapia tietään ulos. Siksi uskaltauduimme ujuttamaan lattian ja kulhon välistä tanakan pahvin, jonka avulla lopulta saimme kotiintunkeutujan kannettua pihalle. Vasta jälkeenpäin kävi mielessä, että se saattoi olla joku etukäteen rikospaikkaan tutustuva sisilisko, joka ensi yönä vyöryy kaikkien kavereittensa kanssa tekemään pahojaan.

Ryhdyimme listaamaan kaikkia niitä kutsumattomia vieraita, joita kodissamme on nähty. Tietenkin täällä on ollut kauhistuttava määrä hämähäkkejä, kärpäsiä, hyttysiä, ampiaisia, mehiläisiä, kovakuoriaisia ja muita hyönteisiä. Osan olemme kylmäverisesti tappaneet ja osa on päässyt pakoon. Hiiriä on ollut kymmeniä ja niistä olemme päästäneet ilmat pihalle aina kun se on ollut mahdollista. Kuistilla oli kerran rastas ja kauan sitten vintistä tunkeutui kylpyhuoneen puolelle pääskynen, joka kaiketi kuvitteli ilmanvaihtoputken juuressa olevaa tilkitsemätöntä reikää sopivaksi pesäkoloksi. Harmi, että juuri siitä ujuttautuva putosi pesualtaaseen, jos ei osannut olla varovainen. 

Vintissä ovat mellastaneet ainakin oravat ja jo mainitut hiiret. Lisäksi siellä on harmillisen kukoistava lepakkoyhdyskunta, joka tässä vaiheessa vuotta alkaa hiljalleen etsiytyä kohti talvihorrospaikkoja. 

Ihan kutsuttuina meillä on joskus käynyt koira ja kutsumatta muutama kissa. Ne olivat siitä hankalia, että eivät suostuneet ymmärtämään puhetta, vaan yrittivät olla asettuvinaan taloksi. Itsepäisen katin karkoitus ei ole helppoa puuhaa, koska pahimmillaan sellaiset tarraavat ikkunanverhoihin ja sähisevät sieltä kuin kuvitellen olevansa jotenkin oikeutettuja raatelemaan tekstiilejämme. 

Kodissamme on siis ajoittain suorastaan eläimellinen meno, joten ei ihme, että hakeudumme sieltä pensaiden suojaan piiloon. Tosin täällä voi olla vaikka lehtokotiloita valmiina niljakkaina matelemaan paljaitten jalkojemme yli. YÖK!

 

22.8. Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella rikkaruoho

Täällä taas! Varmaan jo luulitte, että olemme kokonaan unohtuneet jonnekin, mutta meillä oli sellainen mustikan, punaherukan, karviaisen ja puolukan kokoinen tauko, jonka aikana täytimme pakastinta kuin mallimartta ikään. Mansikoista emme nyt puhu, koska lehtitietojen mukaan ne olivat loppu jo juhannuksena, vaikka 5 kg laatikon saa edelleen 40 eurolla. 

Jossain vaiheessa kesää meillä oli kuvitelma siitä, että kuvauttaisimme itsemme erilaisten pihapuiden äärellä, näitä kun meillä riittää. Aloitimme tästä ihan tavallisesta kuusesta, joka on asettunut maantieteellisesti tarkastellen pihamme kaakkoiskulmaan. Vasta jälkeenpäin huomasimme, että sen ympärillä kasvaa varsin maittava voikukkayhdyskunta, joka antaa sellaisen oletuksen, että pihamme on yhtä rikkaruohoryöppyä.  Niin se muuten onkin, koska ruohonleikkuri koki äkkikuoleman vain noin 14 vuoden uskollisen niittotyön jälkeen. Kolme viikkoa ilman minkäänlaista ruohonlyhentäjää aiheutti sen, että talon ohi joskus ajavat EU-tarkastajat tutkailivat pihaamme pohtien, pitääkö pihapiiri heinäkasvuston vuoksi määrittää erilliseksi kasvulohkoksi vai ei. Mutta se on ihan toinen tarina se.

Me olemme siis voimissamme ja niin valmiita syksyyn kuin vain voi olla. Kesän hempeydestä muistuttavat vain pallolliset mekkomme, joihin on aplikoitu Hello Kitty -kuviot. Näissä voi hätätilassa esittää kärpässientä kaikille likinäköisille linnuille, joita lähitienoolle on uudisasutunut. Kuvitelkaa: lähinaapurinamme on hyvin äänekäs kurkiparvi, jonka joka-aamuisiin rutiineihin kuuluu mellakointi ja rähinä. Jos ne olisivat ihmisiä, olisimme aikaa sitten soittaneet poliisit paikalle, mutta viattomille luontokappaleille ei voi mitään. Esittävät kuitenkin tyhmempiä kuin ovatkaan.

13.7. Pirjo ja Purjo kehittelevät teorian

Olemme viime aikoina kirjoittaneet hyvin vähän. Osittain se johtuu siitä, että elämässä tapahtuu kovin paljon, joten emme ennätä asettelemaan ajatuksiamme järjestykseen ja osittain siitä, että olemme kehitelleet teoriaa.

Sen mukaan kaikilla on käytössään vain tietty määrä sanoja, jokaisella yksilöllisesti omanlaisensa sekoitus. Jos käyttää päivällä sanoja kovin ahkerasti, ei iltaan enää jää sanottavaa tai kirjoitettavaa. Ja jos jää, niin korkeintaan jotain todella hankalia tai turhia termejä kuten turnipsi tai konfiguraatio. Siksi emme ole ennättäneet blogimme pariin, koska päivät kuluvat nykyisin latoessamme sanoja peräkkäin tai limittäin tai erilaisten pallukoiden ja kulmioiden sisään. Illalla kotona ei ole enää paljoa sanottavaa, koska parhaat sanat on käytetty loppuun. 

Jatkuvien sadekuurojen innoittamina pukeuduimme haalareihin, jotka pitävät ainakin pienesti vettä. Huomiseksi on luvattu poutapäivä, mikä onkin mukavaa vaihtelua tähän ukkoskuurojen värittämään heinäkuuhun.

11.6. Älä huuda, älä pauhaa

... älä riko luonnon rauhaa.

Noin meille on aina opetettu, mutta nyt onkin muoti muuttunut. Stressaantuneita ja muuten vain elämäänsä suivaantuneita ihmisiä kehotetaan kipittämään metsään ja huutamaan siellä paha olonsa oikein raivolla ulos. Karjuntaa voi tehostaa varjonyrkkeilyllä ja kas - muutamassa minuutissa on voimaantunut olo ja taas jaksaa ankeaa arkea. Siellä sitä on korpien kätköissä koettu kokeminen, oltu yhtä Äiti Maan kanssa ja tunnettu, miten leppeä tuuli avaa kaikki aistit ottamaan vastaan niin tuoksut kuin puidenlatvojen huminan.

Kukaan ei ole tähän mennessä tuonut julki huoltaan siitä, mihin kaikki stressi metsästä menee tai siitä, onko puille ja muille kasveille lainkaan hyväksi joutua kuuntelemaan sitä, miten ihmiset purkavat tuntojaan suuriäänisesti. Ei, lehtijutuissa muistetaan vain asian psykologinen ja egologinen puoli, mutta ekologia jää kokonaan sivuun. Puut ja muut viattomat luontokappaleet joutuvat ottamaan vastaan sellaisen määrän negatiivisia tunteita, että kokenut terapeuttikin moisen jälkeen kaipaisi työnohjausta. Puille ei ole tarjolla mitään apua, joten en yhtään ihmettelisi, jos useamman stressinpurkuhuudon kuulleet kuuset kuihtuvat kuoliaiksi.

Eläimet voivat aina paeta ihmisen ärisemisen kuullessaan, mutta puut ovat juurineet tiukasti juuri siinä, missä sattuvat sijaitsemaan. Siitä ei pääse poistumaan minnekään, vaikka ei olisi pätkääkään kiinnostunut ihmisen pahasta mielestä. On pakko huojua juurillaan ja yrittää olla kuin asia ei mitenkään koskettaisi, vaikka todellisuudessa turha älämölö harmittaisi niin, että neulaset putoilevat ennen aikojaan. Järjestyslaki kieltää metelöimisen julkisella paikalla, mutta metsästä ei mainita sanaakaan, joten siellä voi psykologien mielestä melskata yötä myöten ja uskotella itselleen, että nyt stressi haihtuu.

Vaan kun ei haihdu! Sinne se jää puiden kiusaksi. Etenkin taajama-alueiden lähimetsät hyvien kävelyreittien läheisyydessä ovat erityisen alttiita stressireaktioiden vastaanottajiksi, mikä näkyy harjaantuneelle silmälle havupuiden harsuuntumisena ja lehtipuiden kuivumisena. Kaikki metsässä huudettu ääni kerääntyy viattomiin luontokappaleisiin ja suorastaan kumuloituu niissä aiheuttaen ihan yhtä paljon harmia kuin mitä se aiheuttaisi missä tahansa inhimillisessä kuulijassa. Puiden kärsimyksiä ei ajattele kukaan, päinvastoin. Niitä on käyty halailemassa vuositolkulla ja nyt niille saa huutaa niin lujaa kuin jaksaa. Luonnon kuvitellaan ottavan vastaan kaikenlaisen henkisen epätoivon ja väsymyksen, vaikka rajansa sitä on niilläkin.

Joten meidän ohjeemme on: kunnioittakaa luontoa ja olkaa sille kilttejä. Jos kerrostalon rappukäytävässä ei saa hoilata kuin viimeistä päivää, niin miksi ihmeessä lähimetsä olisi sen otollisempi paikka kiljumiselle. Turhanpäiväisellä rääkymisellä ei saavuta yhtään mitään sellaista, mitä ei saisi rauhallisella puheellakin. Ja jos teidän on ihan pakko saada lisää jaksamista halailemalla koivunrunkoja, niin kysykää edes ensin lupa. Tunteet ne on tukkipuillakin! Muutama kaunis lohduttava sana ei olisi ollenkaan pahitteeksi sen jälkeen, kun ensin olette käyneet metsässä melskaamassa omaa pahaa oloanne pois.

Vaatepuolella olemme niin aurinkoisia että itseäkin ihmetyttää. Halusimme kuvalla herättää huomiota ja siksi otimme siihen mukaan hurjan määrän raidallisia laatikkoja. Ne sointuvat mukavasti asujemme väreihin ja keltamustina varoitusvärillisinä saavat aina hieman hätkähtämään, että mitäs nyt. Huomasitte meidät, vaikka olemme ihan hiljaa! Samaa voitte kokeilla siellä metsässä, kun seuraavan kerran tekee mieli purkaa tuntojaan. Olkaa ihan hiljaa ja kuunnelkaa, kyllä silläkin stressi poistuu.

8.6. Pitopalveluyhdistyksen kirjoittamattomat säännöt

Me emme osaa laittaa ruokaa tai leipoa, joten olemme pitopalvelujen suurkuluttajia. Tähän asti olemme tyhminä tumpeloina luottaneet siihen, että pitopalvelun väki saapuu paikalle, laittaa lautaset, lasit ja tarjottavat jne. paikalleen ja meille riittää se, että olemme vieraiden kanssa juhlamielellä. Olemme siis tehneet jo vuosikausia vallan väärin, mutta onneksi viime viikonloppuna meille osui pitopalveluyhdistyksen johtokuntaan kuuluva yrittäjä, joka lateli meille käyttösäännöt. Koska tiedämme, että aika moni luulee pitopalvelun tarjoiluhenkilökunnan esimerkiksi keräävän pöydiltä likaiset lautaset, niin käytämme nyt tämän postauksen neuvoaksemme kaikkia niitä, joilla vaikka rippi- tai ylioppilasjuhlien järjestäminen on vielä edessä.

1. Asiakas on aina väärässä

Tämä on hyvä periaate ja tästä kannattaa lähteä. Vaikka pitopalveluyrittäjä olisi luvannut ihan mitä tahansa, ei hän oikeasti ole luvannut ainakaan sitä, mitä asiakas väittää. Lisäksi jos asiakas reklamoi jostain jonninjoutavasta, niin vedetään välittömästi esiin köyhyyskortti ja todetaan, että palvelu oli moitteeton, mutta asiakas näköjään etsikin halpaa vaihtoehtoa. Köyhä mikä köyhä.

2. Foliovuoka on riittävän täydellinen tarjoiluastia

Jotkut tyhmät - kuten me - olettavat, että juhlissa ruoka tarjoillaan kauniisti aseteltuna. Pitopalveluyhdistyksen mukaan näin ei suinkaan ole, koska foliovuoka on sellaisenaan varsin juhlava eikä vaadi mitään erityistä koristelua. Vuoka uunista ulos ja pöydälle, kyllä siitä kelpaa asiakkaiden kasvispaistosta ottaa eikä tarvitse uikuttaa, että muka joku juhlavampi tarjoiluvuoka pitäisi liata. Jos asiakas valittaa, muistetaan sanoa, että muissa juhlaperheissä ollaan oltu ihan tyytyväisiä eikä kukaan koskaan ole sanonut, että ei muka eineskeittiöidenkin suosima folio kelpaa. Tästä asiakas ymmärtää, että on hienosteleva snobi ja siksi hieman naurettava ja halveksittava.

3.Pitopalvelulla on oikeus tehdä tupatarkastus koko taloon

Pitopalvelun väellä on sen verran raskas työ, että heillä on ennen tilaisuutta oikeus tutkia koko juhlapaikka, oli se sitten jonkun koti, kartano tai nuorisoseurantalo. Erityisesti keittiön kaapit ovat se alue, jossa pitopalvelu saa melskata niin riemulla kuin haluaa, talonväeltä ei tarvitse kysellä lainaan teekannua tai puuttuvia tarjoilukulhoja. Ne voi ottaa kaapista kuin omansa. Jos ei heti löydy, kannattaa nousta tuolille seisomaan ja kurkkia ylimmätkin komerot, aina sieltä jotain lystiä löytyy.

Tästä seuraa myös se, että pitopalveluyrittäjällä on lupa olla joskus hieman leikkisä.  Paistin voi tarjota kekona salaattikulhosta, jos ei keittiöstä löydy muuta sopivaa astiaa. Jos palvelun tilaaja rohkaistuu huomauttamaan, että pyynnöstä ruokasalin puolelta olisi löytynyt hyvinkin juhlavia tarjoiluastioita, niin tuhahdetaan kuuluvasti ja sanotaan, että meillä oli kiire. Sitähän ei pidä mitenkään puolustella, että omia tarjoiluastioita ei muistunut mukaan. Tai kakkulapiota, kastikekannua, leikkuuveistä...

4. Likaisten astioiden kerääminen ei kuulu pitopalvelulle

Monihan kuvittelee, että näin olisi. Tyhmyyksissään uskotaan, että pitopalvelusta tulee peräti kaksi ihmistä paikalle, koska toinen pitää huolta, että pöydässä riittää syötävää ja toinen pitää huolta siitä, että juhlavieraiden ei tarvitse kanniskella astioita itsepalveluna keittiöön. Olette erittäin väärässä luuloinenne. Pitopalvelusta tulee kaksi henkilöä siksi, että he voisivat pitää seuraa toisilleen sillä aikaa, kun isäntäväki (tai emäntäväki) kantaa likaisia lautasia ja kahvikuppeja keittiöön tehden näin tilaa uusille vieraille. Jos pitopalvelun väkeä patistaa astiankantoon, saa ripeästi vastauksen, että "heti" ja sen jälkeen vastaaja poistuu vähintään vartiksi ulos ikään kuin keräämään voimia ja varmistamaan, että joku toinen tekee työt. Jälkeenpäin reklamoidessaan saa vastauksen, että kun talonväki jo teki sitä työtä, niin ajateltiin, että ei tulla väliin sotkemaan.

5. Kolmatta kierrosta ei ole

Pitopalveluissa on käytössä yhdistyksen säännöissä määritelty rajaus, jonka mukaan ensimmäisellä kierroksella kaikille on kaikkea, santsikierros on jo typistetympi versio eikä kolmatta kierrosta ole. Ei siis pidä olla sellainen tyhmyri, joka ensin ottaa salaattia, seuraavalla kerralla kalaa ja vasta kolmannella lämmintä ruokaa. Ei, pitopalveluyhdistys on päättänyt, että ruoka syödään ripeästi, koska heillä on kiire kotiin. Ei siis mitään ensimmäisen kierroksen varovaista maistelua, vaan alusta alkaen hillitöntä mättöä.

6. Kakkua otetaan vain yksi pala

Kolmatta kierrosta ei tunneta kahvittelussakaan, koska pitopalvelulle paras vieras on nopeasti poistuva vieras (etenkin, jos emäntäväki tajuaa kantaa likaiset kupit samantien keittiöön, jotta voi laskea, missä vaiheessa voi ryhtyä äänekkäästi tyhjentämään kahvipöytää). Kahvin kanssa saa ottaa yhden palan kakkua eikä tilaajan ole sopivaa pyytää uutta kakkua pöytään, jos edellisestä on vielä palakin jäljellä. Vaikka ne kakut on periaatteessa maksettu ja tilattu, niin pitopalveluyrittäjä pitää yhdistyksen tukeen nojaten periaatteenaan, että hän saa päättää, paljonko syödään ja mitä. Jos ei vieras ole vaivautunut koskemaan sinappisilakoihin, niin kaksi palaa kakkua on kuin rienausta ruuanlaittajalle.Jos palvelun tilaaja menee ääneen sanomaan, että ottakaa lisää, niin siitä saa laskuttaa erikseen.

7. Vieraissasi on aina joku pitopalveluyrittäjän tuttu

Tämä on siitä kätevää, että jos kaikki ei mene niin kuin toivoit, ja avaat suusi arvostellen sanomalla, että tämä vähän harmitti, niin pitopalveluyhdistykseen kuuluva yrittäjä muistaa muistuttaa omista paikalla olleista tutuistaan. Hän lupaa tiedustella näiltä, menikö kaikki kuten on kerrottu vai olisiko palvelun tilaaja puhunut palturia. Kaikkihan me haluamme, että pitopalvelu urkkii kutsutuilta juhlavierailta tilaisuuden kulkua ja sitä, että eikö ollutkin kamalan laiskaa se talonväki. Eivät olisi viitsineet itse tehdä mitään, vaan yrittivät juoksuttaa pitopalvelun väkeä! 

8.Lopuksi voi ottaa rennommin

Pitopalvelu lopettaa tilaisuuden juomalla talonväen mukeista kahvia ja rupattelemalla mukavia. Likaiset kupit jätetään tiskipöydälle. Työaika on ohi, joten kuka sitä nyt enää siinä vaiheessa tekee itselleen tiskattavaa? Ja kuuden tunnin juhlaan kuuluu vähintään 30 minuutin ruokatauko, sen ruuan maksaa luonnollisesti tilaaja.

- - -

Tähän asti olemme siis tehneet kaikki mahdolliset perusvirheet ja pitopalveluiden väki on ollut hämmennyksissään ihan hiljaa. Vihdoinkin törmäsimme pitopalveluyrittäjään, joka laittoi meidät vaatimuksinemme aisoihin ja selkein sanoin kertoi, miten tulee toimia. Missään ei kuulemma aikaisemmin ole ollut niin vaativaa ja pikkumaista isäntäväkeä kuin meillä, koska oletuksemme olivat suorastaan pöyristyttäviä ja osin naurettaviakin. Mutta virheistä mekin opimme ja tiedämme, että kun on seuraavan juhlan aika, valitsemme jonkun pitopalveluyhdistykseen kuulumattoman palveluntarjoajan, koska meidän mielestämme jokaisella on oikeus kahteen palaan kakkua. Ainakin, jos tulee meille juhliin.

Siltä varalta, että joku haluaa ehdottomasti hankkia palvelua pitopalveluyhdistykseen kuuluvalta yrittäjältä, niin kerromme, että esimerkiksi Myrskylästä löytyy yksi varsin hyvin arvonsa tunteva ja mielellään asiakkaita ohjeistava henkilö.