29.4. Pirjo ja Purjo jännän äärellä

Se jännä on huhtilumi, jonka leviämistä ympäri eteläistä Suomea olemme seuranneet netin välityksellä koko iltapäivän ajan. Ensin kuvia kertyi Varsinais-Suomesta, missä innokkaimpien puutarhaharrastajien vastaharavoidut nurmikot saivat kepeän, kattavan lumihunnun. Seuraavaksi huolestuttavia havaintoja tulvi Espoosta ja Vantaalta, jossa tuohtuneet kansalaiset kuvasivat pihojaan ja parvekkeitaan varmoina siitä, että kyseessä on jotenkin outo ja kummallinen ilmiö. Yhteenkään keväiseen snowfieen eli lumiselfieen emme onneksi ole törmänneet, sillä ei lumi maassa, puussa ja narsissipuskassa juuri ennen vappua nyt niin erikoinen asia ole, että sitä kuvaamalla mainetta ja kunniaa saisi.

Täällä vähän pohjoisempana ei ole lunta näkynyt, mutta enkelit viskoivat iltapäivällä isoja valkoisia jalkarättejä suoraa taivaallisesta pesukoneestaan auton tuulilasiin. Hetkeä myöhemmin he avasivat pesukoneen tyhjennysputken ja valuttivat pesuvettä maahan sellaisella voimalla, että lätäkköjä syntyi sinnekin, missä vettä ei tavallisesti ole pisaraakaan. Sopivan tuulen puhaltaessa voisi etupihalla harjoittaa pienimuotoista purjehdustoimintaa.

Kaikesta huimasta vesimäärästä hullaantuneina esittelemme uimapukujamme, joissa on jo vähän toiveikasta kesää. Pirjon uimapuvussa on päiväkakkara kerrankin osunut tismalleen navan päälle ja Purjon asussa vilistää parvi esihistoriallisia dinosauruksia. Järjellä ajatellen näissä ei kannattaisi vielä esiintyä, koska tyypilliseen vapun säähän kuuluu takuuvarmasti se, että on kylmä.

23.4. Kerho on katkolla

Niin siinä sitten kävi, että sitkeä huhu sai siivet, leijaili aikansa ja lässähti viime viikolla päin pläsiä eli naamaa. Kerhonpitäjän rahat alkavat olla loppu ja osa kerholaisista joutuu ensi syksynä toteamaan, että paikat ovat täynnä ja itse jää oven taakse kolkuttelemaan. Olemme viettäneet kerhossa jo aika monta vuotta, mutta emme ole mielestämme ihan vielä eskarikypsiä. Siksi koemme olevamme vähän niin kuin väliinputoajia kuunnellessamme kummissamme, miten kaikille kerholaisille toivotetaan voimia ja jaksamista tässä vaikeassa tilanteessa. Samaan hengenvetoon tosin muistutetaan, että piirustuspaperissa pitää muistaa säästää ja jos jollain on kotona ylimääräisiä vessapaperirullia, niin niitä voi kantaa kerhoon askartelumateriaaliksi. 

Kerhon loppumisesta on huhuttu jo syksystä lähtien, joten ei tämä nyt täydellisenä yllätyksenä tullut. Yllätys on se, että kerhonvetäjät eivät kaikista suunnittelukuukausistaan huolimatta ole ennättäneet keksimään, mitä pitäisi tehdä ja millä aikataululla. Pitäisikö vähentää kerhopäiviä vai sittenkin kerhopaikkoja vai mentäisiinkö siihen, että vähennetään kerhonvetäjiä. Viimeinen on niin radikaali  ajatus, että se ei ole saanut kannatusta lainkaan. Sen sijaan ollaan varsin valmiita lähettämään kaikki kerholaiset kotiin ja jättämään kerhonvetäjät keskenään pyörimään vahaliitujen ja sormivärien keskelle. Kyllä he tekemistä keksivät, vaikka kerhossa ei kävisi kukaan. 

 

Olemme nyt kuitenkin varmuudeksi ilmaisseet kiinnostuksemme jatkaa syksyllä alkavalla kerhojaksolla, vaikka olisimme voineet etsiä jonkun toisen ja vaikka vähän vaativamman kerhon. Luontainen laiskuutemme estää meitä kuitenkin hakemasta käsiimme englantilaisen leikkikoulun tai joogamuskarin ilmoittautumislomakkeen. Voisi nimittäin käydä niin, että huomaisimme syksyllä päätyneemme kerhoon, jossa täytyy tehdä jotain sellaista, missä ei riitäkään näppärä liimapuikonkäyttömme ja söpöjen paperitollojen rypistely. Niissä me olemme jo mestareita, eikä meitä oikeastaan kamalasti kiinnosta oppia laulamaan tuiki-tuiki-tähtöstä ulkomaankielellä.

Meillä on monta suurta pari pientä suunnitelmaa siltä varalta, että emme pääse kerhoon enää syksyllä. Niistä kerromme ehkä lisää myöhemmin. Tällä hetkellä elämä on kuitenkin kuin tuo kuvassa Pirjon kädessä oleva jojo: sitä mennään ylös ja alas vauhdilla ja aina välillä joku sotkeutuu naruihin. 

Asuvalintaja on näppärät pallopaidat, joissa on monta lystiä ja ajateltua yksityiskohtaa. Harmi, että kuvasta ei kunnolla huomaa, että Purjon paidan hihat ovat oikeastaan jalkapallokuvioista kangasta. Tosin kaikki lehtien muotikuvat otetaan niin, että varsinaisesta esiteltävästä asusta ei oikein saa selvää, joten tämä menee nyt silkan kuvaajan korkean taideammattitaidon piikkiin.

18.4. Pirjo ja Purjo harrastavat eläinrääkkäystä

Koska asumme maanläheisesti, ovat vimmaiset muurahaislaumat yksi varmimpia kevään merkkejä. Pyrimme silti löytämään sisäisen rauhan sen sijaan, että hermostuisimme voileivälle kipuavista veijareista, yritämme suhtautua näihinkin öttiäisiin mahdollisimman tyynesti. Tänä vuonna olemme ryhtyneet jopa tarjoamaan muurahaisille erityisannoksia  hunajaa vain siksi, että voisimme seurata, miten ne taistelevat paikasta sokeripitoisen lätäkön äärellä.

Oikeastaan haluamme vain kokeilla, onnistuuko näin keräämään pitkin lattioita vipeltävät muurahaiset yhteen ainoaan paikkaan, jossa ne ahmivat mahansa täyteen makeaa ja saavat lopulta sokerihumalan lisäksi diabeteksen. Koska ne ovat vallan pikkuruista väkeä, ei meiltä löydy riittävän pientä neulaa, jotta voisimme helpottaa oloaan insuliinilla. Siksi ne tulevat kokemaan hirmuisen harmillisen lopun riehutuaan ensin aikansa. Sen siitä saa, kun ottaa nimekseen sokerimuurahainen.

Tietysti me ymmärrämme, että tämä on eläinrääkkäystä. Ylenpalttinen rasvan ja sokerin tarjoaminen viattomille luontokappaleille on niin väärin, että  kettutytöt ja muut itseään eläinsuojelijoiksi luonnehtivat varmaan harkitsevat tunteutuvansa keittiöömme piilottelemaan salakameroita. Viimeksihän epäilimme samaa ansoittaessamme kotiamme hiirien varalta, emmekä olisi yhtään hämmästyneitä, jos jossain voi jo nyt reaaliaikaisesti seurata kauhistuttavia kiusantekojamme. Oikeasta kuvakulmasta otettuna ja tarkasti rajattuna kuvista saa sellaisia, että pääsemme oitis julmureiden top teniin. Katsokaa vaikka tuota pikkuruista kuvaa: näyttää siltä kuin muurahaiset olisi pakotettu raahaamaan hunajalätäkkö parempaan paikkaan, vaikka tosiasiassa ne ovat ahneina ahmimassa vatsansa täyteen.

Koska olemme kaikin tavoin eläimellisellä päällä, etsi Purjo asukseen oravaisen pöllöpaidan ja Pirjo nappasi laatikosta paidan, jossa on kuvana kaikkien hunajapurkkien ystävä eli Nalle Puh.

PS. Me tiedämme, että sokeria syömällä ei saa diabetesta. Paitsi että emme ole ihan varmoja, päteekö se muurahaisiinkin.

15.4. Po-lii-ii-ii-si, mitä sinä teet?

Joskus sitä sattuu ihan kummallisia asioita, kun kerhon sijaan jääkin päiväksi kotiin. Me luulimme, että tänään on sellainen mukava ei-mitään-tekemispäivä, jolloin vain ollaan ja öllötellään, mutta olimme uskomattoman väärässä. Olimme juuri aikeissa lukea kaikessa rauhassa päivän postin, kun pihaan karautti kaksi poliisiautoa. Aivan oikein, yksi meille molemmille!

Hetkessä kävimme mielessämme läpi suurimman osan rikollisia tekojamme. Pinnistimme aivonystyröitämme yrittäessämme muistaa, koska ajoimme viimeksi ylinopeutta, kätkimme varastettua tavaraa tai olimme petoksella tahi muulla keinoin hankkineet itsellemme aiheetonta ja aineetonta hyötyä. Mikrosekunnissa ehdimme myös kummastelemaan, olemmeko epähuomiossa kumauttaneet jonkun hengiltä tai onko meidät vihdoinkin saatu kiinni vakavasta eläinsuojelurikoksesta pölynimuripussin pullottaessa sinne vangituista ja nyt jo hengettömistä banaanikärpäsistä.

 

Täytyy myöntää, että ikkunanverhojen raosta kurkkiessamme meitä hieman hämmensi se, että molemmat poliisiautot ajettiin meidän automme eteen siten, että emme missään tilanteessa pääsisi pakoon. WUPS. Mitä on tullut tehtyä? Onneksi saimme todeta, että se olikin vain pinttynyt tapa: aina nähdessään pihassa kaikessa rauhassa kököttävän auton poliisit vaistomaisesti pysäköivät sen eteen eikä vierelle. Ehkä heillä on jo poliiskoulussa iskotettu keskivahva tyhjän autopaikan kammo.

Emme valitettavasti voi valaista, miksi poliisit yllätysrynnäkkönsä tekivät. Asia oli niin salainen, että siitä ei hiiskuttu meille sanallakaan. Meitä ei puhallutettu, sormenjälkiä ei otettu emmekä joutuneet esittelemään laajaa leipäveitsikokoelmaamme. Toki toimimme kohteliaasti niin kuin pyydettiin ja vastasimme kysymyksiin, että emme ole huomanneet mitään emmekä tiedä mitään. Mikä oli vain osittain totta, koska me tiedämme aika paljon kaikenlaista, mutta emme siitä asiasta, mistä kysymyksiä esitettiin. Tietysti sitä kansalaisena hieman mietti, miksi juuri me ja satunnainen pihapiirimme oli niin kiehtova, että sinne piti kahdella autolla karauttaa. Tässä olisi lähellä muitakin pihoja, jotka olisivat kaiken lisäksi paljon siistimmässä kunnossa kuin omamme. 

Jännityksellä odotamme huomista paikallislehteä ja sen pikkurikosuutisosastoa. Kelpo lehti on sellainen, jossa tarkasti kerrotaan, missä risteyksessä tai minkä maitolaiturin luona keski-ikäinen rattijuoppo on napattu kiinni tai kuka on jättänyt kuumat tuhkat muoviämpärissä savuamaan pirttinsä äärelle. Ihan varmasti lehden toimituksessa tiedetään, millaista rikosaaltoa poliisit olivat torpedoimassa. Toivotaan, että kyse oli jostain vaarattomasta asiasta eikä esimerkiksi siitä, että autotallissamme (jossa emme säilytä autoa) on päivätolkulla asustellut vankikarkuri.

Poliisien poistuttua me etsimme kuvakokoelmastamme sen ainoan vaatteita esittelevän otoksen, jossa voimme väittää olevamme kaltereiden takana. Tämä kuva on viime syksyltä ja siinä olemme kavunneet frisbeegolfpyydykseen vai mikä tämä häkkyrä viralliselta nimeltään onkaan. Tarkasti katsoen olemme valmiiksi hieman syyllisen näköisiä.

 

14.4. Se hetki, kun löytää itsensä toisen blogista

Nyt emme tarkoita semmoista hauskaa juttua, jossa suoraa kerrotaan, että voi niitä veijareita Pirjoa ja Purjoa, mitä ne taas ovat menneet lystikseen kirjoittamaan ja miten nätit vaatteetkin niillä on! Ei, tällä kertaa mietimme sitä, miltä tuntuu löytää itsensä sähköisen bittiavaruuden syövereistä vieraasta blogista, jossa joku kirjoitti meistä tympeännahkeasti kierrellen ja kaarrellen, mutta kuitenkin niin, että kohde eli me ihan itse oli selkeästi tunnistettavissa.

Tietysti me tiedämme, että etenkin tyyliblogimaailmassa on jatkuvasti meneillään jonkinlaista kisailua siitä, kuka on somin ja tyylikkäin ja kuka saa eniten ilmaista mainoskamaa, josta ihastuneena kertoa lukijoille. Senkin me tiedämme, että omassa blogissaan voi puolihuolimattomasti tölväistä ikään kuin anonyymisti jotain sellaista henkilöä, josta ei erityisemmin pidä ja jonka tietää blogia lukevan. Silti tulee jotenkin höntti olo huomatessaan, että täysin satunnaisen puolitutun blogissa on terävääkin terävämpi piikki meitä kohtaan.

Emme nyt ihan tiedä, että ollako äärimmäisen imarreltuja vai loukkaantua syvästi. Sen sijaan olemme vallan vakuuttuneita, että vaikka ensimmäinen ajatuksemme oli kirjoittaa tuohon blogikirjoitukseen tulikivenkatkuinen kommentti, niin sitä ei pidä mennä tekemään. Mistä toinen ei tiedä, siitä hän ei kärsi, ja mehän emme oletusarvoisesti tiedä, että meitä on moitittu pystyynkuolleiksi, kaikkitietäviksi ja äärettömän mielikuvituksettomiksi ynnä epäinnovatiivisiksi. Emme siis ole saaneet minkäänlaista henkistä kolausta niin kauan, kun emme ole tehneet tiettäväksi, että olemme panettelutekstin lukeneet.

Vähän se silti kirpaisi. Ei pystyynkuoleminen nyt niin kamala asia ole, mutta että meiltä puuttuu mielikuvitusta! Toljottelemme toisiamme ja mietimme, että jos kahden nuken pitämä omalaatuis-eriskummallinen tyyliblogi ei ole mielikuvituksen tuotetta niin mikä sitten mahtaa olla? Pienimuotoinen palaverimuistio vailla päätä ja häntää? Kalevalaisella runomitalla tehty kuntosaliohjelma? Sieluntuskaa hönkivät novellit?

Me emme alennu (ainakaan tänään) olemaan kovin ilkeitä. Sen sijaan esittelemme kohtalaisen surkeassa valokuvassa oranssinsävyisiä asujamme. Purjon retromekossa on yhdistelty minimaalisen pieni palanen ruskea-oranssia joustofroteeta ja riemullisen oranssia trikoota. Pirjon liivihame on esitelty noin kolme vuotta sitten ensimmäisen kerran. Silloin se oli pitkä ja siinä oli helmassa röyhelö. Nyt se on muodikkaasti kierrätysaatteen mukaisesti lyhennetty ja sen seurana on pallollinen trikoopusero.

 

11.4. 97

Kerrankin yksiselitteinen otsikko, joka ei jätä mitään arvailujen varaan. Tuo 97 kertoo kerhomatkamme varrelle aseteltujen vaalimainosten määrän. Tai oikeastaan määrän ennen viime viikon pientä myrskyä. Niitä on hurjan paljon ja toivomme kovasti, että heti vaalien jälkeen ne maltetaan käydä keräämässä pois. Pari kuukautta säiden armoilla roikkunut vaalimainos on surkeaa katsottavaa ja on omiaan masentamaan satunnaisen ohiajajan.

Laskimme vaalimainokset miettimättä yhtään, onko saman ehdokkaan naama näkyvissä kerran vai kymmenesti. Meitä ei kiinnostanut sekään, oliko mainos tien pientareella, keskellä peltoa, kiinni liikennemerkissä, selkeästi maksettu ja lyhtypylvääseen kiinnitetty, pikkuinen painotuote vai hirmuinen lakana. Kaikki kulkusuunnassa tien oikealla puolella olevat mainokset laskettiin ihan tasapuolisesti. Sitäkään emme tiedä, kuka mainokset oli maksanut, koska emme pysähtyneet tiirailemaan mahdollista tietoa rahoittajista. Saattaa tosin olla niin, että vain itse mainoksensa maksavat ilmoittavat, että omasta pussista tämä on kustannettu.

Kaikkien ehdokkaiden suruksi joudumme ilmoittamaan, että yksikään numero tai naama ei jäänyt mieleen. Ainoa edes hetkeksi huomiomme saanut mainos oli muodoltaan poikkeava eli suorakulmion sijaan pyöreä. Yhtä huonosti olemme malttaneet paneutua television ja radion mainoksiin, joissa ehdokkaat yrittävät vakuuttaa olevansa pienen ihmisen puolella, vastustavansa veronkorotuksia ja lisäävänsä samalla kaikkea hyvää kieltäytyen kuitenkin valtionvelan kasvattamisesta. Mahdoton yhtälö, mutta emme viitsi kertoa sitä ehdokkaille, koska he saattaisivat pahoittaa mielensä. Annamme heidän pitää ns. lapsenuskonsa, kyllä se totuus vielä päin naamaa lävähtää.

Alkuviikon myrsky heitteli mainoksia ympäri pientareita ja meitä vähän pelotti, että osumme lentelevän julisteen tielle. Olisi ollut jopa meille noloa huomata, että hartioillamme roikkuu iso paperi, joka julistaa meidän vaativan tekoja puheiden sijaan. Me kun olemme sitä mieltä, että mitä vähemmän itse teemme, sitä enemmän jää muille tekemistä. Olemme aina antaumuksella jakamassa töitä, sillä siten meille niitä jää mahdollisimman vähän. 

Tänään on ollut lämmintä ja mukavaa, mutta me päätimme esitellä keväiset haalarimme. Yhteistä näissä ovat pallot. Kannattaa lisäksi huomata Purjon haalarin hieno vetoketju ja Pirjon haalarin vuorikankaan tismalleen koko asuun sopiva väritys.

 

6.4. Sinne meni pääsiäinen

Ohi on pupujuhla. Perinteisen hirmuisen suklaamunamäärän sijaan päädyimme tänä vuonna kuvallisesti esittelemään suklaista linnunpesää, jossa on kolme maapähkinävoin, kookoshiutaleiden ja kaakaon makuista pientä söpöä syötävää. Haudottavaksi tästä ei ole, mikä tiedoksi niille pienille tiaisille, jotka kateellisina kesken pesänrakennuspuuhien liiskasivat nokkansa keittiön ikkunaan.

Olemme viettäneet pääsiäistä ihmetellen kaikenkokoisten lintujen muuttopuuhia (miksi ne lentävät tämän tästä pohjoisesta kohti etelää ja miksi niiden täytyy rääkyä sydäntäsärkevästi?), tuhomalla ruusupensasta (se tuhosi meiltä kolmet puutarhahansikkaat, yhden housunlahkeen ja sormet, mutta me voitimme sen ainakin toistaiseksi), keräämällä pihasta talvimyrskyn irrottamia oksia (ei mitään risuja vaan reippaasti ihmisen ranteenpaksuisia pudokkaita) ja lopuksi tietenkin polttamalla nuotion. Siksihän pihassa on maatumattomia lehtiä, sinne tänne sinkoutuneita puunpalasia ja kaikenlaista muutakin palavaa, jotta me voimme virittää tulet. Haravointiinkin tulee ihan uudenlaista tuntua, kun tietää, että jokainen kottikärryllinen menee hyvään tarkoitukseen eli tuottamaan meille pyromaani-iloa.

Vaatteemme ovat suunnilleen ainot keltaiset asut, mitä kaapistamme tällä hetkellä löytyy. Nämä ovat joustofrooteeta ja ommeltu kankaista, joilla on nimet. Valitettavasti emme muista, että mitkä, mutta ei ainakaan Reiska eikä Tyyne. Meille on nimen sijaan paljon tärkeämpää, että näissä on hyvä olla.