Maata ei enää valmisteta, joten ns. metropolialueella ja vähän muuallakin on vähitellen ryhdytty inhalla tavalla kaivamaan maata perustusten alta. Vanhoille omakotialueille on laadittu uudet kaavat, joiden mukaan marjapensaiden ja leikkimökin tilalle saa rakentaa massiivisen rivitalon, jonka päätyhuoneisto ulottuu suunnilleen tontilla jo olevan vanhan asuinrakennuksen kuistin nurkalle, kaiken lisäksi sisäpuolelle. Rakentamispakkoa ei ole, mutta kiinteistöveroa kannetaan kuin talo jo olisi olemassa tai oikeastaan moninkertaisena, koska kyseessä on rakentamaton tontti, siis kansantalouden kannalta karmaiseva tuhlaus.
Siinä sitten joutuu tupasessaan asustava eläkeläismummo miettimään, miten riittää eläke lääkkeisiin ja kiinteistöveroon. Yleensä ei riitä, joten osa tontista on pakko myydä pilkkahinnalla grynderille, joka samantien tuo tontille kaivinkoneet ja muut vempeleet. Niin saavat kyytiä vanhat omenapuut, joiden katveessa juotiin Aarne-vainaan kanssa suviset sunnuntaikaffet ja se vuosia varjeltu perennapenkki, jossa kasvoi Hildur-tädiltä vuonna 19341 saatu harvinainen haaleansinivalkoinen akileija. Rakennusyhtiöllä ei isommin riitä tunteita vanhoille muistoille, niitä kiinnostaa vain rakennusoikeus ja pohjamaan laatu sekä tietenkin se, miten saada asunnot nopeasti kaupaksi.
Uusiin asuntoihin muuttavat perheet tuovat alueelle kaavoittajan kovasti toivomaa reipasta eteenpäinmenoa. Tupasensa ikkunasta mummo saakin seurata, miten hänen pihansa vähitellen muuttuu naapuritalon lasten pallokentäksi, koska "ei meidän pihassa mahdu leikkimään, siinä on autopaikat". Mummolla ei ole autoa eikä autopaikkaa, mutta eipä ole enää omaa rauhaakaan. Kesällä naapurusto pitää huolen siitä, ettei mummo rasitu marjamehujen keittelyssä, sillä marjat käydään riipimässä pensaista raakoina ja omenat käydään yön pimeydessä hakemassa parempaa talteen tai sitten niitä muuten vain viskotaan ympäriinsä silkasta heittelyn ilosta. Asuinalueen tiivistäminen on tiivistänyt sen mummoparan sisätiloihin, sillä ympäristö on vallannut hänen pihansa ja käyttää sitä kuin omaansa.
Lopulta mummo kyllästyy ja päättää myydä talonsa. Kuntotarkastuksessa ei löydy mitään hälyttävää ja onnellinen nuoripari ostaa itselleen kodin. Kolme vuotta myöhemmin tehtävässä remontissa paljastuu vajonnut sokkeli tai homevaurio tai ainakin viitteitä siitä, että jotain on vialla, joten mummoparka joutuu keskelle kallista ja hankalaa oikeudenkäyntiä, koska on vastuussa piilovioista noin viisi vuotta. Sen tuloksena hän on köyhempi kuin silloin, kun asemakaava-arkkitehti ajeli ympäri omakotialueita ja suunnitteli ne täyteen uudisrakennuksia. Tämä kun keksi, että myymällä osan pihastaan saavat vanhat ja raihnaiset mummot rahaa, jonka turvin asua mökeissään elämänsä loppuun asti.
Tämä pitkä ja polveileva esipuhe oli alkusoittoa meidän ongelmallemme. Tähän asti avaralle pihallemme on kaikesta päätellen salaa meiltä kaavoitettu uusia asuntoja, joiden asukkaat nyt käyttäytyvät juuri niin röyhkeästi kuin uudisasukkaat aina tuntuvat tekevän. Ompeluhuoneen ikkunanpieleen tai oikeastaan ikkunanpielen alle on rakennusyhtiö Tiainen & Tiainen aloittanut melko massiivisen rakennusprojektin. Sisälle huoneisiin kuuluvasta raapimisesta ja säksätyksestä päätellen rouva Tiainen (luultavasti Gini T., koska hän pitää hurjaa meteliä ja joskus lentelee lievästi sanoen ailahtelevaisesti) rakastaa sisustamista eikä kaihda mitään keinoja laajentaa yksiötä kaksioksi vaikka seinän läpi.
Ensin tyydyimme hakkaamaan seinää hätistääksemme luvattomat rakentajat pois. Ei mitään tehoa, päinvastoin. Etenkin auringon laskiessa alkoi mahdoton remontointi, joka kuullosti siltä kuin apureina olisi ollut hiirilauma. Seuraavassa vaiheessa ripustimme ikkunan ulkopuolelle kaikenlaista pelottavaa tavaraa kuten välkkyviä folionpalasia ja tuulikello. Näiden teho oli olematon, paitsi että Tiainen & Tiainen keräsi foliota eristääkseen pesänsä. Lopulta oli pakko ryhtyä järeisiin toimenpiteisiin ja estää pääsy ikkunanpielen alle rautalankaverkolla. Ei kaunis, ei todennäköisesti lainkaan luvallinen, mutta pitää seinänaapurit hiljaisina.
Pari päivää lintujen rakennusliike yritti suljetulle työmaalleen, mutta luopui sitten ja siirtyi jonnekin muualle. Rapiseva seinä on nyt muisto vain. Synkkyyteen taipuvaisina nukkeina emme olisi kestäneet sitä sirkutusta, minkä tuore perhe tapetin takana olisi aiheuttanut. Tiedämme täsmälleen, miltä mummosta tuntui, kun tuttu piha täyttyi uusista asukkaista.
Meillä on näpsäkät trikooasut, joissa on yhdistelty kaikenlaisia jämätrikoita. Pirjon housuissa on omituista goottitekstiä, mutta ei se haittaa, koska emme osaa kunnolla lukea. Pääasia, että teksti on pinkkiä. Näin keväällä me aina vähän röyhelöisymme, mistä esimerkkinä Pirjon tuninan helma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti