lauantai 1. elokuuta 2015

1.8. Milloin mustikoiden poimimisesta tuli sosiaalinen tapahtuma?

 photo aecd70d4-f7fe-4ecc-8ab5-ee8ee8731975_zpsn8wuzi6g.jpg

Mummo meni mustikkaan ja me perässä, mutta emme mahtuneet. Heh, heh!

Meillä ei ole mummoa, mutta median mustikkarummutuksen säestäminä päätimme kantaa kortemme kekoon ja sankomme metsään flavonoidien toivossa. Nuo vierasperäiset asiat ovat jotain mustikkaan pesiytyneitä hyviä yhdisteitä, joiden vuoksi marjojen syömisestä tulee tyytyväinen olo, iloinen mieli ja kirkas katse. Mustikoiden poimimisesta puolestaan tulee likaiset kädet.

Lähdimme metsään suunnilleen piirakkamarjojen toivossa, mutta kohtasimme siellä tätsykkälauman, joten emme kehdanneet poistua ennen kuin ämpäri oli täysi. No joo, fuskasimme ihan vähän ja tässä vinkki teille muillekin, jotka koette metsässä sosiaalisen paineen liian raskaana. Taitelkaa leivinpaperista tai vastaavasta ämpäriinne sisäpuolelle suojus, jota voitte sitten nostella sitä mukaan kun haluatte sen sankonne näyttävän sivusta päin täyttyneeltä. Suurin osa muovisangoista kun kuultaa läpi ja näyttää heti, jos joku yrittää petkuttaa marjasaaliillaan. Kaksinkertainen paperisuojus poistaa tämän ongelman ja siihen marjojen päälle huolettomasti heitetty kaulaliina tai huivi puolestaan estää näkemästä marjasaaliin todellisen määrän. 

Menimme siis omaan metsään. Meillä on sellainenkin, se on vähän isompi kuin Nalle Puhin puolen hehtaarin metsä, mutta aika paljon pienempi kuin Helsingin keskuspuisto.  Meidän metsämme sijaitsee kahden kylätien risteyksessä ja siellä on aika hankala eksyä, koska joka suunnassa on joko tie tai pelto valmiina ottamaan vastaan suuntavaistonsa kadottaneen. Juuri tämän urbaaneille kompasittomille ulkoilijoille soveltuvan paikan vuoksi se tuntuu olevan varsin suosittu marjastuskohde. Nyt siitä tuli myös hurjan puheenpulputuksen metsä, koska emme ole vielä koskaan eläissämme olleet marjastamassa niin, että joka puolella kuului jatkuvaa meille outojen ihmisten papatusta. Eikä siinä mitään, että juttelivat keskenään, mutta he puhuivat myös meille ja vihkivät meitä nykymarjastuksen saloihin.

Tätsykkälauma koostui noin puolesta tusinasta eri-ikäisiä naisia, joilla jokaisella tuntui olevan jotain hampaankolossaan meitä vastaan. Saimme kuulla, että mustikat tulee poimia järjestyksessä eikä sovi pyyhältää parhaasta paikasta toiseen ja jättää rippeitä muille. Ei myöskään sovi mennä sinne, minne joku toinen on aikeissa siirtyä. Erittäin vähän sallittua on rynnistää koko porukan ohi jonnekin syviin korpimaihin tekemään omia löytöjään, sillä tätsykkäporukan mukana matkanneista lapsista joku voisi saada päähänsä lähteä seuraamaan meitä ja lopulta uppoaisi aitaamattomaan suo-ojaan.

Toden totta, keskellä metsäpalstaa oli oja. Se oli sateisen kesän ansiosta erittäin paljon vetisempi kuin tavallisina vuosina ja - kauhistuksen kanahäkki - täysin vailla mitään hukkumista estäviä aitoja! Siellä se vaani viattomia marjastajia valmiina imaisemaan syövereihinsä jokaisen varomattoman, joka uskalsi sen reunoja tallata. Tätsykkälauma oli erittäin huolissaan siitä, että joku lapsista lipeää elämän reunasta ja hukkuu ojaan, jonka huolimaton ja kaikesta päätellen täysin yhteiskunnan ja sen marjastavien lapsijäsenten hyvinvoinnista piittaamaton metsänomistaja on mennyt kaivattamaan kulkijoiden kiusaksi ja kauhuksi. Jossain on takuuvarmasti joku EU-direktiivi, johon vedoten voi vaatia noin kaksimetrisen esteen ojan molemmille puolille suojaamaan ihmispoloja. Joku tätsyköistä ehdotti myös ojan kattamista vahvoilla metallilevyillä, jolloin sen ylittäminen olisi ollut helpompaa. Nyt piti ensin ottaa vauhtia ja sitten tehdä vaihtoaskelhyppy, jos halusi ojan reunalta toiselle. Vaihtoehtona olisi toki ollut noin 50 metrin kävely pienelle siltamuodostelmalle, mutta sitähän me emme tätsykkälaumalle kertoneet.

Me päätimme olla noudattamatta mitään metsänkäyttöohjeita ja suuntasimme syvemmälle korpeen, poimimme marjoja sen, mitä poimimme ja palasimme kotiin hampaat sinisinä. Metsässä meillä oli kepeät ulkoiluasut, mutta kotona valitsimme kaapista kaikken monivärisimmät puserot, jotka sieltä ikinä löytyivät. Jos nyt eksymme metsään, olemme helpommin löydettävissä kuin maastonvihreissä vaatteissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti