18.5. Pieni onnenhetki

Me teemme ruokaostokset suuressa kaupassa, oikeassa hehtaarihallissa. Se on niin iso puoti, että matkalla maitotiskiltä vihannesosastolle hitaimmat vanhenevat muutamalla vuodella. Me käymme siellä, koska se on kotimatkan varrella, koska siellä on pääsääntöisesti helppo liikkua (paitsi silloin, kun keski-ikäiset parisuhdevammaiset keksivät tulla ostoksille siten, että kumpikin roikkuu kärrynlaidassa ja jokaisen kaalinpään ja juustopaketin äärellä pohditaan varttitolkulla, että tämäkö se on) ja koska me pidämme vaivattomasta elämästä, jossa kaupassa voi kulkea tehokkaasti ennalta mietittyä ja aina samanlaista reittiä pitkin löytäen kaiken tarvittavan vaikka silmät ummessa. Paitsi tänään, kun ikäväksemme huomasimme, että proteiinirahkat oli siirretty omasta hyllystään täysin järjettömään paikkaan. Mutta se ei ole tämän tekstin ydinasia.

Pieni onnenhetki koettiin kassalla, jossa tuttu kassarouva ryhtyi ostoksia katsoessaan kyselemään meidän murheistamme. Vaikuttaa oudolta eikö totta, moni yksioikoisempi asiakas olisi siltä maksutapahtumalta rynnännyt henkilöstöpäällikön luokse valittamaan saamastaan kohtelusta, mutta meistä kyseessä oli todellinen asiakaspalvelu. Olemme nimittäin tässä vuosien mittaan rupatelleet jokaisen puhekykyisen kassatoimenhaltijan kanssa niitä ja näitä sen enempiä miettimättä, mistä kaikesta on tullut avauduttua. Samalla olemme kuulleet heidänkin perheistään, lomasuunnitelmistaan ja harrastuksistaan. 

Tälle meitä ilahduttaneelle henkilölle tulimme kerran herkkänä hetkenämme avautuneeksi siitä, että syömme suklaata suruumme. Tosin sen verran itsesuojeluvaistoa meillä oli, että emme kertoneet, että suruksi riittää pilvinen päivä tai myöhästynyt aamulehti. Joka tapauksessa me ostimme tänään kaksi levyä Fazerin sinistä, jonka ansiosta kassarouva huolestuneesti tiedusteli, onko jotain erityisen ikävää tapahtunut. 

Miettikääpä hetki: me koimme aitoa välittämistä isossa kasvottomassa superhypermegakaupassa, jossa kenenkään ei pitäisi huomata ketään ja jossa asiakkaita riittää vuolaaksi virraksi asti. Hetken jo ajattelimme, että nyt on kasvojen säilyttämisen vuoksi valehtelemisen paikka, mutta kerroimme sitten rehellisesti, että ei varsinaista surua, pienimuotoista huolta kuitenkin. Onneksi ongelma on sitä luokkaa, että sokeri, rasva ja kaakoa oikeassa suhteessa saavat henkisen tasapainomme palaamaan ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Suklaata enemmän meitä ilahdutti se, että joku periaatteessa ihan tuntematon muisti, mistä olemme puhuneet ja mikä tärkeintä - välitti sen verran, että viitsi kysyä.

Olemme niin täpinöissämme, että unohdimme syödä suklaan. Tosin näissä vaaleissa trikooasuissa ei ehkä kannata kovin paljoa olla moisen naposteltavan kanssa tekemisissä, koska suklaa on valitettavan tiukasti tahraavaa ja näihin se suorastaan imeytyisi. Pirjon pusero näyttää siltä, kuin se olisi tehty virkatuista isoäidinneliöistä, mutta todellisuudessa kyseessä on pelkkä painokuvio.