Tänään me kerromme teille sadun ihan siksi, että emme jaksa miettiä mitään järkeviä asioita.
Olipa siis kerran laiska metsänomistaja, joka ei laittanut tikkua ristiin metsänsä vuoksi. Karmeana ryteikkönä sai kansallisomaisuus puutua vuodesta toiseen kalmonävertäjien ja tukkimiehentäiden tehdessä rouskuhampaineen vääjäämätöntä tuhoaan. Turhaan huokailivat ikihongat, turhaan kutsuivat koivut. Kukaan ei tullut puumääriä mittailemaan tai taimikkoja hoitamaan. Ainoat sivilisaation jäljet jätti joulukuusivaras, joka hänkin vähitellen laiskistui niin, että ei vaivautunut rämpimään edes näennäisesti pois katseluetäisyydeltä vaan nappasi matkaansa jonkun ojanreunan puista.
Vuodet kuluivat ja laiskan metsänomistajan metsä näytti enemmän kauhuelokuvien näyttämöltä kuin vientiteollisuuden raaka-aineelta. Umpeenkasaneiden rajojen takana puut hoidettiin hyvin, siellä latvuksilla oli tilaa kasvaa ja sammalpeite punoitti puolukoista joka syksy. Laiskan metsänomistajan palsta odotti ihmettä synketen vuosi vuodelta.
Eräänä talvisena päivänä myrsky raivosi lähitienoolla. Kohtalon oikusta sen yksittäinen puhuri kävi kaatamassa laiskan metsäomistajan metsästä muutaman puun. Tai jos olemme rehellisiä, puita kaatui hieman enemmän kuin muutama, koska siellä syntyi dominoefekti: yksi mänty horjahti nojaamaan luihua lahokuusta, joka uuvahti moisesta taakasta ja painautui tiiviisti muutamaa alipainoista koivua vasten, jotka puolestaan kuvittelivat esittävänsä Joutsenlampea kaareutuen kohti maata kuin parhaassa balettinäytöksessä. Vastaavia draamoja oli parin aarin alueella useita, vaikka kyseessä ei varsinainen joukkotuho ollutkaan.
Talvi tuli ja meni, puut loikoilivat sekamelskana pitkin pusikoita. Kukaan ei tuntunut niistä välittävän. Laiskalla metsänomistajalla oli metsävakuutus, koska hän ei laiskuuttaan koskaan vaivautunut sitä lopettamaan. Niinpä vakuutuksen maksamisen aikaan laiska (ja aika pihi) metsänomistaja muisti, että a) hänellä on metsää b) talvella oli myrsky c) vakuutus voisi ehkä korvata jotain.
Niinpä laiska metsänomistaja meni metsäänsä ihmettelemään. Vakuutusyhtiön ohjeen mukaan hän laski vaakatasoon päätyneet rungot ja kaikki ne puut, jotka olivat raajarikkoutuneet katkeillen ja murtuen. Sitten laiska metsänomistaja teki vahinkoilmoituksen ja sai hieman myöhemmin pienen summan rahaa korvauksena tuhoutuneesta puuaineksesta.
Mutta laiska metsänomistaja tuli ahneeksi! Hän muisteli, että myrskytuhoalueen liepeillä oli isoja puita seisoskelemassa vallan joutavanpäiväisinä. Myymällä ne voisi saada lisää seteleitä, joilla puolestaan voisi ostaa vaikka punkkipihdit (muuta laiska metsänomistaja ei keksinyt, sillä hänellä oli aika lailla yksinkertainen aivotoiminta). Niinpä laiska metsänomistaja otti yhteyttä metsänhoitoyhdistykseen ja tilasi leimikon.
Metsänhoitoyhdistyksessä oli pientä kiirettä, mutta joskus kesälomien jälkeen tai ainakin ennen uusia myrskyjä saapui leimausseloste ja hieman myöhemmin sovittiin siitä, että laiska metsänomistaja saa edelleen olla laiska, metsänhoitoyhdistys hoitaisi puukauppaan liittyvät kilpailutukset ja muut kommervenkit. Riitti, että laiska metsänomistaja laittaisi nimensä papereihin.
Kuin myös tapahtui. Kaiken piti olla selvää. Tiedossa oli hakkuualue, puutavaralajit, puumäärät, jatkotoimet ja kaikki se, mitä puukauppaan liittyi. Jopa järistyttävän kauhistuttavan suuri etumaksu saapui laiskan metsänomistajan tilille täyttäen sen niin, että pankin puhelinsoittoihin erikoistunut virkailija pirautti huolipuhelun: mitä me nyt tekisimme, kun tällä tilillä on pitkästä aikaa rahaa.
Aikanaan tuli tieto siitä, että hakkuut ovat alkaneet ja melkein samantien tieto siitä, että ne olivat päättyneet. Kohta ropisisi lisää rahaa tilille ja pankista soitettaisiin taas, tuumaili laiska metsänomistaja, joka muuten oli punkkipihtien lisäksi hankkinut kärpäslätkän, koska se oli tarjouksessa. Soitto tulikin, mutta ei pankista. Puutavaranhankintayhtiön edustaja pirautti ja kertoi, että hakkuu meni muuten mukavasti, mutta jotain mystistä tapahtui, koska sovitusta puumäärästä jäi uupumaan runsaasti kuutioita. Metsäkoneen tietokoneen mittaustuloste kertoi karua kieltään kyseisen kvartaalin tai puolen hehtaarin tuloksesta.
Asiaa ryhdyttiin selvittämään miesvoimin. Ostotapahtumasta vastannut henkilö kertoi, että ei ehkä oikeastaan koskaan käynytkään kyseisessä metsässä, koska luotti metsänhoitoyhdistyksen tekemiin papereihin. Metsänhoitoyhdistyksen toimenhaltija puolestaan tunnusti sivulauseessa, että mahdollisesti on saattanut olla niin, että hän ei ehkä sittenkään kovin perusteellisesti paneutunut kyseisen leimikon tilanteeseen, koska luotti jonkun muun tekemään metsäsuunnitelmaan ja sitä paitsi hakkuualue näkyi aika kivasti auton ikkunasta, josta hän sen kyllä oli havainnut. Puumäärät olivat pelkkä valistunut arvaus, joka nyt ei jostain syystä tällä kertaa osunut kovinkaan lähelle oikeaa, mutta parempi onni ensi kerralla.
Jostain kumman syystä sadun uljas prinssi ei tässä vaiheessa saapunut paikalle karauttaen ratsullaan pelastamaan laiskaa metsänomistajaa, joka joutui ihan itsekseen miettimään, mikä olikaan tarinan opetus. Ehkä se, että ei pidä ottaa metsävakuutusta, jos ei kestä sen seurauksia. Tai sitten se, että metsäasioissa voi moni juttu mennä metsään - mutta harvemmin se henkilö, jonka pitäisi ja jolle siitä maksetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti