tiistai 8. heinäkuuta 2014

8.7. Marssimurtuma ja muuta mukavaa

 photo 6fd3ce54-8249-4eb9-81e3-2c29aee07f1f_zps52a3312c.jpg

Pirjon jalka oli kipeä. Tuntui siltä, että kaksi varvasta haluaisi pudota pois, mutta mitään kuolioon viittaavaa jalassa ei näkynyt. Nilkka toimi mainiosti, polvi taipui, varpaita saattoi harotella miten halusi, mutta heti, kun jalan päällä seisoi, alkoi kipuilu, joka vain paheni kävellessä. 

Kuukauden verran Pirjo särkyä kesti, mutta sitten hän päättä mennä lääkärille. Omaksi onneksemme meillä on ikioma kerholääkäri, jonka luona saa käydä aina, kun jossain on pipi ja aika usein hän kutsuu luokseen, vaikka mitään vaivaa ei olisikaan. Kutsussa lukee silloin, että ikäkausitarkastus, mutta siitä me kerromme joskus toiste. No, joka tapauksessa Pirjo varasi ajan (kerholääkäri on siitä kiva, että sinne pääsee pienemmänkin vaivan kanssa yleensä jo huomenna), ontui vastaanotolle ja esitteli kutakuinkin toimivan, mutta ikävällä tavalla särkevän jalkansa.

Lääkäri suhtautui tilanteeseen asiallisesti, käänsi ja väänsi jalkaterää niin, että rutina kuului ja tarjosi lopuksi reseptin ja lähetteen. Reseptillä sai lääkettä ja lähetteen kanssa saattoi mennä mustavalkoiseen valokuvaan, josta ilmenisi, onko jalkaan pesiytynyt joku luvaton luupiikki tai muu inha asia. Siihen valokuvaankin pääsi samantien, joten koko sessio tervehtimisineen, tutkimuksineen ja kuvauksineen kesti vain 30 minuuttia. 

Kaksi päivää myöhemmin lääkäri soitti ja kertoi, että jalassa on marssimurtuma. Siis sellainen rasitusvamma, jonka saa, kun kävelee epätavallisen paljon. Pirjo ei kehdannut kertoa lääkärille, että hän kävelee epätavallisen vähän, koska ystävällinen lääkäri olisi varmaan huolestunut lisää. Onneksi hoitona on pelkkä jalkaisin tapahtuvan liikunnan minimoiminen, ja sen me jo osaamme ilman ohjeitakin.

Purjolla on tyystin toisenlainen kokemus terveydenhuollosta, mutta epäonnekseen hän valitsi julkisen puolen palvelut. Sieltä ei saanut lähetettä eikä reseptiä eikä lääkäristä nähnyt edes pientä vilahdusta. Kaikki alkoi siitä, kun Purjo heräsi yltyvään vatsakipuun. Koska aamu oli lähellä, hän päätti odottaa tuskissansa siihen asti, että voisi soittaa terveysasemalle tiedustellakseen, onko järkevää lähteä suoraa leikkauspöydälle vai onko jotain tehtävissä jo ennen sitä. 

Kuunneltuaan puhelimestaan tunnin verran odotusmusiikkia Purjo tajusi, että kukaan ei todennäköisesti vastaa, vaikka ohjeen mukaan ennen päivystykseen tuloa pitää soittaa ja varmistaa, että vaiva on riittävän suuri hoidettavaksi ja riittävän pieni, ettei se vie henkeä samantien. Niinpä lähdimme yhdessä terveysasemalle, jossa vastaanottohenkilön sijaan oli iso kyltti ja lihatiskeistä tuttu vuoronumeroautomaatti. Kyltissä oli kissankokoinen teksti, jonka mukaan päivystykseen tulevan asiakkaan pitää otta vuoronumero ja istua odottamaan pääsyä sairaanhoitajalle.

Teimme työtä käskettyä. Tunnin aikana sisään oli kutsuttu täsmälleen kaksi henkilöä ja jonossa ennen Purjoa oli vielä kahdeksan lisää. Lisäksi Purjon vatsavaiva oli hyvää vauhtia nousemassa ylemmäs eli hän oksenteli äänekkäästi korahdellen herättääkseen edes jonkun terveydenhuoltohenkilöstön jäsenen huomion ja päästäkseen kipuineen avun äärelle lepäämään. Ehei, mitään helpotusta edes paarien muodossa ei kuulemma anneta ennen kuin sairaanhoitaja on varmistanut, että ylipäätään on mitään syytä tulla paikalle.

Koska vaiva paheni ja jono seisoi, lähdimme välillä kotiin lepäämään. Sairas  kun ei jaksa terveysaseman kovalla tuolilla tuntitolkulla odotella. Valitettavasti palasimme takaisin liian myöhään: Purjon numero 43 oli aikaa sitten huudeltu ja sisään oli jo otettu numero 46. Seuraava automaatin sylkemä lappunen hehkutti lukua 63 eli edessä olisi taas ollut tuntien jonotus. Valkoinen, vapiseva ja oksenteleva Purjo päätti, että ei halua kupsahtaa terveysaseman lattialle vailla hoitoa ja kenenkään välittämättä. Mieluummin kärsimystä kotona vaakatasossa kuin julkisen terveydenhuollon uhrina kituminen.

Niinpä palasimme kotiin ja oksenneltuaan aikansa Purjo nukahti. Seuraavat kolme päivää hän oli vaisu ja kivulias, mutta selvisi kuitenkin koettelemuksesta. Jos koskaan uudestaan olemme samassa tilanteessa niin tiedämme, että jos terveysaseman palvelut on kilpailutettu ja jos sen kilpailutuksen on voittanut Attendo, niin sieltä kannattaa pysyä kaukana. Kannattaa mieluummin pysyä terveenä tai sitten valita kallis yksityinen lääkäriasema, josta saa apua eikä jonotusnumeroita.


2 kommenttia:

  1. Kerholääkäri on hyvä mahdollisuus! Toivottavasti Attendo sai sen Purjon pöpötartunnan...
    Täällä ei ole enää edes päivystykseen istumaantulomahdollisuutta. Puhelimella pitää saada yhteys ensin, ja hoitajan aika varatuksi, että pääsee sairaanhoitajalle, joka tutkii onko asia lääkäriasia vai sairaanhoitaja-asia.

    VastaaPoista
  2. Oh dear, jopas on jos jonkinlaista vaivaa! Toivottavasti olette jo toipuneet iloisiksi itsiksenne/itseksenne/itseiksenne/jotainsellaista!

    Tiesittekö muuten, että marssimurtuman voi saada myös polkemalla vimmatusti lapiota? Kyllä vaan, tämä on nähty kerran meidän perheessämme. Perennojen jakaminen on vaarallista puuhaa. Olisiko Pirjo sattunut tekemään vastaavia puutarhatöitä silloin kuukausi sitten?

    VastaaPoista