Otsikosta voitte päätellä, että olemme tänään filosofisella tuulella. Kuvasta taas voitte päätellä, että olemme melkoisessa kiipelissä. Kapusimme mattotelineelle ja jäimme jumiin: alas ei uskalla hypätä ja toisaalta pelottaa hivuttautua varovasti telineen reunalle pudottautumaan putkesta kiinni pitäen nurmikolle. Joten täällä sitä nyt keikutaan, maan ja taivaan välissä puserot rytyssä ja ruostetta housunpolvessa. Onneksi sentään myssy ja hattu ovat tiukasti päässä eivätkä tuulen tuivertamina pitkin pihaa.
Pitikö tänne siis kiivetä? Kysymme näin ihan retorisesti, sillä huonostihan siinä käy, kun hakeutuu sinne, minne ei oikeastaan kuulu. Kiipeilytaitomme ovat suhteellisen rajalliset ja pelkäämme korkeita paikkoja, mutta jostain syystä sitä piti kokeilla, näyttääkö maisema samalta kuin viime vuonna samasta paikasta katsottuna. Jostain syystä emme muistaneet, että jumiin jäimme silloinkin ja lupasimme itsellemme pyhästi, että ei koskaan enää mitään vastaavaa tollontyötä. Ja täällä sitä silti ollaan!
"Ei koskaan enää" on aika lopullista. Se on vähän kuin vastakohtana ensimmäiselle kerhopäivälle, irronneelle maitohampaalle tai sille, kun keksi, miten potkulaudan saa liikkeelle. Jossain vaiheessa huomaa, että kaikelle alkamiselle on olemassa toinen puoli eli loppu. Melkoinen osa lopuista on onnellisia - kuka oikeastaan kaipaa heiluvia maitohampaita? Sen viimeisen irtoaminen on helpotus. Sitten on niitä loppuja, joita joutuu odottamaan haikeudella kuten vaikka muuttoa uuteen kotiin. Siellä vanhassa pyörii pitkän aikaa osittain innoissaan lähdöstä, osittain surullisena siitä, että täytyy jättää ikkunasta näkyvä maisema, sateella narahteleva ulko-ovi ja se naapurin koira, joka haukkui pääsääntöisesti väärään aikaan. Aikaisemmin monia arkisia asioita ei edes huomannut, mutta lähdön hetkellä niistä tulee uskomattoman tärkeitä.
Kun joku on ohi - oli se sitten asuminen tutussa paikassa tai auton vaihtaminen uuteen - niin joskus sitä miettii, mitä sille taakse jääneelle tapahtui. Itse jatkaa matkaansa eteenpäin (tai ylöspäin pitkin mattotelinettä, kuten me tänään) ja mahdollisesti jopa muuttuu johonkin suuntaan, mutta muistoissa olevat asiat pysyvät samoina. (Paitsi että joku väitti, että joka kerta kun muistelee jotain, muuttuu se muisto vähäsen eikä lopulta enää vastaa alkuperäistä ollenkaan, mutta me emme mene tähän pohdintaan tällä kertaa lainkaan). Niinpä sitä hämmästyy, kun vanhan rakkaan autonsa kohtaa vuosien kuluttua marketin parkkipaikalla ja joutuu järkyttymään huomatessaan sen olevan kolhuinen ja paljon pienempi kuin muistikaan.
Jotain samanlaista voi kokea, kun lähtee turistina paikkakunnalle, jossa on joskus asunut. Kadut ovat yleensä pääsääntöisesti paikallaan, mutta tuttujen kauppojen tilalle on tullut marketteja, tyhjille tonteille on ilmestynyt kerrostaloja ja parkkipaikat on piilotettu niin ovelasti, että niitä ei satunnainen matkailija löydä millään. Kaikki on tuttua, mutta mikään ei ole ennallaan. Silloin mielessä käy, että saako haluta sinne, minne ei enää pääse, koska sitä ei ole. Siis sitä, minne alunperin oli ollut menossa, mutta mikä on vuosien kuluessa ihan lupaa kysymättä muuttunut joksikin muuksi kuin millaisena sen muistaa. Vai olisiko sittenkin parempi pitää vain ne muistot sellaisinaan, vähän haalistuneina ja valjuina.
Tai oikeastaan: saako haluta keikkumaan mattotelineeseen, jos sinne ei enää uskalla kivuta, koska joku on vienyt tikapuut pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti