Kuva olisi kiva, mutta se ei suostunut siirtymään tänne... (5.5. suostui ja silloin valitsimme trikooasut, joissa on yhdistetty kirahveja, raitoja ja hevosia).
Meissä asuu pieni tuhopolttaja. Onneksi se on niin pieni, ettei siitä ole mitään merkittävää haittaa arkielämässä. Emme polttele autokatoksia tai postilaatikkoja, vaan keskitymme tuijottamaan nuotiota tai takkatulta ja etenkin näin keväällä teemme ympäristörikoksia polttamalla roskia. Oikeastaan ne eivät ole roskia vaan oksia, joten juridisesti voisimme väittää rakentavamme pihaan kohtuullisen kokoisen nuotion pontevassa partiolaishengessä. Tästä voi päätellä, että emme todellakaan pönötä missään kaupungin keskustassa tai edes ankealla kaava-alueella, jossa jo puusaunan lämmittämistä katsotaan paheksuen, vaan ihan jossain muualla kaukana kavalasta maailmasta.
Pyromaanin taipumuksiamme on viime päivinä jarruttanut turhan runsas auringonpaiste, joka on pintakuivattanut viimesyksyisen nurmikon jäänteet. Emme siis ole voineet toteuttaa atavistista viettiämme maastopaloalttiuden vuoksi, vaan olemme joutuneet tyytymään nuotion kasaamiseen. Siihen koottiin suurella hartaudella talven lumikuorman puista raastamia oksia, riehaantuneen juhannusruusun nurmikolle pyrähtäneitä versoja, herukkapensaiden ikääntyneitä osia ja kaikkea muuta palavaa materiaalia, josta ei irtoa haitallisia kaasuja.
Toki me tunnustamme, että oksien polttaminen ihan vain hauskuuden vuoksi on epätervettä. Vähintäänkin meillä olisi pitänyt olla makkaratikku tai loimutettava lohi seuranamme, koska tuli tulen vuoksi ei vaikuta suositeltavalta harrastukselta. Puolustaudumme sillä, että pihamme on iso (jos asuisimme yltiötehokkaasti rakennetulla pääkaupunkiseudulla, pihassamme majailisi noin 2000 ihmistä, mitä emme toivottavasti koskaan joudu kokemaan). Isolla puutarha-alueella luonto tunkee tuhottavaksemme runsaasti kaikenlaista teoriassa mullaksi maatuvaa roskaa, jota varten tarvitsisimme niin hillittömän suuren kompostorin, ettei sellaista edes valmisteta ja jos valmistettaisiin, vaatisi ympäristönsuojelusihteeri sen käyttämiselle jonkinlaisen toimenpideluvan. Polttaminen on paljon viihdyttävämpää kuin matojen asuinoloista vastaaminen.
Olemme siis tähän päivään asti joutuneet katselemaan taivaalle odottaen sadetta, jotta pääsisimme tuijottamaan ahnaasti ruusunpiikkejä tuhoavia lieskoja. Toiveemme toteutui tänään reippaan sadekuuron muodossa, joten heti sen jälkeen ryntäsimme into pinkeänä tulitikkuaskia heilutellen nuotiopaikalle eli omenapuutarhaan (meillä on runsaasti erilaisia puutarhoja jalkapallokentästä aina hylättyyn kasvihuoneeseen asti, saatamme kertoa niistä joskus lisää). Kokeneina tulenpalvojina meillä oli mukana riittävä määrä sytykkeitä, joten napakoista tuulepuuskista ja läpimäriksi kastuneista oksanpaloista huolimatta saimme kuin saimmekin tulet aikaiseksi. Maastopalon vaarakin oli olematon, koska pääsääntöisesti märkä ruohikko ei pala.
Yleensä emme pysähdy minnekään pitkäksi aikaa, mutta tulen äärellä voimme kökötellä tuntitolkulla. Emmekä olisi me, jos emme tuon tuosta tökkisi nuotiotamme jollain kepilla tai lisäisi sinne palavaa materiaalia. Tästä syystä kanssamme ei kannata hakeutua makkaranpaistolle, koska tuloksena olisi korkeintaan noesta mustunut elintarvike eikä suinkaan kaikessa rauhassa kypsynyt makupala. Tämä siis vinkiksi kaikille niille, joilla ei ole yhtä vahvaa pyromaniaa, mutta jääkaapista löytyy aina pari pakettia Kabanossia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti