keskiviikko 26. helmikuuta 2014

26.2. Pirjo ja Purjo petankkia pelaavan oravan armoilla

 photo cdb43d11-5e0a-4c17-924e-a14ef4c28785_zpsad9c710d.jpg

Otsikko on jälleen tarkoituksella hämäävä ja herättää sellaista uteliaisuutta, joka saa kurkistamaan blogikirjoituksesta edes ensimmäisen lauseen.

Tarina menee suunnillen näin:

Kuten olemme joskus aikaisemminkin kertoneet, oleilee vintissämme pienoinen eläintarha, joka aiheuttaa ajoittain meteliä. Tänä talvena erityisen aktiivisia ovat olleet oravat, jotka ovat kaikesta päätellen syksyllä piilottaneet talvivarastonsa jonnekin välikaton lokeroihin tai kattotuolien risteyksiin. Tämä ajoittain lähes rasittava aktiivisuus ilmenee jokailtaisena ranskalaisen kuulapelin pelaamisena.

Ai että mistäkö tämän tiedämme? Olemme usein auringonlaskun jälkeen saaneet kuunnella, miten joku (todennäköisesti orava) heittää pienen marmorikuulan tai vaihtoehtoisesti tammenterhon hyppelemään iloisesti jossain päittemme yläpuolella sisäkaton suojissa. Pomp-pomp-pomp-pomp kaikuu täydellisessä hiljaisuudessa ja sen jälkeen raapivat reippaat pikkujalat juoksuaskelin lattiaa (tai kattoa, riippuen siitä, mistä suunnasta ääniä kuunnellaan). Sama toistuu uudestaan ja uudestaan, vaikka miten harjanvarrella naputtelisimme kattopaneeleja. Kyseessä on siis valitettavan sitkeä yksilö, joka ei luovu leikistään edes pienesti häirittynä tai vaihtoehtoisesti kokonainen uskalikkojen parvi, joka kokee yhteen liitouduttuaan olevansa meitä vahvempi.

Joskus kauan sitten olemme hetken asuneet kerrostalossa. Meillä on siten kokemusta yläkerran metelöivästä naapurista, mutta silloin saattoi kipittää portaita pitkin rimpauttamaan ovikelloa kertoakseen, että desibelejä on liikaa. Kamalimmasta metelistä saattoi tehdä isännöitsijälle kirjallisen kiukunpurkauksen. Oravat eivät pätkääkään välitä varoituksista tai huomautuksista tai edes siitä, että käymme vintissä huutelemassa mahdollisimman vihaisesti, että "nyt se riehuminen saa luvan loppua". 

Todennäköisesti joudumme kuuntelemaan välikaton kuulanheittoa siihen asti, kunnes kevät koittaa ja paikallinen oravien puulaakisarja on saatu päätökseen tai vaihtoehtoisesti kaikki tammenterhot syöty. Edes nämä meidän dinosauruspuseromme eivät saaneet tupsukorvaisia veijareita pelästymään niin paljoa, että ne olisivat luopuneet harrastuksestaan. Huomatkaa jälleen kerran, miten paljon vaate muuttuu, kun vaihtaa resorien värin oranssista vihreään. Oravat - nuo pienet typerykset - eivät sitä noteeranneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti