24.11. Pari mietettä lauantaikoulupäivästä

Meillä on edelleen kiire eikä vähiten siksi, että eilen oli koulupäivä. Alleviivaamme ja korostamme, että kerhopäivää ei ollut, joten meillä olisi ollut varsin hyvä syy nukkua pitkään, vetelehtiä aamupuurolla, tuijotella ulos ikkunasta joutilaana ja viettää kaikin tavoin mukava päivä. Solidaarisuussyistä nousimme kuitenkin varhain ja osoitimme kaikin tavoin empatiakykyämme kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuivat nyt kouluun, jotta saavat vastaavasti jonkun toisen päivän vapaaksi joulun tienoilla.

Lauantaikoulupäivistä voidaan olla hyvin monta eri mieltä ja koska meitä on kaksi, on mielipiteitäkin noin suunnilleen yhteensä muutama. Toisaalta on ihan oikein, että lapsilla ja nuorilla ja opettajilla on joskus lauantaisin erilaista kehittävää kärsimystä sen verran, että eivät totu pitämään vapaapäiviä itsestäänselvinä. Toisaalta monessa koulussa lauantaityöpäivästä on tehty jonkunlainen rieha, jossa on mukana kirpputoria, sormimaalausta, poniajelua, makkaranpaistoa ja muodon vuoksi joku näennäinen tunti vaikka liikuntaa. Mukaan on kutsuttu isät, äidit, sisarukset, kummit, serkut, isovanhemmat ja jossain myös perheen kotieläimet, jotta kukaan ei kokisi tulleensa jätetyksi ulkopuolelle. Oppilaat saavat ruokalassa oman ateriansa ja runsaslukuiselle sukulais- ja muulle oheisjoukolle myydään hernesoppaa omakustannushintaan vanhempaintoimikunnan soppatykistä.

On olemassa myös sellaisia perheen koulupäiviä, joissa oppilaan tilalle ihan normaalille tunnille voi mennä joko vanhempi tai tällaisen puuttuessa muu läheinen henkilö. Opettajat opettavat kuin muutenkin tekisivät, kuri luokassa olisi samanlainen kuin muulloinkin ja kurssilla edetään sillä oletuksella, että tunnille uskaltautunut vanhempi muistaa kertoa kotona, mitä tuli läksyksi. Luonnollisesti tunnin alussa kuulustellaan läksyt myös vanhemmilta, ja auta armias sitä isää, jonka virkamiesruotsi on niin ruosteessa, ettei hän muista adjektiivin pieni (liten) taivutusta.

Tällaisen koulupäivän paras anti on se, että kotiin palatessaan vanhempi on rättiväsynyt, koska ei ole tottunut siihen, että joutuu tunnin välein vaihtamaan aivotoiminnassaan aivan uusille alueille matematiikasta vaikka biologiaan. Koko ajan joutuu oppimaan vaikka mitä ja kaivelemaan aivosopukoista jotain vanhaa tietoa, mihin uuden liittäisi, ja juuri kun se on pulpahtamaisilleen pinnalle jostain muistin kätköistä, onkin aika vaihtaa oppiainetta. Ja tällaisen koulupäivän kamalin asia on se, että oppilaat eivät kotona suinkaan lepäile leppoisasti vaan syövät kynsiään kauhistellessaan sitä, miten pulpetissa istuvat vanhemmat kerran toisensa jälkeen nolaavat heidät.

Kodin ja koulun yhteistyötähän näillä päivillä yritetään rakentaa eli taustalla on ihan oikea suunnitelma. Harmillisesti suuri osa vanhemmista ei tätä tajua vaan luulee, että lettukestit kotitalousluokassa ovat heidän lapsilleen arkea samoin kuin hassunhauskat kisailut urheilutunnilla. Onneksi tai epäonneksi aika harva vanhempi jaksaa sinne koululle lauantaiksi mukaan lähteä ja oman selvityksemme mukaan into osallistua lapsen päivään korreloi aika suoraa sen kanssa, mitä mieltä kyseisen vanhemman lapsi on asiasta. Emme ole toistaiseksi tavanneet ekaluokkalaista, joka ei haluaisi vanhempiaan koululle emmekä toisaalta peruskoulun päättöluokkalaista, joka toivoo vanhempien sinne tulevan. Vanhemmilla on taipumus kasvaa yhdessä lastensa kanssa, joten melko vähissä ovat ne isät ja äidit, jotka vielä nuorensa yhdeksäntenä kouluvuotena jaksavat luokkaan asti raahautua. Eipä heitä siellä tosin vanhempainilloissakaan kovin sankkoina joukkoina näy. 

Meillä on kouluunkin sopivat asut, joissa säästäväinen ompelijamme on yhdistellyt viimeiset palat kuviollista punaista puuvillaa ja vihreää trikoota. Purjon tunika näyttää jotenkin omituiselta pallolta (onkohan Purjo lihonut?), mutta tosiasiassa tuossa asussa on edessä pari laskosta, joiden piti tuoda väljyyttä helmaan, ei vyötärölle.