Kerrankin me päätimme olla ottamatta kantaa mediassa vellovaan koulukeskusteluun eli siihen, saako oppilas ärsyttää opettajaa ja saako opettaja ärsyyntyä. Emme olleet paikalla, joten emme edes arvaile, kuka sanoi mitä ja mitä sitten tapahtui, vaikka toki olemme kännykällä kuvatun videon useaan otteeseen katsoneet.
Sen sijaan otamme samaan kysymykseen paljon laajemman perspektiivin ja kysymme lähinnä toisiltamme, miten tähän kaikkeen on päädytty. Samalla kun uutisissa kerrotaan yksittäisen tapahtuman uusista käänteistä, saadaan kaikkien huomio käännettyä pois koulumaailman todellisesta ongelmasta. Ei, emme nyt nosta esille homekouluja, jotka toki nekin ovat monelle oppilaalle ja opettajalle jokapäiväinen murhe. Meitä kiinnostaa se, onko kaiken keskittämisellä, mahdollisimman isojen koulujen muodostamisella ja erilaisista oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden integroimisella tavallisiin luokkiin jotain tekemistä sen kanssa, että koulussa kaikilla on paha olla.
Kauan sitten pieni oli kaunista. Tai on edelleenkin, jos katsotte meitä, mutta jossain muinais-Suomessa vielä muutama kymmenen vuotta sitten koulut olivat pieniä, opettajilla auktoriteettia ja oppilaat tiesivät, että häiriköimällä ei kasva maine vaan jälki-istuntotuntien määrä. Sitten keksittiin, että erilaisten tekosyiden kuten valinnaisaineiden määrän, ryhmäkokojen muokattavuuden ja tiloista koituvien kulujen vuoksi on näppärää, jos oppilaat keskitetään mammuttikouluihin, joissa kukaan ei ole mitään.
Oikeastaan päättäjät tulivat kokosokeiksi eli he luottivat, että isossa organisaatiossa yksi ammatilaispomo pitää otteessaan koko koulun eikä synny tyhjäkäyntiä tilojen käytössä tai opettajien työpanoksessa. Tehokasta olla pitää, oli sitten kyse ruokalan toiminnasta tai välituntivalvonnasta, jota ei enää hoidettukaan oppilaiden keskuudessa kävellen vaan jonkun luokan ikkunasta kiikarilla tiiraillen. Aikaisemmin pienryhmissä oppinsa saaneet ihan vähän erilaiset erityisoppilaat on nyt säästötyistä tungettu tavallisiin luokkiin, mutta kauniista lupauksista huolimatta he eivät saaneet matkaansa yhtään lisää opettajaresursseja (suomennos: heille ei ole varaa järjestää pieniä, rauhallisia oppimistuokioita vailla hälyä ja kaaosta). Erityisopettajat on varattu erityisen erityisille oppilaille, joiden paikka ei välttämättä olisi tavallisessa koulussa lainkaan.
Tässä kaikessa yli-innokkaassa tehostamisessa unohdettiin se, että suuressa joukossa kaikki hukkuvat massaan niin hyvässä kuin pahassa. Valinnaisaineita toki on vaikka muille jakaa uzbekistanilaisesta kansanrunoudesta sushin valmistukseen, mutta samalla kukaan ei oikein ota vastuuta siitä oppilaasta, joka on ikäkauteensa kuuluvasti hieman eksyksissä omassa elämässään mammuttikoulusta puhumattakaan. Tavallisesta nuoresta tulee näkymätön vähän samalla tavalla kuin päiväkotiryhmän tavallinen lapsi ei saa mitään huomiota, koska ei aiheuta hoitajille huolia. Vanhemmat luulevat, että kyllä koulu asiansa hoitaa, mutta koululla puolestaan oletetaan, että vanhemmat pitävät huolen siitä, että nuori muistaa, tietää ja ehtii kaiken sen, mitä pitääkin.
Meidän mielestämme ongelmana ei ole se, että koti ei kasvata tai koulu opeta vaan se, että liian monet aikuiset luulevat, että joku toinen kyllä hoitaa nuoren asiat. Ja jos aikuiset voisivat valita, niin se nuori voisi ihan itsenäisesti huolehtia kaikista asioistaan, jolloin aikuiset voisivat rauhassa keskittyä sellaisiin tärkeisiin juttuihin kuin opetussuunnitelmastrategian kehittämistyön suuntaviivojen integroiminen peruskoulu-uudistuksen tuottamaan tuntikehykseen tai vaihtoehtoisesti firman puulaakisählyottelujen pistelaskusysteemin uudistamiseen. Siitä nuoresta kun on oikeastaan silkkaa vaivaa kaikin tavoin! Se ei lue läksyjään, se ei muista syödä, se pelaa liikaa tietokoneella eikä ole ihmisiksi sen vertaa, että vanhemmat saisivat rauhassa katsoa televisiota.
Niin että ei se ole sen murrosikäänsä kuohuvan vika, jos ei kunnioita auktoriteetteja. Ehkä hän ei ole koskaan kohdannut ketään, joka olisi kunnioituksen arvoinen ja joka kunnioittaisi häntä itseään ihan sellaisenaan. Ehkä kukaan aikuinen ei ole koskaan ihan oikeasti nähnyt häntä!
Me olemme taas kovasti näkyvissä ja laitoimme kuvaan juhlavaatetta. Otimme kuvaan mukaan tuollaisen selkeästi itämaisen lampun, joka tosin voi olla teekannukin. Sen me joka tapauksessa nyt toivomme ottavan vastaan kolme toivomustamme, joita tosin emme lausu ääneen. Ne liittyvät peruskoulu-uudistukseen ja päättäjien aivotoimintaan, johon emme koskaan ole erityisemmin luottaneet.
Kuvasta voisitte muuten erikseen huomata, että Purjon alushameessa on pitsireunus ja että Pirjon mekossa kimaltavat pienet timantit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti