tiistai 1. lokakuuta 2013

1.10. Sano täti päivää!

 photo 31c9e536-e019-49fe-b356-78eb73ad48b1_zps5263d74d.jpg

Meitä on viime päivinä piinannut Huokaileva Haiku. Hän on kerhossamme kipittävä täti-ihminen, jolle me olemme ilmaa tai jotain muuta näkymätöntä, kuulumatonta ja varmaan aika hajutontakin. Huokaileva Haiku kieltäytyy sinnikkäästi  tervehtimästä meitä, vaikka miten yritämme näyttää siltä, että meille voi sanoa vaikka "hei". 

Suomalaisista väitetään, että metsittyneenä väkenä emme ojenna kättämme, katso silmiin ja tervehdi reippaalla äänellä. Voi olla tottakin, mutta Huokailevan Haikun tapa kääntää päänsä poispäin ylittää reippaasti keskivertosuomalaisen huonot käytöstavat. Ja sen aikaa, kun hän ei piileskele nurkassaan välttelemässä kaikenlaista kontaktia, saamme kuunnella väsynyttä huokailuaan. Puuh ja huoh - oikein sitä masentuu jo pelkästä tylsistymisen äänestä.

Hauskinta on se, että muita kerhokavereita Huokaileva Haiku kyllä tervehtii, joitakin jopa ylenpalttisen innokkaasti. Muutamille hän suorastaan rupattelee ummet ja lammet ja varmaan pari jokisuistoakin, kertoilee lavein sanankääntein hassunhauskoista junamatkoistaan tai käynneistään harrastuksistaan, mutta meidän kohdallamme hän vaipuu jonnekin uhmaikäisen kiukkukäyttäytymisen alapuolelle, myrtistää suunsa kiinni ja on näkevinään katonrajassa tai lattialla jotain niin mielenkiintoista, että se peittoaa meidän habituksemme mennen tullen.

Asiahan ei muuten meitä häiritsisi, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voisimme lausua, että tästä ei hyvää seuraa. Meillä on vahva usko siihen, että parin päivän kuluttua meidät kutsutaan Ison Kerhotädin luokse, jossa meille luetaan madonluvut eli syytetään kerhokiusaamisesta, koska emme ole tervehtineet Huokailevaa Haikua riittävän ystävällisesti. Hänhän on jollain silmäripsen räpsähdyksellä tai sierainten värähdyksellä osoittanut huomanneensa meidät, mutta me olemme mykkinä ohittaneet moiset lähestymisyritykset. 

Sellaista se on tässä maailmassa: kun on tarpeeksi juoni, voi huokailemalla hallita kokonaista kerhoa, kunhan tekee pohjatyöt hyvin. Yksi lause sinne, toinen tänne, muutama epäilys tuohon suuntaan ja pari pahaa puhetta toiseen. Hillittyä käytöstä ja huokailua. En minä mutta kun muut. Sillä tavalla saa tyhmemmät kieputettua valheiden verkkoon ja pääsee onnettomana uhrina Ison Kerhotädin suosioon. Siihen kun vielä lisää toisilta varastetut askarteluideat ja pari ulkoa opittua laulua, niin paketti on valmis. Arvatkaa, kuka on seuraavan joulunäytelmän enkeli! 

Tunnelma kerhossa on niin jäätävä, että meillä on erikoisihanat pehmeät turkishaalarit, joissa näytämme kömpelöiltä jääkarhuilta. Ei se mitään, parempi olla pehmolelun oloinen kuin huokailemalla pilata koko ilmasto.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti