31.7. Kuka vei heinäkuun?

Me emme suinkaan ole päätyneet leikkipuistoon, vaikka kuvasta niin voisi päätellä. Ehei, me olemme kangaskauppa Wexlerin leikkipaikalla, joka kieltämättä ylittää kaikki tähänastiset leikkinurkkakokemuksemme. Täällä ei ole tyypilliseen tapaan muutamaa terätöntä värikynää, sotkettuja piirustuspapereita ja revittyjä värityskirjoja vaan kokonainen autorata tunneleineen ja jyrkkine mäkineen. Mikä parasta: tämä leikkipaikka ei ole lattialla vaan mukavasti matalalla pöydällä, joten ei tarvitse kykkiä hankalasti missään matolla vaan saa kokeilla autojen huimaa mäenlaskua sopivasti pöydän ääressä seisten. Paitsi jos sattuu olemaan yli 160 cm, silloin kannattaa istua alas. Heikompijalkaisille vieressä on sohva, mutta se nyt ei meitä kiinnostanut pätkääkään.

Nökötämme näin hellepäivänä uimapuvuissamme, jotka ovat trikoota. Kangas on muuten ostettu täältä muutama viikko sitten. Purjo sai päähänsä lierihatun, vaikka Pirjo kyllä yritti selittää, että loistelamput eivät kovin pahasti päätä kuumenna. Me heiluttelemme tässä jalkojamme ja olemme äärettömän täpinöissämme siitä, että löysimme kerrankin sellaisen leikkinurkan, jossa on ihan oikeasti ajateltu lapsia.

Yleensä kaikki lapsiparkit ja mikä ettei myös miesparkit ovat aika surkeita. Ne ovat nuhjuisia ja kulahtaneita ja niistä oikein hohtaa ulospäin, että ajatus oli joskus ihan hyvä ja tärkeä, mutta muutamaan vuosikymmeneen emme ole vaihtaneet luettavia lehtiä tai lasten muovileluja. Sama olo tulee terveyskeskuksen odotustilassa, jossa edelleenkin on lehtitelineessä Tuulilasi vuodelta 2001 ja Me naiset vuosimallia 2003, kesän erikoisnumero. Molemmat muistuttavat siitä, että ei ole oikeastaan kenenkään asia siivota näitä, joten lojukoot paikallaan siihen asti, kunnes vanhuuttaan haurastuvat ja hapertuvat pois. Toisaalta voi olla, että jossain on suunnaton aikakauslehtivarasto, josta joka vuosi jaetaan odotushuoneisiin menneitten  vuosien lehtiä muistuttamaan siitä, että ei hätää, vaikka olette odottanut jo kaksi tuntia, asiat voisivat olla huonomminkin. Olisitte voinut päätyä jonottamaan omaa vuoroanne jo siinä vaiheessa, kun tämä lehti oli tuore.

Meidän mielestämme tällaisiin leikkipaikkoihin panostaminen on osa asiakaspalvelua. Tuskin kukaan tulee kauppaan pelkästään leikkimään (paitsi me), mutta koska useimmilla äideillä menee hurjasti aikaa valitessaan kankaita, on suorastaan inhimillinen teko vapauttaa lapset välillä tekemään tärkeämpiä juttuja kuin valitsemaan pinkin ja fuksian välillä. On paljon mukavampaa ajaa vaikka pienimuotoinen rataralli tai istua lukemaan pehmokirjaa siksi aikaa, kun aikuiset eivät osaa päättää ostoksistaan.

Mistä tuli mieleemme, että löysimme täältä Wexleristä kaksi äärettömän kaunista kangasta. No oikeastaan löysimme noin kaksisataa kaunista kangasta, mutta nämä ovat niistä suloisimmat. Tiesittehän, että koska joku vei heinäkuun, niin syksy on jo kohta tulossa. Pitää siis miettiä, millaisissa tamineissa kohta lähdetään kerhoon. Tässä ovat meidän syksyn sävymme:

    

Pirjoon vetoaa jostain syystä joka syksy tällainen luumunpunaisen ja violetin puolivälistä löytyvä väri, ja kun kuvioina vielä on kukkia ja elefantteja, on löytymisen ilo rajaton. Purjo puolestaan tarrasi kankaaseen, joka pari vuotta sitten olisi tuntunut ihan typerältä eli ruskean ja turkoosin yhdistelmän. Pehmoisena flanellina tämä on aivan ehdoton, parin viikon kuluttua saatte nähdä, millainen liivihame tästä syntyi.

Hyllyistä löytyi vielä erilaisia kepeitä kesäisiä sävyjä niille, jotka luottavat kesän jatkuvan. Syksyn uutuuksista osa oli jo löytänyt tiensä hyllyihin, mutta koska olemme vielä hetken kesätunnelmissa, niin emme ottaneet niistä kuvia. Vielä.

Ja koska talvi on tulossa, halusimmepa tai emme, tarttui matkaan mukaan jo jotain lämpöisempääkin. Tosin tunsimme itsemme hieman omituisiksi ostaessamme uimapuvut päällä pehmoista fleeceä, mutta tätä tarvitaan ennemmin kuin huomataankaan. Tämä on sellaista paksumpaa ja pehmoisempaa laatua, josta voisi tehdä vaikka torkkupeiton.

29.7. Silmitöntä salamoitsemista

Viime yönä me emme saaneet unta, sillä luonto oli järjestänyt ihan oman ilotulituksensa. Salamat vilisivät ja välkkyivät niin, ettei aina tiennyt, onko kyseessä ihan oikeasti näkyvä valoilmiö vai oikein paha migreenikohtaus.

Olimme onnekkaita, mitään ei mennyt rikki, lähitienoille ei osunut, sähkötkin kaiketi olivat lähes koko yön toiminnassa, koska pakastin ei ole sulanut. Saatoimme siis hengähtää helpotuksesta, vaikka television meteorologi kovasti yrittikin vakuuttaa, että kukaan ei ole turvassa.

Me olemme kovasti ihmeissämme nykyisestä uutisoinnista. Aikoinaan todettiin, että tulossa on ukkosta ja sadetta ja se siitä, sellainen se kesä on. Nyt pelotellaan ja perustellaan monin eri tavoin, että kyseessä on vuosisadan karmein myrsky tai vähintäänkin ihan hirmuinen sääilmiö. Luottavaisempi yksilö varustautuu kuin kolmen vuoden evakkomatkaa varten, laittaa vettä astioihin, hakee kuivia polttopuita eteisen puolelle, varmistaa taskulamppujen toimivuuden ja kantaa penkkejä kellariin. Sinne on tarkoitus mennä siinä vaiheessa, kun ukkospuuska vie talon päältä, sähköt katkeavat ja raekuuro kastelee.

Aikansa sitä sitten odottelee, että koska se alkaa, luvattu luonnontuho, jonka ennustaminenkin on niin vaikeaa, ettei varmasti osata sanoa, että mitä ja missä, pääasia, että jotain ja jossain ja voi kauhistus sentään. Netissä täytyy tämän tästä käydä varmistamassa, onko pelastuslaitos antanut suojautumisohjeita tai mitä näyttävät ukkostutkat, onko rintama lähestymässä kaakosta vai koillisesta. Lopulta sitä luvattua myräkkää ei tule vaan se menee taas jonnekin Savoon ja trombi vetää sileäksi muutaman saaren unohtaen meidät kokonaan.

Muutenkin kaikki uutisointi on mennyt niin sanotusti överiksi. Jo keväällä tiedettiin, että tulossa on kaikkien aikojen hellekesä, mutta eipä onneksi tullut. Sen jälkeen tiedotettiin naama vakavana, että tämän hyttyskesän vertaista ei ole ollut miesmuistiin. Nähtävästi käytössä on joku aika lyhyt muisti, sillä ei tämä hyttysmäärä nyt sentään niin paha ole ollut, että olisi pitänyt julistaa yleinen ulkonaliikkumiskielto. Suunnilleen samoja määriä hyttysiä on ennenkin ollut ihan ilman tiedottamista. Seuraavaksi joku keksi, että sinilevätilanne tulee olemaan vallan valtaisa jostain ilmasto-olosuhteesta johtuen. Toisin kävi, kylmä kesä on pitänyt levät rauhallisina. Ehdotamme, että uutisoinnissa pitäydytään tästä eteenpäin puhtaissa faktoissa eikä suurennella ollenkaan kärpäsistä härkäsiä, sillä meillä ei oikein olisi aikaa varautua kaikkeen mahdolliseen. Nytkin meillä on aurinkovoiteita litratolkulla ja hellehattuja ainakin tusina odottamassa sitä hirmuista auringonpaistetta, joka on ollut luvassa jo viikkoja.

Me olemme satunnaisen pilvisen hellepäivän kunniaksi uimapuvuissa. Oikein muissa asuissa ei tänään ole voinutkaan ulkona liikkua, sillä vaikka lämpötila ei ole kivunnut kuin nipin napin yli 25 astetta, on ilman kosteus sellainen, että hiukset menevät kiharalle. Siis niillä, joilla hiuksia on. Uimapukumme ovat trikoota ja näissä on Walt Disney -sarjakuvista tuttuja hahmoja. Siinä mielessä siis muistutamme edes pikkuisen Pohjois-Korean nykyistä johtajaa Kim Jong-unia, hänkin kun kuulemma on Nalle Puh-fani.

27.7. Olisiko aika käydä valtaamassa joku katu?

Tampereella vallattiin katu. Jotkut järjen jättiläiset päättivät, että he haluavat tilaa vapaalle olemiselle, epäkaupalliselle kulttuurille ja elämälle ilman autoja. Jostain syystä kaikki vapaus, epäkaupallisuus ja autottomuus piti toteuttaa keskellä ajoväylää aivan kuin mieltään osoittavat eivät yksinkertaisissa pienissä pääkoppasissaan olisi keksineet mitään kätevämpää paikkaa. Ai niin, ilman autoa oli hankala lähteä sataa metriä kauemmas kaljaa myyvästä marketista.

Vapauteen liittyi poliisiautojen potkimista, papattien räjäyttelyä, kaljoittelua, lasipullojen rikkomista kadulle, lievää törkeämpää roskaamista, hälytysajoneuvoliikenteen estämistä ja muuta pientä mukavaa, joka varmasti sai tilaisuuteen osallistuvat tuntemaan itsensä vankoiksi yhteiskunnan rakentajiksi. Lehtikuvista päätellen osallistujat olivat keskimäärin alle 30-vuotiaita eli juuri siinä iässä, jossa isi ja äiti vielä kustantavat elämisen ja olemisen, kun itseä etsitään yliopiston käytäviltä, työttömien työpajoista ja rähjäisistä bändien harjoitustiloista. Siis juuri niistä, joissa soitetaan omasta mielestä psykedeenistä ja uraauurtavaa musiikkia, mutta jonka kaikki muut osaavat ensikuulemalta tulkita tärykalvojen kiusaamiseksi.

Ja kun on tarpeeksi eksyksissä itseltäänkin, luulee olevansa iso ja mahtava mennessään istumaan keskelle katua kaljatölkki kädessä vastustamaan autoilua. Kaupunki kuuluu ihmisille, ei autoille. Jostain syystä ne ihmiset sitten jättävät jälkeensä lasinsirpalekasoja ja pizzalaatikoita ymmärtämättä ollenkaan sitä, että vapauteen kuuluu myös vastuu. Tai ehkä ei ole osattu kotona vaatia jokaista siivoamaan jälkiään, joten siellä kadulla sitten kuviteltiin, että tilaisuuden päätteeksi äiti tulee ja laittaa kaiken kuntoon kuten ennenkin.

Me kummastelemme uudestaan ja uudestaan ihmisten silkkaa itsekkyyttä, joka kätketään erilaisten mukahyvien päämäärien kaapuun. Mieltään osoittavat halusivat tilaa ollakseen vapaita, mutta samalla he halusivat kahlehtia muiden vapauden mahdollisimman kapeaksi. He halusivat tilaa epäkaupalliselle kulttuurille, joka olikin omaisuuden vahingoittamista ja sotkemista. He halusivat elämää ilman autoja, vaikka tosielämässä he ovat istuneet autojen kyydissä paljon enemmän kuin kävelleet. Oikeastaan he halusivat riidellä ja rähistä sekä tehdä muiden elämän mahdollisisimman epämukavaksi. Siinä sitä onkin elämälle tavoitetta kerrakseen!

Kyllä, me halveksimme heitä ihan avoimesti. Luulisi, että aikuiset ihmiset osaavat ajaa asioitaan rakentavasti eikä perstuntumalla istuskelemassa muiden esteenä ja sirottelemalla lasinsirpaleita suojateille. Melkein toivoisi, että joku ryhtyisi vastaiskuun. Sopiva tapa voisi olla vaikka suvivirren soittaminen uudestaan ja uudestaan valtavista ämyreistä opiskelijakylässä sunnuntaiaamuna klo 6.00.

Me voisimme myös mennä valtaamaan jonkun kadun. Se olisi ehdottomasti kävelykatu, jossa mopoilla huristelisimme vallan vimmausti jakaen lentolehtisiä, joissa olisivat meidän teesimme. Mepä haluamme kaikki kaupunkien keskustat tyhjiksi ihmisistä, koska valokuvat autioista kaduista ovat paljon mukavampia kuin sellaiset, joissa näkyy epämääräistä väkeä. Lisäksi vaadimme vapautta häkkeihin suljetuille mummoille eli nämä vouhkaajat voisivat mennä edes kerran viikossa vanhainkoteihin ohjatusti lykkimään vanhuksia pyörätuoleissa pihamaille. Siinä voisi se oma takalistoperspektiivi hieman laajeta eli tajuntaan iskostuisi ehkä hippunen ymmärrystä siitä, mistä tässä elämässä oikeasti on kyse silloin, kun vapaa oleminen aidosti on rajoitettu.

Meillä on mahdollisimman huomaamattomat asut siltä varalta, että osuisimme jonkun vastaavan kadunvaltauksen keskelle. Emme kerro, mitä tekisimme valtaajille, koska se ei ehkä olisi laillista. Molempien paidat ovat maritrikoota ja niihin on aplikoitu kuvioita eli Purjolle pikkuinen ooga booga -merkki ja Pirjolle miniunikko. Purjolla on collegehousut, Pirjon housut ovat puuvillaa ja niissä on vaaleanpunaiset tikkaukset.

25.7. Se on turha, mutta ihana!

Se on jäätelökone. Ensin se tuntui maailman turhimmalta lahjalta, mutta sittemmin se on osoittautunut erittäin käteväksi esineeksi, jota ilman voi elää, mutta harmittaisi koko ajan.

Ihmelaitteen mukana tuli monisivuinen ohjekirja, jossa kerrottiin, että koneella valmistettu jäätelö ei maistu samalta kuin kaupasta ostettu. Varoitus oli paikallaan, sillä tällä tehty jäätelö ei ole lähellekään samanlaista kuin tusinatuotettu einesjäätelö, jota pakastealtaista saa noutaa. Oikeastaan tällä tehty jäätelö ei ole vielä kertaakaan maistunut edes samalta kuin joku edellinen valmistuserä, mikä saattaa osin liittyä siihen, että hulvattomasti olemme kokeilleet erilaisia reseptejä pääosin sen mukaan, mitä kulloinkin on käteen osunut.

Olemme tehneet mansikkajäätelöä, jossa oli mansikkaa enemmän kuin kermaa. No joo, siitä tuli sorbettia. Olemme kokeilleet suklaahippujäätelöä, joka maistui suklaahippujäätelöltä. Niitä hippuja oli aika paljon. Kokeilimme ihan tavallista vaniljajäätelöä, joka oli aika äklöä, koska aitoa vaniljaa hulahti sekaan varmaan enemmän kuin olisi edes laillista. Testasimme, miltä maistuu mariannekarkkiraejäätelö ja tulimme siihen tulokseen, että emme tee sitä enää. Karkki karkkina ja jäätelö jäätelönä. Yritimme tehdä suklaajäätelöä lisäämällä sokeria ja kaakaota, mutta siitä tuli kyllä sokerikaakaojäätelöä. Kaikenlaista muutakin on kokeiltu kaapista löytyvistä aineksista, mutta ei sentään nakkimakkarajäätelöä tai pizzamaustejäädykettä. Sen sijaan jäädytetty jugurtti on muodostunut jonkinasteiseksi intohimoksi.

Tässä laitteessa on yksi ainoa huono puoli: sitä valmista kermaherkkua tulee kerralla ihan liian vähän, vain muutaman desilitran verran. Toisaalta valmistus on helppoa eli ensin jäädytetään valmistusastia, sitten laitetaan sinne tarvittavat aineet eli kermaa tai jugurttia ja sekaan mitä nyt kulloinkin on käsillä, sekoitin päälle ja sitten se itsekseen vatkaa jäätelön valmiiksi. Helpompaa kuin heinänteko. Suunnilleen vartin kuluttua jäätelö syödään, pestään astiat ja laitetaan valmistuskulho pakastimeen jäätymään ja odottamaan seuraavaa kertaa. Mikä on mahdollisimman nopeasti.

Sopivia herkkujentekoasuja ovat liivihameet, sillä tänään on ollut omituinen hellepäivä. Aurinko ei ole paistanut, mutta ulkona on olo kuin kasvihuoneessa eli lämmintä ja kosteaa. Oikea lehmänhenkäyskeli. Pirjolla on puuvillakankaasta apinainen mekko ja Purjolla neuloksesta vastaava asu, jossa on yhdistetty yksiväristä ja raidallista kangasta ja lopuksi vielä aplikoitu trikoosta leikattu ooga booga -kuvio etukappaleeseen.

23.7. Miljoonat mätänevät metsiin - mikset sinäkin?

Otsikko on suora lainaus muinaisesta iltapäivälehdestä, jossa liian ripeänäppinen kesäharjoittelija laati mahdollisimman informatiivisen avauksen. Meidän mielestämme se on niin hyvä, että siitä voisi tehdä ihan vuosikertaotsikon.                                                                 

Marjanpoiminta, tuo ikiaikainen jokamiehenoikeus, on taas päässyt keskusteluihin ja etusivuille. Suomeen on raahattu lentokonelasteittain thaimaalaisia poimijoita keräämään rivimäisessä rintamamuodostelmassa puolijuoksua edeten niin mustikat, hillat kuin myöhemmin puolukatkin Suomen metsistä. Meno ja meininki on kaukana muinaisesta yhden perheen tarpeisiin talveksi säilömisestä, sillä kyseessä on täysin kaupallinen toiminta, jossa marjamaat valjastetaan ekologisen sijaan ekonomiseen käyttöön.

Asutuksen läheisistä metsistä kerätään kaikki marjat poimurilla myyntiin siten, että seuraavina vuosina on turha samoille apajille yrittää. Poimuri kun repii mukanaan marjojen lisäksi varvut, lehdet, läheiset kävyt ja riuskempiotteinen saa sillä irtoamaan varvikon juuretkin maasta. Tulosta syntyy ja ämpäri täyttyy, mutta jälki on murheellinen. Ja jotta kaikki katastrofin ainekset olisivat valmiita, kerätään marjat raakoina, jotta kaupallinen ja metsän antimilla elantonsa hankkiva varmasti ennättää parhaille marjamaille ennen paikallisten asukkaitten ja maanomistajan saapumista paikalle sankoineen.

Aluksi tuntui vain reilulta, että omassa maassaan köyhissä oloissa elävä lennätetään Suomeen tekemään työtä, jota kukaan muu ei täällä tee. Meidät saatiin uskomaan, että paikallisten mummomarjastajien voimin ei kauppoihin saada riittävästi luonnonantimia, joten thaimaalaiset ja vietnamilaiset ja mitä näitä nyt onkaan ovat suorastaan välttämättömiä, jotta marjat eivät jäisi metsiin ja kansantalous joutuisi syöksykierteeseen.

Muutamassa vuodessa silmät aukenivat. Metsämarjojen kerääminen ei ole palkkatyötä eikä ansioista tarvitse maksaa veroja. Poimijat ovat siis metsissä turisteina, jotka jokamiehenoikeudella keräävät marjoja yrityksille, jotka - kiitos palkattoman työn ja siitä seuraavien olemattomien sosiaalikulujen - onnistuvat saamaan ihan kohtalaista voittoa. Maksu suoritetaan poimitun määrän mukaan, ei käytetyn työajan.

Jonkun mielestä kyse ei enää ole jokamiehenoikeudesta, joka aikoinaan luotiin pitämään kulkijat hengissä. Toisen maata sai muinoin käyttää kulkemiseen, jotta matka ei muodostuisi mahdottomaksi, toisen lähteestä sai juoda, jotta ei kuolisi matkalla janoon, toisen maalta sai kerätä marjoja nälkäänsä ja nuotionkin sai yösydämeksi kuivuneista risuista sytyttää, jotta ei olisi jäänyt susien ruuaksi. Hyötyä ei saanut kukaan muu kuin kulkija itse.

Sittemmin jokamiehenoikeus on hiljalleen hivutettu aika kauas vanhasta eränkäymiseen pohjautuvasta elämäntavasta. Nyt väännetään kättä siitä, saako toisen maiden halki perustaa maksullisen ratsastusreitin eli saanko ilmaiseksi käyttää naapurin maata oman elinkeinoni harjoittamiseen, jos kykenen osoittamaan, että kyseessä on jokamiehenoikeuteen verrattava asia. Toisaalta: jos saan sen ratsastusreitin niin eihän haittaa, vaikka rakennan tallini takapihallenne, kun omalla tontilla on ahdasta? Nykyaikainen jokamiehen  rakennusoikeus kun ulottuu rajapyykkien yli, jos kukaan ei huomaa kieltää. Saanko tuoda bussilasteittain ulkomaalaisia marjanpoimijoita kylien liepeille keräämään mustikoita puoliteollisesti, koska se on helpoin tapa kartuttaa yritykseni voittoa? Ahneet suomalaiset kun eivät poimimiaan marjoja halvalla myy, joten tuon poimijavoimat muualta.

Kaupallista marjanpoimintaa kannattavat vetoavat siihen, että ilman organisointia  miljoonat kilot hyvää ja flavonoidipitoista materiaalia mätänee metsiin. Suhtaudumme asiaan vahvalla epäilyksellä. Kokeilkaa vaikka: jättäkää tänä vuonna yhdestä punaherukkapensaastanne marjat poimimatta eli mätänemään. Katsokaa sitä pensasta syyskuun lopussa ja laskekaa pensaasta löytyvät mädät marjat. Todennäköisesti niitä on tasan 0, sillä mitä ei ihminen ennätä keräämään, sen syö luonto suuhunsa. Eivät ne

poimimattomat marjat mene hukkaan, paitsi silloin, kun syöjänä on susi. Mieluummin nälkäinen luontokappale pakkasenpureman puolukan kimpussa kuin ahne marjastaja raastamassa raakoja marjoja.

 

Me emme ole malttaneet mennä poimimaan mitään, mutta mansikoita on säilötty vallan hirmuisesti. Kuvassa näkyvät tyhjät laatikot. Vaatepuoli ei ehkä ole se säilöntäystävällisin, sillä mansikkaa ei hevin saa valkoisesta paidasta puhdistettua. Siksi Pirjolla on paidassaan kukkia ja Purjolla raitoja. Pirjo laittoi päähänsä oikein leveälierisen hatun siltä varalta, että aurinko paahtaisi liikaa.

21.7. Turistikierros tuppukylässä

Tänään on hieno päivä ihan ilman syytä!

Kuvitelkaa, kerrankin me olemme positiivisia emmekä ruikuta olemattomista, kuten yleensä. Aurinko paistaa ja teimme pienimuotoisen kesäretken pihan ympäri tässä polkupyörän korissa päivää paistatellen. Löysimme monia jo melkein unohtuneita asioita katsellessamme ympärillemme kuin kesälomailevat matkailijat  ikään.

Ensimmäiseksi kuulimme historian siipien havinaa kääntäessämme katseemme ylöspäin. Toisaalta miksi kuulee havinaa, jos näkee talon iloisesti esittelevän seinässään syntymävuotensa? Joka tapauksessa kohtasimme rakennusvanhuksen, joka säitä ja muita uhmaten on pysytellyt paikallaan jo kolmella vuosisadalla. Hän vaikutti vallan tyytyväiseltä tilanteeseensa, joten ihan turha sanoa, että tullakseen onnelliseksi pitää lähteä pois. Täyttä puppua, myös paikoillaan pysyvät voivat kokea elonsa täydeksi.



Seuraavaksi kurkistimme nurkan taakse ja löysimme oven, joka on aika mahdottomassa paikassa, koska sinne ei ole edes portaita. Kuka kumma on tarvinnut ovea, joka on yli neljän metrin korkeudessa?  Iso monsteritraktori änkeytyi kuvaan mukaan, emmekä millään saaneet sitä hätistettyä pois, mutta koska olimme epätavallisen auvoisia, emme tehneet asiasta sen isompaa numeroa. Olkoot nyt kuvassa, kun siihen vasiten vänkeytyi.

Uskaltauduimme pihapiirin ulkopuolelle ja kohtasimme ensitöiksemme myöhäisen kukkijan. Kohteliaasti jätimme kertomatta, että lajitoverit ovat kukoistaneet jo aikaa sitten. Ehkä tämä kyseinen yksilö halusi osoittaa mieltään muutaman kymmenen metrin päässä kasvaville jalostetuille puutarhakasveille, joita hoidetaan ja hyysätään, mutta jotka siitä huolimatta eivät vaikuta koskaan oikein tyytyväisiltä.

Aivan maitohorsman vieressä oli pelto, joka jatkui loppuun asti. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että silmänkantamattomiin.

Pellon takana puolestaan oli musta mökki, joka ilmiselvästi yritti ryömiä kuvausryhmäämme piiloon puiden katveeseen. Turha toivo, me ennätimme nappaamaan kuvan ennen kuin  tupa sukelsi hopeapajun alle lymyilemään.



Meillä molemmilla oli tällä kotimaanmatkailukierroksellamme samanlaiset punaiset liivihameet, joiden kangas on hankittu kangaskauppa Wexleristä. Koska aurinko paistoi armottomasti, suojasimme päämme lierihatulla, vaikka oikestaan kai olisi pitänyt laittaa pyöräilykypärä, koska matka oli vaaroja täynnä. Tai jos ei ihan vaaroja, niin kuoppia kuitenkin.

19.7. Pirjo ja Purjo rimadonnina

Me olemme joutuneet rakennushommiin. Tietysti tämä tapahtui kesän ainoana (?) aurinkoisena päivänä, joten täällä sitä nyt seistään sekalaisten lautojen kasassa ja yritetään saada näistä jotain tolkkua. Vaatepuoli ei ole lainkaan asiaankuuluva vaan enemmänkin päinvastoin, mikä osaltaan kertoo siitä, että meidät on pakotettu tänne. Mekot ovat omenanvihreää Marimekon appelsiinikangasta emmekä todellakaan suosittele niitä kenellekään muulle työasuiksi rakennustyömaalle.

Koska olemme erittäin kiukkuisia ja pahalla päällä, ajattelimme tänään neuvoa hieman siinä, miten pienin, hienovaraisin elein voi  tehdä kanssaihmisensä kaistapäiksi eli ärsyttää heidät vihan vimmoihin tai vähintäänkin raivon partaalle. Kimmokkeen olemme jälleen kerran saaneet lähiympäristöstämme.

1. Apua-huutelu yleisillä paikoilla

Tämä on etenkin näin kesällä yksi parhaita tapoja ärsyttää ympäristöään. Jatkuva apua-huutelu ilman mitään syytä sekä turruttaa kuuloelimen todellisilta avunpyynnöiltä että samalla  aiheuttaa vastustamatonta halua mennä sen avunpyytelijän luokse kertomaan, että nyt turpa tukkoon ja kita kiinni. Jos ei ole mitään hätää, ei apua huudella. Ja jos taas on oikeasti hätä, niin huudetaan vähän kärkkäämmällä äänenvärillä. Ja koska tähän syyllistyvät nimenomaan lapset, haluaisivat kanssaeläjät kertoa lapsen vanhemmille, että tarkistakaa nyt ihmeessä, miksi se koko ajan vikisee. Jos avunhuutaminen on ainoa tapa saada vanhempien huomio, niin jotain on pahasti pielessä.

2. Potkiminen

Siis ihan mikä tahansa potkiminen. Viereisen tuolin potkiminen, läheisen  seinän potkiminen, edessä olevan istuimen potkiminen. Tasainen jump-jump-jump ihan vain siksi, että jalan heiluttamisesta lähtee kiva ääni kengän osuessa pöydänjalkaan tai mikä vielä parempaa, jää seinään kiva jälki. Potkiminen muistuttaa muinaista kiinalaista vesikidutusta, jossa tasaisin väliajoin tiputettiin vesipisara samaan kohtaan uhria. Tämän ajantaju katoaa, ympäristö menettää merkitystään ja ajatukset pyörivät siinä, koska seuraava vesipisara putoaa. Potkimisen tekee erityisen ärsyttäväksi se, jos potkijan vieressä koko ajan hyssytetään, että "älä nyt viitsi" ryhtymättä kuitenkaan mihinkään toimenpiteisiin.

3. Tyhjänpäiväinen riekkuminen

Tätä näkee nyt jokaisena aurinkoisena päivänä aivan kuin sateen keskeytyminen jotenkin antaisi luvan hypellä, töniä vieraita ihmisiä, pyrähdellä, juoksennella ja siinä sivussa hieman kirkua ja kikattaa. Tämä koskee kaikkia ikäryhmiä ja molempia sukupuolia. Jostain syystä tätä ei ilmene sateella lainkaan, joten joudumme tässä yhteydessä toivomaan runsaasti lisää sateisia päiviä. Erityisen ärsyttävää riekkuminen on liikennevaloissa, joissa pitäisi seisoskella asiallisesti tarkkailemassa valojen vaihtumista eikä suinkaan pyöriskellä paikalta toiselle estämässä muita keskittymästä sulavaan kadunylitykseen.

4.Kadunvaltaaminen

Tällä tarkoitamme sekä erilaisten humpuukijärjestöjen järjestäytynyttä kokonaisten väylien valtaamista rummunsoittoon ja roskaamiseen että pienimuotoisempaa yksilötason kadunvaltausta esimerkiksi kaksilla rattailla tai rollaattoreilla. Hermojarepivän ärsyttävää tämä on niillä katuosuuksilla, joilla samanaikaisesti liikkuu feissareita eli henkilöitä, jotka muiden huonoon omaantuntoon vedoten yllyttävät laittamaan nimensä paperiin, jotta voi loppuikänsä maksaa veroluonteista maksua jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle. Kaltaisemme nokkelat pujottelijat selviytyvät vallatuista kaduista kuin esteradoista ikään, mutta siitä huolimatta ne herättävät ärtymystä.

5. Kuplamuovin poksuttelu
 

Tästä löytyy kaksi koulukuntaa. Toisen mielestä kuplamuovi on paras tapa ylläpitää työhyvinvointia eli tarjoamalla jokaiselle muutaman neliömetrin kuplamuovia rutistettavaksi tai poksutettavaksi antaa samalla mielekästä tekemistä ja hermojen lepuutusta. Toisten mielestä se poksuttelu on järjetöntä ajanhukkaa, joka tuhoaa työpaikan yhteishengen nopeammin kuin se, että jokainen rehellisesti kertoisi, mitä mieltä on muista. Kun me haluamme olla oikein ärsyttäviä, kaivamme kätköistämme kokonaisen rullan kuplamuovia ja poksuttelemme sitä raivokkaasti kupla kuplalta täysin tietoisina siitä, että alhaisempaa äänisaastetta saa hakea.