Jos meillä olisi ruokablogi, olisimme voineet viikon mittaan ottaa kuvia erilaisista soseista, joita olemme keitelleet niin, että ensi talvena ei yhtäkään sämpylätaikinaa tehdä ilman omenasosevahvistusta! Koska omenasato on jäänyt osin vähäisemmäksi kuin ennen ja osin ollut järisyttävän runsas, on jokainen keittelemämme sose maistunut erilaiselta. Erilaiset lajikkeet kuten valkea kuulas, punakaneli ja mitä näitä nyt onkaan antavat kaikki erilaisia makuvivahteita puhumattakaan niistä ikiaikaisista lajikkeista, jotka maistuvat niin kitkeriltä, että niiden esiäitipuu on takuuvarmasti kasvanut Lumikin pahan äitipuolen puutarhassa. Myrkyllisiä nämä meidän hedelmämme eivät ole, mutta maultaan niin happamia, että niiden syömisestä pitäisi antaa joku maistelupalkinto. Mutta sinne sosekattilaan me olemme nekin viskoneet, kunhan ensin on kuoret, lihavimmat madot ja siemenkodat kohtalaisen tarkasti poistettu.
Koska rakastamme kokeiluja myös keittiössä, olemme perusomenasoseen ohessa keitelleet erilaisia raikkaita ja vähemmänjärkeviä yhdistelmiä. Esimerkiksi puolukan lisääminen kattilaan antoi keitokselle niin heleän värin, että sitä olisi varsin hyvin voinut käyttää vampyyrielokuvassa veren sijaan. Tunsimme hetken melkein noitamaista riemua sekoitellessamme hurmeeseen vivahtavaa kuplivaa liejua, joka tosin maistui vallan mainiolta. Miksi ihmeessä emme ole aikaisemmin yhdistelleet makuja näin vallattomasti? Osin todennäköisesti siksi, että emme ole aikoihin vaivautuneet metsään enää pahimpaan hirvikärpäsaikaan, joten ainoa punainen saatavilla oleva marja olisi pitänyt kerätä pihlajista. Tänä vuonna ne ovat tyhjiä!
Omenapuutarhassamme käy lisäksemme muitakin herkunhimoisia. Ihmettelimme aikamme, miksi tammen juurella on kuin nokittuja hedelmiä, mutta sitten selvisi, että röyhkeä tuuheahäntäinen rotta eli orava oli käynyt keräilemässä oman saaliinsa, nakutteli sen hampaanjälkiä täyteen ja hylkäsi sitten puun juurelle. Olisi edes syönyt kunnolla mutta ei, hyvä jos kolmasosa päätyi vatsaan asti. Kaiken lisäksi se ei napannut matkaansa yhtäkään niistä kitkeristä ja pahanmakuisista yksilöistä aivan kuin tietäen, että punaposkiset on parhaita.
Sama tyyppi oli kerännyt pihakeinun alle keon tammenterhoja. Ihmettelimme puolukoita peratessamme, että mikä ihme täällä rahisee, onko joku osa hajalla tai painostamme taipunut kieroon. Ehei, siellä alla oli varsinainen väliaikavarasto tuoreita terhoja suojassa sateelta ja tuulelta. Meiltä se ei ollut suojassa, koska tapanamme on marjoista roskia poistaessamme keinua kohtalaisen hurjasti hokien samalla rautatieasemia ja -seisakkeita Mäntsälästä etelään. Siis Hirvihaara, Kerava, Savio jne. Ei siinä mitään järkeä ole etenkin kun säännöllisesti unohdamme Puistolan, mutta toisaalta tehdäänhän sitä nykyisin paljon järjettömämpiäkin juttuja. Keinuimme sitten koko varaston hajalle, josta voisimme toki lausua pahoittelumme, mutta koska keinun alusta oli otettu luvatta käyttöön, niin katsomme tekomme oikeutetuksi,
Puolukkaomenasoseen innoittamina etsimme asuiksi punaisinta, mitä talosta löytyy. Pirjo valitsi pilvikuvioisen tunikan, Purjo ankkureita. Etenkin Pirjon kannattaa pysyä kaukana keitoksistamme, sillä vitivalkoisista pilvistä ei millään pesuaineella saa pois pinttynyttä puolukkatahraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti