20.9. Pirjo ja Purjo käyvät syömässä hienossa ravintolassa

Aina on aihetta juhlaan, me ajattelimme ja lähdimme eilen syömään niin hienoon ravintolaan, että sieltä sai halutessaan alkupaloiksi etanoita. Koska olemme koko kesän ajan säilöneet lehtokotiloita etikkaliemeen, emme tällä kertaa tarttuneet tarjoukseen vaain söimme jotain ihan muuta.

Ei, me emme kuvanneet ainuttakaan annosta, vaikka jokainen niistä oli pieni taideteos. Jopa se maistiaispalaksi tuotu porkkananpala, jonka päällä oli mustatorvisienimajoneesia. Sen Purjo tosin pudotti valkoiselle pöytäliinalle nurinniskoin ja sai aikaan pienen hirveän vihreän tahran, joka ei ikipäivinä siitä liinasta poistu. Teimme siis lähtemättömän jäljen, vaikka tarjoilija siivosi sotkumme ja vakuutti, että tällaista sattuu. 

Niin, me emme siis kuvanneet, mutta näytti siltä, että kaikissa muissa pöydissä piti ruuasta ottaa kuva ja laittaa se samantien Naamakirjaan ja Instagramiin ja kaikkiin muihinkin palveluihin ikään kuin tiedottamaan, että hei vaan kaikki, minä olen nyt syömässä. Tässä on härkäpapuvaahto ja tässä rieputettua fasaanin kivipiiraa. Ja hetken kuluttua sama juttu, mutta tällä kertaa pääruuasta. Koko ajan välähdyksiä siellä ja täällä, kun annokset ikuistettiin kuviksi sen sijaan että olisi itse osattu pysähtyä niiden äärelle nautiskelemaan ilman yleisöä ja Naamakirjan tykkäyspeukkuja.

Toki myönnämme, että ne ruuat oli taitavasti aseteltu lautaselle, ne maistuivat taivaallisilta ja niistä näki, että kokkimme Juuso (kyllä, kysyimme hänen nimensä, koska Purjo harkitsi jo ennen jälkiruuan näkemistä pienimuotoista kosintaa tavoitteenaan loppuelämä lihapatojen ääressä) nautti työstään. Jokainen kastikepisara ja pikkuruinen puolitettu sipuli oli täydellisesti oikealla paikallaan puhumattakaan mausteisen etikan sulosointuisista viivoista lähellä, mutta ei liian lähellä raastetun nauriin murusia. Silti me emme kuvanneet niitä vaan söimme ja nautimme. Olimme siis muihin aterioitsijoihin verrattuna täydellisen erilaisia ruokailijoita, vähän kuin sivussa valtavirtauksista.

Jälkiruoka olisi ehkä pitänyt kuvata vain siksi, että saisitte tulla oikein kateellisiksi. Jostain syystä valitsimme kolmen erilaisen suklaan kombinaation ja saimme eteemme lautasen, jossa suklaaherkkuja täydentämään piperretyt helmimäiset hyytelöpisarat oli jokainen koristeltu aidoilla kukilla. Sellaisilla, joiden läpimitta oli suunnilleen 5 mm. Saatoimme mielessämme nähdä, miten annoksen tekijä oli pikkuisilla pinseteillä yksitellen poiminut kukkien terälehtiä ja asetellut ne valkosuklaamoussen vierelle meitä ilahduttamaan. Söimme kaiken ja olimme oikein tyytyväisiä! Heikkona hetkenä saatamme myöntää, että kokonaisuus maksoi saman verran kuin kolmihenkisen perheen kuukauden kaikki ruuat, mutta me emme ole kolmihenkinen perhe, joten emme tunne asiasta yhtään huonoa omaatuntoa. 

Me emme olleet syömässä näissä asuissa, mikä oli sikäli oikea ratkaisu, että punajuuriterriini oli lievästi sanoen vilkkaalla päällä ja pyrki pois haarukasta. Emme ole koskaan vielä tavanneet niin ripeäliikkeistä kasvisannosta kuin se oli. Onneksi sylissämme oli ruokaliina, joten mitään isoja pesulalaskuja ei ole tiedossa. Esittelemme tuossa yläreunan aika lailla surkeassa valossa oletussa kuvassa satiinimekkoja, joita on täydennetty paljeteilla ja röyhelöillä ja pitseillä. Molemmissa on vyötäröllä taakse rusetille solmittava nauha, josta olisi ollut eilen hyötyä. Kesken syömisen sen olisi voinut höllentää vapauttamaan tilaa herkuista täyttyvälle vatsalle.