Meiltä on joskus kysytty, miten ihmeessä saamme aikamme kulumaan. Emme tiedä, jotenkin se vain soljuu itsekseen eteenpäin, vaikka emme varsinaisesti tee mitään vaan ainoastaan puuhastelemme. Nyt olemme tehneet pienen ryhtiliikkeen ja aikatauluttaneet päivämme, jotta syksyn tullen kerhoonpaluu olisi helppoa ja mukavaa.
Aamulla heräämme ja syömme aamupalan. Pidämme erityisen tarkasti huolta, että se ei ole ravitseva tai terveellinen, sillä moisesta tulee yltiökunnollinen olo ja sellaisia me emme nykyisin halua olla. Kuten kuvastakin näkyy, olemme siirtyneet vaanimaan lehtokotiloita, ja silloin saalistusmielialan täytyy olla korkea. Nössykät ja nyhveröt eivät pysty kotiloita nujertamaan, joten pois ruokavaliostamme kaurapuuro ja ruisleipä, nyt syödään aamulla suklaamuroja ja mansikkamehua, koska siitä näkee, että olemme hieman kapinallisia. Sellaiset voivat olla vaarallisia, ja nimenomaan vaarallisia me aiomme ollakin kaikille pihan viherkasveja nakertaville lehtokotioille.
Aamupalan jälkeen lähdemme saalistamaan. Yleensä emme vaani pensaissa vaan kuljemme hiekkakäytävää pitkin keräten siellä matelevat veijarit tarkasti talteen etikkavettä sisältävään mehukanisteriin. Mansikkamehukanisteri on erityisen kätevä tähän tapaukseen, mikä selittäneet osaltaan myös aamupalamme nestemäisen osuuden.
Kyllä me silti annamme myös lehtokotiloille mahdollisuuden puolustautua. Ennen pudottamista etikkaveteen luettelemme heille heidän oikeutensa sekä varmistamme, haluavatko he asianajajansa paikalle. Toistaiseksi kukaan ei ole esittänyt tätä toivetta, joten kerrottuamme rikosnimikkeen (rajoittamaton ylensyöminen ja lehtien rei'ittäminen nakertamalla) ja pyydettyämme vastineen olemme pudottaneet lehtokotion kanisteriin toivoen, että rikosta ei uusita eikä sata jälkeläistään ensi kesänä päädy samaan rikolliseen tekoon.
Meistä on tullut oikeastaan aika hyviä kotilonmetsästäjiä. Meitä on turha yrittää huijata roikkumalla pää alaspäin lehden alapuolella, sillä olemme aikaa sitten huomanneet moisen tavan aivan liian näkyväksi piiloutumiseen. Seinälle kiipeäminen ja naulankannan matkiminen on sekin jo niin vanha juttu, että ei kannata yrittää. Vaikka kotimme iäkäs onkin, ei siinä sentään mitään superkokoisia nauloja ole käytetty. Kiven esittäminen pihatiellä saattaa joskus jopa onnistua, mutta suhtaudumme nykyisin jokaiseen sepelin keskellä nököttävään pyöreämuotoiseen kiveen kuin potentiaaliseen kotiloon, joten sinne vain etikkaveteen, hyvää se kivillekin tekee, jos sinne epähuomiossa joutuvat. Aamukasteiselta nurmikolta nappaamme kotiloita kuin rastaat ikään, joskin rastaat eivät ole osoittaneet mitään lajityypillistä intoa tähän suuntaan.
Jotenkin meistä tuntuu, että ravintoketju ei pihassamme mene kuten pitäisi, koska täällä ajoittain parveilevat naakat eivät ole lainkaan kiinnostuneita kotiloista. Loogisesti ajatellen naakkojen tulisi olla suorastaan hurmioituneita siitä, että ne saisivat ruuakseen makoisia etanamaisia olioita, joita tuntuu tursuavan kaikkialta. Mitä vielä - naakat hakeutuvat helpon elämän pariin eli sinne, mistä löytää syömistä näkemättä lainkaan vaivaa. Meidän täytyy kanisterimme kera harjoittaa keräilytaloutta, vaikka katonharjalla istuisi satakunta terävällä nokalla varustettua mustaa lintua vallan joutavina.
Ai niin, nämä mekot ovat hassunhauskasti toisensa peilikuvia eli siinä, missä Purjolla on kukallista puuvillaa, on Pirjolla hempeää neuletta ja päinvastoin. Tämä pensas puolestaan on muistaaksemme lumipalloheisi tai pallohortensia. Joka tapauksessa hän ei normaalisti kuki joka vuosi näin runsaasti, mutta nyt on jotain pahasti pielessä, koska hän jo viime vuonna puski sellaisen määrän kukintoja, että oli ratketa niiden taakan alla. Sama tuntuu toistuvan tänä vuonna, joten jos oletamme kyseessä olevan säätä ennustavan pensaan, niin ensi talvesta tulee samanlainen kuin viime talvi oli eli tulossa on lunta ja pakkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti