25.8. Kuinka kauan meri muistaa?

 

Filosofiset hetkemme jatkuvat yhä eikä suinkaan vähiten siksi, että olemme poistuneet kotoamme ja tehneet matkan. Sen aikana tuijotimme merta tovin jos toisenkin emmekä voineet olla pohtimatta otsikon kysymystä. Miten pitkään meri muistaa, että sen aalloissa on purjehtinut laiva?

 

Empiiristen havaintojemme perusteella mikä tahansa alus kaarnaveneestä öljytankkeriin muuttaa hetkeksi aaltojen suunnitelmallisen järjestyksen. Vesistön pintaan syntyy polku, jota voi kutsua vanavedeksi tai miksi nyt haluaakin. Joka tapauksessa tapahtuu muutos, jonka voi silmämääräisesti havaita uusina aaltoina tai roiskeena tai pelkkänä vedenpinnan värähtelynä. Suuret aallot jatkavat matkaansa ties minne asti ja pienet tuntuvat häipyvän vähitellen sulautuen meren tai järven omaan aallokkoon.

 

Ydinkysymys kuuluu kuitenkin, että miten kauan se aluksen aiheuttama muutos säilyy meren muistissa? Miten kauas vaikka soutuveneestä aiheutunut pienoinen aallokon halkomisesta syntynyt värähtely vedessä siirtyy? Näkyvästi ei välttämättä kovin kauas, mutta voiko se säilyä vedessä ja jatkaa matkaansa vaikka meren toiselle puolelle aivan niin kuin perhosen siiven liikahdus voi tuntua toisella mantereella, jos sen vain osaisi ymmärtää.

 

Me tuijotimme merta tuntitolkulla miettien, mitä kaikkea laivan kylkeen loiskahtavat aallot olivat jo kokeneet ja toivatko ne mahdollisesti terveisiä vaikka sellaisesta laivasta, joka oli kulkenut samoja vesiä satakunta vuotta sitten. Voihan olla, että jostain aikaa sitten uponneesta kauppa-aluksesta syntynyt aalto on aikansa kulkenut aikansa pitkin merta, saanut ajoittain uutta voimaa tuulesta, levännyt joskus suojaisassa poukamassa, tarttunut taas lähtevän aluksen vanaveteen ja lopulta osunut matkustajalaivamme kylkeen jatkaakseen matkaa entistä voimakkaampana edelleen. Muistaako meri vielä senkin jälkeen, kun laivan aiheuttama särö tasaisessa aallokossa on palautunut ennalleen eikä enää voi tietää, että siinä on kulkenut joku?

 

Aaltojen lisäksi me näimme käsittämättömän määrän roskia, joita ihmiset olivat mereen viskoneet ja heittelivät edelleen. Laivallahan ei periaatteessa saa tupakoida kuin erikseen siihen varatuissa tiloissa sekä meidän epäonneksemme oman hytin parvekkeella, jos sellainen sattui olemaan. Meilläpä sattui, mutta niin oli molemmin puolin muillakin, ja nämä muut olivat ikäväksemme varsinaisia ketjupolttajia. Heidän takiaan me emme voineet istuskella ulkosalla, koska oikealla ja vasemmalla harrastettiin savustamista siinä laajuudessa, että ilma oli välillä harmaana haittahiukkasista. Ja ne tupakantumpit piti tietenkin heittää laidan yli mereen aivan kuin se olisi risteilymatkustajille erikseen hankittu iso jäteastia. Hävetkää aikuiset kaljamahaiset miehet huonoja tapojanne! Ja tietäkääkin, että vaikka te ette nähneet meitä niin me näimme teidät hytin sivuikkunasta emmekä pitäneet näkemästämme yhtään.

 

Kuvassa me olemme takasin kotipihassa jalat tiukasti maassa rekvisiittanamme polkupyörä, jonka tehtävänä on siis jotenkin edustaa matkailua. Kukkamekkomme ovat vohvelipintaista trikoota ja perusmalliltaan samoja. Pirjon mallissa on hihat, Purjolla ei. Huomatkaa resorien värien vaikutus kokonaisuuteen.