Ensimmäinen elämäämme syvästi järkyttänyt asia oli se, että bussi ei tullut. Eikä mikä tahansa bussi vaan nimenomaan se yksi ja ainoa, joka kuljettaa tiettyyn aikaan paikasta toiseen, joka toinen paikka sattuu olemaan sellainen, että sieltä myöhästyminen voi koitua kohtaloksi. Se auto ei vain ilmestynyt lähtölaituriin, vaikka miten olimme ajoissa paikalla. Mistään ei saanut selvyyttä bussin kohtalosta, sillä nykyisin linja-autoasemat ovat tiloja, jotka on lukittu asiakkailta virka-ajan ulkopuolella ja toisaalta puhelinpalvelussa ei osattu auttaa.
Siinä me seisoimme nyssäköinemme ja reppuinemme hämärässä illassa ja mietimme, mitä tehdä. Onneksi autonkuljettajamme oli varmuudeksi jäänyt odottelemaan lähtöämme, joten kannoimme matkatavarat takaisin takapaksiin ja ryhdyimme matkaamaan henkilöautolla kohti määränpäätä täysin tietoisina siitä, että emme oikeastaan osaa reittiä perille, ja kun kuljettajamme joskus palauttaa itsensä matkalta kotiin, on huomista kulunut jo monta tuntia.
Automme vakiovarusteisiin ei kuulu navigaattoria, koska osaamme lukea karttaa. Nyt valitettavasti sattui niin, että karttaa ei ollut matkassa mukana eikä toisaalta aikaa lähteä sitä kotoa noutamaan. Siksi teimme kuten muinaisessa tietokilpailussa eli kiperässä paikassa rimpautimme kaverille. Kerroimme ongelman, ja niin saimme reaaliaikaista risteystietoa noin 300 kilometrin takaa. Täytyy sanoa, että inhimillinen navigaattorimme oli huomattavasti miellyttävämpi kuin koneen sisään piiloutunut ääni.
Pääsimme perille aivan sopivasti, joten mitään varsinaista tuhoa tai vahinkoa tästä ei seurannut ellei laskuihin oteta mukaan erittäin likaiseksi tiesuolasta sotkeutunutta autoa ja kamalaa entä-jos-sattuu-vielä-jotain -jännitystä, jonka ansiosta emme nukkuneet seuraavana yönä lainkaan.
Toinen kamala asia tapahtui hammaslääkärissä. Muistanette vihoittelevan viisaudenhampaamme, jonka ansiosta olemme saaneet kokea paljon kipua ja kärsimystä, mutta jota kuitenkin olemme rakastaneet kuin omaa hammastamme. Ei ollut hänen vikansa, että oli osunut hammasrivin viimeiseksi ja keksinyt putkahtaa ikenestä esille viimeisenä vaan ei vaatimattomana.
Tänään meillä oli ikävä kohtaaminen hammaslääkärin kanssa. Jankutettuaan monta kertaa vihlovan hampaamme haitoista sai hän meidät uskomaan, että siitä oli päästävä eroon. Tämä poistoprosessi sujui varsin mallikkaasti, mutta kun pyysimme hammasta mukaamme, saimme kuulla, että se on bakteeripesä. Sen paikka ei ole pienessä muovipussissa vaan erittäin likaisessa jätteessä. Toistimme pyyntömme kahdesti, mutta tuo pihtien ja tonkien valtias pysyi tiukkana: hammas voi olla osa meitä, mutta leukaluusta irrotettuna siitä on tullut ongelmajäte, jota ei voinut ilman suojapukuisia turvahenkilöitä kuljettaa minnekään.
Sydän ja yläien verta vuotaen jätimme hampaamme. Matkalla kotiin meille selvisi, että sitä ei todennäköisesti vaivannutkaan mikään. Hammaslääkärimme valmistaa tietenkin iltapuhteinaan proteeseja, ja nyt häneltä puuttui varsinainen monsterihammas ujutettavaksi muovikitalakeen poskihampaaksi. Sellainen ylimääräinen löytyi meiltä, joten eikun kiskaisemaan irti ja liimaamaan osaksi tekohampaita. Syvä tuohtumus valtasi meidät. Tosin: jos olisimme saaneet sen luunpalasen mukaan, olisimme kuvanneet sen tähän ja te olisitte pelästyneet oikein kunnolla epämuodostuneita mykkyräjuuriaan.
Purjolla on kukallisesta vakosametista ommeltu olkainhaalari ja tismalleen vaatteen ruusujen väriin sointuva neulospusero. Hatun kupu ja ylälieri ovat vakosamettia, sisälieri sinistä popliinia. Pirjolla on flanelliliivihame yhdistettynä raidalliseen paitaan. Aikaisemmin sama liivihame on esitelty pallopaidan kanssa, mutta ehkä tämä raidallinen on sittenkin mukavampi. Valitsimme nämä vaatteet hammaslääkäriin, koska päättelimme, että kuviollisessa kankaassa ei mahdollinen pieni punainen pisarointi näy.
Kehoitan teitä jälleen soittamaan poliisille tai ainakin linja-autoyhtiön asiakaspalveluun!
VastaaPoistaSe on totta kyllä, että enää ei löydä linja-autoasemilta kuin korkeintaan kioskin myyjän.